paikallinensopiminen2

Elinkeinoelämän Keskusliitto teki 25.1. 2015 päätöksen muuttaa sääntöjään niin, että järjestö ei tee enää keskitettyjä tulopoliittisia ratkaisuja huhtikuun lopun 2016 jälkeen. Päätöksen tavoitteena on lisätä yrityksissä tapahtuvaa paikallista sopimista. EK:n mukaan, kun päätökset viedään yritystasolle, voimme olla nopeita ja ketteriä, parannamme suomalaisen työn tuottavuutta ja samalla suomalaista työllisyyttä.

Ensimmäinen ajatus monille oli, että paikallinen tai ”kollektiivinen” sopiminen on EK:lle pelkkä väline työoikeuden ja sosiaaliturvajärjestelmän romuttamisen. Sama paikallisen sopimisen sävel soi kaikkialla Euroopassa. Suomi ja Suomen tilanne eivät ole poikkeuksellisia. EK: n kanta on selkeä: koska työsuoritukset ovat yksilöllisiä, on työehdoista sopimisen oltava yksilöllistä. EK lukee Marxia, kuten kunnon marxistit: työn yhteismitallisuuden katoaminen ja arvolain romahtaminen johtaa väistämättä työväenluokan hajoamiseen ja kamppailujen subjektin katoamiseen. EK haluaa yksilöitä ja ainoa vastavoima sille on luokka homogeenisena kategoriana. Ne, jotka muuta väittävät, ovat kapitalistien asialla. Joko yksilö, yksinäisyys tai massa, julkinen, yhteinen, eikä kolmatta tietä ole. Tätä tylsämielisyyttä kuulemme jatkuvasti.

Taustalla on kenties kuitenkin muuta: siirtymä kapitalistisen kasautumisen järjestelmässä tietokykykapitalismin ensimmäisestä, muodollisen alistamisen, vaiheesta, sen toiseen, reaalisen alistamisen vaiheeseen, joka yleisellä tasolla muistuttaa siirtymää manufaktuurista suurteollisuuteen. Jos aiemmin – 1800-luvulla – siirtymä kohdistui koneisiin ja laitteisiin tuotantovälineinä, kohdistuu se nyt aivoihin, yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen tuotantovälineinä ja ihmisruumiiseen niiden käyttäjänä. Paikallinen sopiminen tapahtuu nyt sisälläni, velallisen, työläisen, kuluttajan ja haaveilijan sopimuksena.

Pinnalla: työoikeuden alasajo

Retoriikka on tuttua, koska sitä on paukutettu päihimme pienestä pitäen: työlainsäädäntö ja työehtosopimukset ovat vanhentuneita ja tehottomia; ne estävät työllistymistä – erityisesti nuorten – ja vaikeuttavat yrittäjän toimintaa; säätely vaivaa elämäämme ja yrittämistä.

Työttömyys Suomessa ja muualla on peräisin työlainsäädännöstä ja työehtosopimuksista. Lääkkeet ovat tuttuja: kun irtisanomista helpotetaan ja työttömyys lisääntyy, niin työllisyys paranee; kun työpaikkoja lakkautetaan, niin syntyy lisää työpaikkoja. Tämä on sitä logiikkaa, joka tavallisille kuolevaisille ei aukea. Ajatukset eivät ole uusia, erilaiset liberalismin asianajajat ja isännät ovat tyrkyttäneet niitä koko 1900-luvun ajan ja vaatineet vähemmän lakeja ja enemmän sopimuksia ja sopimista, siis Yhteiskuntasopimusta. Lain kun periaatteessa pitäisi olla sama kaikille, niin se ei jousta. Tarvitaan joustavia, rahanomistajan ”räätälöitävissä” olevia lakeja. Näiden näkemysten oikeellisuutta ei ole todennettu muualla kuin mielikuvissa ja retoriikassa. Ja retoriikkahan tunnetusti toimii vain silloin kun siihen uskotaan. Tämä ei ole estänyt uusien vastaavien esitysten tekemistä, päinvastoin. Aina sama laulu: työlainsäädäntö ja työehtosopimusten yleissitovuus sekoittavat pienyrittäjän pään, estävät häntä palkkaamasta köyhää työtöntä ja näin työntekijän suojelemiseksi rakennettu lainsäädäntö itse asiassa koituu hänen kohtalokseen, kun yrittäjä ei uskalla palkata häntä. Työntekijän oikeuksista huolehtiminen siis romuttaa hänen oikeutensa. Jälleen olemme uuden logiikan piirissä. Täällä oikeudet = oikeudettomuutta ja oikeudettomuus = oikeuksia. Eli, kun irtisanot minut, saan töitä; jos et kykene irtisanomaan minua, en saa töitä. Tällä on toinenkin nimi, nimittäin double bind. Se kuuluu selkeänä pääministerimme lausunnoissa. ”Tämä sattuu enemmän minuun kuin sinuun.” ”Älä ota tätä rangaistuksena.”

