Yhdysvalloista alkoi vuonna 1857 finanssikriisi, jonka aiheuttama paniikki levisi myös Eurooppaan ja pakotti Lontoossa asuvan pakolaisen Karl Marxin paneutumaan siihen, mitä hän alkoi kutsua ”ekonomiakseen”. Ensimmäinen ja epätäydellinen tulos ”ekonomiasta”, Pääoma, ilmestyi syyskuun 11. päivä 1867.
Vuonna 1857 Marx ennakoi uusia yhteiskunnallisia mullistuksia ja pitää tärkeänä tuottaa työväenluokan tarpeisiin kapitalistisen tuotantotavan toiminnan kriittisen esityksen ja sille ominaisen ”tietomuodon” alan, rajojen ja rajoitusten selvittäminen. Olisi selvitettävä sen keskeiset kategoriat, niiden ideologinen arvo ja poliittinen käyttö. Vuoden 1858 helmikuussa hän kertoo Lassallelle, että kyse olisi porvarillisen taloustieteen järjestelmästä kriittisesti esitettynä, samanaikaisesti sekä järjestelmän toiminnan esitystä että esityksen kautta sen kritiikkiä. Ensin tulisi järjestelmän toiminnan esitys: pääomasta, maaomaisuudesta, palkkatyöstä, valtiosta, kansainvälisestä kaupasta, sitten maailmanmarkkinoista. Vasta näiden jälkeen tulisi toinen työ, joka olisi varsinaisesti kapitalistiselle tuotantotavalle ominaisten tietomuotojen kritiikkiä ja niiden historian esitystä. Marxille näitä tietomuotoja ovat poliittinen taloustiede ja sosialismi. Kolmas, lyhyt, historiallinen kuvaus koskisi taloudellisten kategorioiden ja suhteiden kehitystä. Marx tosin pelkäsi, että ”myrskyisät liikkeet ulkoapäin tulevat todennäköisesti keskeyttämään työn”. Hieman myöhemmin hän luonnostelee Engelsille työn sisällöksi kuusi ensimmäistä osaa, siis järjestelmän toiminnan esityksen. Lisäksi hän käy läpi ensimmäisen kirjan, siis Pääoman, sisältöä, jonka hän jakaa neljään osastoon: Pääoma yleensä, kilpailu, luotto ja osakepääoma. Sellaisenaan nämä suunnitelmat eivät koskaan toteutuneet. Mutta kymmenen vuotta vuodesta 1857 lähtien ovat Marxille täynnä teoreettista ja poliittista työtä, Pääoman valmistelua, Kansainvälisen työväenliiton (Workingmen’s International Association) ohjelmatyötä ja erilaisten sosialististen sekopäiden kurissapitämistä ja myös äärimmäisen köyhyyden ja sairauden aikaa.
