Maapalloa riivaava ekologinen kriisi on johtanut päivä päivältä voimistuvaan tarpeeseen uudelleenarvioida nykyisiä elämänmuotojamme. Yksilöllisten kuluttajavalintojen ja päästöjä vähentävien reformien painottamisesta on siirrytty yhä yleisemmin koko kapitalistisen tuotantotavan kyseenalaistamiseen. Kuten usein huomautetaan, ei jatkuvaan kasvuun perustuva tuotantomalli näytä mahtuvan rajallisten resurssien planeetalle.
On varmasti hyvin perusteltua väittää, että ilmastonmuutos on seurausta kapitalistisen tuotantomuodon aiheuttamista päästöistä. Mutta voimmeko kuitenkaan syyttää yksinomaan kapitalismia tai kapitalisteja ilmastonmuutoksen aiheuttamisesta? Kenties olisi aihetta esittää jälleen kerran joitakin heinäkuun helteiden korventaman ”lukevan työläisen kysymyksiä”: Kapitalisti perusti saastuttavan tehtaan – yksinkö? Ilmatila täynnä lentokoneita – kuka ne kaikki rakensi?
Kuten kysymykset vihjaavat, eivät kapitalistit kykene tuottamaan mitään, eivät edes kasvihuonepäästöjä, yksin. Jotta rahan ja tuotantovälineiden omistaja kykenee toimimaan kapitalistina, hänen täytyy löytää markkinoilta tavara, jonka avulla hänen on mahdollista uusintaa ja kasvattaa tuotantoon sijoittamansa varallisuuden arvoa. Tämä rahanomistajan kipeästi kaipaama tavara on työvoima, työläisen kehossaan kantamat yleiset inhimilliset kyvyt; ne sekä fyysiset että henkiset taidot ja kapasiteetit joita käyttämällä ihminen kykenee muokkaamaan itseään ja ympäristöään. Raha ja tuotantovälineet muuttuvat pääomaksi ja niiden omistaja kapitalistiksi vasta sitten, kun niiden avulla kyetään organisoimaan työvoimaa työhön kasvattamaan tuotantoon investoitua varallisuutta.
Pelkkä työvoiman olemassaolo sinällään tai muodollinen valmius sen käyttämiseksi ei riitä rahanomistajan varallisuutta lisäävän tuotannon pystyttämiseen. Kapitalistien näkökulmasta yksittäisen ihmisen tuotannollinen panos on merkityksetön ilman sen suhdetta muiden tekemään työhön. Työvoiman käsite viittaa näin aina kollektiiviseen toimijuuteen. Jotta työvoimasta olisi rahanomistajalle hyötyä, sen yhteistoiminta on järjestettävä tavoilla, jotka parhaiten palvelevat hänen varallisuutensa kasvattamista. Sitä työvoiman yhteistoiminnan asetelmaa, joka kussakin historiallisessa tilanteessa mahdollistaa kapitalistisen tuotantotavan, voidaan kutsua työväenluokaksi.
Koska kapitalisteja tai kapitalismia ei ole olemassa ilman työväenluokkaa työvoiman kollektiivisena subjektina, joka kussakin historiallisessa muodostelmassaan tuottaa pääoman arvonlisäyksen, näyttäytyy nykyiselle kapitalismille ominainen ympäristökriisi viime kädessä työväenluokan aiheuttamana ilmiönä. Tämän huomion esittämisen tarkoituksena ei ole moralistisesti heristellä sormea tai syyllistää ketään ympäristökriisin aiheuttamisesta. Tavoitteena on sen sijaan pyrkiä paikantamaan pääoman arvonlisäykselle alistetun ja planeettaa tuhoavan tuotannon piiristä toimija, joka tuotannollisen asemansa ansiosta kykenee haastamaan ja kumoamaan kapitalistisen tuotantosuhteen työvoiman ja rahanomistajan välillä.
