usa

It’s definitely not a Nashville Party”
– Miley Cyrus[1]

Jos George W. Bushin kauden aikana Euroopassa kuviteltiin, että Eurooppa on edistyksellinen maanosa ja Amerikka taantumuksellinen, viimeisten kahdeksan vuoden aikana tilanne on ollut päinvastainen. Euroopan poliitikot ovat keskittyneet vanhojen velkojen perimiseen ja taantumukselliseen nationalistiseen kinasteluun. Sen sijaan Yhdysvalloissa ainakin Occupy Wall Street ja Bernie Sandersin esivaalikampanja sekä aiemmin Obaman valtaan nostanut kampanja ovat toimineet esimerkkeinä siitä, että toisin kuin Euroopassa, ”ainakin Amerikassa on ilmaa jota hengittää, ja tuulia jotka puhdistavat ilman”, kuten Thomas Wolfe 1930-luvulla sanoi. Siksi Trumpin vaalivoitto, vaikka ei Clintonin tappio, on saattanut järkyttää monia, joille Amerikka on jälleen merkinnyt vapauden maanosaa.

Läpi 1800-luvun demokraatit olivat Yhdysvalloissa ennen kaikkea Etelän plantaasinomistajien puolue. Republikaanit, kuten Abraham Lincoln, edustivat yhteiskunnan edistyksellistä osaa, pohjoisen teollisuuskapitalisteja, joille orjuudesta ei ollut mitään iloa. He tarvitsivat pikemmin palkkatyöläisiä, jotka olivat vapaita kuin taivaan linnut ja siksi pakotettuja myymään työvoimaansa mahdollisimman halvalla. Kun vielä sisällissodan jälkeenkin demokraatit onnistuivat väkisin tunkemaan presidentiksi Andrew Jacksonin, joka yritti kaikin keinoin vesittää orjuuden kumonneen lainsäädännön, demokraatteja alettiin nimittää aasiksi, hitaaksi ja oppimattomaksi eläimeksi, jolle mikään ei mene läpi. Vähitellen demokraatit, edelleen Etelän konservatiivisten plantaasinomistajien edustajina, päättivät ottaa haukkumanimen omakseen: jääräpäisyys oli heidän hyveensä. Lopulta demokraatit joutuivat kuitenkin teollisen kapitalismin kehityksen myötä vuosikymmeniksi oppositioon, ja heidän oli pakko muuttaa suuntaa.

Wall Streetin romahduksesta 1929 ja Suuresta lamasta eteenpäin demokraatteja on Yhdysvalloissa pidetty New Dealin puolueena. Demokraattipuolue on edustanut teollisen pääoman ja institutionaalisen, pääoman kanssa kompromissin tehneen teollisen työväen liittoa. New Dealista alkaen myös mustat siirtyivät – Pohjoisessa, sillä Etelässä heillä ei vielä ollut äänioikeutta – äänestämään demokraatteja. New Dealin ja siihen liittyneen fordistisen yhteiskuntasopimuksen myötä republikaanit menettivätkin selkeän asemansa pohjoisvaltioiden teollisen pääoman edustajina. Demokraatit hallitsivatkin Yhdysvaltoja ”fordismin puolueena” 1930-luvulta 1960–70-lukujen vaihteeseen miltei tauotta (Eisenhowerin kautta lukuun ottamatta).

Erityisesti Reaganin kaudesta alkaen republikaanit taas ovat näyttäytyneet ennen kaikkea finanssipääoman ja sotateollisuuden sekä konservatiivisen, etelävaltioiden valkoisen keskiluokan tai vauraan väestön edustajana. Siksi Trumpin voittoa niin sanottuihin vaa’ankieliosavaltioihin kuuluvissa vanhoissa teollisuuskeskuksissa, kuten Pennsylvania, Ohio ja Wisconsin, voitiin pitää järkytyksenä ja merkkinä siitä, että ”työväenluokka” on siirtynyt protestina työpaikkojen menetyksestä äänestämään Trumpia.

