Kolme syytä geneveläisen kielitieteilijän ajankoh-taisuuteen – Francesco Raparelli haastattelee Paolo Virnoa[1]
Ferdinand de Saussuren kuolemasta on kulunut sata vuotta, ja Genevessä, Pariisissa ja Italiassa pidetään muistotilaisuuksia. Yritämme ymmärtää geneveläisen kielitieteilijän ja filosofin ajankohtaisuutta järjestämällä joukon tilaisuuksia otsikon “Instituutio ja ero” alla. Onko Saussure edelleen avoin laboratorio, josta löytyy hyödyllisiä työkaluja nykyisyyden ajatteluun, vai onko hän pikemminkin pelkkä museoesine?
On tunnettua, että Saussure oli pitkään eräänlainen eurooppalaisen korkeakulttuurin suojelija, strukturalismin isä, minkä takia oli mahdotonta tutkia edes jonkin Amazonin heimon tapoja käyttämättä Coursin kategorioita. Sitten – ja puhun viimeisistä vuosikymmenistä – Saussure katoaa näyttämöltä, kognitiotieteet ovat huolettomasti julistaneet hänen kieltä koskevan ajattelunsa oudoksi tai museoon kuuluvaksi, eikä oikein tiedetä mitä käyttöä hänellä olisi. On siis tullut aika hänen tehdä hänestä täysin ajankohtainen. Kenties koskaan aiemmin hän ei ole ollut niin luettava kuin nyt, ja hänen työnsä muodostaa erinomaisen työkalun kaikkea muuta kuin marginaalisten ongelmien ajattelemiseen. Saussure vapaana strukturalismista. Saussure törmäyskurssilla suhteessa joihinkin viime vuosikymmeninä hallinneisiin uskomuksiin siitä, miten ihmismieli toimii. Saussure, eikä muuta; Saussure ja hänen ideansa vailla kenenkään muun välitystä. Syyt Saussuren ajankohtaisuuteen, syyt, joiden takia häntä voidaan tarkastella hiukan (ja kenties hiukan enemmänkin) provokatorisesti viimeisenä huutona kielifilosofiassa, supistaisin kolmeen. Kolme olennaisen tärkeää seikkaa, jotka voidaan julistaa Saussuren omin sanoin. Ensimmäinen: kieli on tärkein inhimillinen instituutio, kaikkein alkuperäisin, se, joka muodostaa matriisin ja mallin kaikille muille. Toinen: kielessä ei ole mitään substantiaalista, siinä ei ole muuta kuin eroja, ja – kaikkien tärkein seikka – nämä erot eivät edellytä positiivisia termejä, joiden kesken ne rakentuvat. Kolmas ja viimeinen on seuraava: tietystä näkökulmasta kielessä kaikki on historiallista, mutta toisesta näkökulmasta kielessä – Saussure lisää – mikään ei ole historiallista. Siis historiallisen muutoksen ja kaikkea diakroniaa, yhteiskunnallisten järjestelmien, tapojen ja käytäntöjen tuottamaa muutosta pakenevan risteytymän puheemme, meitä kaikkia luonnehtivan tosiasian sisällä. Tämä historian ja metahistorian, muuttumattoman ja muuttuvan kombinaatio on kolmas syy tämän hiljaisen ja melankolisen (siinä mielessä, että hän vietti elämänsä kaksi viimeistä vuosikymmentä kirjoittamatta lähestulkoon mitään) henkilön kiinnostavuuteen, syy, joka minun silmissäni määrää nykyisyytemme Saussuren täyden ajankohtaisuuden ja luettavuuden ajaksi.
Niin julkaisemattomissa kirjoituksissaan kuin kirjassaan Cours de linguistique générale [2]Saussure määrittelee kielen ”puhtaaksi instituutioksi”, ”sans analogues”. Pyrkimyksessä ajatella väen, multitudon instituutioita valtiollisten instituutioiden vastaisina ja niiden jälkeisinä, olet useaan otteeseen viitannut Saussuren teksteihin ja ehdottanut kielen ajattelemista instituutiona, joka muodostaa matriisin kaikille muille instituutioille. Instituutiona, joka on hyvin ainutkertainen, matriisi kaikille muille, mutta samalla malli postvaltiollisille instituutioille: kertoisitko tarkemmin?
