Thomas Pikettyn kohuteos Pääoma 2000-luvulla ilmestyy nyt suomeksi Into Kustannukselta. Suomennoksen ”kunniaksi” Kumu julkaisee aiemmin julkaisematta jääneen arvion Pikettyn kirjasta. Teksti on peräisin vuodelta 2014, eikä kirjoittaja ole nähnytkään kirjan suomennosta, minkä vuoksi tiettyjen termien käännökset saattavat olla erilaisia kuin nyt ilmestyvässä suomennoksessa.
Thomas Piketty on saavuttanut aseman ”taloustieteen rock-tähtenä” melko epätodennäköisellä tavalla. Kirjoittamalla 1000-sivuisen opuksen nimeltä ”Pääoma 2000-luvulla”, joka käsittelee tulojen ja varallisuuden jakautumista 1700-luvulta alkaen. Vielä hämmentävämmäksi Pikettyn rock-tähtimaineen tekee se, että kirja on kenties vielä tylsempi kuin kuuluisa Kekkosen hiustenhoito-opas.
On toki myönnettävä, ettei Pikettyn kirja aivan paska kuitenkaan ole. Tai ehkä se oikeastaan nimenomaan on paskaa, jos muutamaa tilastotietoa voi mahdollisesti käyttää lannoitteena uusien työväentaistelujen rakentamisessa.
Siinäkin tosin suosisin hieman konkreettisempia nykyajan työläisten elämää koskevia tietoja, joita Pikettyn kirjasta ei löydy. Esimerkiksi yksi työn ja tuotannon muutosten järisyttävimmistä seurauksista on, että Yhdysvalloissa valkoihoisten (”non-hispanic white”) kouluttamattomien naisten keskimääräinen elinikä on 1990-luvun alusta laskenut yli 5 vuodella, lähes yhtä paljon kuin venäläisten miesten elinikä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.
Tulo- ja varallisuuserojen valtavuuden taas voi tiivistää muutamaan lukuun. Esimerkiksi 85 maailman rikkaimman kapitalistin varallisuus on yhtä suuri kuin 3,5 miljardin köyhimmän maapallon asukkaan. Tuloerojen kasvu myös Suomessa ei ole epäselvää kenellekään. Olisi kuitenkin päästävä niiden ”alle”, tarkastelemaan minkälaisista muutoksista tuotannon järjestämisen tavoissa tuloerojen kasvu johtuu. Siitä Piketty ei sano sanaakaan.
Kirjan otsikon pitäisi oikeastaan olla ”Pääoma 1700-luvulla”, siis aikana ennen kapitalismin varsinaista kehitystä. Piketty nimittäin tarkastelee kaikkea pääomaa ikään kuin peruukkipäisen ja hajuvesillä likaisuutensa peittävän kokemattomia nuoria tyttöjä viettelevän irstaan aatelishännystelijän perinnöllisenä maaomaisuutena. Luulen, että varakreivi Valmontilla on kuitenkin nykyajan prekaarille enemmän annettavaa eroottisen viihteen kuin kapitalismianalyysin alueella…
Parhaassakin tapauksessa korkeintaan 100 vuoden pituisesta elämästä ei kannattaisi haaskata päivääkään Pikettyyn, mutta koska kuitenkin menin tekemään niin, ja kahlasin kirjaa – kuten Mika Myllylä aikanaan Pohjanmaan soita – jopa ensimmäiset 600 sivua sekä selailin loput, kirjoitan nyt kuitenkin ylös muutamia pointteja kirjasta.
Toivon, että kaikesta vitutuksesta huolimatta tästä ei tule yhtä angstista kuin Myllylän ”kirjeestä Suomen kansalle”.
Oikeastaan David Harvey sanoo kirjasta kaiken olennaisen:
It is not a book about capital at all. It does not tell us why the crash of 2008 occurred and why it is taking so long for so many people to get out from under the dual burdens of prolonged unemployment and millions of houses lost to foreclosure. It does not help us understand why growth is currently so sluggish in the US as opposed to China and why Europe is locked down in a politics of austerity and an economy of stagnation. What Piketty does show statistically (and we should be indebted to him and his colleagues for this) is that capital has tended throughout its history to produce ever-greater levels of inequality. This is, for many of us, hardly news.