Näyttää kuitenkin pikemminkin siltä, että demokraattien aasi, aivan kuin tunnettu edeltäjänsä vuosisatoja aikaisemmin, on kuolemassa janoon vesipaljun ja heinäsuovan, siis kahden eri kannattajaryhmänsä, vauraiden tietotyöläisten ja matalapalkkaisten vähemmistötyöläisten väliin. Itsepäinen aasi ei ymmärrä, että se tarvitsisi molempia, ja siksi se kuolee omaan tyhmyyteensä, ja tekee valinnan, joka merkitsee sekä nälän että janon säilyttämistä. Siis valitsee presidenttiehdokkaan, jota kukaan ei kannata.

 

Mitä tapahtui?

Ensiksi vaalituloksesta voidaan esittää tietenkin muutamia nopeita, pinnallisia huomautuksia.

Kaikesta huolimatta Clinton sai koko Yhdysvalloissa ainakin kaksi miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump, joka voitti ainoastaan vaalijärjestelmän ansiosta. Clinton voitti ylivoimaisesti suurissa urbaaneissa keskuksissa, kuten New Yorkissa ja Kaliforniassa, mutta ei kyennyt saamaan tarpeeksi ääniä niissä osavaltioissa, joissa vaalitulos on epävarma, kuten Wisconsin, Ohio, Pennsylvania tai Florida.

Yhdysvaltojen maantieteellinen ja kulttuurinen kaksijakoisuus on siis käynyt yhä selvemmäksi, eikä ole ihme, että Kaliforniassa on alettu hautoa osavaltion julistautumista itsenäiseksi. Kun arvonlisäys syntyy teollisuuden sijaan tiedosta, hoivasta ja palveluista, ja kun maailmantalouden keskus on siirtynyt Detroitista ja Wolfsburgista Kalifornia-Kiina – akselille, Clinton näyttää helposti globalisaation voittajien ja Trump häviäjien edustajalta. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään Nashvillen tytön hämmennyksestä ”liian coolien” Hollywoodin tai New Yorkin julkkisten bileissä.

Juuri perinteisten teollisuusosavaltioiden, Ohion, Pennsylvanian ja Wisconsinin kääntyminen Trumpin kannalle näyttää pinnallisesti olevan keskeinen selitys Trumpin voitolle. Globalisaation pettämä ja nöyryyttämä ”valkoinen työväenluokka” olisi siis kääntynyt Trumpin puolelle protestoidakseen korruptoitunutta poliittista eliittiä vastaan, jota Clinton entisen presidentin puolisona tietenkin edustaa. (Washington D.C.:ssä Clinton muuten voitti noin 95 prosenttia äänistä, mikä tietenkin kertoo hänen kannatuksestaan ”korruptoituneen poliittisen eliitin” keskuudessa.) Eikä tällöin edes Jay-Z:n biiseistä Clintonin vaalitapahtumissa ole mitään apua.

Tosiasiassa Clinton kuitenkin sai edelleen – kaikista Meksikoon ja Kiinaan siirtyneistä työpaikoista huolimatta – enemmän ääniä kuin Trump myös itse rust beltin vaa’ankieliosavaltioiden keskeisissä teollisuuskaupungeissa, Pittsburghissa, Philadelphiassa tai Milwaukeessa. Hän kuitenkin hävisi kyseisissä osavaltioissa juuri siksi, että menetti niiden kaupunkikeskuksissa ääniä absoluuttisesti. Detroitin Wayne Countryssa Clinton voitti Trumpin, mutta menetti 79 000 ääntä Obamaan (2012) verrattuna, ja hävisi sen vuoksi Michiganin osavaltion valitsijamiehet 12 000 äänellä. Wisconsinin Milwaukeessa Clinton sai paikallisesta voitostaan huolimatta 43 500 ääntä vähemmän kuin Obama, ja hävisi Wisconsinin äänet 27 000:lla. Täysin sama tapahtui Pennsylvaniassa, siis Pittsburghissa ja Philadelphiassa. Mikä siis on todellinen syy Clintonin tappiolle näissä rust beltin osavaltioissa? Se, että demokraatteja aiemmin äänestäneet teollisuustyöläiset ovat yksinkertaisesti muuttaneet pois, joko New Yorkin ja Kalifornian metropoleihin tai sun beltin kasvukeskuksiin. Kummassakaan tapauksessa heidän äänillään ei ole merkitystä, koska ensimmäisissä demokraatit ja jälkimmäisissä republikaanit voittavat joka tapauksessa.