Ilmastonmuutosta ei varmasti voi eikä kannata palauttaa pelkäksi luokkataistelun kysymykseksi. Työväenluokan subjektiivinen näkymä kapitalismiin saattaa kuitenkin auttaa löytämään sellaisia tulokulmia ympäristökriisin torjumiseen, joita kapitalismin enemmän tai vähemmän objektivistinen tuomitseminen ei välttämättä havaitse. Työväenluokan käsite sijoittaa meidät siihen voimien kenttään, joka aiheuttaa ympäristökriisin; osoittaa meidät tuottavien kykyjen yhteenliittymänä, joka samanaikaisesti sekä mahdollistaa että uhkaa hajottaa pääomaa palvelevan tuotannon järjestyksen. Kapitalismi ei tällöin näyttäydy maapallon elämää ulkoa tai ylhäältä päin uhkaavana totaalisena vihollisena vaan omien voimiemme perustalle rakentuneena sekalaisena valtasuhteiden kudelmana, jota voimme sen sisältä käsin lähteä itse yhdessä purkamaan.
Sana “työväenluokka” toimii näin nimityksenä kapitalismiin sisäänrakennetulle kriisille. Jotta työväenluokan muodostaman uhan potentiaalisuudesta onnistuttaisiin siirtymään sitä konkretisoiviin organisoitumisen käytäntöihin, olisi tarkasteltava millä tavoin ja minkälaisista aineksista luokka kulloinkin muodostuu.
Luokasta järjestäytymiseen
Työvoiman yhteistoiminnan erilaisia historiallisia sommitelmia ja niiden piirissä kehkeytyviä kumouksellisia avautumia on mahdollista hahmottaa italialaisen operaismo-suuntauksen kehittelemän luokkakokoonpanon käsitteen avulla. Luokkakokoonpanon lähestymistapa pyrkii katsomaan, millä tavoin suhde työvoiman ja rahanomistajien välillä on kussakin historiallisessa tilanteessa kasattu kokoon ja minkälaisia vastarinnan mahdollisuuksia työvoiman hallinnoinnin järjestelmässä kulloinkin piilee.
Luokkakokoonpano on tapana jakaa kahtia työvoiman tekniseen ja poliittiseen kokoonpanoon. Luokan tekninen kokoonpano tarkoittaa sitä menetelmien joukkoa, joka kulloinkin järjestää työvoiman palvelemaan pääoman arvonlisäystä. Toisin sanoen luokan tekninen kokoonpano koostuu sarjasta prosesseja, joka esineellistää työvoiman elävän potentiaalin työksi, työläisen riistämisen ja hallitsemisen välineeksi. Työvoima ei siis ole sama asia kuin työ. Työvoiman tekninen kokoonpano toimii eräänlaisena myllynä, joka jauhaa, erittelee ja yhdistelee tuottavat kapasiteettimme pääomaa hyödyttäviksi suoritteiksi.
Kunkin luokkakokoonpanon teknisiä erityispiirteitä tarkastellessa voidaan ottaa huomioon esimerkiksi työskentelyn tavat ja työssä käytettävät työvälineet, menetelmät koordinoida yksilölliset työsuoritukset osaksi kokonaistuotantoa, työsuhteen sopimukselliset muodot, työvoimaa jakavat keskinäiset erot ja hierarkiat sekä työvoimaan kohdistetut kurinpidon ja hallinnoinnin tekniikat. Luokan teknisen kokoonpanon analyysi pyrkii näin kartoittamaan ehtoja, joiden puitteissa pääoma työvoiman ja rahanomistajan välisenä suhteena rakentuu ja tulee ylipäätään mahdolliseksi.
Kapitalismi ei ole historiallisesti välttämätön yhteiskuntamuoto, eivätkä kapitalistiset tuotantosuhteet tule maailmaan automaattisesti luonnonlakien seurauksena. Pääoman ja työvoiman välisen tuotantosuhteen pystyttäminen ja kasassa pitäminen vaativat jokaisena hetkenä lukemattoman määrän erilaisia toimenpiteitä. Luokkakokoonpanon lähestymistapa alleviivaa, ettei ole yhtä ainutta ideaalista tapaa tai työn sopimuksellista muotoa, jolla pääoma haalii tuottavia kykyjä arvonlisäyksensä piiriin. Luokan tekninen kokoonpano rakentuu joustavasti kulloisiinkin historiallisiin olosuhteisiin pohjautuen ja niitä hyödyntäen. Luokkasuhde voi muodostua yhtä hyvin niin palkka- kuin orjatyön tai esimerkiksi maksamattoman koti- ja hoivatyön sopimuksellisen (tai sopimuksettoman) muodon puitteissa.
