fed

Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserve on jo reilun vuoden kertonut aikeistaan nostaa ohjauskorkoa talouden tunnuslukujen, erityisesti työllisyyden, parantuessa. Kuitenkin Fedin avomarkkinakomitea päätti 17. syyskuuta – osin odotetusti – pitää ohjauskorkonsa nollan tuntumassa. Lisäksi Fedin tiedote on luonteeltaan sen verran ”kyyhkymäinen”, että saattaa hyvin olla, ettei korkoja nosteta lainkaan tämän vuoden puolella, vaan aikaisintaan ensi keväänä. Monet talousanalyytikot olivat odottaneet Fedin pääjohtaja Janet Yellenin vihjailujen perusteella ohjauskoron nostamista, mutta tosiasiassa oli lähes selvää, että ohjauskorko jää 0–0,25 prosentin tasolle, eikä päädytä edes 0,5 prosenttiin. Oikeastaan kaikki Yelleniä poliittisesti lähellä olevat – eli liberaalit – tahot olivat asettuneet selkeästi koronnostoa vastaan. Vaikka Yellen 24.9. pitämässään puheessa vihjasi, että korkoa tultaisiin mahdollisesti vielä nostamaan tämän vuoden puolella, markkinat ovat käytännössä sulkeneet tämän mahdollisuuden pois. Ohjauskoron nosto aiheuttaisi niin suurta epävakautta sekä Yhdysvaltain että koko muun maailman rahoitusmarkkinoilla, että republikaanifanaatikkojen vaateista huolimatta Fedillä ei ole siihen mahdollisuutta.

Keskeisenä perusteena koronnostolle on käytetty sitä, että se antaisi keskuspankille liikkumavaraa mahdollisen seuraavan kriisin koittaessa. Edes Fed ei enää usko, että globaali talous olisi vakaa ja kasvaisi itsestään, vaan kriisin ja stagnaation horisontti on pysyvä. Suomeksi: huolimatta ennennäkemättömästä elvytyksestä, rahan pumppaamisesta markkinoille, mitään ei tapahdu. Niinpä tällä hetkellä näyttää siltä, että Yellen luo lähinnä liikkumavaraa puheillaan, eli pyrkii saamaan performatiivisesti aikaan finanssimarkkinoilla erilaisia vaikutuksia ilman, että korkoa varsinaisesti tarvitsisi nostaa.

Tiedotteessaan Fed viittasi globaalissa talouskehityksessä esiin nousseisiin riskeihin, kuten Kiinan tilanteen aiheuttamaan rahoitusmarkkinoiden epävakauteen sekä Kiinan kasvun heikentymiseen (useimpien epävirallisten arvioiden mukaan Kiinan BKT kasvaa jo nyt enää 4–5 prosenttia vuodessa), mikä heikentää kysyntää globaalilla tasolla. Kiinan talouskasvun hidastuminen on jo nyt aiheuttanut merkittäviä ongelmia teollisuuden raaka-aineita tuottaville maille, kuten öljyntuottajamaat, Australia (jonka BKT:sta Kiinan kysynnän lasku leikkaa useamman prosentin) tai Kanada. Lisäksi se tulee aiheuttamaan ongelmia myös voimakkaasti tuotantovälineiden (koneiden jne.) vientiin keskittyneiden maiden kuten Saksa, Japani ja Etelä-Korea talouksille. Korkojen nousu vaikuttaisi keskeisesti moniin muihinkin kehittyviin maihin, koska matalien korkojen aikana niissä on otettu runsaasti lainaa dollareissa. Ulkomaisten yritysten ja kotitalouksien dollarivelka on arvioitu jopa 9600 miljardin dollarin suuruiseksi.