Entäpä työehtosopimukset? Ne siis jättävät liian vähän tilaa paikalliselle sopimiselle, säätelevät liikaa ja ovat liian vaikeaselkoisia ja pitkiä. Ne luovat myös monimutkaista ja tehotonta kahden kerroksen sosiaaliturvajärjestelmää sekä haittaavat taloudellisen tehokkuuden toteutumista. Taloudellinen tehokkuus, työttömyyden vastainen taistelu ja nuorten prekaarien puolustaminen vaativat siksi työlainsäädännön uudistamista ja etenkin yleissitovista työehtosopimuksista luopumista eikä niiden laajentamista esimerkiksi juuri prekaareihin. Ei voi kuin ihmetellä, miten Suomi ja Eurooppa ovat ylipäätään pärjänneet viimeiset liki sata vuotta työlainsäädännöllä ja sopimusjärjestelmällä, joka estää kaiken tehokkuuden ja vain luo työttömyyttä ja vie työntekijöiltä oikeuksia.

Mikään tutkimus, mukaan lukien OECD:n kaltaisten liberaalien instituutioiden tekemät, ei tietenkään ole onnistunut osoittamaan minkäänlaista sidettä suojelevan työlainsäädännön sekä kattavien työehtosopimusten ja työttömyyden tason välillä. Päinvastoin IMF joutui keväällä 2105 myöntämään, että ”työmarkkinasäätelyllä ei ole tilastollisesti merkittäviä vaikutuksia” tuottavuuteen ja kasvuun (WEO: Uneven Growth. Short- and Long-Term Factors, April 2015). Eivätkä työsopimusten huononnukset, työlainsäädännön liberaalit reformit, joita työnantajien tyydyttämiseksi on tehty, ole kasvattaneet työllisyyttä.

Kollektiivisesta sopimisesta luopuminen ”yritysten markkinatilanteeseen vastaamiseksi”, erilaisten sopimusten ja normien hyväksyminen eri aloille taloudellisen dynamiikan nimissä, ei taatusti yksinkertaista sopimusjärjestelmää ja työoikeuden säännöksiä, vaan päinvastoin moninkertaistaa niitä. Ainoa lopputulos niistä on työsuhteiden ja työntekijöiden elämän prekarisoituminen entisestään, kun työntekijät joutuvat ”yksilöinä” ajamaan oikeuksiaan samalla polkien muiden kaltaistensa oikeuksia. Massiivisen työttömyyden aikana, kun voimasuhteet ovat palkkatyöläisille huonot, sitovat työehtosopimukset merkitsevät ennen kaikkea sitä, että eri alojen, alueiden ja yritysten välille ei synny suuria eroja, kun ”palkkaliukumia” alaspäin ja työehtojen huononnuksia voidaan estää ja samalla – ainakin potentiaalisesti – työntekijät voivat ”kilpailuttaa” työnantajia.

Työntekijöitä suojelevien työehtosopimusten, työoikeuden ja sosiaaliturvan näkeminen työttömyyden syynä on enemmän tekemisissä uusliberaalin politiikan ja taloustieteen kanssa (uusliberaali taloustiede tuijottaa pelkästään työvoimaan, sen kustannuksiin ja tehokkaaseen käyttöön ”inhimillisenä pääomana”) kuin työn ja tuotannon sekä kansainvälisen työnjaon muutosten kanssa. ”Rakenneuudistusten” vaatiminen työmarkkinoille ei lopulta ole muuta kuin kyvyttömien poliitikkojen ja heidän konsulttiensa, niin sanottujen ekonomistien, epätoivoista yritystä sälyttää työttömyys työttömien niskaan ja nuolla samalla isäntiensä persettä ja vapauttaa nämä kaikista ”turhista” investoinneista työvoiman ”uusintamiseen”. Se ei kuitenkaan vakuuta muita siitä, että työlainsäädäntö ja työoikeus ylipäätään ovat syypäitä työttömyyteen, kuten yritysten käskyläisinä toimivat ostovoimaa leikkaavat säästöpoliitikot yrittävät vakuuttaa. Paikallisen sopimisen ja sitä kautta työoikeuden ja järjestäytymisoikeuden murentamiseen perustuva politiikka painaa päänsä pensaaseen samalla kun se kilpailuun kannustamisen ja säästöjen nimissä painaa rakastamiensa prekaarien nuorten päät vessanpönttöön.

