Pako vampyyrilinnasta

Mietin tänä kesänä vakavasti kaikenlaisesta poliittisesta osallistumisesta vetäytymistä. Huomasin ajelehtivani sosiaalisten verkostojen läpi, ylityön uuvuttamana, kykenemättä tuottavaan toimintaan, tuntien masennukseni ja väsymykseni kasvavan.

“Vasemmistolainen” Twitter voi usein olla kurja, lannistava paikka. Aiemmin tänä vuonna siellä tapahtui joitain korkean profiilin twittermyrskyjä, joissa tiettyjä vasemmistolaiseksi identifioituvia hahmoja “calloutattiin” ja tuomittiin. Se, mitä nämä henkilöt olivat sanoneet oli joskus kyseenalaista, mutta tästä huolimatta se tapa jolla heitä henkilökohtaisesti mustamaalattiin ja jahdattiin jätti kamalan jäljen: huonon omatunnon ja noitavainojen moralismin löyhkän. Minua hävettää kertoa, että en sanonut mitään minkään näiden tapauksen yhteydessä. Syynä oli pelko. Koulukiusaajat olivat toisella puolella leikkikenttää. En halunnut heidän kiinnittävän minuun huomiota.

Näiden sananvaihtojen avoin julmuus toi mukanaan jotain vielä laajemmalle levinnyttä, ja näin ollen jotain vielä lannistavampaa: pistävän kaunaisen ilmapiirin. Tämän kaunan yleisin kohde oli Owen Jones. Hyökkäykset Jonesia kohtaan – henkilöä joka on eniten vastuussa luokkatietoisuuden kasvattamisesta Isossa-Britanniassa viime vuosina – olivat syy siihen miksi olin niin alakuloinen. Jos näin käy vasemmistolaiselle, joka oikeasti onnistuu viemään kamppailun brittielämän ytimeen, miksi kukaan haluaisi seurata häntä valtavirtaan? Onko voimaton marginaalin asemassa pysyminen ainoa tapa välttää tämä solvausten letkuruokinta?

Yksi niistä tapahtumista, jotka ravistelivat minut irti masennuksen otteesta, oli vierailu People’s Assemblyn kokouksessa lähellä kotiani Ipswichissä. People’s Assembly oli otettu vastaan tutuksi tulleessa kaunaisessa ilmapiirissä. Meille kerrottiin että tämä oli turha julkisuustemppu, jonka avulla vasemmistolaiset mediahenkilöt, kuten Jones, kiillottivat kuvaansa. Tämä oli taas yksi osoitus eliitin sanelemasta julkkiskulttuurista. Se, mitä todella tapahtui tässä kokouksessa, ei vastannut ollenkaan tätä käsitystä. Illan ensimmäistä puoliskoa, joka huipentui Jonesin nostattavaan puheeseen, vetivät todellakin nimekkäimmät puhujat. Mutta toisella puoliskolla työväenluokan aktivistit joka puolelta Suffolkia puhuivat toisilleen, tukivat toisiaan, jakoivat kokemuksia ja strategioita.Tämä oli hyvin kaukana hierarkkisesta vasemmistolaisuudesta. Pikemminkin People’s Assembly oli esimerkki siitä, miten vertikaalinen voidaan yhdistää horisontaaliseen: mediavalta ja karisma onnistuivat houkuttelemaan huoneeseen ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan käyneet poliittisessa kokouksessa. Samalla he pääsivät keskustelemaan ja suunnittelemaan strategioita kokeneiden aktivistien kanssa. Ilmapiiri oli antirasistinen ja antiseksistinen, mutta vailla lamaannuttavaa syyllisyyden ja epäilyn tunnetta, joka leijuu vasemmisto-twitterin yllä kuin pisteliäs, tukahduttava sumu.

Sitten oli Russel Brand. Olen pitkään ihaillut Brandia – yhtä harvoista nimekkäistä koomikoista, jotka tulevat työväenluokkaisesta taustasta. Viime vuosina televisiokomediaa on vähitellen mutta armottomasti porvarillistettu, kun naurettava ökypelle Michael McIntyre ja joukko hajuttomia ja mauttomia pyrkyreitä ovat hallinneet lavaa.