Yhdysvaltain talouskehitystä sen sijaan on pidetty positiivisempana: työttömyysaste on laskenut jo 5,1 prosenttiin, mikä Fedin mukaan vastaa täystyöllisyyttä. Tosin Yhdysvalloissa työllisyysaste on pysytellyt sitkeästi 62,6 prosentissa, mikä eurooppalaisesta näkökulmasta on erittäin vähän. Eli huolimatta ”toimivista työmarkkinoista” työllisten määrä on pieni. BKT:n ennakoidaan kasvavan eri lähteiden mukaan 1,4–2,6 %. Vaikka Kiinan talouden hidastuminen ja renmimbin devalvaatio on aiheuttanut voimakasta epävakautta myös Yhdysvaltain rahoitusmarkkinoilla, Kiinan tilanne ei toki vaikuta Yhdysvaltojen talouteen yhtä paljon kuin vientiin erikoistuneiden maiden, sillä Yhdysvalloissa kotimaisen kulutuksen osuus kysynnän rakentumisessa on edelleen huomattavan suuri. Silti Yellen vaikuttaa selkeästi ymmärtävän, että Fedin tehtävänä on koko globaalin talouden, eikä pelkästään Yhdysvaltojen vakaudesta huolehtiminen. Epäilemättä Fed sai eräänlaisen opetuksen aiheutettuaan globaalin talousshokin (ns. taper tantrum), kun se osin republikaanihaukkojen vaatimuksesta alkoi yhtäkkiä purkaa määrällisen kevennyksen ohjelmaansa keväällä 2013.

Tosiasiassa myöskään Yhdysvaltain talouskehitys ei kuitenkaan näytä lainkaan niin hyvältä kuin viralliset luvut antavat ymmärtää. Työttömyysaste saattaa olla 5,1 prosenttia, mutta työllisten osuus työikäisestä väestöstä on siis edelleen vain 62,6 % eli noin 4 prosenttia matalammalla tasolla kuin vuonna 2007. Työttömyysasteen lasku johtuu paljolti siitä, että kriisin aikana monet ovat kyllästyneet kokonaan etsimään turhaan töitä. Uusien työpaikkojen määrää on usein hehkutettu merkkinä hyvästä talouskehityksestä, mutta tosiasiassa työpaikoista ilmeisesti jopa 60 prosenttia on osa-aikaisia ja valtaosa keskittyy matalapalkkaisille palvelualoille. Inflaatio on edelleen myös lähellä nollaa ja huomattavasti Fedin asettaman 2 prosentin tavoitetason alapuolella. Palkat eivät nouse käytännössä lainkaan työttömyyden laskusta huolimatta. Yellen epäilemättä arastelee koronnostoa myös siitä syystä, että Obaman nimittämänä liberaalina hän todennäköisesti haluaa pedata voittoa ensi vuoden vaaleissa Hillary Clintonille. Talouskehityksen heikkeneminen todennäköisesti heikentäisi Clintonin asemia ja kasvattaisi sekä oppositiossa olevien republikaanien että ”vasemmistolaisen” Bernie Sandersin kannatusta. Siksi talouskasvua ja osakekuplaa on lietsottava korottomalla velkarahalla vähintään vaaleihin asti.

Juuri Fedin korkopäätöstä edeltäneenä keskiviikkona Yhdysvaltain tilastokeskus (Census Bureau) julkaisi vuosittaisen katsauksensa ”Income and Poverty in the United States”. Sen tulokset ovat selkeät. Uusista työpaikoista huolimatta amerikkalaisten kotitalouksien mediaanitulossa tai köyhyysasteessa ei viimeisen kahden vuoden aikana ole tapahtunut minkäänlaista tilastollisesti merkittävää kehitystä. Kotitalouksien mediaanitulo on nykyisin noin seitsemän prosenttia pienempi kuin vuonna 1999.

Syynä palkkakehityksen heikkoudelle ei ole ainakaan huono tuottavuuskehitys. Economic Policy Institute julkaisi syyskuun alussa selvityksen, jonka mukaan Yhdysvalloissa työn tuottavuus on 2000-luvun aikana kasvanut 21,6 prosenttia, mutta samaan aikaan palkat ovat nousseet vain 1,8 prosenttia. Arviolta 80 prosenttia tuottavuuskehityksen ja palkkakehityksen erosta johtuu tulonjaon epätasa-arvoisuuden kasvusta, eli käytännössä pääomatulojen kansantulo-osuuden kasvusta. Tuottavuuskehityksen hyödyt ovatkin menneet käytännössä kokonaan yrityksille, osakkeenomistajille ja korkeimmille johtajille.