Mielestäni Saussuren kielellinen instituutioiden tarkastelu tarjoaa nykyään, ja ilman turhaa pakottamista, mahdollisuuden lukea sitä politiikan teorian termein, politiikan teorian, jossa vanhan maailman – joka vielä osin on meidän maailmamme – instituutiot ovat vain kauhtunut muisto, myös silloin kun ne jatkavat yhä toimintaansa. Ensinnäkin olisi hyvä ottaa huomioon se, mitä Saussure sanoo kielestä instituutiona. Ennen kaikkea siis se, että kieli on instituutio, siis ”puhdas instituutio”, joka muodostaa matriisin kaikille muille. Kielellä on esiyksilöllinen ja ylipersoonallinen elämä. Se koskettaa yksittäistä ihmiseläintä vain sikäli kuin tämä on osa ”puhujien massaa”. Samoin kuin vapaus tai valta, se on olemassa yksinomaan yhteisön jäsenten suhteessa. Bifokaali näkö, jokaisen erillisen ihmisen autonominen perimä, voidaan hyvällä syyllä ajatella lajin yhteiseksi etuoikeudeksi. Näin ei ole kielen kanssa: sen kohdalla jakaminen muodostaa etuoikeuden, ja siten interpsyykkisen suhteen väli määrittää vastaavasti interpsyykkisen perimän. Historiallis-luonnollinen kieli todistaa ”meidän”, kollektiivisen mielen ensisijaisuudesta suhteessa yksilölliseen mieleen. Tämän vuoksi Saussure toistaa lakkaamatta, että kieli on instituutio. Siksi se on nimenomaan ”puhdas instituutio”, matriisi ja mittatikku kaikille muille. Tämänkaltainen arvio ei kuitenkaan olisi täysin oikeutettu, mikäli kielellä, sen lisäksi, että se on ylipersoonallinen, ei olisi myös suojaava ja integroiva tehtävä. Jokainen aito instituutio vakauttaa ja korjaa. Mutta minkä puutteen historiallis-luonnollinen kieli korjaa? Ja miltä uhkalta se suojelee? Sekä puutteella että uhkalla on tarkka nimi: kielellinen kyky. Kyky, siis yksittäisen ihmisen biologinen taipumus puheeseen, on pelkkää potentiaalisuutta vailla efektiivistä todellisuutta, loppujen lopuksi hyvin samankaltaista kuin afasia. Kieli, yhteiskunnallinen tosiasia tai puhdas instituutio, toimii lääkkeenä yksilölliseen afasiaan, siis siihen tilanteeseen, jossa ei puhuta vaikka siihen on kyky. Se suojelee ensimmäiseltä ja suurimmalta vaaralta, jolle neoteeninen eläin on alttiina: voimalta, joka säilyy sellaisenaan, ilman sitä vastaavia tekoja. Ero kielellisen kyvyn ja määrättyjen historiallisten kielten välillä – ero, joka on kaikkea muuta kuin umpeenkuroutumassa, säilyy myös aikuisena ja tekee itsensä tiettäväksi joka kerta kun tuotetaan lausuma – antaa institutionaalisen sävyn lajimme luonnolliselle elämälle. Nimenomaan tämä ero implikoi suoran sidoksen biologian ja politiikan (zoon logon ekhon ja zoon politikon) välille. Kieli on instituutio, joka tekee mahdolliseksi kaikki muut: muodin, avioliiton, oikeuden, valtion ja kaikki muut. Mutta matriisi eroaa radikaalisti johdannaisistaan. Saussuren mukaan kielen toiminta ei ole verrattavissa oikeuteen tai valtioon. Selkeät analogiat paljastuvat lopulta kuitenkin petollisiksi. Lainsäädännön ajallisella muutoksella ei ole mitään yhteistä konsonanttimuutosten tai tiettyjen leksikaalisten arvojen muuttumisen kanssa. Kuilu, joka erottaa ”puhtaan instituution” meille läheisistä yhteiskuntapoliittisista apparaateista, on ehkä varsin opettavainen. Voitaisiin sanoa, että vain kieli on varsinaisesti mondaani instituutio, siis tarkoitettu reflektoimaan sellaisenaan ja omalla tavallaan vailla biologista päämäärää olevien ärsykkeiden runsautta, mukaan lukien ihmiseläimen