Marx ounasteli jo 1850-luvun alussa, että oli tapahtumassa jotain uutta lisäarvon anastamisen tekniikoissa ja samalla koko kapitalistisen yhteiskunnan rakenteissa. Tämä uusi oli peräisin työväenluokan kapinoinnista ja järjestäytymisestä, josta kapitalistiluokan oli otettava opikseen ja järjestäydyttävä uudelleen. Tässä apuun tuli ”sosialismi” ja sille ominainen kollektiivisen osallistumisen ja konsensuksen ideologia. Kun sen siirsi valtioon, kollektiiviseen subjektiin, kollektiiviseen kapitalistiin, voitiin palkkatyöstä vapautuminen muuntaa yhteiseen hiileen puhaltamiseksi. Onneksi kapitalisteille oli Proudhon, ”ilmainen luotto” ja osuuskuntia. Niistä tuli nyt Troijan hevosia, joilla työläisten rikastumisen ja palkkatyöstä kieltäytymisen hinku muunnettiin modernin valtion ja sen instituutioiden rakentamiseksi. Tarvittiin nykysosialistien sanoin ”hyvinvointivaltiota” ja sen rakentamista maustettuna Louis Bonapartella. Siksi Marx joutui siirtämään tarkastelunsa sosialistien arvoa koskevien käsitysten kritiikistä näiden rahaa koskevien utopioiden kritiikkiin, siis astumaan ulos tehtaasta, mikä näkyy hyvin Grundrissen alussa. Nyt Marxin kiinnostuksen kohde siirtyy työläisten kamppailusta tehtaissa ”arvolakia” vastaan suhteellisen lisäarvon hallinnointiin – ja sitä kautta moderniin valtioon. Työn tuloksena syntyy Grundrisse, kahdeksan vihkoa, joissa kaiken muun ohessa näkyvät myös Marxin pohdinnat ajasta ennen kapitalismia ja sen jälkeen, ja joiden pohjalta Marx näyttäytyy yksilöiden kaikinpuolisen vapaan kehityksen ja valtiottoman yhteiskunnan kannattajana. Vallankumouksellista kapinaa ei kriisin seurauksena tule eikä Marx julkaise vihkojaan. Hän työstää rahaa koskevista muistiinpanoistaan kirjan ”Poliittisen taloustieteen kritiikiksi”, joka julkaistaan 1859 ja josta hänen ystävänsä Engels ainoana kirjoittaa arvostelun.
Vuoden 1862 aikana, kun hän on menettänyt työnsä New York Tribunessa (Yhdysvaltain sisällissodan takia) ja elää äärimmäisessä köyhyydessä, hän luonnostelee pitkän käsikirjoituksen ”Lisäarvoteorioista”. Siinä hän kritikoi taloustieteilijöiden käsityksiä lisäarvosta ja sen lähteistä, koska nämä ovat sekoittaneet lisäarvon voittoon tai korkotuloon, kun sitä sen sijaan, kapitalismin ymmärtämiseksi, olisi tarkasteltava sellaisenaan, irti sen satunnaisista ilmenemismuodoista. Marxille lisäarvo on kapitalismille erityinen muoto, jonka kautta riisto ja kapitalismin erityisluonne on ymmärrettävissä. Saadakseen lisäarvoa rahanomistaja, kapitalisti ostaa erityisen tavaran, työläisen työvoiman, jonka hän kuluttaa tuotannossa ja joka sitä tuotannossa kulutettaessa luo lisäarvoa (tekee lisätyötä, työtä, josta ei makseta). Tämän lisäarvon kapitalisti realisoi markkinoilla ja siellä se saa voiton tai koron muodon. Tärkeää on, että työläinen ei myy työtä, vaan työvoimaansa, siis työkykyään, jonka rahanomistaja ja nyt työvoiman omistaja vie tuotantoon, kuluttaa tuotannossa omana omaisuutenaan. Kuten Marx kirjoittaa: ”Saadakseen arvoa jonkin tavaran käyttämisestä rahanomistajamme pitäisi onnistua kiertokulun piirissä, markkinoilla, keksimään tavara, jonka käyttöarvolla itsellään olisi se ominaisuus, että se olisi arvonlähteenä ja jonka todellinen käyttäminen olisi siis työn esineellistämistä, ja niin muodoin arvon luomista. Ja rahanomistaja löytääkin markkinoilta sellaisen erikoisen tavaran – työkyvyn eli työvoiman.”
Näin pitkälle monet ”marxistit” ovat valmiita järkeilemään. Mutta seuraava Marxin askel pudottaa heiltä silmät päästä kuin vanhalta kunnon Kelju K. Kojootilta: ”Työvoimalla eli työkyvyllä tarkoitamme yhteensä kaikkia niitä ruumiillisia ja henkisiä kykyjä, jotka ihmisellä on ruumiillisessa olemuksessaan, elävässä persoonallisuudessaan ja jotka hän panee liikkeelle joka kerta kun hän tuottaa jonkinlaisia käyttöarvoja.” (Pääoma I, s. 159.) Työvoima on Marxille ihminen ”lajiolentona”, koko ihmisolemuksen potentiaalisuus, hänen olemassaolonsa ja elämänsä mahdollisuudet. Kapitalismi on siis tuotantotapa, jonka ytimenä on inhimillisten lajiominaisuuksien käyttö ja tuon käytön jatkuva laajentaminen ja kehittäminen.