Olin nähnyt Brandin Messiah Complex -nimisen stand up -esityksen Ipswichissä päivä ennen kuin hänen sittemmin kuuluisa haastattelunsa Jeremy Paxmanin kanssa esitettiin Newsnightissa. Esitys oli uhmakkaan siirtolais- ja kommunismimyönteinen, homofobian vastainen, täynnä avoimen työväenluokkaista älykkyyttä, ja queer tavalla, mitä populaarikulttuuri oli aiemmin (eli sillä ei ollut mitään tekemistä sen hapannaamaisen identitäärisen hurskauden kanssa mitä jälkistrukturalistisen “vasemmiston” moralistit tyrkyttävät meille). Malcolm X, Che, politiikka olemassa olevan todellisuuden psykedeelisenä purkamisena: sormia heristelevän saarnan sijaan tämä oli kommunismia jonain coolina, seksikkäänä ja proletaarisena.

Seuraavana iltana oli selvää, että Brandin esiintyminen oli jakanut mielipiteitä. Joillekin meistä Brandin julkinen Paxmanin selättäminen oli äärimmäisen liikuttavaa, ihmeen kaltaista; en kyennyt muistamaan milloin viimeksi työväenluokkaisesta taustasta tuleva henkilö olisi saanut mahdollisuuden tuhota täydellisesti “ylempi”luokkaisen älykkyydellä ja järjellä. Kun Johnny Rotten kiroili Bill Grundylle, kyseessä oli antagonistinen teko, joka pikemmin vahvisti kuin haastoi luokkastereotypioita. Nyt ei ollut kyse tästä. Brand oli ovelampi kuin Paxman – ja huumorin käyttö erotti Brandin suurta osaa “vasemmistosta” vaivaavasta synkkyydestä. Brand saa ihmiset tuntemaan olonsa hyväksi; siinä missä moralisoiva vasemmisto erikoistuu saamaan ihmiset tuntemaan olonsa kurjaksi, ja se ei ole tyytyväinen ennen kuin heidän päänsä ovat taipuneet alas syyllisyydestä ja itseinhosta.

Moralisoiva vasemmisto varmisti nopeasti, ettei kyse ollut siitä, että Brand rikkoi ennenkuulumattomalla tavalla valtamedian tylsiä “debatti”-konventioita, tai hänen väitteestään, että vallankumous on tulossa. (Vaikkukorvainen pikkuporvarillinen narsistinen “vasemmisto” kuuli tässä Brandin ainoastaan sanovan haluavansa johtaa vallankumousta. Tähän vastattiin tyypillisellä kaunaisuudella: “En halua itseään täynnä olevan julkkiksen johtavan minua.”) Moralisoijille kyse oli Brandin henkilökohtaisesta käytöksestä – erityisesti hänen seksismistään. Kuumeisessa mccarthyismin ilmapiirissä jota moralistinen vasemmisto levitti, huomautukset jotka voitiin tulkita seksistisiksi tarkoittivat, että Brand on seksisti, joka myös merkitsi hänen oleva misogyyni. Poikki ja pinoon, asia oli loppuunkäsitelty ja tuomittu.

On totta että Brandin, kuten kenen tahansa meistä, tulisi olla vastuussa omasta käytöksestään ja siitä kielestä mitä käyttää. Mutta tällaisen arvostelun tulisi tapahtua toverillisessa ja solidaarisessa ilmapiirissä eikä luultavasti edes ensisijaisesti julkisuudessa. Kun Mehdi Hassan kyseenalaisti Brandia seksismiin liittyen, Brand osoitti juuri sellaista hyväntahtoista nöyryyttä, joka puuttui täysin niiltä kivikasvoilta, jotka olivat arvostelleet häntä. “En usko että oon seksisti. Tulee mieleen mun isoäiti. Hän oli ihanin ihminen jonka oon koskaan tuntenut, mutta hän oli rasisti. En kuitenkaa usko, että hän tajusi sitä. Ehkä mulla on jonkinlainen kulttuurinen krapula, tiedän rakastavani suuresti työväenluokkaisia ilmaisuja kuten “neiti” ja “mimmi”, joten jos naisten mielestä olen seksisti, he ovat parempia arvioimaan mun käytöstä kuin minä, joten siinä mun on tehtävä töitä.”