Piketty korostaa kaikkein kulahtaneimpaan Berliinin muuri -läppään vedoten, että ei herranjestas missään nimessä ole mikään likainen marxilainen. Samalla hän ylipäätään kiistää pääomaan liittyvän vallan ulottuvuuden. Vaikka kirjan otsikko viittaa Marxiin, Marxia Piketty ei liene pahemmin lukenut, koska ei edes vaikuta tietävän, mitä Marx tarkoittaa pääomalla. Marxille pääoma on suhde rahan ja rahanomistajalle alistetun työvoiman välillä. Sekä prosessi, jossa pääoma lisää arvoaan riistämällä elävää työtä. Pääoma voi olla rahamuodossa tai koneiden eli kiinteän pääoman muodossa, mutta olennaista on, että rahasta tai koneista tulee pääomaa, kun niillä on kyky alistaa elävää työtä palvelukseensa ja järjestää tuotantoa.
Piketty sen sijaan ei ylipäätään oikein kerro, mitä tarkoittaa pääomalla. Lopulta se tarkoittaa mitä tahansa omaisuutta, riippumatta siitä, onko sillä mitään yhteyttä tuotannon järjestämiseen vai ei. Vaikkapa omistamasi tai mummosi omistama asunto on Pikettyn mielestä pääomaa. Lisääntyy sen arvo tai ei. Toisaalta esimerkiksi rakentaessaan suuresti mehustelemaansa lakia pääoman tuottavuuden vaikutuksesta pääoman eli säästöjen ja tulojen suhteeseen, Piketty käsittelee pääomaa uusklassisen taloustieteen tapaan fyysisenä pääomana, eli tuotannontekijänä, jolle sen myötä kuuluu oma tulonsa. Näin Piketty itse asiassa uusklassisen taloustieteen tavoin hämärtää kapitalismin luonteen miltei samalla tavalla, jota Marx aikanaan kritisoi, mutta sekoaa kuviossaan vielä enemmän samastaessaan kaiken lisäksi mummon kämpän, Nalle Wahlroosin osakkeet ja paperitehtaan koneet toisiinsa.
Niinpä mahtipontisesta otsikosta huolimatta Pikettyn kirja on miltei Marxin Pääoman vastakohta, tai ainakin kulkee juuri päinvastaiseen suuntaan. Piketty haluaa erottaa hyvän teollisuuskapitalismin ja pahan keinottelukapitalismin toisistaan. Hänen politiikkaehdotuksensa kuten globaali vero korkeille (pääoma)tuloille tähtäävät paluuseen hyvän teollisen kapitalismin ja ehkä myös kunnon rehellisen työpäivää pidentämällä tapahtuvan työläisten riiston tielle.
Kuitenkin olisi täysin idioottimaista kuvitella, että nykyisin voitaisiin erottaa hyvää tuotantokapitalismia – siis rehellistä työntekijöiden riistämistä, jossa he saavat viettää pidemmän ajan moraalia kehittävässä oikeassa palkkatyössä – ja pahaa finanssikapitalismia toisistaan. iPhonea tai Angry Birdsiä ei olisi olemassa ilman uusia rahoitustekniikoita, eivätkä amerikkalaiset tai helsinkiläiset olisi ilman niitä (inhottavia johdannaisia, credit default swapeja jne.) kyenneet ostamaan velaksi alati kallistuneita asuntoja ja samalla säästämään rahaa myös iPhonen ostamiseen ja Angry Birdsin pelaamiseen. Toisaalta nykyajan ”teollisuusyritykset” kuten Google perustavat liiketoimintansa puhtaasti yrityksen ulkopuolella tapahtuvan ”kuluttajien” kanssakäymisen haltuunottoon (ns. crowdsourcing).