kroonista etäisyyttä suhteessa omaan elämänkontekstiinsa. Lisäksi kieli on, samanaikaisesti, kaikkein luonnollisin ja historiallisin kaikista muista inhimillisistä instituutioista. Kaikkein luonnollisin: erotuksena muodista tai valtiosta, sen perusta on ”luonnon valmistamassa erityisessä elimessä” siis tuossa synnynnäisessä biologisessa taipumuksessa, joka kielellinen kyky on. Kaikkein historiallisin: kun avioliitto ja oikeus taipuvat luonnon antamiin tosiasioihin (ensimmäinen seksuaaliseen haluun ja jälkeläisten kasvattamiseen; toinen vaihdon symmetriaan ja haitan ja korvaamisen suhteellisuuteen), kieltä ei koskaan sido tämä tai tuo objektiivinen ympäristö, vaan se koskettaa maailmalle avoimen eläimen kokemusta, siis mahdollista, joka ei ole yhtään vähemmän todellista ja tuntematonta nimenomaan tavanomaisena. Muoti ei ole paikallistettavissa aivojen jollekin alueelle ja kuitenkin sen täytyy aina vastata ihmisruumiin suhteita. Kieli on täysin päinvastoin riippuvainen tietyistä geneettisistä olosuhteista, mutta sen soveltamisen alue on rajaton. Onko ajateltavissa poliittinen instituutio, tämän adjektiivin tiukimmassa merkityksessä, instituutio, joka ottaa oman muotonsa ja oman toimintansa kieleltä? Onko todennäköinen sellainen tasavalta, joka suojaa ja vakauttaa inhimillistä eläintä samaan tapaan kuin kieli toimii suojaavassa ja vakauttavassa roolissa suhteessa kielelliseen kykyyn, siis neoteniaan? Nämä ovat kysymyksiä, jotka globaalin talouskriisin aikakaudella ja valtiosuvereenisuuden haihtuessa voimme Saussuren kanssa itsellemme asettaa.
Eron teema läpäisi ja muovasi äskettäin päättyneen vuosisadan filosofian ja politiikan koko näyttämöä hajottaen modernin käsitettä ja avaten kenttää nykyisyydelle: strukturalismista, joka sai juuri Saussuresta innoituksensa (Jakobson, Lévi-Strauss, Lacan, Althusser), niin sanottuun ”ranskalaiseen teoriaan” (”french theory”), joka, vaikka se lähtikin strukturalismista, otti siihen etäisyyttä (Deleuze, Foucault, Derrida), aina italialaiseen feminismiin (Lonzi, Muraro). Viimeisissä kirjoituksissasi, olet kuitenkin käsitellyt paljon eron käsitteen erityisluonnetta Saussurella ja korostanut eron ja negaation, kieltämisen suhdetta…
Kertaan lyhyesti Saussuren perusajatuksen, sen, jonka kaikki tuntevat ja monet ohittavat (tai vesittävät) nopeasti ensin sitä juhlittuaan. Kieli ei ole muuta kuin käytännöllisesti katsoen rajaton joukko eri termien välisiä vastakkaissuhteita, joilla, kuten on syytä pitää mielessä, ei ole mitään vastavuoroista vastakkaisuutta edeltävää tai sen ulkopuolella olevaa todellisuutta. ”Kielessä ei ole muuta kuin eroja”, kirjoittaa Saussure. Mutta tämä ei ole tärkein väite: sen voisivat allekirjoittaa monet niin antiikin kuin modernin aikakauden kielitieteilijät. Olennaista ja jopa huimaavaa on pikemminkin seuraava havainto: kun ”ero nojaa yleensä positiivisiin termeihin, joiden välille se muodostuu”, niin kielessä sen sijaan ” ei ole kuin eroja vailla positiivisia termejä”. Itsessään pysyvien entiteettien puuttuminen erottaa kieltä koskevan tutkimuksen yhtä lailla luonnontieteistä kuin historiallisista tieteistä: ”Kaikki maan ja taivaan analogiat jättävät sen, joka astuu jalallaan kielen maaperälle.” Toisin kuin muilla tiedon alueilla, ei ole kiirehdittävä asioihin, joiden välillä on ero (a ei ole b), vaan eroon, joka synnyttää asiat (a muuttuu joksikin todelliseksi