Brandin teko ei ollut yritys nousta johtoon; se oli innoittava teko; taistelukutsu. Ja minä ainakin olin inspiroitunut. Kun muutama kuukausi sitten olisin ollut hiljaa kun muotivasemmiston moralisoijat mustamaalasivat ja istuttivat Brandin kansantuomioistuimiinsa – jossa “todistusaineisto” koottiin yleensä aina niin avuliaalta oikeistolehdistöltä – niin nyt olin valmis haastamaan heidät. Brandin vastaanotosta tuli pian yhtä tärkeä kuin Paxmanin kanssa käyty sananvaihto. Kuten Laura Oldfield Ford huomautti, tämä oli selkeyttävä hetki. Ja yksi asia, joka kävi minulle selväksi oli se tapa, jolla viime vuosina itseään “vasemmistolaisiksi” kutsuvat ovat tukahduttaneet kysymyksen luokasta.

Luokkatietoisuus on haurasta ja ohimenevää. Pikkuporvaristolla, joka hallitsee akatemiaa ja kulttuuriteollisuutta, on kaikenlaisia hienovaraisia tapoja väistää ja ohjata keskustelu pois aiheesta. Ja jos se tulee puheeksi, he saavat sinut tuntemaan, että asian käsitteleminen on asiaankuulumatonta ja etiketin vastaista. Olen nyt puhunut vasemmistolaisissa antikapitalistisissa tapahtumissa vuosia, mutta olen harvoin puhunut – tai minua ei ole pyydetty puhumaan – luokasta julkisesti.

Mutta kun luokka oli taas ilmaantunut uudelleen, oli sitä vaikea olla näkemättä kaikkialla Brandin tapauksen ympärillä käydyssä keskustelussa. Ainakin kolme entistä yksityiskoulujen kasvattia vasemmalta tuomitsi ja/tai kyseenalaisti Brandin heti. Muut kertoivat meille, että Brand ei voinut oikeasti kuulua työväenluokkaan, sillä hän oli miljonääri. On huolestuttavaa, kuinka moni “vasemmistolainen” näytti hyväksyneen Paxmanin kysymyksen taustaoletuksen: “Millä oikeudella tämä työväenluokkainen henkilö saa puhua?” On myös hälyttävää, oikeastaan häiritsevää, että heidän mielestään työväenluokkaisten ihmisten pitäisi pysyä köyhinä, näkymättömissä ja voimattomina, jotta he pysyisivät “autenttisina”.

Joku näytti minulle Facebook-postauksen Brandista. En tunne sen kirjoittanutta henkilöä, enkä halua nimetä häntä. On huomionarvoista, että postaus oli osoitus niistä ylimielisistä ja alentavista asenteista, joita voi ilmeisesti osoittaa vaikka määrittelee itsensä vasemmistolaiseksi. Sen koko sävystä huokui järkyttävä ylemmyydentunto, ihan kuin kirjoittaja olisi ollut opettaja korjaamassa lapsen koetta tai psykiatri, joka arvioi potilastaan. Brand on ilmeisesti “selvästi erittäin epävakaa … vain yhden huonon ihmissuhteen tai urapettymyksen päässä huumeaddiktion paluusta tai pahemmasta.” Kirjoittaja väittää, että hän “oikeastaan pitää Brandista”. Hänellä ei ehkä kuitenkaan käy mielessä, että yksi syy, miksi Brand voisi olla “epävakaa”, on juuri tällainen “vasemmistolaisten” porvarien holhoava näennäisobjektiivinen “arviointi”. Tekstistä löytyy myös järkyttävä sivuhuomautus, jossa kirjoittaja viittaa ohimennen Brandin “rajalliseen koulutukseen [ja] itseoppineelle tunnusomaisiin usein korvaan särähtäviin kielioppivirheisiin” – joiden kanssa, kirjoittaja meille ystävällisesti huomauttaa, “minulla ei ole mitään ongelmaa”. Kiva kuulla! Kyseessä ei ole mikään siirtomaabyrokraatin selostus yrityksistään opettaa “alkuasukkaille” englannin kieltä 1800-luvulla, saati viktoriaanisen rehtorin kuvaus työväenluokkaisesta oppilaastaan, vaan “vasemmistolaisen” kirjoitus muutaman viikon takaa.