No, Vau! Marx on siis sitä mieltä, että kapitalismi ei repressoi, alista, tukahduta, kolonisoi ihmistä. Toisin kuin Hobbesille, jolle ihmisen oli luovuttava luonnostaan, jotta pystyisi elämään yhteiskunnassa ja Rousseaulle, joka näki sivilisaation epätasa-arvoisuuden syyksi, Marxille kapitalismi ”vapauttaa”, ”kehittää” ja ”laajentaa” ihmisluontoa, tekee siitä polttoaineensa ja perustansa. Yksinkertaista rakkaat watsonimme, Marx ei tarvinnut teoriaa valtiosta, koska kapitalismi ei tarvitse sitä. Enemmän kuin ihmisluonnon ja sen mahdollisuuksien torjumista, kapitalismi tarvitsee niiden käyttöä. Ohjaamista kyllä, hyväksikäyttöä kyllä, mutta kiihottamalla ja innostamalla lajiominaisuuksiamme, erityispiirteitämme, ”vapauttamalla” meitä. Jos haluamme etsiä Marxilta jonkinlaista ”ympäristönäkemystä”, kannattaisi alkaa juuri täältä: kapitalistille ihmisluonto on jatkuvan kiihottamisen, laajentamisen ja vapauttamisen kohde, siksi kapitalisti vaatii edelleen, kuten 1800-luvulla (ja yhdessä erilaisten sosialistien kanssa) ”työn täyttä vapautta”. Eivätkä kummatkaan piittaa työn, työvoiman kulutuksen mahdollisista rajoista ja rajoituksista. 8-tuntinen työpäivä, lasten ja naisten työn kieltäminen, on näille ihmisluonnon kieltämistä, koska lopultakin ”työ on parasta sosiaaliturvaa”!
Vuonna 1862 Marx päättää kirjansa nimen: ”Pääoma”. Hän ajattelee saattavansa sen nopeasti loppuun, olivathan perusteet kasassa: ”Työskentelen nyt tehokkaasti, ja ihmeellistä kyllä aivolokeroni ovat kaiken ympärillä olevan kurjuuden keskellä paremmin käynnissä kuin vuosiin.” Mutta rahahuolien lisäksi Marx kärsii myös vakavista terveysongelmista. Hän sairastuu ”kauheaan tautiin”, pernaruttoon, joka johtaa paiseisiin ja yhden paiseen leikkauksen jälkeiseen tulehdukseen Marx on vähällä kuolla. ”Mauri” kuitenkin toipuu ja alkaa työstää Pääoman rakennetta. Samaan aikaan hän osallistuu Kansainvälisen työväenliiton kokouksiin ja joko itse kirjoittamalla tai kritikoimalla muiden kirjoituksia sen asiakirjojen laadintaan. Vuonna 1871 hän kirjoittaa esimerkiksi liiton säännöt, joissa sanotaan, ”että työväenluokan taloudellinen vapautus on siis suuri päämäärä, jonka saavuttamisen keinoksi kaikkinainen poliittinen liike on alistettava.” Taloudellinen vapautus on hänelle vapautumista palkkatyöstä ja palkkatyöläisyydestä.