Sikäli kun luokan käsitettä käytetään hahmottamaan kulloistakin tuottavien kykyjen kokonaisuutta ja sen liitäntää pääomalle alistettuun tuotantoon, ei työväenluokan käsite viittaa pelkästään joihinkin tiettyihin ammattialoihin, kuten esimerkiksi manuaaliseen tai teolliseen työhön, vaan kaikkiin mahdollisiin tuotannon muotoihin, joissa työvoimaa kytketään tuottamaan arvonlisäystä kapitalisteille. Työväenluokkaa tuotannollisena suhteena tarkasteleva käsitystapa eroaa myös viitekehyksestä, joka käsittelee luokkaa perhe- ja koulutustaustan sekä makutottumusten erottelemana sosioekonomisena ryhmänä tai identiteettinä, esimerkiksi työväen-, keski- ja yläluokkana. Työn konkreettinen muoto ja työvoiman sosioekonominen tausta ovat toki kunkin luokkakokoonpanon muotoutumiseen vaikuttavia tekijöitä. Työskentelytapaa ja työläisten sosioekonomista taustaa ei voi erottaa siitä, millä tavoin kukin tuotantoprosessi on rakennettu ja millä tavoin työvoimaa sen puitteissa hallinnoidaan, eikä näin myöskään siitä, millä tavoin pääoman arvonlisäykselle alistettu tuotanto voidaan pysäyttää, millä tavoin sitä vastaan on mahdollista rakentaa organisoitunutta vastarintaa. Työssä hyödynnettävät taidot ja työvoiman niin sanottu “sosiaaliluokka” ovat kunkin luokkakokoonpanon ominaispiirteitä, mutta ne eivät kuitenkaan luokkaa tuotannollisena suhteena painottavasta näkökulmasta katsottuna määritä työväenluokkaan ”kuulumista”. Jos luokka ymmärretään työvoiman ja rahanomistajan välisenä liitoksena, joka tuottaa pääoman yhteiskunnallisena valtana työläisten ajan ja kykyjen hyödyntämiseen, ei luokka näyttäydy ryhmänä tai kategoriana, johon kuulutaan, vaan yhteiskunnallisena valtasuhteena, johon kuka tahansa taustastaan riippumatta voi asettua tai pikemminkin joutuu asettumaan, mikäli hänellä ei ole muuta mahdollisuutta tulla toimeen kuin tavalla tai toisella siirtää työvoimaansa pääoman palvelukseen.
Luokan tekninen kokoonpano käsittelee työväenluokkaa lähinnä pääoman näkökulmasta, tuottavien voimien ja niitä hallinnoivien tekniikoiden kokonaisuutena, joka kussakin historiallisessa tilanteessa tekee mahdolliseksi pääoman yhteiskunnallisena valtasuhteena työvoiman ja rahanomistajan välillä. Työväenluokalla on kuitenkin myös omia näkökulmia sekä toimijuutta, joka pakenee ja haastaa sen roolia tuotannollisena kapasiteettina. Luokkasuhteeseen asettuvilla ihmisillä on aktiivinen rooli heidän työvoimansa ja rahanomistaja välisen suhteen muodostumisessa. Työmarkkinoilla meitä vastaan asettuva tuotannon järjestys muokkaa mahdollisuuksien kenttää jossa toimimme ja kehystää valintoja, joita kykenemme tekemään, mutta aukottominkaan kapitalistinen työvoiman hallinnoinnin järjestelmä ei pysty täysin määräämään, miten elämme, tuotamme ja taistelemme.