Entä tästä eteenpäin? Ensiksi on tunnistettava niiden diskurssien ja halujen ominaisuudet, jotka ovat johdattaneet meidät tänne synkkään ja lannistavaan solaan, missä luokka on kadonnut ja moralismi on kaikkialla, missä solidaarisuus on mahdotonta, mutta syyllisyys ja pelko vallitsee – eikä oikeiston terrorisoinnin vuoksi, vaan siksi että olemme antaneet porvarillisten subjektiivisuuden muotojen saastuttaa liikkeemme. Mielestäni kaksi libidinaalis-diskursiivista muodostelmaa ovat aiheuttaneet tämän tilanteen. Ne kutsuvat itseään vasemmistolaisiksi, mutta kuten Brandin tapaus on tehnyt selväksi, ne ovat monilta osin merkkejä siitä että vasemmisto – tarkoittaen luokkataistelun toimijaa – on lähes kadonnut.

 

Vampyyrilinnan sisällä

Kutsun ensimmäistä kokoonpanoa vampyyrilinnaksi. Vampyyrilinna on erikoistunut syyllisyyden levittämiseen. Sitä ohjaa papin halu julistaa pannaan ja tuomita, akateemikko-saivartelijan halu olla ensimmäinen virheen havainnut henkilö ja hipsterin halu kuulua sisäpiiriin. Vampyyrilinnaan hyökkäämisen vaara piilee siinä, että se voi vaikuttaa myös hyökkäykseltä rasismin, seksismin ja heteroseksismin vastaisia kamppailuja vastaan – ja vampyyrilinna tekee kaikkensa vahvistaakseen tätä ajatusta. Vampyyrilinna ei todellakaan ole tällaisten kamppailujen ainoa legitiimi ilmaus, ja se voidaankin parhaiten ymmärtää näiden liikkeiden energian haltuunottona ja porvarillis-liberaalina perversiona. Vampyyrilinna syntyi sinä hetkenä, kun kamppailu välttää tulemasta identitääristen kategorioiden määrittelemäksi muuttui pyrkimykseksi saada porvarillisen suuren Toisen tunnustamia “identiteettejä”.

Etuoikeus, josta toki hyödyn valkoisena miehenä, koostuu osin siitä, että en kiinnitä huomiota omaan etnisyyteenii tai sukupuoleeni. Kun joku saa sinut tietoiseksi näistä sokeista pisteistä, niin vetää se poikkeuksetta hiljaiseksi. Sellaisen maailman tulemisen sijaan, jossa jokainen vapautuisi identiteetteihin perustuvasta luokittelusta, vampyyrilinna haluaa ajaa ihmiset takaisin identiteettileireihin, jossa kaikki määritellään ikuisesti vallan ehdoilla, itsetietoisuuden rampauttamina ja solipsismin logiikan eristäminä. Logiikan, joka inttää, ettemme voi ymmärtää toinen toisiamme ellemme kuulu samaan identiteettiryhmään.

Olen huomannut kiinnostavan maagisen käänteisen projektio-kielto-mekanismin, jonka perusteella pelkkää luokan mainitsemista kohdellaan ihan kuin se automaattisesti tarkoittaisi, että mainitsija vähättelisi rodun ja sukupuolen merkitystä. Todellisuudessa asia on juuri päinvastoin: vampyyrilinna käyttää viimekädessä liberaalia rodun ja sukupuolen käsitystä piilottaakseen luokan. Oli huomattavaa, että kaikissa kuluneen vuoden järjettömissä ja järkyttävissä etuoikeutta koskevissa twitter-myrskyissä kysymys luokkaetuoikeudesta ei noussut esille kertaakaan. Kuten aina, tehtävänä on luokan, sukupuolen ja rodun artikuloiminen – mutta vampyyrilinnan perustava liike on luokan disartikuloiminen muista kategorioista.