Joudumme todistamaan, Alain Supiot’a lainaten, työoikeuden romahdusta, työoikeuden, joka on

”ymmärretty työn kahden eri puolen harmonisointina: yhtäältä työ kauppahyödykkeenä (tai abstraktina työnä, määrällisen ja ulkoisen rikkauden resurssina) ja toisaalta työ henkilön itseilmaisuna (tai konkreetti työ, sisäisen eikä määrällisen rikkauden resurssina).”

(Critique du droit du travail 1994, 2007.)

Sitaatti on kuin suoraan Marxin Grundrissen kuuluisan general intellect -fragmentin muunnos vaihtoarvon ja käyttöarvon vastakkaisuuden ylipyyhkiytymisestä.

Mikäli otamme Marxin ajatuksen vakavasti, vastaus työoikeuden romahdukseen ei ole kahden erillisen puolen harmonisoinnissa ja niiden keskinäisen välityksen ylläpitämisessä, kuten vasemmisto ja erityisesti ay-liike (jonka asema perustuu nykyään paljolti juuri oletukselle tästä välityksestä) olettavat, vaan uuden työoikeuden rakentamisessa, työoikeuden, joka ei perustu vaihtoarvon ja käyttöarvon, abstraktin ja konkreetin työn ymmärtämiseksi työn eri puoliksi, vaan jonkinlaiseksi ”yhteismitattomien” töiden yhteistuotannon ”oikeudeksi”, josta Marx puhuu Gothan ohjelman arvostelussa:

”Yhteistoiminnallisessa, tuotantovälineiden yhteisomistuksen perustuvassa yhteiskunnassa tuottajat eivät vaihda tuotteitaan; niin ikään ei tuotteiksi muuttunut työ ilmene tällöin näiden tuotteiden arvona, eräänlaisena näille ominaisena aineellisena ominaisuutena, sillä nyt, päinvastoin kuin kapitalistisessa yhteiskunnassa, yksilön työ on yhteistyön ainesosana välittömästi eikä enää välillisesti…”

Siksi (tässä kommunistisen yhteiskunnan ensimmäisessä vaiheessa) ”oikeuden tulee olla erilainen eikä yhtäläinen”. Tulevan työoikeuden kannalta olisi tärkeää paitsi yrittää avata näitä Marxin pohdintoja myös miettiä miten rakennetaan välittömästi yhteistyön ainesosana olevan yksilöllisen työn poliittista, siis yhteistä subjektiivisuutta, yhteistä/yhteisymmärrystä.

Pinnan alla: ”Paikallinen sopiminen” ja työnjako

“Paikallisen sopimisen” ideologian taustalla näyttäisi olevan työnjaon logiikan soveltaminen työläisten sosiaalisiin suhteisiin, koska nämä suhteet näyttävät, että työläisten keskinäinen vuorovaikutus ja yhteistyö ovat nykyään tuotantokone, joka on valitettavasti vielä työläisten itsensä hallussa.

Työnjaon varhaiset teoreetikot ja vastustajat näkivät hyvin, mistä työnjaon soveltamisessa tuotantoon oli kyse. Esimerkiksi Adam Ferguson (Adam Smithin oppi-isä) kirjoitti:

”Voitaisiin jopa epäillä, lisääntyykö kansakunnan yleinen kyvykkyys suhteessa tekniikan edistymiseen… Tietämättömyys on yhtälailla teollisuuden kuin taikauskonkin äiti. Ajattelu ja mielikuvitus ovat alttiita erehdyksille; mutta tavanomaisuus, kuten jalan tai käden liikuttaminen ei riipu sen enempää toisesta kuin toisestakaan. Siten voitaisiin sanoa manufaktuurityön täydellisyyden perustuvan siihen, että henki voidaan tehdä tarpeettomaksi ja että työpajaa, jota käytetään ilman aivojen apua, voidaan pitää mekanismina, jonka yksityisiä osia ihmiset ovat.”