Koska yritykset eivät heikossa kysyntätilanteessa investoi eivätkä rikkaat kuluta tuloistaan yhtä suurta osaa kuin köyhät, tulonmuodostuksen muutokset ovat aiheuttaneet ongelmia koko globaalille taloudelle. Kriisin alkuun asti amerikkalaiset kuluttivat velaksi, mutta nyt velkaa ei enää uskalleta eikä kyetä ottamaan samaan malliin. Globaalissa taloudessa kukaan muukaan ei kuitenkaan kuluta – Kiinan kasvu heikkenee, öljysheikeillä ei ole rahaa kun öljyn hinta laskee, Venäjä on pakotteiden ja öljyromahduksen kourissa, koko euroalue yrittää viedä, Australia ei saa enää vietyä raaka-aineita Kiinaan, Argentiina ja Brasilia ovat täydessä kriisissä osin Kiinan kasvun hidastumisen seurauksena, Etelä-Afrikan talous on romahtanut ja niin edelleen. Vaikka vielä viisi vuotta sitten näytti siltä, että ns. kehittyvät maat pitävät maailmantalouden kasvua yllä ja ohittavat OECD-maat taloudellisessa merkityksessä, nyt kehittyvien maiden aika alkaa olla ohi. Lähes kaikki muut maat paitsi Kiina ovat laman kourissa, ja Kiinankin tilanne näyttää heikolta. Siksi amerikkalaiset kotitaloudet ovat edelleen globaalin kysynnän keskeinen lähde, mutta huomattavasti heikompina kuin 2000-luvun alussa.

Viime kädessä kapitalismin kriisin taustalla on työn ja pääoman suhteen perustavanlaatuinen muutos. Huvittavaa kyllä, juuri perinteisen työväenliikkeen kriisi ja työväen neuvotteluvoiman heikkeneminen näyttää ajaneen myös pääoman ongelmiin. Fordismin aikana toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä vakaa kasvu oli mahdollista, koska työväenliikkeen saavuttama tasainen palkkojen kohoaminen takasi maksukykyisen kysynnän kasvavalle taloudelle. Nyt, kun työväenliike on kukistettu eivätkä palkat nouse, pääoma on saanut huomata, että kellään ei ole enää varaa ostaa sen tuotteita. Keskuspankkien kriisin aikana luoma valtava rahamäärä ei myöskään muutu palkoiksi eikä kysynnäksi juuri sen vuoksi, että työläisillä ei ole voimaa vaatia palkankorotuksia. Yhdysvalloissa Federal Reserve on velkakirjaostojen avulla luonut vuosina 2008–2014 uutta rahaa noin 3500 miljardia dollaria, mutta samaan aikaan nimellinen BKT on kasvanut vain 2800 miljardilla. Loput ovat virranneet finanssimarkkinoille ja päätyneet kohottamaan osakekursseja sekä siten kasvattamaan tuloeroja, koska osakkeita omistavat lähinnä varakkaat kotitaloudet. Kapitalismin tilanne näyttää todella heikolta, kun esimerkiksi Japanissa hallitus on joutunut vaatimaan ammattiliittoja taistelemaan suurempien palkankorotusten puolesta, jotta kotimainen kysyntä kasvaisi.

Toisin kuin fordismissa, keskuspankkien luoma raha ei muutu palkkatuloiksi ja sitä kautta efektiiviseksi kysynnäksi, koska palkkatyöläisillä ei ole voimaa vaatia rahavirtojen kohdistamista omaan lompakkoonsa. Tuotantoketjun rakenne on muuttunut perustavasti, eikä arvo enää synny tehtaan sisällä vaan yhteiskunnan avoimessa tilassa, tieto- ja palvelutyöläisten ruumiissa ja aivoissa. Tehdas on hajautettu koko yhteiskuntaan, ja lisäarvo syntyy yhtä lailla suljettujen tuotantolaitosten ulkopuolella kuin sisällä. Samalla tehtaiden hajottaminen on vienyt työväenliikkeen perinteisiltä taistelumuodoilta – ennen kaikkea lakolta – niiden voiman, mikä on johtanut niin suoran kuin epäsuoran palkan (sosiaalimenojen) kasvun pysähtymiseen.