Vampyyrilinna perustettiin ratkaisemaan seuraava ongelma: kuinka voit olla samaan aikaan suunnattoman rikas ja vallan huipulla, mutta kuitenkin näyttää uhrilta, merkityksettömältä ja altavastaajalta? Vastaus löytyi kristillisestä kirkosta. VL turvautuu kaikkiin kristillisyyden keksimiin ja Nietzschen Moraalin alkuperästä -teoksessa kuvailemiin pirullisiin strategioihin, pimeisiin patologioihin ja psykologisen kidutuksen välineisiin. Huonon omantunnon papisto, tämä tekopyhien syyllisyydenlietsojien pesä, on täsmälleen se Nietzschen ennustama kristillisyyttä pahempi sen seuraaja. No, tässä se nyt on…

Vampyyrilinna saa ravintoa nuorten opiskelijoiden energiasta, ahdistuksista ja haavoittuvuuksista, mutta se pysyy elossa muuntamalla tiettyjen ryhmien – mitä “marginaalisempi”, sen parempi – kärsimyksen akateemiseksi pääomaksi. Vampyyrilinnan eniten ylistämät hahmot ovat niitä, jotka ovat keksineet uudet kärsimyksen markkinat – he, jotka onnistuvat löytämään kaikista eniten alistetun ja riistetyn ryhmän, saavat nopeasti ylennyksen.

Vampyyrilinnan ensimmäinen laki: yksilöllistä ja yksityistä kaikki. Vaikka se teoriassa väittää suosivansa rakenteellista kritiikkiä, niin käytännössä se kuitenkin keskittyy vain yksilöiden käytökseen. Joitain näistä työväenluokkaistaustaisista henkilöistä ei ole kasvatettu erityisen hyvin ja he voivat olla hyvinkin töykeitä. Muista: yksilöiden tuomitseminen on aina tärkeämpää kuin huomion kiinnittäminen persoonattomiin rakenteisiin. Nykyinen hallitseva luokka edistää yksilöllisyyden ideologioita samalla kun se pyrkii toimimaan luokkana. (Monet niin kutsutuista “salaliitoista” ovat osoituksia hallitsevan luokan keskinäisestä solidaarisuudesta.) VL, hallitsevan luokan hyväuskoisina hölmöinä, tekee päinvastoin: se viittaa “solidaarisuuteen” ja “kollektiivisuuteen” samalla toimien ikään kuin vallan tyrkyttämät individualistiset kategoriat olisivat pysyviä. Koska he ovat läpeensä pikkuporvareita, vampyyrilinnan jäsenet ovat erittäin kovia kilpailemaan, mutta tämä on tukahdutettu porvareille tyypilliseen passivis-aggressiiviseen tapaan. Heitä ei pidä yhdessä solidaarisuus, vaan yhteinen pelko – pelko siitä, että heidät vuorostaan paljastetaan ja tuomitaan.

Vampyyrilinnan toinen laki: saada ajattelu ja toiminta vaikuttamaan erittäin, erittäin vaikealta. Tunnelma ei saa olla kevyt, eikä varsinkaan hauska. Huumorihan ei ole määritelmän mukaisesti vakavaa, eikö niin? Ajattelu on kovaa työtä, jota tyylikkäästi puhuvat ihmiset tekevät otsa rypyssä. Siellä missä on itsevarmuutta, ala epäillä. Sano: ei mennä liian pitkälle, meidän on pohdittava tätä lisää. Muista: vakaumuksellisuus on sortavaa, ja se voi johtaa gulageille.