vain siksi, että se ei ole b ja päinvastoin). Negatiivinen suhde kielellisten tosiasioiden välillä edeltää näitä tosiasioita ja pitää huolen niiden muodostumisesta: ”Kielen eri termit, sen sijaan, että ne olisivat erilaisia, kuten kemialliset aineet jne., ovat pelkästään termien välisten erojen määräämiä, termien, jotka olisivat tyhjiä ja epämääräisiä ilman näitä eroja.” Ei tietenkään tehdä mitään majesteettirikosta, jos jätetään Saussure syrjään. Mutta on turha leikitellä hänen työllään ottamatta sen kaikkein terävintä ja mielenkiintoisinta kärkeä vakavasti. Koska mikä tahansa fonologinen tai leksikaalinen ilmiö muodostuu pelkästään monista ”ei” (x eikä y, ei-w jne.), on uskottava, että kieli käy täysin yksiin negaation kanssa: ”Olemuksessaan kieltä ruokkivat pelkät vastakohdat, joukko täysin negatiivisia arvoja, jotka eivät ole olemassa muuten kuin vastavuoroisen vastakkaisuutensa ansiosta.” Riittää kun lisätään, että alkuperäinen negaatio, josta tässä puhutaan, ei käy yksiin jonkun erityisen merkkien luokan kanssa, vaan edeltää jokaisen yksittäisen merkin varsinaista rakentumista; se ei ole ominaista joillekin erityisille propositioille, vaan edellytys, joka tekee mahdolliseksi jonkin sellaisen kuin propositio. Voitaisiin myös sanoa, että kieli on ei-olevan asuinsija, kokemuksen ainoa tila, jossa ei-oleva saa jonkinlaisen empiirisen todellisuuden. Lausumamme, mukaan lukien ilman muuta myös myönteiset tai yksitavuiset, ovat todiste siitä, että ei-oleva omalla tavallaan on: ne muodostavat siis ontologisen todistuksen olemattoman olemassaolosta. Päähänpinttymä, joka ohjaa kuin basso continuo kaikkia kypsän Saussuren kirjoituksia, on saanut eksegeetikoissa aikaan ambivalentteja reaktioita. Merkkien negatiivisuus, jota arvostetaan suuresti semiologian perustamistekona, on samanaikaisesti näyttänyt ylitsekäymättömältä esteeltä tämän saman oppiaineen tieteelliselle kehitykselle. Arvostus kääntyy nopeasti hämmennykseksi. Kuinka ihmeessä keskustella tasavertaisesti psykologian tai biologian kanssa, jos alleviivataan turhan innokkaasti, että kielessä on olemassa vain ”negatiivisia faktoja”? Hämmennys on enemmän kuin oikeutettu. Kaiken lisäksi, Saussure itse huomauttaa, että lingvistiikalla, heti mikäli se pysyy omalle kohteelleen uskollisena, ei ole minkäänlaista toivoa nousta tieteeksi, koska se ei voi vedota itsessään olemassa olevien ilmiöiden kenttään: ”Onko tarpeen kertoa salainen ajatuksemme? On pelättävissä, että eksakti ymmärrys siitä, mitä kieli on, johdattaa epäilemään kielitieteen tulevaisuutta.” Strukturalistinen perinne yritti tehdä tilit selviksi tämän ”salaisen ajatuksen” kanssa. Enimmäkseen kuitenkin säädyllisesti siitä vaieten, ikään kuin kyse olisi melankolisen ja epävarman ihmisen yöllisestä painajaisesta. Jotta vältettäisiin ”epäilys kielitieteen tulevaisuudesta”, Saussuren päähänpinttymää on yritetty neutraloida ja pehmentää. Esimerkiksi kielen ”olemuksen puhdasta negatiivisuutta” on pidetty totuutena, joka kuuluu vain merkkien muotoutumiseen, ei niiden varsinaiseen toimintaan: kaiken kaikkiaan jonkunlainen big bang, joka – vaikka se tekee edeltävästä kaaoksesta järkeenkäyvän – ei selitä yhtään mitään evoluution kulussa muotoutuneista tarkkaan määrittyneistä organismeista. Tai sitten saussurelainen korvamato on supistettu täksi paljon mukavammaksi postulaatiksi: verbaalisilla merkeillä on ennen