Marx istuu päivät kirjastossa ja yöt hän kirjoittaa ”ekonomiaansa” ja jossain välissä hän osallistuu siis myös 1900-luvun merkittävimmäksi poliittiseksi toimijaksi nousevan työväenliikkeen perustamiseen: ”Kaksi päivää myöhemmin…kokoontuivat Cremer englantilaisten puolesta, Fontana (Italia) ja Le Lubez kotonani…Voittaakseni aikaa ehdotin: ennen kuin ’muokkaisimme toimituksellisesti’ johdanto-osan, meidän pitäisi keskustella säännöistä. Se tapahtui. Oli kello yksi yöllä, ennen kuin ensimmäinen 40.stä sääntökohdasta hyväksyttiin. Cremer sanoi: meillä ei ole mitään esitettävää komitealle (ja se oli tarkoituskin)…paperit jätettiin minulle…Näin, että oli mahdotonta tehdä tästä roskasta mitään. Saadakseni perustelut sille…tavalle, jolla aioin toimittaa jo ’hyväksytyt lähtökohdat, kirjoitin Vetoomuksen työväenluokalle…” (Engelsille marraskuussa 1864.) Tästä vetoomuksesta tuli Kansainvälisen työväenliiton perustamismanifesti. Tämä vain muistutuksena esimerkiksi niille Tampereen työväenmuseon näyttelyn kymmenkunta vuotta sitten järjestäneille tahoille, joiden mukaan Marx oli tosielämästä vieraantunut, British Museumissa aikaansa viettävä teoreetikko.
Marx supisti alkuperäistä suunnitelmaansa kahdeksasta ja sittemmin kuudesta kirjasta kolmeen kirjaan pääomasta. Hänen haaveenaan oli kuitenkin julkaista ne kaikki yhdessä, koska hän ei halua luopua mistään ennen kuin näkee kaikki edessään, mutta myös siksi, että kukin osa tulee ymmärrettäväksi vain lähtemällä kokonaisuudesta. Ihmisen anatomia on avain apinan anatomiaan, tai: on lähdettävä abstraktista, teoreettisesta, jotta voisimme ymmärtää nykyisyyttä. Pääoma ja samalla kapitalismi on Marxille eräänlainen taideteos, maisema tai palapeli, jota ei voi ymmärtää, jos hallussa on vain sen yksi satunnainen pala. Näin ei kuitenkaan koskaan käy, kokonaisuus ei valmistu. Sen sijaan myöhemmin, Engelsistä lähtien, yritetään arvuutella satunnaisten palojen perusteella kokonaisuutta.
Koska pernarutto ja paiseet ja köyhyys, siis ”fyysiset ja porvarilliset syyt” vainoavat, Marxin on joko putsattava osa julkaisukuntoon tai luovuttava koko hankkeesta. Tauti on jo menossa ”ihon alle” ja viemässä työkyvyn, vaikka Marx yrittää itse hoitaa sitä terävällä partaveitsellä. Hän päättää keskittyä ensimmäiseen osaan ”pääoman tuotantoprosessi”.
Huhtikuussa 1867 käsikirjoitus on vihdoin Marxin mielestä julkaisuvalmis, vaikka hän ei olekaan siihen tyytyväinen. Hän pyytää Engelsiltä rahaa voidakseen hakea pukunsa ja kellonsa kanista päästäkseen matkustamaan Saksaan, jossa käsikirjoitusta odotettiin painatusta varten. Vedoksia korjataan kesän aikana ja Engels huomauttaa kesäkuussa, että ”toisella arkilla on jonkin verran korostunut paiseittesi antaman masennuksen leima, mutta se ei enää ole muutettavissa, ja olen sitä mieltä, ettet enää täydennyksellä voi mitään, sillä eihän poroporvari toki ole tottunut tämäntapaiseen abstraktiin ajatteluun eikä varmaankaan tule mielisuosiolla kiusaamaan itseään arvomuodon parissa.” Marx vastaa toivovansa, että porvaristo muistaa kuolinpäivänään hänen paiseensa. Elokuussa, ennen Pääoman I osan julkaisua, Marx kirjoittaa Engelsille, että parasta hänen kirjassaan ovat: 1) työn kaksinaisluonne; 2) lisäarvon käsitteleminen riippumatta sen erityisistä muodoista. 8. Tammikuuta 1868 hän kertaa kirjan kolme aivan uutta asiaa hieman eri järjestyksessä: 1) lisäarvon yleisen muodon käsittely; 2) arvon kaksinaisluonne (käyttöarvo ja vaihtoarvo) ja sitä kautta työn kaksinaisluonne eikä siksi riitä työn eri muotojen erittely; 3) työpalkka esitetään ensi kertaa irrationaalisena ilmenemismuotona sen takana piilevälle suhteelle.