Työn osittelu on siis perustavasti työntekijän tekemistä aivottomaksi, hengen tekemistä tarpeettomaksi, siis työn ja tuotannon kollektiivisen, yhteisen ulottuvuuden murtamista, eikä pelkästään tuotannon tehostamista. Siksi Bernand de Mandeville kykeni sanomaan: “Työnjako antaa mahdollisuuden tehdä suuria asioita keskinkertaisuuksien avulla.” Tai Marxin Filosofian kurjuudessa siteeraama Ure:

”Konetekniikan kaikkinaisen edistämisen tarkoituksena, sen alituisena päämääränä on itse asiassa tehdä ihmistyö mahdollisimman tarpeettomaksi tai tehdä työn hinta halvemmaksi panemalla naiset ja lapset työhön täysikasvuisten työläisten sijasta, tai korvaamaan taitoa vaativa työ karkealla työllä… Tämä pyrkimys käyttää tarkkasilmäisiä ja notkeasormisia lapsia harjaantuneiden työläisten sijaan osoittaa, että valistuneet tehtailijamme ovat vihdoinkin heittäneet syrjään skolastisen dogmin taitavuuden eri asteiden mukaisesta työnjaosta.”

(Andrew Ure, The Philosophy of the Manufacturers, 1835.)

Ure on myös hyvin tietoinen, että pelkkä mekanisointi ei riitä, vaan tarvitaan myös erityinen kurijärjestelmä:

”Wyatt oli kauan ennen Arkwrightia keksinyt keinotekoiset kehruusormet (kolme rihlattua lieriötä rivissä). Vaikeaa ei ollut niinkään toimivan mekanismin keksiminen… Vaikeutena oli ennen kaikkea kurin aikaansaaminen. Se oli välttämätöntä, että ihmiset olisi saatu luopumaan epäsäännöllisistä tavoistaan työssä ja samastamaan itsensä suuren itsestään toimivan koneen liikkeen muuttumattomaan säännöllisyyteen. Mutta automaattisen järjestelmän nopeutta ja tarpeita vastaavan kurilakikokoelman laatiminen ja menestyksellinen soveltaminen oli urotyö, joka veti vertoja Herkuleen urotöille. Tämän jalon työn teki Arkwright.”

(Andrew Ure, The Philosophy of the Manufacturers, 1835.)

Adam Smithin nuppineulatehdas: jos yksittäinen työntekijä tuottaa 20 neulaa päivässä, mutta kun neulan tekemiseen vaadittavat tehtävät ositellaan yksinkertaisiksi työsuorituksiksi, voi kymmenen työntekijää valmistaa päivän aikana 48 000 neulaa, siis 4800 neulaa jokaista työntekijää kohti. Työn tuottavuus kasvaa siis materiaalisen tuotantoprosessin osittelun ansiosta valtavasti. Smithin esimerkki järkytti nuorta konservatiivia, Tocquevillea, joka kirjassaan Demokratia Amerikassa huomauttaa, että työnjaon edistyessä työläisestä tulee yhä heikompi, yhä rajoittuneempi ja yhä epäitsenäisempi: taito kyllä edistyy, mutta taitaja taantuu. Ihmisestä tulee sitä halveksitumpi mitä enemmän työläinen erikoistuu, eikä hän kuulu enää itselleen, vaan ammatille, jonka hän on valinnut tai joka hänen on ollut pakko valita. Ei, Tocqueville ei puhu tässä yliopistotyöläisistä, vaan käsityöläisistä.

Siirtymä manufaktuurista suurteollisuuteen merkitsi siis sitä, että työläinen siirtyy koneen rinnalta, sen käyttäjästä koneen osaksi. Vastaavasti koneen rytmi säätelee työrytmiä. Tärkeäksi tulee yksinkertainen fyysinen toiminta, jonka kuka tahansa kykenee tekemään. Taito, kokemus ja äly eliminoidaan tuotantoprosessista ja työntekijä voidaan korvata kenellä tahansa. Missä määrin voimme soveltaa tätä samaa kaavaa nykyiseen tuotannon muutokseen ja siinä käynnissä olevaan siirtymään yhteistyön, ajattelun ja yhteisen muodollisesta alistamisesta niiden reaaliseen alistamiseen?