Merkittävä osa tehdastuotannosta on siirtynyt Kiinaan, mutta juuri tuotantoketjun rakenteen muutoksen vuoksi Kiinaan ei ole syntynyt minkäänlaista keskiluokkaa samassa mielessä kuin toisen maailmansodan jälkeisiin Yhdysvaltoihin tai Länsi-Eurooppaan. Vaikka iPhone kasataan Kiinassa, sen arvo syntyy aivan muualla. Huolimatta siitä, että tietyillä alueilla palkat ovat viime vuosina nousseet jopa 10 prosenttia vuodessa, Kiinaan ei ole syntynyt todellisia sisämarkkinoita. Palkankorotukset ovat keskittyneet voimakkaasti joko muutamille ns. huippuosaaja-aloille tai sitten hyvin matalapalkkaisille aloille, joiden työntekijöillä ei muutamista korotuksista huolimatta edelleen ole tarpeeksi suuria tuloja luomaan kysyntää teollisuuden tuotteille. Tilanteen täydellisestä erilaisuudesta kertoo se, että 1920-luvulla fordismin syntyessä Yhdysvalloissa kotimaisen kulutuksen suhde bruttokansantuotteeseen oli noin 75 prosenttia, ja 1950–60-luvuillakin jatkuvasti selvästi yli 60 prosenttia. Kiinassa kotimaisen kulutuksen BKT-osuus taas on nyt 34 prosenttia ja se on viime vuosina ainoastaan laskenut. Vaikka Kiinan hallitus on pyrkinyt tasapainottamaan kasvumallia lisäämällä kotimaista kulutusta, renmimbin yllättävä devalvaatio näyttää vihjaavan nimenomaan siitä, että politiikka ei ole onnistunut. Kotimaisen kysynnän luominen ei onnistu, koska Shenzenin tehtaiden työläisillä ei ole tarpeeksi neuvotteluvoimaa. Arvo syntyy muualla. Devalvaatio merkitsee käytännössä tulonsiirtoa kiinalaisilta kuluttajilta – joiden ostovoima laskee – vientiteollisuudelle. Kiinan johto on siis huomannut, että kulutuksesta ei tule talouskasvun moottoria, ja tullut siihen johtopäätökseen, että sen on pakko pyrkiä viennin laskiessa parantamaan teollisuuden kilpailukykyä. Devalvaatio on eräänlainen taka-askel kasvumallin muuttamisessa palvelu- ja kulutusvetoisemmaksi, ja samalla osoitus siitä, että edes Kiinan autoritaarinen hallinto ei kykene muuttamaan tuotannon luonteesta riippuvaista työvoiman kokoonpanoa.

Fordismin kriisin jälkeen – ja vielä voimakkaammin vuoden 1997 Aasian kriisin jälkeen – globaali talous on perustunut rakenteelliselle epätasapainolle palkkoja alentamaan pyrkivien vientimaiden (Kiina, Saksa, Japani jne.) sekä finanssivetoistuneiden ja yksityisen velan varassa kuluttavien maiden (Yhdysvallat, Iso-Britannia, ennen kriisiä Espanja, Portugali, Irlanti, Kreikka jne.) välille. Tässä globaalissa järjestyksessä vientimaat kasasivat teollisuustuotteita halvalla ja lainasivat rahaa finanssivetoisille maille, jotta nämä ostivat vientituotteita velaksi. Epätasapaino oli kuitenkin välttämätön juuri siksi, että vientimaiden teollisuustyöläisillä ei ollut voimaa neuvotella korkeampia palkkoja, koska tuotteiden arvo syntyi muualla, pitkälti maksamattoman ja siksi rahallistamattoman ja kysyntää luomattoman työn piirissä. Kriisin aikana tämä epätasapainoinen järjestys romahti, mutta nyt se näyttää jälleen heräävän henkiin vielä epätasapainoisemmassa muodossa. Edelleen globaali kysyntä kasvaa ainoastaan muutamissa finanssivetoisten maiden – ennen kaikkea Yhdysvaltojen – metropoleissa, mutta sielläkin heikosti, kuten palkkakehitystä ja mediaanituloa kuvaavat luvut osoittavat. Renmimbin devalvaatio – jonka perässä myös muut Aasian maat ovat laskeneet valuuttansa arvoa – näyttää ainoastaan pahentavan tätä epätasapainoa ja johtavan tilanteeseen, jossa lähes kaikki maat pyrkivät kasvattamaan vientiään eli tuomaan kysyntää. Tässä tilanteessa esimerkiksi vientikilpailukyvystä horisevan Sipilän hallituksen olisikin syytä miettiä, mihin aiotaan viedä, jos kukaan ei halua tuoda (tietysti vientituotteet voi kipata Murmanskin takaa Jäämereen, mutta viennistä pitäisi kai saada myös tuloja…).