Minkäänlaista eroa tuotantotalouden (tai ”reaalitalouden”, tosin koko termi on paska) ja finanssitalouden välillä ei nykyisin ole. Jopa autofirmojen tuotosta suurin osa tulee nykyisin finanssimarkkinoilta – osamaksujen tulevista tuotoista rakennetuista arvopapereista ja niin edelleen.
Siksi Piketty ja muut paluusta oikeaan teolliseen kapitalismiin ja reaaliseen työläisten riistoon haaveilevat sosialistit ovat aivan kujalla, eivätkä enää pelkästään pihalla. Ei ole mitään reaalisempaa kuin finanssikapitalismin harjoittama työvoiman riisto. Siksi vanha parta-Kalle, joka jo 1850-luvulla näki uudet keinottelutekniikat olennaisina osina kapitalistisen tuotannon kehitystä, on meille edelleen paljon ajankohtaisempi kuin pussillinen pikettyjä.
Juuri siksi, että Piketty määrittelee pääoman miksi tahansa omaisuudeksi, hän ei koko 1000 sivun kirjassaan sano sanaakaan työstä ja sen muutoksista, sen enempää Suomessa kuin Kiinassakaan. Työtä, tuotantoa, saati sitten työläisiä ja heidän taistelujaan ei Pikettylle ole lainkaan olemassa.
Kapitalismin kehitystä ja esimerkiksi sille ominaisia kriisejä voidaan kuitenkin ymmärtää vain, jos kapitalismi käsitetään tuotannon rahataloutena, jossa rahanomistaja investoi elävään työhön lisätäkseen pääomansa arvoa.
Jos kapitalismia ei luonnehdi säästöjen tai eläkeläisten kiinteistöomaisuuden karttuminen vaan pääoman arvonlisäys, joka on konfliktuaalinen prosessi, sen dynamiikasta ei anna kuvausta pelkästään minkä tahansa omaisuuden suhde aktuaaliseen tulovirtaan. Viime kädessä kyse on laadullisesta ristiriidasta pääoman arvonlisäyspyrkimyksen ja elävän työn itsemääräämisen sekä omaehtoisen arvonlisäyksen välillä. Kapitalisti haluaa, että työläinen työskentelee hänen pääomansa arvon lisäämiseksi. Siksi hän haluaa, että työläinen työskentee niin kuin hän määrää, ja niin pitkään ja ankarasti kuin mahdollista. Työläinen taas haluaa työskennellä itsenäisesti, tehdä sitä, minkä kokee mielekkäästi ja saada elannon itselleen. Työskennellä mahdollisimman vähän kapitalistin hyväksi ja mahdollisimman paljon omaksi hyväkseen.
Tämä ristiriita on laadullinen, ei määrällinen, eikä lisäarvo näy suoraan tilastoissa. Jos riiston voimakkuudesta halutaan saada jonkinlainen tilastollinen yleiskuva, mittarina ei ainakaan toimi Pikettyn yhtälö säästöt/tulot. Väestön määrällisen enemmistön, siis työläisten, varallisuuden kasvu kertoo pikemminkin pääoman vallan heikkenemisestä. Järkevämpää olisi tarkastella esimerkiksi kapitalististen yritysten voittojen suhdetta BKT:een tai yksinkertaisesti voiton suhdelukua. (Tosin nykyisin, kun lisäarvosta yhä suurempi osa jaetaan finanssimarkkinoiden kautta, tuotettu lisäarvo ei kokonaan näy voiton suhdeluvussa.) Tällöin kapitalismin dynamiikasta ja luokkataistelun tilasta eli pääoman suhteellisesta voimasta eri aikoina saadaan aivan toisenlainen kuva kuin Pikettyllä. Pikettyn mukaan kapitalismin huippukausia ovat olleet aika ennen ensimmäistä maailmansotaa (Belle epoque) ja nykyinen finanssimarkkinoiden ylivallan aika 1970-luvun lopulta lähtien. Näinä aikakausina Pikettyn ”pääoman” eli siis säästöjen tai kasautuneen yksityisomaisuuden nimellisarvon suhde aktuaaliseen tulovirtaan on ollut kaikkein suurin. Sen sijaan erityisesti ajanjakso 1910–1950, mutta myös toisen maailmansodan jälkeiset ”kultaiset 30 vuotta” olisivat kapitalismin kriisikausia.