Vampyyrilinnan kolmas laki: levitä niin paljon syyllisyyttä kuin pystyt. Mitä enemmän syyllisyyttä sitä parempi. Ihmisten pitää tuntea olonsa kurjaksi: se on merkki siitä, että he tietävät olevansa vakavien asioiden äärellä. On täysin OK olla luokkaetuoikeutettu, kunhan tuntee syyllisyyttä etuoikeudestaan ja saa myös alistetussa luokka-asemassa olevat ihmiset tuntemaan olonsa syyllisiksi. Sinähän teet jotain köyhien hyväksi, etkö vain?

Vampyyrilinnan neljäs laki: essentialisoi. Vaikka VL:n jäsenten nimissä korostetaan sukupuolen joustavuutta, moninaisuutta ja monipuolisuutta – osittain naamioimaan heidän oma säännönmukainen varallisuutensa, etuoikeutensa tai porvarillis-assimilationistinen taustansa – vihollinen on aina essentialisoitava. Koska VL:aa ajavassa halussa on kyse suurelta osin pappien halusta julistaa pannaan ja tuomita, on oltava selkeä jako hyvän ja pahan välillä, joista jälkimmäinen on essentialisoitava. Huomaa käytetyt taktiikat. X on kommentoinut / käyttäytynyt tietyllä tavalla – nämä kommentit / tämä käytös voidaan tulkita transfobiseksi / seksistiseksi tms. Tähän asti kaikki on hyvin. Seuraava siirto on koko homman juju. Tämän jälkeen X määritellään transfoobikoksi / seksistiksi tms. Hänen koko identiteettinsä määritellään yhden harkitsemattoman kommentin tai käyttäytymismokan johdosta. Vampyyrilinnan aloitettua noitavainonsa uhri (joka tulee yleensä työväenluokkaisesta taustasta eikä ole koulittu porvariston passiivis-aggressiiviseen etikettiin) voidaan yllyttää menettämään malttinsa, joka entisestään vahvistaa hänen asemaansa hylkiönä / viimeisimpänä suupalana nälkäisille pedoille.

Vampyyrilinnan viides laki: ajattele niin kuin liberaali (sillä sinä olet sellainen). VL:n jatkuvasti lietsoma reaktiivinen raivo koostuu ilmiselvän loputtomasta osoittamisesta: pääoma toimii pääoman tavoin (se ei ole erityisen kiva!), tukahduttavat valtiokoneistot toimivat tukahduttavasti. Meidän on protestoitava!

 

Uusanarkismi Isossa-Britanniassa

Toinen libidinaalinen kokoonpano on uusanarkismi. Uusanarkisteilla en todellakaan tarkoita sellaisia anarkisteja tai syndikalisteja, jotka ovat osa Solidarity Federationin kaltaisia oikeasti työpaikalla toimivia järjestöjä. Tarkoitan pikemmin sellaisia ihmisiä, jotka identifioituvat anarkisteiksi, mutta joiden poliittinen osallistuminen ei juuri ulotu opiskelijamielenosoituksia ja -valtauksia ja Twitterissä kommentoimista pidemmälle. Vampyyrilinnan asukkaiden tavoin uusanarkistit tulevat yleensä pikkuporvarillisesta taustasta, elleivät ole kotoisin jostain vielä luokkaetuoikeutetummasta paikasta.