Kyky toimia autonomisesti tekee työväenluokasta aloitteellisen voiman, joka pystyy muokkaamaan itseään ja maailmaa. Työväenluokkien historia on vastarinnan ja kamppailujen historiaa, arkipäiväisistä tottelemattomuuden ja niskuroinnin käytännöistä aina laajamittaisiin lakkoihin ja avoimiin kapinoihin. Luokka ei siis ole ainoastaan tuotantosuhde, vaan yhtä lailla myös kamppailusuhde työvoiman ja pääoman välillä. Käsite ”luokan poliittinen kokoonpano” viittaa niihin vastarinnan muotoihin, joista työvoiman kamppailu pääomaa vastaan kulloinkin koostuu. Työvoiman poliittinen kokoonpano voidaan näin ymmärtää sarjaksi luokan teknisen kokoonpanon vastustamisen ja purkamisen käytäntöjä. Näiden käytäntöjen monistamisen, laajentamisen ja voimistamisen edellytysten arviointi, toisin sanoen kuhunkin tilanteeseen parhaiten soveltuvien järjestäytymisen muotojen pohtiminen, on nähdäkseni koko luokkakokoonpanon käsitteen käyttämisen perimmäinen tarkoitus. Olisi siis katsottava millä tavoin kussakin historiallisessa tilanteessa tuotetaan, eli minkälaisissa työvoiman teknisissä yhteenliittymissä arvo syntyy, ja edettävä tarkastelemaan, minkälaisia tuotannon järjestystä pakenevia tai haastavia voimia näissä yhteenliittymissä kulloinkin esiintyy ja minkälaisiin esteisiin nämä kapinalliset toimijuudet törmäävät, minkälaiset valtasuhteet ja hallinnan tekniikat tekevät niistä heikompia ja estävät niitä rimpuilemasta kokonaan irti pääoman kahleista. Tavoitteena on siirtyä luokan teknisen kokoonpanon tarkastelusta organisoitumiseen sen purkamiseksi, rakentaa materiaalinen perusta vallitsevan järjestyksen kumoamiselle luokan poliittisesta kokoonpanosta nousevien vastarinnan muotojen pohjalta.
Ja järjestäytymisestä luokkaan
Luokkakokoonpanon lähestymistapa organisoitumiseen painottaa, että järjestäytymisen käytännöt tulisi aina suhteuttaa työläisten ja pääoman välisen voimasuhteen kulloiseenkin tilanteeseen. Työvoiman kokoonpano asettaa toisin sanoen ne ehdot, joiden puitteissa organisatoristen kokeilujen on mahdollista ottaa tuulta alleen.
Koska pääoman olemassaolo on riippuvainen työvoimasta, muodostuvat tuotantoprosessissa sovelletut työläisten hallinnoinnin menetelmät aina reaktiivisesti työvoiman saatavuuden hupenemisen muodostamaan uhkaan nähden. Luokan kulloinenkin tekninen kokoonpano rakentuu toisin sanoen torjumaan luokan poliittisessa kokoonpanossa esiintyviä työvoiman saatavuuden häiriöitä. Jos tuotantoprosessin järjestys katsotaan alun alkaen työläisten vastarinnan tai sen uhan lävistämäksi, ei luokan teknisen ja poliittisen kokoonpanon väliin jää tilaa teoreetikolle tai etujoukolle, joka pyrkisi ”politisoimaan” työvoiman pelkästään taloudellisiksi katsottuja kamppailuja. Luokan teknisen ja poliittisen kokoonpanon rinnakkaisuuden näkökulmasta katsottuna työläisten ei siis tarvitse saavuttaa ”luokkatietoisuutta” tullakseen poliittisiksi toimijoiksi. Järjestäytymisessä ei näin ole kyse ”luokkatietoisuuden” tuomisesta ulkoa käsin, vaan luokassa jo valmiiksi esiintyvien vastarinnan muotojen voimistamisesta. Luokalla on aina jonkinlainen poliittinen kokoonpano, ovat sen maaperästä orastavat vastarinnat miten hentoja tai näkymättömiä tahansa, ja soveltuvuus näiden kapinan muotojen kultivoimiseen on järjestäytymisen menetelmien käyttökelpoisuuden mittari.
Luokkakokoonpanot koostuvat aina joukosta eritaustaisia ihmisiä, joten luokkasuhteen muodostaville työläisille on ylipäätään vaikeaa osoittaa yhtä objektiivista ”luokkaintressiä” joka heidän olisi ”tiedostettava”. Pelkistetty fiktiivinen esimerkki: Nuori perheetön opiskelija, kolmen lapsen yksinhuoltaja sekä työperusteisella oleskeluluvalla maassa oleva siirtolainen työskentelevät kaikki samassa työpaikassa ja jakavat samankaltaisen vasemmistolaishenkisen arvomaailman. Kun työpaikalla aletaan pohtia työtaistelutoimenpiteitä, on nuori opiskelija yksinhuoltajaan ja siirtolaiseen verrattuna innostuneempi osallistumaan kamppailun järjestämiseen. Yksinhuoltaja epäröi nousta avoimesti pomoaan vastaan, koska on huolissaan perheensä toimeentulon takaavasta työpaikasta, siirtolainen koska hänen oleskelulupansa on sidottu työsuhteeseen. Ovatko yksinhuoltaja ja siirtolainen tällöin vähemmän ”luokkatietoisia” kuin nuori opiskelija, tai onko näiden kolmen työntekijähahmon välillä olemassa objektiivista ”luokkaintressiä”, joka heidän tulisi tunnistaa?