kaikkea suhde keskenään ja vasta sen jälkeen, keskinäisessä rajoittumisessaan ja määrittymisessään, ne yhdistyvät maailmassa oleviin asiantiloihin. Mutta tietoon siitä, että yksittäinen sana saa oman merkityksensä fraasista, jonka osa se on, tai, että symbolien arvo on kokonaan ja kaikkinensa riippuvainen niiden vastavuoroisesta vuorovaikutuksesta, riittää Frege ja Peirce: Saussuren erityisyys on sen sijaan vakaumuksessa, että merkit, ollessaan sellaisenaan itsessään pelkkä ei mitään, tunkevat olemassaoloon vain vastavuoroisen vastakkaisuutensa ansiosta. Näiden tai muiden vastaavien, yhtä ymmärrettävien kuin haitallisten, neutralisointien edessä on syytä kysyä: Onko mahdollista säilyttää kielen negatiivis-differentiaalinen teesi kaikessa radikaalisuudessaan ajautumatta epistemologiseen pelkuruuteen? Saussuren ”salainen ajatus” ei aja välttämättä epätoivoon ja luovuttamiseen. Ratkaisevaa on, että ”eksakti ymmärrys siitä, mitä kieli on”, vaatii käyttämään käsitteitä, joiden avulla kyetään käsittelemään ei-olevaa, tai – mutta kyse on samasta asiasta – eroa ”vailla positiivisia termejä”. Filosofia on alusta alkaen huolehtinut ei-olevasta. Luonnontieteet ja historialliset tieteet, koska ne ovat olleet tekemisissä hyvin näkyvien asiantilojen kanssa, eivät edes mainitse ei-olevaa. Pakollinen johtopäätös: inhimillisen verbaalin kielen kohdalla kyseeseen ei siis voi tulla tiede vaan vain filosofia. Luulen, että tämä muotoilu, kylläkin puolueellinen, on oikeutettu ”salaisesta ajatuksesta”. Monet, alkaen itseään häpeilevistä filosofeista, ovat vastaan: jos se eroaa tieteestä ja sen väsymättömästä empiiristen ilmiöiden tutkimisesta, filosofia on vain tyhjäntoimittamista ja perässä hiihtämistä. Ei ole mitään väliä, minkälainen arvo tämän kaltaiselle vastaväitteelle ylipäätään annetaan, riittää kun huomautetaan, että meidän tapauksessamme se ei osu maaliin. Mitä kielellisiin merkkeihin tulee, niin niiden suhteen nimenomaan empiiriset ilmiöt vaativat filosofisten kategorioiden järjestelmällistä mukaan ottamista: tarkemmin, kategorioiden, jotka antavat mahdollisuuden ajatella ei-olevan asemaa ja arvoa. Mikäli hän ei ottaisi etäisyyttä positiivisten tieteiden metodeista, saussurelainen kielitieteilijä pysyttelisi kaukana kielen todellisesta elämästä. Hän antaisi todistuksen ilmeisen halveksivasta suhtautumisesta negatiivisiin tosiasioihin, joiden kanssa hän on tekemisissä: halveksunnasta, joka ennen kaikkea olisi hyvin vähän ”tieteellistä”. Jonkun nimen arvon tai foneemin muutoksen ymmärtämiseksi olennaisia ja kenties välttämättömiä ovat pohdinnat ei-olevasta jonakin sellaisena kuin heteron, erilainen Platonin Sofistissa, kuten myös olevan ja olemattoman välistä kiertosuhdetta käsittelevät pohdinnat, joilla Hegelin Logiikan tiede alkaa. Mutta myös päinvastainen pätee: Saussuren tunnistama kielen negatiivisuus antaa mahdollisuuden lukea paljon tarkemmin Sofistia ja Logiikan tiedettä, koska se valaisee näissä kahdessa teoksessa retkeilevien spekulatiivisten käsitteiden fenomenaalisia vastineita tai niiden empiiristä perustaa.
Olet useaan otteeseen korostanut sitä tosiasiaa, että nimensä arvoinen historiallinen materialisti ei voi kerta toisensa jälkeen olla tarttumatta historiallisesti määrätyn vaihtelun ja metahistorian, muuttumattoman biologisen väliseen suhteeseen. Minkälaisia tukia Saussure tarjoaa tähän materialistin päänvaivaan?