He ovat yleensä todella nuoria: kahdenkympin kukkuroilla tai korkeintaan kolmekymppisiä, ja uusanarkistista positiota ohjaa kapea historiallinen horisontti. Uusanarkistit eivät ole kokeneet mitään muuta kuin kapitalistista realismia. Uusanarkistien saavuttaessa poliittisen tietoisuuden – ja monet heistä ovat politisoituneet merkille pantavan vähän aikaa sitten, ottaen huomioon millaisella itsevarmuudella he välillä tykittelevät menemään – Labour-puolueesta oli tullut blairilainen kuori, joka toimeenpani uusliberalismia pienen pienellä sosiaalisella oikeudenmukaisuudella höystettynä. Uusanarkismin ongelma on kuitenkin se, että se sen pidemmälle ajattelematta reflektoi tätä hetkeä tarjoamatta siitä mitään ulospääsyä. Se unohtaa Labour-puolueen roolin, tai on siitä kenties aidosti tietämätön, merkittävien teollisuudenalojen ja julkisten palveluiden kansallistamisessa tai Kansallisen terveyspalvelun (NHS) perustamisessa. Uusanarkistit väittävät, että “parlamentaarinen politiikka ei ole ikinä muuttanut mitään”. Samaan aikaan he ottavat osaa Kansallista terveyspalvelua koskeviin mielenosoituksiin tai uudelleentwiittaavat viestejä, joissa valitetaan hyvinvointivaltion jäänteiden purkamista. Tässä on kyse oudosta kirjoittamattomasta säännöstä: on OK protestoida sitä vastaan mitä parlamentti on tehnyt, mutta ei ole sallittua mennä parlamenttiin tai massamediaan yrittääkseen panna toimeen muutosta sieltä käsin. Valtamediaa on halveksuttava, mutta BBC:n Question Time -ohjelma on katsottava ja siitä on itkettävä Twitterissä. Purismi vaihtuu fatalismiin; on parempi pysyä puhtaana valtavirran korruptiosta, on parempi hyödyttömästi “vastustaa” kuin liata kätensä.

Ei siis ole yllättävää, että monet uusanarkistit vaikuttavat masentuneilta. Tätä masennusta ruokkii varmasti jatko-opiskelijan elämän ahdistukset, sillä kuten vampyyrilinnalla, on myös uusanarkismilla luonnollinen kotinsa yliopistoissa. Sitä levittävät usein jatko-opiskelijat tai hiljattain jatko-opinnoista valmistuneet.

 

Mitä on tehtävä?

Miksi nämä kaksi kokoonpanoa ovat syntyneet? Ensimmäinen syy on se, että pääoma on sallinut niiden menestyä, koska ne palvelevat sen intressejä. Pääoma kukisti järjestäytyneen työväenluokan hajottamalla luokkatietoisuuden, alisti säälimättömästi ammattiliitot ja samalla vokotteli “ahkerat työtätekevät perheet” samaistumaan omiin kapeasti rajattuihin intresseihinsä laajemman luokan sijaan. Mutta miksi pääoma olisi kiinnostunut “vasemmistosta” joka korvaa luokkapolitiikan moralisoivalla individualismilla, joka puolestaan levittää pelkoa ja epävarmuutta solidaarisuuden sijaan?

Toinen syy löytyy siitä, mitä Jodi Dean on kutsunut kommunikativiiseksi kapitalismiksi. Olisi ollut mahdollista jättää VL ja uusanarkistit huomiotta ilman kapitalistista kyberavaruutta. Vampyyrilinnan tekopyhä moralisointi on ollut osa tiettyä “vasemmistoa” jo vuosien ajan – mutta jos ei ollut osa tiettyä kirkkoa sen saarnat pystyi välttämään. Sosiaalisen median takia näin ei enää ole, ja näiden diskurssien levittämiltä psyykkisiltä patologioilta voi suojautua vain vähäisissä määrin.

Joten mitä voimme tehdä nyt? Ensimmäiseksi on välttämätöntä hylätä identitarismi, ja hyväksyä, että identiteettejä ei ole, on vain ainoastaan haluja, intressejä ja samaistumisia. Yksi syy miksi British Cultural Studies -projekti oli niin merkittävä, oli identitaarisen essentialismin vastustaminen. Tämä on kuvattu väkevästi ja liikuttavasti John Akomfrah’sin tällä hetkellä Tate Britainissa sijaitsevassa installaatiossa The Unfinished Conversation ja hänen elokuvassaan The Stuart Hall Project. Sen sijaan, että projekti olisi jäädyttänyt ihmiset jo olemassa olevien yhtäläisyyksien ketjuihin, sen tarkoituksena oli kohdella jokaista artikulaatiota väliaikaisena ja plastisena. Uusia artikulaatioita voidaan aina luoda. Kukaan ei ole olemuksellisesti mitään. On surullista että oikeisto toimii tämän havainnon pohjalta tehokkaammin kuin vasemmisto. Porvarillis-identitaarinen vasemmisto osaa levittää syyllisyyttä ja aloittaa noitajahdin, mutta se ei osaa käännyttää ihmisiä puolelleen. Mutta tämä ei lopulta ole sen tarkoituskaan. Tarkoituksena ei ole tehdä vasemmistolaisesta asemasta suosittua, saati saada ihmisiä sen puolelle, vaan pysytellä elitistisessä ylemmyyden positiossa. Nyt luokkaylemmyyden rinnalla on vielä moraalinenkin ylemmyys. “Kuinka kehtaat puhua – vain me puhumme kärsivien puolesta!”