Työvoiman sisäiset erot eivät kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että eritaustaiset ihmiset eivät voisi liittoutua keskenään ja kamppailla erilaisina yhdessä. Järjestäytymisen tavoitteena ei ole erojen poispyyhkiminen, mutta kamppailujen vaatimukset ja taktiikat tulisi muotoilla sellaisiksi, että ne pyrkivät estämään eroja kääntymästä hierarkioiksi. Luokan poliittista kokoonpanoa heikentävien, esimerkiksi sukupuoleen, etnisyyteen tai sosioekonomiseen taustaan kytkeytyvien valtasuhteiden purkaminen on näin yksi järjestäytymisen olennaisimmista tehtävistä. Työvoiman poliittisen kokoonpanon yhtenäisyys, tai ”luokkaintressi”, jos tätä käsitettä halutaan vielä käyttää, ei tällöin ole taistelun lähtökohta, joka pitäisi iskostaa työläisten päihin, vaan organisoitumisen tulos. Järjestäytymisessä on näin katsottuna kyse luokan yhtenäisyyden asteen kasvattamisesta.
Jos organisoitumisen prosessissa onnistutaan rakentamaan pääoman valtaa horjuttavia kamppailuja, luokan koostumus muuttuu. Työvoiman hallinnoinnin tekniikat joutuvat mukautumaan työläisten vastarinnan pakottamaan uuteen todellisuuteen, ja tässä prosessissa rakentuva uusi luokan tekninen kokoonpano kehystää edelleen sitä vastaan asettuvia uusia vastarinnan muotoja. Kamppailut muuttavat myös suoraan työvoiman poliittista kokoonpanoa. Ne kartuttavat kokemusta järjestäytyneestä vastarinnasta ja jättävät näin jälkensä kamppailun jakaneisiin ihmisiin, myönteisessä mielessä esimerkiksi luottamuksena omiin ja toisten kykyihin taistella pääoman komentoa vastaan, kielteisessä mielessä katkeruutena ja loppuunpalamisina. Järjestäytynyt luokkataistelu näyttäytyy näin jatkuvana edestakaisena liikkeenä luokasta organisoitumisen käytäntöjen kautta kamppailuihin ja takaisin luokkaan. Työvoiman kulloinenkin tekninen kokoonpano on kapitalistisen tuotantosuhteen edellytys, poliittinen kokoonpano kapitalismia uudistumaan pakottava moottori. Taistelevan työvoiman näkökulmasta kapitalismin historia näyttäytyy näin sarjana erilaisia luokkakokoonpanoja.
Kuten nykyinen ympäristökriisi viimeistään osoittaa, ei työvoiman vastarinnan jouduttamassa tuotantovoimien kehityksessä ole kuitenkaan välttämättä sellaisenaan mitään juhlittavaa, eikä luokkataistelun historian taustalta ole löydettävissä minkäänlaista suurta edistyskertomusta. Toisaalta ei ole myöskään syytä kurkotella ajassa taaksepäin, märehtiä nykyajan rappiollisuutta ja torjua kaikkia muutoksia turmion merkkeinä, vaan iloita nykyisyydessä niistä asioista, jotka kasvattavat toimintakykyämme sen supistamisen sijasta. Emme voi valita aikakautta jolla elämme eli toisin sanoen niitä historiallisia kamppailuja jotka ovat siihen johtaneet, mutta voimme vaikuttaa siihen, millaiseksi oma aikamme muodostuu. Työvoiman autonomia, inhimillinen valmius ylittää annetut olosuhteet ja tehdä jotain muuta kuin odotetaan, on kapitalismin uudistumisen edellytys, mutta se on myös alue, josta käsin pääoman yhä syvemmälle ekologiseen katastrofiin puksuttava juna voidaan pysäyttää. Organisoitumisen tavoitteena on tällöin estää työvoiman autonomian kaappaaminen pääoman arvonlisäyksen veturiksi, luokkasuhteen hävittäminen sen ainaisen uusintamisen ja ”kehittämisen” sijasta. Järjestäydymme, jotta kykyjämme ja voimiamme ei käytettäisi loputtomiin meitä itseämme vastaan hallitsemisemme välineinä. Ilmastonmuutoksen aikakaudella työvoiman organisoituminen merkitsee nähdäkseni korostuneesti myös sitä, ettei tuottavia kapasiteettejamme käytetä planeetan tuhoamiseksi. Ympäristökriisin torjuminen on tässä mielessä taistelua pääomalle alistettua työtä vastaan, kamppailua siitä, kaapataanko uutta luovat kykymme luokan teknisiin kokoonpanoihin jotka tuhoavat maapalloa, vai voisimmeko tehdä niillä jotakin muuta.