Piketty määrittelee pääoman uusklassiseen tapaan markkina-arvoisena myytävissä olevana varallisuutena, ja markkina-arvo taas määritellään pääoman nykyisen tuottavuuden diskonttauksen kautta. Pikettyn pääoma-käsitteen ja suurten r/s ja r>g -kaavojen tieteellisyys on siis melko huteraa, koska mistään ei oikein selviä, mistä pääoman tuottavuus tulee. Hän viittaa tiettyyn historialliseen suhteeseen pääoman kokonaisarvon ja vuosittaisen tuottavuuden välillä, mutta kun pääoma taas määritellään markkina-arvoisena ja markkina-arvo nykyisen tulovirran kautta, kierretään koko ajan samaa kehää. Pääoman tuottavuus tulee tyhjästä. Mikä on selvää, koska Pikettyltä puuttuvat kokonaan tuotannon, työn ja siitä saatavan lisäarvon käsitteet. Jos työvoima jätetään huomiotta, on pääoman tuottavuus tietenkin pakko repiä peräsuolesta…
Kuten James K. Galbraith[1] huomauttaa arviossaan: vaikka Piketty on määritellyt pääoman miksi tahansa markkinahinnoissa mitattavaksi omaisuudeksi, hän näyttää nyt ikään kuin tarkastelevan pääoman tuottavuutta jonkinlaisena fyysisen pääoman (koneen tai laitteen) objektiivisena (eksogeenisenä) ominaisuutena. Pääomasta valtasuhteena Piketty ei puhu lainkaan, mutta sen lisäksi läpi koko kirjan hänellä tuntuvat menevän sekaisin uusklassinen idea pääomasta tuotannollisina koneina ja mikä tahansa rahassa mitattavissa oleva varallisuus.
Koska Pikettylle pääoma on mitä tahansa markkinahintaista varallisuutta, hän ei lainkaan erottele erilaisia omaisuuden katoamisen muotoja eikä siten niiden syitä. Sotien aiheuttama fyysisen pääoman tuhoutuminen, pörssiromahdusten myötä tapahtuva markkinahintojen romahtaminen ja työläisten järjestäytymisen vuoksi tapahtuva voittoasteiden lasku ympätään kaikki samaan kategoriaan.
Juuri sen vuoksi koko Pikettyn kuvio on niin outo. Vähintäänkin esimerkiksi idea 1940–50-lukujen vaihteesta kapitalismin kriisikautena vaikuttaa idioottimaiselta. Jos kapitalismi on tuotannon rahataloutta, jossa pääoma pyrkii lisäämään arvoaan ja pääoma saa tuotetusta arvosta suuremman osuuden kuin työläinen, vaikuttaisivat esimerkiksi II maailmansodan jälkeiset vuodet päinvastoin pääoman kultakaudelta. 1940-luvun lopulla yritysten voittojen osuus bruttokansantuotteesta kohoaa 9–10 prosenttiin, mikä on lähes yhtä suuri osuus kuin nykyisin. Toinen huippukohta saavutetaan vuosina 1964–66, mutta sen jälkeen työtaisteluiden kiihtyminen kääntää voittojen osuuden laskuun (Lähde: The Federal Reserve Bank of St. Louis).