Uusliberaalin taloustieteen korostama huomion kiinnittäminen työvoimaan inhimillisen pääoman kantajana merkitsee karkeasti sanoen työnjaon tai osittelun kaltaisen logiikan soveltamista sosiaalisiin suhteisiin tuotannontekijänä. Siksi “paikallinen sopimisen” taustalla on, kaikista muista puheista huolimatta, voimakas hyökkäys nykyaikaisen työn niitä elementtejä kohtaan, jotka ovat tuottavuuden kannalta keskeisiä, mutta joiden haltuunotto ja hallinta on kapitalistin näkökulmasta toistaiseksi vaikeaa ja epävarmaa: “älytyön” mestareiden, siis yhteistyön ja yhteisen hajottaminen. Mikäli työnjaon lisääminen, taylorisointi tai liukuhihnan soveltaminen sosiaalisiin suhteisiin tapahtuisi samalla tavalla ja sillä olisi samat sisällöt kuin niiden soveltamisella materiaaliseen tuotantoon, asia olisi kapitalistin kannalta varmasti helpompaa. Yhtälailla sen vastustamiselle voitaisiin hakea mallia luddisteilta, lakkoilusta, paosta tyyliin: rikon kaikki sosiaaliset suhteeni, lopetan ajattelun ja sosiaalisen kanssakäymisen, pakkaan kimpsuni ja häivyn ajattelemattomuuden mantereelle. Jokainen voi itse keksiä lisää! Kaikkea tätä tehdään jo, ja kaikki epäonnistuu toistuvasti.

Muodollisesti näyttää siis siltä, että se, mikä aiemmin ymmärrettiin vieraantumisena, itseen vetäytymisenä ja yhteistyöstä kieltäytymisenä ja pelkkänä oman edun ajamisena, siis kapitalismin aikaansaannoksena, on paradoksaalisesti kääntynyt sen vastustamisen strategiaksi. Yhteinen, yhteistyö ja ajattelu näyttäytyvät tästä perspektiivistä pelkiltä valheellisilta verhoilta ja välineiltä oman edun ajamiseen. Jos olisin vasemmistolainen, lähtisin ehkä etsimään täältä syitä ”yhdessä tekemisen”, ”yhteisen” ongelmallisuuteen myös politiikassa: yleistä ja laajalle levinnyttä epäluottamusta ”yhteistä” kohtaan ei yhtään helpota sen moralistinen irrottaminen nykykapitalismin kehyksestä. Ne, jotka kuvittelevat, että sharing economy, osuuskunnat, über ja mitä milloinkin ovat malleja kapitalismin vastustamiselle – anteeksi vain – ovat idiootteja. Puhumattakaan kapitalisteilta varastamisesta; kapitalistit varastavat jatkuvasti toisiltaan, milloin kilpailussa, milloin sen ulkopuolella. Omalta osaltaan se pitää kapitalistit hereillä toisiaan vastaan. Kapitalistien keskinäiset suhteet ovat voimasuhteita, rosvojen suhteita toisiinsa, ainoastaan suhde työvoimaan on lain ja oikeuden naturalisoima.

Vieraantuminen, kuten liukuhihnatyössä, taylorisoidussa tuotannossa, vieraantuminen, joka näytti Ohnon ja toyotismin myötä vähän helpottavan, kun työläisen ”autonomia” suhteessa tuotantoprosessiin näytti kasvavan. Sitten PC ja verkko, wikinomics ja jakaminen, milloin tykkäyksiä, milloin kuvia ja kaikki samassa kattilassa kuin juoksettuneessa kastikkeessa jokainen omana rakeenaan. Postfordismi palautti autonomian, mutta ei mennyt pitkään huomata, että sen lämmittävä vaikutus kalsareissa kesti vain hetken. Freelancerin, toimittajan, kolumnistin, kulttuurityöntekijän, tutkijan, projektipäällikön, taiteilijan, tuottajan, kouluttajan, koulutetun, sisällöntuottajan ja ties minkä ”tarpeisiin” personalisoitu tai ”räätälöity” kapitalismi jäädytti jalat ja palautti ihmiset ruotuun: itsenäisiä kyllä, mutta sitäkin alistetumpia, koska enää rahanomistajan ei tarvitse saattaa myhäilevänä ja äveriäänä kapitalistina arkaa ja vastustelevaa työvoiman omistajaa työläisenään odottamaan nahkansa parkitsemista, vaan työvoiman omistajamme kuvittelee edelleen hallitsevansa työkykyään ja käyttää sitä arkailematta, innokkaasti ja jopa ylpeänä oman nahkansa parkitsemiseen. Minähän jaksoin tän, kestin tän…

Teksti: Jussi Vähämäki
Kuva: Lasse Poser