Myyrien heimo
Sikäli kun ilmastonmuutoksen ymmärretään johtuvan kapitalismista ja kapitalismin työväenluokasta, ilmenee ilmastonmuutoksen vastustaminen osaltaan myös luokkataistelun kysymyksenä, kysymyksenä keinojen löytämisestä planeetan elinolosuhteita vaarantavien luokkakokoonpanojen purkamiseksi. Ilmastonmuutosta vastaan kamppaileva työväenluokka ei pyri nousemaan hallitsevaksi luokaksi, joka tästä asemasta käsin pelastaisi maapallon, vaan hävittämään itsensä maapallon elinkelpoisuutta uhkaavana suhteena työvoiman ja pääoman välillä. Työväenluokka taistelee kadotakseen, viedäkseen historian hämäriin mukanaan kapitalismin, jonka edellytyksenä se toimii. Tämä ei tietenkään tapahdu itsestään, ilman käytännön aloitteita työläisten yhteisen voiman kasvattamiseksi.
Koska luokkakokoonpano, jonka puitteissa organisoitumisen interventioita lähdetään kokeilemaan, on joka hetkenä erilainen, ei järjestäytymiseen ole olemassa valmiita malleja, jotka toimisivat tilanteessa kuin tilanteessa. Kamppailun menetelmien radikaalisuus juontuu näin ollen siitä, kuinka hyvin ne soveltuvat käytännössä vallitsevien olosuhteiden kumoamiseen. Mikään taktiikka tai vaatimus ei ole objektiivisesti kumouksellinen saati reformistinen irrallaan siitä luokkataistelun käytännön kentästä, johon sitä kulloinkin sovelletaan. Luokan on organisoiduttava siinä pisteessä kuin sen kulloinkin tulkitaan olevan, ei siellä missä luokkataistelun haluttaisiin ihanteellisesti kulkevan.
Luokkakokoonpanon jatkuvasta muutoksesta johtuen myös asiat joita järjestäytymisellä on mahdollista saavuttaa ovat kussakin historiallisessa tilanteessa erilaisia. Organisoitumisessa ei näin ole kyse lukkoonlyötyjen ideaalien tavoittelusta vaan materiaalisista siirtymistä työvoiman ja pääoman välisen voimasuhteen kentällä työvoiman autonomista toimintakykyä kulloinkin kasvattavaan suuntaan. Esimerkiksi: Palkkatyöajan vähentäminen palkan ja tuottavuustason säilyessä ennallaan ei merkitse suoraa harppausta ihanneyhteiskuntaan, mutta se vapauttaa aikaa ja voimia pääoman komennon alta sekä mahdollistaa ympäristölle haitallisen tuotannon supistamisen. Perustulo ei lopeta kapitalismia, mutta riittävän korkeana se tarkoittaisi työläisten voiman kasvua pääoman voimaan nähden, ja siten se muokkaisi tulevien kamppailujen asetelmia työvoimalle edullisella tavalla. Kamppailemalla perustulosta nykyisessä tilanteessa on mahdollista yrittää murtaa kapitalistien hyödyntämää palkattoman ja palkatun työn välistä hierarkiaa, pakottaa pääoma maksamaan palkkatyön ulkopuolisesta tuotannosta, madaltaa työsuhteesta lähtemisen kynnystä sekä resursoida omaehtoisen ja ekologisen tuottamisen kokeiluja. Perustuloa on tietenkin mahdollista käyttää myös työvoimaa vastaan, ja sen käyttökelpoisuus työläisten voiman kasvattamiseksi riippuu siitä, millä tavoin siitä kamppaillaan ja miten sitä sovelletaan.