Jos tarkastelemme voiton suhdelukua, se nousee Yhdysvalloissa poikkeuksellisen korkealle 1940–50-lukujen vaihteessa, laskee 1950-luvun aikana hieman työväenliikkeen vahvistumisen seurauksena, mutta kohoaa 1960-luvun puolivälissä jälleen huippulukemiin. Sen jälkeen kiristyvä kansainvälinen (erityisesti saksalaisten ja japanilaisten yritysten) kilpailu, raaka-ainekustannusten nousu ja palkkatason voimakas kohoaminen (aina 1970-luvun alkupuolelle asti) kääntävät sen jyrkkään laskuun lähes kaikissa keskeisissä teollisuusmaissa. Vasta 1980-luvun alkupuolella voiton suhdeluku alkaa – tällä kertaa lähinnä Yhdysvalloissa – taas kohota, vaikka missään muualla kuin finanssisektorilla se ei sen jälkeen kohoa toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten tasolle (ks. Robert Brenner: The Boom and the Bubble. The US in the World Economy, Verso, London, 2001).
Voitoilla on tietenkin käänteinen suhde palkkoihin (suoran ja epäsuoran palkan eli sosiaalimenojen kokonaisuuteen). Työläisten saamien palkkojen suhde voittoihin kohoaa 1970-luvun alussa poikkeuksellisen korkealle laajojen työtaisteluiden seurauksena niin Yhdysvalloissa kuin esimerkiksi Ruotsissakin. Pääoman toteuttaman vastavallankumouksen – jonka keskeisiä elementtejä ovat teollisuustuotannon ulkoistaminen kehittyviin maihin, uusien tieto- ja palveluvetoisten tuotantomenetelmien kehittäminen ja monetaristinen rahapolitiikka – jälkeen 1980-luvun alusta alkaen voiton suhdeluku kääntyy taas nousuun. Ratkaiseva askel Yhdysvalloissa on Volckerin monetaristinen käänne 1979, joka nosti korot jopa yli 20 prosenttiin ja ajoi ammattiliittojen keskeiset pesäkkeet, keskilännen suuret teollisuusyritykset, konkurssiin. Samaan aikaan Yhdysvalloissa Reagan ja Britanniassa Thatcher hyökkäsivät voimakkaasti ay-liikettä vastaan ja käytännössä tuhosivat sen. Pikettynkin havaitseman ilmiön, eli tulo- ja ennen kaikkea varallisuuserojen kasvun ja finanssiomaisuuden ennennäkemättömän kasautumisen taustalla ovat juuri nämä tuotannon muutokset, ei pelkkä pankkiirien ahneus tai pankkiirien ja epärehellisten poliitikkojen salaliitto.
Kuten jo totesin edellä, finanssimarkkinat uusine rahoituksen muotoineen ovat nykyiselle tuotantotaloudelle välttämätön instituutio, nykyinen pääoman kollektiivisen olemassaolon muoto. Juuri niiden kautta pääoma nykyisin toimii tuotantoa järjestävänä yhteiskunnallisena voimana. Uudet tuotannon tehostamisen vaatimukset jäsentyvät nimenomaan finanssimarkkinoiden vaatimuksina kasvattaa osakkeen arvoa ja shareholder valueta.
Kuitenkaan koko 1000 sivun pituisessa kirjassa ”pääomasta” ei sanota käytännössä sanaakaan työstä eikä tuotannosta vaan ainoastaan markkina-arvoista. Eikä siksi myöskään elämästä, kun elämä ja työ ovat nykyisin yhä enemmän sama asia. Ei sanaakaan jokapäiväisestä eikä makrotaloudellisesta vallasta. Ei sanaakaan työntekijöiden alistamisesta, lisääntyvästä työtahdista, palkkatason jähmettymisestä paikalleen ja työn aiheuttamasta stressistä. Ei työvoiman patriarkaalisesta ja rasistisesta eriyttämisestä tai rajoista, jotka tuottavat paskaduuniin pakotettua työvoimaa. Ei rahoitusjärjestelmän toiminnasta tai miljardeista, jotka on käytetty pankkien pelastamiseen samalla kun sosiaaliturvaa ja palveluita leikataan. Ei mitään näistä, ainoastaan pitkäpiimäisiä jaaritteluja varallisuuden ja palkkatulojen jakautumisesta 1700-luvulta alkaen.