Kieli on historian kiskomaa, historiassa. Riittää kun ajatellaan, kuinka italian kieli on muuttunut viimeisen kolmenkymmen tai neljänkymmenen vuoden aikana. Tämä kielen historiallinen luonne näyttää meille, kuinka se on riippuvainen tai kuinka sitä muokkaavat kaupankäynti, yhteiskunnalliset kamppailut, yhteiselämän järjestämisen muodot. Voitaisiin myös sanoa, että kielellä on oma sisäinen historiallinen aikansa, siis, että se ei ainoastaan rekisteröi ja kirjaa ruumiiseensa taloudellista, yhteiskunnallista ja kulttuurista historiaa, vaan sillä on oma omalaatuinen ajallisuutensa, johon se pakottaa taloudelliset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset suhteet. Tämä ei kuitenkaan ole se, mikä minua varsinaisesti kiinnostaa Saussuren muotoiluissa. Se, mikä minuun tekee vaikutuksen on, että hänen kirjoituksissaan – ei Coursissa, vaan niissä, jotka hän on itse suoraan kirjoittanut – aaltoilee, usein vieläpä samalla sivulla, kaksi käsitystä, jotka näyttävät ristiriitaisilta tai yhteensovittamattomilta. Hän kirjoittaa, että ”kielessä kaikki on historiallista”, mutta muutaman rivin jälkeen ja itse ilmausta alleviivaten hän sanoo, että ”kielessä mikään ei ole historiallista”. Että kielessä kaikki on historiallista, yhtä lailla siksi, että kieli ajallistaa kuin siksi, että kieli on taloudellisen ja yhteiskunnallisen historian ajallistamaa, on intuitiivista. Mutta miksi samaan aikaan voidaan sanoa, että ”kielessä mikään ei ole historiallista”? Miksi – Saussure väittää – kielestä ja inhimillisestä puheesta ei ymmärretä mitään, ellei tajuta tätä järjestelmää rakentavaa negatiivisten suhteiden peliä, kieltä negatiivisten erojen monimutkaisena joukkona. Lyhyesti: sen tietämiseksi, kuinka joku termi tai kielellinen yksikkö toimii, minun ei tarvitse lainkaan kysyä historian tapaan, mitä tapahtui aiemmin ja mitä tapahtuu myöhemmin; sen sijaan minun on ymmärrettävä, missä vastakkaisessa suhteessa tämä termi on muiden samanaikaisten, synkronisten termien kanssa. Saussure käyttää esimerkkinä šakkipeliä. Kuvitelkaa osallistuvanne otteluun, joka on osapuilleen puolivälissä. Ensimmäinen asia, jonka teette, on että tarkastelette nappuloiden paikkoja šakkilaudalla ja mietitte mitä valkoiset ja mustat, tuo sotilas, tuo torni tai tuo lähetti, voivat tehdä. Mietitte, mikä on laudalla olevien nappuloiden suhde, ja asettaessanne tämän olennaisen kysymyksen, ymmärtääksenne šakkiottelua (kieltä), teidän ei tarvitse tuntea ottelun edeltävää historiaa. Mikä ratkaisee, on nappuloiden välille muodostunut suhde järjestelmän sisäisenä suhteena. Yhteys muodollisen järjestelmän, jolla on jotakin yhteistä logiikan järjestelmien tai matematiikan välillä – ja jolla ei tästä näkökulmasta ole suhdetta muutokseen – ja historiallisesti määrättyjen muunnelmien kesken, siis konkreettien ja yhteiskunnallisesti määrittyneiden puhetekojen järjestelmän kirjautumisen, muutoksen välillä… Tämä on Saussuren mukanaan tuoma suuri uusi asia. Mikäli ajateltaisiin, että muutos rakentuu osista, jotka ovat muuttuvia ja vaihtuvia, ei olisi mitään ongelmia. Saussuren meille ehdottama ajatus, joka on täynnä historiaa ja historiallista aikaa, on ajatus muodollisesta järjestelmästä, jota ei voida selittää historiallisten elementtien perustalta, mutta joka itse tekee historiaa ja on historian määrittämä.
Käännös: Jussi Vähämäki
[1] Haastattelu on vuodelta 2013. Alfabeta 2, Pensare il presente con Saussure. Tre motivi dell’attualità del linguista ginevrino, Intervista a Paolo Virno, a cura di Francesco Raparelli.
[2] Yleisen kielitieteen kurssi, Vastapaino 2015.