Järjestäytymisen tekniikoiden muokkaaminen kulloisiinkin olosuhteisiin sopivaksi ei tarkoita sitä, että olisi hyväksyttävä vallitsevat olosuhteet ja toimittava niiden logiikan puitteissa, tai että olisi tyydyttävä vain vähäisiin muutoksiin. Olisi tartuttava kehityskulkuihin, jotka kulloinkin haastavat pääomalle alistetun tuotannon järjestystä, ja etsittävä keinoja niiden voimistamiseksi, luotava uusia instituutioita, jotka tukevat pääomaa pakenevia elämisen ja tuottamisen muotoja lukitsematta niitä kuitenkaan mihinkään ennalta määrättyyn yhteiskuntamalliin. Kamppailu muutoksesta ei tällöin ponnista suoraan loikkaan nykyisten valtasuhteiden yli niiden taakse kaavailtuun ihanneyhteiskuntaan vaan menee vallitsevien olosuhteiden rajoille, venyttää ja puhkoo sitä, mikä missäkin tilanteessa näyttäytyy mahdollisena, avaa portteja ja raivaa kulkuväyliä pikemminkin kuin pystyttää uusia karsinoita. Kyse ei ole suorasta etenemisestä kohti täyttymystä, vaan ennemminkin tilannekohtaisesta metodista voimien kasvattamiseksi, liikeradasta jonka jokaiset pisteet avaavat ennaltamäärittämättömiä ja ainutkertaisia mahdollisuuksia eivätkä suostu asettumaan edistyksen ja taantumuksen lineaariselle janalle.
Jos kumouksellinen toiminta ymmärretään jatkuvaksi liikkeeksi, jolla ei ole sen oman toimintakyvyn lisäämisen tuonpuoleista ideaalia, josta käsin arvottaisimme nykyhetken kamppailuja, ei vallankumouksella ole päätepistettä jonka eteen uhrautua, päämäärää jota tavoiteltaisiin ”keinoilla millä hyvänsä”. Vapaus ei sarasta hamassa vallankumouksen tai tuotantovoimien kehityksen jälkeisessä tulevaisuudessa, vaan niissä pääoman komentoa pakenevissa yhteistoiminnan konventioissa, joita rakennamme nykyisyyden rajaseuduille. Uusi maailma on niiden keinojen kokonaisuus joka muodostaa siirtymän ulos kapitalismista, ei asioiden tila joka odottaa meitä kapitalismin jälkeen.
Näin ymmärrettynä vallankumous ei ole suureellinen kertaluontoinen välttämättömyys joka tulee suorittaa ennen hyvän elämän aloittamista, vaan jatkuva elämän mahdollisuuksien rikastamisen ja niitä rajoittavien valtasuhteiden purkamisen arkipäiväinen käytäntö, joka alkaa jokaisena aamuna uudestaan, ja loppuu vasta sitten, kun elämä loppuu. Vallankumousta ei tehdä, se eletään. Se eletään elämässä jossa jokainen hetki on taistelun arvoinen, elämässä jossa pieninkään arkinen voitto ei ole merkityksetön ”asioiden laajassa mittakaavassa”, vaan aina aihe mitä suurimpaan riemuun.
Yhteiskunnallisen kuohunnan hetkinä on helppoa olla vallankumouksellinen. Kumouksellinen toiminta ei kuitenkaan välttämättä rajoitu suuriin tapahtumiin tai kanonisoituihin historian murroskohtiin. Olosuhteet muuttuvat ja niitä muutetaan myös hiljaisempina aikoina. Vastarinnan liikkumavaraa laajentava jatkuva myyräntyö on elämän mahdollisuuksien kumouksellistamisen edellytys, ja siksi vallankumoukselliseksi-tuleminen merkitsee nähdäkseni eräänlaista myyräksi-tulemista.