Mutta identitarismin hylkääminen voidaan saavuttaa vain vakiinnuttamalla luokka uudelleen. Vasemmisto, jonka ytimessä ei ole luokka, voi olla ainoastaan liberaali painostusryhmä. Luokkatietoisuus on aina kaksinainen: se pitää sisällään samanaikaisen tiedon siitä tavasta, jolla luokka kehystää ja muokkaa kaikkea kokemusta ja tiedon siitä tietystä paikasta, joka meillä on luokkarakenteen sisällä. Täytyy muistaa, että kamppailumme tarkoituksena ei ole porvariston meille suoma tunnustus tai edes porvariston tuhoaminen. Luokkarakenne itsessään – rakenne, joka haavoittaa kaikkia, jopa heitä jotka saavat siitä aineellista hyötyä – on se mikä täytyy tuhota. Työväenluokan intressi on kaikkien etu; porvariston intressi on pääoman etu, joka ei ole kenenkään etu. Kamppailumme täytyy pyrkiä uuden ja yllättävän maailman luomiseen. Ei pääoman muovaamien ja vääristämien identiteettien säilyttämiseen.

Jos tämä tehtävä vaikuttaa pelottavalta ja vaativalta, niin sitä se myös on. Mutta voimme ryhtyä ennakoiviin toimenpiteisiin jo nyt. Oikeastaan tällaiset toimenpiteet olisivat enemmän kuin ennakoivia – ne voisivat aloittaa myönteisen kierteen, itsensä toteuttavan ennustuksen, jossa porvarilliset subjektiivisuuden muodot purkautuisivat ja uusi universaalisuus alkaisi rakentaa itseään. Meidän on opittava, tai opittava uudelleen, miten toveruutta ja solidaarisuutta rakennetaan sen sijaan, että tekisimme työtä pääomalle tuomitsemalla ja hyväksikäyttämällä toisiamme. Meidän ei tietenkään tarvitse olla aina samaa mieltä. Päinvastoin, meidän on luotava sellaiset olosuhteet, joissa erimielisyys on sallittua ilman ulossulkemisen ja eristetyksi tulemisen pelkoa.

Meidän täytyy ajatella sosiaalisen median käyttöä erittäin strategisesti – täytyy aina muistaa, että vaikka pääoman haluinsinöörit väittävät sosiaalista mediaa tasa-arvoiseksi, niin on se todellisuudessa tällä hetkellä vihollisen alue, joka on omistettu pääoman uusintamiselle. Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi vallata alueen ja käyttää sitä luokkatietoisuuden tuottamiseen. Meidän täytyy murtautua ulos kommunikatiivisen kapitalismin järjestämästä “väittelytilaisuudesta”, jossa pääoma houkuttelee meitä jatkuvasti ottamaan osaa, ja muistaa että olemme osallisena luokkataistelussa. Tavoitteena ei ole aktivistina “oleminen”, vaan auttaa työväenluokkaa aktivoimaan – ja muuttamaan – itsensä. Vampyyrilinnan ulkopuolella kaikki on mahdollista.

Teksti: Mark Fisher
Käännös: Henri Pienimaa ja Juho Narsakka


Englanninkielinen alkuteksti julkaistu The North Star -sivulla 22. marraskuuta 2013. Kirjoitus on julkaistu myös Mark Fisherin postuumisti julkaistussa tekstikokoelmassa k-punk: The Collected and Unpublished Writings of Mark Fisher (2004-2016) (https://repeaterbooks.com/product/k-punk-the-collected-and-unpublished-writings-of-mark-fisher-2004-2016/).