Brechtin runoa väännellen tulee mieleen: eikö tällaisena aikana ole melkein rikos höpistä jostain père Goriot’sta?
Koko kuvio on oikeastaan aivan yhtä abstrakti kuin uusklassisen taloustieteen ideaalimallit. Eikä Piketty toki teoreettisesti eroa tästä perinteestä mitenkään, koska hänellä ei mitä ilmeisimmin ole edes esimerkiksi jälkikeynesiläisistä teorioista harmainta aavistustakaan, puhumattakaan käsitteellisestä kapitalismin analyysistä yhteiskunnallisena järjestelmänä.
Pikettyn tutkimusten radikaalit johtopäätökset ovat, että 1900-luvun suuret sodat kasvattivat tasa-arvoa, koska ne tuhosivat omaisuutta. Ja että kapitalismin – joka siis Pikettylle tarkoittaa taloutta, jossa jonkinlaista omaisuutta karttuu – ylivalta vahvistuu, kun väestönkasvu hidastuu, koska olemassa olevien säästöjen volyymi suhteessa nykyisiin ja tuleviin palkkatuloihin kasvaa.
Pointti on siis, että kun kasautuneiden tulojen tai säästöjen volyymi ylittää pitkällä tähtäimellä talouskavun, omaisuus alkaa keskittyä. Nimellisessä talouskasvussa keskeisin tekijä taas on 1900-luvulla ollut väestönkasvu. Siksi jo pelkästään väestönkasvun hitaus johtaa omaisuuden keskittymiseen.
Tässä kohden Pikettylle looginen johtopäätös olisi asettua samalle kannalle kuin katoliset moralistiset kapitalismin kriitikot kuten nykyinen paavi, joiden mielestä keskeinen ase taistelussa kapitalismia vastaan olisi ehkäisyn lopettaminen. Jos kunnon katoliset, ja muutkin kristityt, sekä tässä kohden eturintamassa olevat maahanmuuttokritiikin hampaisiin joutuneet muslimit kaikki lopettaisivat kumien käytön, ainakin nimellisellä talouskasvulla ottaisi paremmin eteen.
Kaikkien maiden proletaarit yhtykää! Älkääkä hukatko siementänne!
Vaikka Piketty ei määrittele muuttujiaan oikein kunnolla, antaa ilmeisesti jo pelkkä banaalin yksinkertaisten algebrallisten funktioiden käyttö teokselle tieteellisen ja mahtipontisen vaikutelman. Piketty muistuttaakin lähinnä niin sanottuja vulgaaritaloustieteilijöitä, joiden käsitteelliset sekaannukset Marx havaitsi jo 150 vuotta sitten. Nämä taloustieteilijät ”yhtäältä muuttavat pääoman suhteesta esineeksi; a stock of commodities (unohtaen jo senkin, että commodities eivät ole mitään olioita)”. Toisaalta he ”muuttavat esineet pääomaksi, eli tarkastelevat siinä ja sen kautta esiin tulevaa yhteiskunnallista suhdetta esineiden itsensä ominiasuutena” (Theorien über den Mehrwert, 3. Teil, Marx-Engels Werke 26.3, Dietz Verlag, Berlin, 1972, s. 268–9).
Jos pääomaa ei käsitetä suhteena, sitä ei voida käsittää myöskään ”historiallisesti muuttuvana, suhteellisena, ei tuotannon absoluuttisena muotona”. Pikettyn sekaannus koneiden ja rahamuotoisen pääoman välillä osoittaa hyvin myös sen, että kun pääomasta tehdään esine tai olio, ei voida käsittää edes kapitalismin itsensä historiallisesti muuttuvaa ja dynaamista luonnetta, uusia työn ja tuotannon muotoja.
[1] James K. Galbraith: ”Kapital for Twenty-First Century”, Dissent Magazine, http://www.dissentmagazine.org/article/kapital-for-the-twenty-first-century