Myyrä toimii silloin kun mitään ei – näennäisesti – tapahdu. Se kaivaa maata pääoman jalkojen alta, nakertaa riiston ekosysteemien juuria ja herättelee syvällä maan povessa uinuvia vastarinnan voimia, supattelee kumouksellisia säkeitä luokkataistelun aluskasvillisuuden tuulisessa heinikossa.
Myyrä valitsee käytäviensä kulman ja kaivamisen intensiteetin aina suhteessa maan kulloiseenkin koostumukseen. Se ei tähyile taivaanrantaan, vaan iskee käpälänsä multaan ja kauhoo tiensä kapitalismin pimeyden läpi. Myyrän kulku on jatkuvaa väylien kovertamista, toistuvaa maaperän mullistamista tuhatvuotisten valtakuntien pystyttämisen sijaan. Sen käytävät rakentavat jatkuvuutta, eivät pysyvyyttä. Kun riiston rakennelmat romahtavat myyrän käytävien päälle, ei niihin voi enää palata kulkemaan, vaan on kaivettava uusia. Seuraavan käytävän reunamilla kaivajaa tervehtii kaivanto kaivannolta kasvava myyrien heimo.
Koska myyrä luottaa kykyynsä toimia aloitteellisesti, sen ei tarvitse odottaa sopivaa hetkeä toimiakseen, ei ihanteellisia olosuhteita elääkseen paremmin. Se tietää, että jos jää aina odottamaan sopivaa tilannetta, ei tule koskaan tehneeksi mitään. Tilaisuus ei tee vallankumouksellista, vaan vallankumouksellinen tilaisuuden. Siksi myyrä ei ennusta kapitalismin tulevia kriisejä, vaan organisoi ne.
Kun myyrän työ toisinaan tulee näkyviin, kun vanhat varmuudet murtuvat uusien maailmojen tieltä ja jyrsijämme kapuaa kumpunsa päälle katselemaan pääoman linnoitusten luhistumista, voimme jälleen kerran huudahtaa: Hienosti kaivettu, vanha myyrä!
Valikoima kirjallisuutta luokkakokoonpanon käsitteestä
Bologna, Sergio. (1972) Class Composition and the Theory of a Party at the Origins of the Workers-Councils Movement. Translated by Bruno Ramirez. Telos 13, 4–27, https://libcom.org/library/class-composition-sergio-bologna
— (2005) [1977] The Tribe of Moles. Translated by Ed Emery. Libcom.org. https://libcom.org/library/tribe-of-moles-sergio-bologna
— (2010) [1977–1978] Eight Theses on Militant Historiography. Translated by Ed Emery. Libcom.org. https://libcom.org/library/eight-theses-militant-historiography
Kolinko. (2001) Class Composition. https://www.nadir.org/nadir/initiativ/kolinko/engl/e_klazu.htm
— (2002) Hotlines: Call Centre, Inquiry, Communism. https://www.nadir.org/nadir/initiativ/kolinko/lebuk/e_lebuk.htm
Malo de Molina, Marta. (2006) Työläistutkimus ja yhteistutkimus. Kääntänyt Miika Saukkonen. https://megafoni.kulma.net/index.php?art=370
Mohandesi, Salar. (2013) Class Consciousness or Class Composition? Science & Society: Vol. 77, No. 1, pp. 72–97.
Negri, Antonio. (2005) [1971, 1973, 1975, 1977a, 1977b] Books for Burning: Between Civil War and Democracy in 1970s Italy. Translated by Arianna Bove et al.. London: Verso.
Roggero, Gigi. (2010) Organized Spontaneity: Class Struggle, Workers’ Autonomy, and Soviets in Italy. The Journal of Labor and Society, Volume 13, Issue 12, 201–212.
Trott, Ben. (2017) Operaismo and the Wicked Problem of Organization. Journal of Labor and Society, Volume 20, 307–324.
Viren, Eetu. (2018) Raha ja työvoima: tutkimus rahasta yhteiskunnallisena suhteena, sen voimasta ja vaikutuksesta työvoiman luokkakokoonpanoon. Helsinki: Tutkijaliitto.
What in the Hell…?. (2005) …Is Class Composition? https://crashcourse666.wordpress.com/2005/11/21/is-class-composition/
Wright, Steve. (2002) Storming Heaven: Class Composition and Struggle in Italian Autonomist Marxism. London: Pluto Press.