150 vuotta Pääoman julkaisemisen jälkeen se on yksi eniten eri kielille käännetyistä kirjoista, mutta samalla luultavasti myös yksi vähiten luetuista. Edelleenkin pätee, että ”tuhannesta sosialistista ehkä yksi on lukenut Marxin jonkin kirjan taloudesta, tuhannesta antimarxistista ei yksikään”. (Maenchen-Helfen & Nikolajevski, K. Marx, Elämä ja työ.) Pääoma on ylittämätön kirja kapitalistisen yhteiskunnan toiminnan ymmärtämiseksi. Sen ylittämättömyys ei kuitenkaan ole sen esitystavassa tai logiikassa, vaan siinä, miten se määrittelee kapitalismin ja pääoman arvonlisäysprosessin keskustaksi ihmisluonnon ja tuon ihmisluonnon kaikinpuolisen käytön. Mutta onko kapitalismi siis loppujen lopuksi Marxille ihmisluonnon toteutumisen ylin muoto, joka tekee mahdolliseksi ihmisen kaikinpuolisen kehityksen? Ei, päinvastoin, kapitalismi kyllä herättää ”yhteiskunnallisen yhteenliittämisen ja sosiaalisen kanssakäymisen voimat”, mutta se haluaa muuttaa ne työajaksi (jota supistaakseen se on nämä voimat herättänyt). Se tahtoo ”tunkea ne rajoihin, jotka tarvitaan jo luodun arvon säilyttämiseksi arvona.” Siksi on murrettava nämä rajat, astuttava ulos työajasta. Tässä murtamisessa ja kumouksessa romahtaa myös arvolaki ja välitön työ näyttäytyy pelkkänä “surkeana perustana”. Tai: ”Mutta samassa määrin kuin suurteollisuus kehittyy, todellisen rikkauden luominen tulee vähemmän riippuvaiseksi työajasta ja käytetyn työn määrästä kuin niiden tekijöiden mahdista, jotka itse puolestaan…eivät ole missään suhteessa siihen välittömään työaikaan, jonka niiden tuottaminen vaatii, vaan riippuvat päinvastoin tieteen yleisestä tilasta ja teknologian edistyneisyydestä, tai tämän tieteen soveltamisesta tuotantoon.” Siksi ”työ välittömässä muodossaan on lakannut olemasta rikkauden suurin lähde.” (Grundrisse, s. 178–179.) Tämä, jos jokin, pitää nykyään täydellisesti paikkansa, kun elämämme on pelkkää työtä ja (palkka)työstä irtaantuminen tärkeämpää kuin koskaan. Siksi Marx on johdonmukainen, marxistit eivät.
Jos Marxin metodi oli ukko-Hegelin metodille täysin vastakkainen, kuten hän itse sanoo, tai jos hän käänsi Hegelin jaloilleen, niin nykykapitalismi kääntää Marxin ympäri ja lähtee suoraan siitä, mihin Marx poliittisen taloustieteen kritiikissä ja porvarillisen taloustieteen hajottamisessa päätyi: ihmisluonnosta itsestään eikä sen erityisistä ilmauksista. Tämä ei merkitse Marxin kumoamista, vaan hänen keskeisen ajatuksensa ja tutkimuksensa loistamista suoraan kaikille. Jean Jauresin sanoin: menneisyydestä on otettava tuli eikä tuhka.