Näyttääkin siltä, että ainoa keino ratkaista kriisin aiheuttaneet rakenteelliset epätasapainot olisi muuttaa työn ja tuotannon rahallistamisen mekanismeja. Abstraktilla tasolla lisää julkisia investointeja vaativat keynesiläiset ovat oikeassa. Kuitenkaan mitkä tahansa investoinnit – kuten rahan syytäminen teollisuusyrityksille, jotka sijoittavat sen suoraan pörssiin – eivät luo kysyntää.

Fedin päätös olla nostamatta korkoja näyttäisi vahvistavan Lawrence Summersin ajatuksen ”vuosisadan stagnaatiosta” (U.S. Economic Prospects: Secular Stagnation, Hysteresis, and the

Zero Lower Bound, Business Economics Vol. 49, No. 2, 2014), joka johtuu ennen kaikkea rakenteellisesta kysynnän puutteesta. Tämä puute on puolestaan peräisin tuhoisasta työmarkkinapolitiikasta (alhaiset palkat, työn prekarisaatio, ilmaistyön ja vapaaehtoistyön kasvu jne.). EKP:n politiikkatoimenpiteet, sen yritykset pumputa rahaa reaalitalouteen törmäävät aina samaan muuriin: sisäisen ja ulkoisen kysynnän puutteeseen, joka on seurausta siitä, että pankkien kautta välitettävä raha ei kulje palkkoihin tai investointeihin. Velkaantumisen vähentämisen ja velkojen lyhentämisen kautta raha kulkee finanssimarkkinoille. Se pitäisi kuitenkin investoida ihmisiin, koulutukseen ja terveyteen. Mikäli pääomaa ja nykyisiä rahanomistajia eivät nämä investoinnit kiinnosta, on rahan luomisesta niitä varten siirryttävä rahan luomiseen ja tarjoamiseen suoraan ihmisille.

Olisikin tarkasteltava, minkälaista työvoima nykyisin on luonteeltaan, ja minkälaiset investoinnit voivat kasvattaa kysyntää. Esimerkiksi Suomessa investoinnit moottoriteiden tai lentokenttien rakentamiseen eivät tarjoa todellisia ratkaisuja, jos laman vuoksi kulutuskykynsä menettäneet työntekijät ovat koodaajia, opettajia tai sairaanhoitajia. Koska nykyisin merkittävä osa arvoa tuottavasta työstä tapahtuu muodollisesti tunnustetun palkkatyön ulkopuolella, yksinkertaisin tapa kasvattaa efektiivistä kysyntää, olisi rahallistaa nykyisin täysin ilman korvausta jääviä tuottavan työn muotoja. Kun keskuspankkien ”määrällinen kevennys” nykyisessä muodossaan näyttää ainoastaan kohottavan osakeindeksejä ja kasvattavan tuloeroja, olisi syytä kokeilla rahahuolien kevennystä prekaareille työläisille. Tämä näyttää ainoalta mahdolliselta ratkaisulta myös jo varsin valtavirtaisten talousanalyytikkojen näkökulmasta. Muun muassa Financial Timesin talouskolumnisti Wolfgang Münchau on sitä mieltä, että ainoa keino, jolla EKP voi kasvattaa kulutuskysyntää ja nostaa Euroopan lamasta, olisi lähettää 5000 euron shekki jokaiselle euroalueen kansalaiselle. Ja jos se ei riitä, shekkejä olisi Münchaun mukaan lähetettävä lisää. Yksinkertaisinta olisi tietenkin tehdä tulonsiirrosta jatkuva, esimerkiksi 1000 euroa kuukaudessa.

Toisin sanoen perustulo, palkattoman työn palkitsemisena ja investointina työntekijöiden elämään näyttää olevan käytännössä ainoa keino päästä “vuosisadan stagnaatiosta”. Perustulo saattaisi toki uhata joidenkin alojen – erityisesti matalapalkkaisten palvelualojen työvoiman saatavuutta ja voittoja – mutta yhteiskunnallisella tasolla se näyttää erityisesti keskeisten pääoman sektorien – tietotyön, innovaatioiden jne. – kannalta välttämättömältä väliaikaiselta ratkaisulta. Perustuloa rakennettaessa työläiset voivat mahdollisesti liittoutua näiden pääoman edistyksellisten osien kanssa, mutta se, minkälainen itse uudesta tulonmuodostuksen mallista (perustulon konkreettisesta mallista) tulee, riippuu tietenkin työväen kamppailuista.

Teksti: Eetu Viren & Jussi Vähämäki
Kuva: Lasse Poser