Trumpin kannattajakuntaa eivät muodosta edes vanhojen teollisuuskeskusten työläiset vaan urbaanien keskusten ulkopuolella asuva valkoihoinen, varakas väestö. Clinton voitti käytännössä kaikissa Yhdysvaltain urbaaneissa keskuksissa, itse asiassa jopa republikaanien perinteisen linnakkeen Texasin suurkaupungeissa Houstonissa ja Dallasissa. Myytti rasistisesta, Trumpia äänestäneestä working classista ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Koko Yhdysvaltojen tasolla ehdokkaiden kannatusosuuksien välillä on New York Timesin mukaan yksinkertainen raja: alle 50 000 dollaria vuodessa ansaitsevista enemmistö äänesti Clintonia, yli 50 000 dollaria ansaitsevista enemmistö äänesti Trumpia. Alle 30 000 dollaria ansaitsevien keskuudessa Clinton voitti prosentein 53–41. Trump voitti taas kaikkein selkeimmin 50 000 – 100 000 dollaria ansaitsevien keskuudessa: 50–46, mutta myös yli 250 000 dollaria ansaitsevien keskuudessa 48–46.

Jos republikaani-osavaltioissa myös pienituloisemmat valkoihoiset äänestivät Trumpia, yksi Trumpin, kuten esimerkiksi myös Reaganin kannatuksen takana ollut tekijä on eräänlainen aluepolitiikka. Köyhtyneissä Etelän ja Keskilännen osavaltioissa odotetaan, että sotakeynesiläisyys toisi investointeja ja työpaikkoja nyt tyhjenemässä oleville alueille. Amerikkalaisessa aluepolitiikassa sotateollisuudella on nimittäin ollut aina keskeinen asema, se on toiminut liittovaltion keskeisimpänä keinona tukea tiettyjen alueiden taloutta. Siksi Trump vaikuttaa Etelän ja Keskilännen osavaltioissa uskottavammalta ”työpaikkojen luojalta” kuin Clinton.

 

Clintonomicsin ongelmat

Kuten lukuisat kommentaattorit ovat jo huomauttaneet, demokraatit eivät olisi voineet valita enää huonompaa ehdokasta. Ainoa peruste Clintonin valinnalle oli, että ”nyt on hänen vuoronsa”. Koska kaikkien tiedossa oli, että juuri Bill ja Hillary Clintonin hallitus oli 1990-luvulla kaikkein voimakkaimmin leikannut sosiaaliturvaa ja julkisia menoja sekä samaan aikaan purkanut finanssimarkkinoiden säätelyä, vaikuttivat itse asiassa nimenomaan Hillaryn heiveröiset moraaliset hyökkäykset pankkiirien ahneutta vastaan ”pelkältä populismilta”.

Kun Trumpin naisvihamieliset kommentit ovat herättäneet laajaa huomiota, Clinton on onnistunut helposti esiintymään ”feministisenä” ehdokkaana. Kuitenkin, kuten mm. Naomi Klein on korostanut, Bill Clinton on vuosikymmenten varrella ahdistellut naisia todennäköisesti aivan yhtä paljon kuin Trump, ja Hillary on todistetusti osallistunut miehensä jälkien peittelyyn turvatakseen molempien poliittista uraa. Paljon olennaisempaa on kuitenkin se, että Clintonien hallituksen poliittiset ohjelmat 1990-luvun lopulta muistuttavat pikemminkin nykyisten perussuomalaisten tai Aito Avioliitto -kampanjan näkemyksiä kuin minkäänlaista feminismiä. Bill Clinton vannoi vuonna 1996 ”lakkauttavansa sosiaaliturvan sellaisena kuin me sen tunnemme”. Kiivaimmin Clintonin hallinto hyökkäsi yksinhuoltajaäideille, ennen kaikkea afrikanamerikkalaisille yksinhuoltajaäideille maksettavaa sosiaaliturvaa vastaan, koska sillä nähtiin olevan haitallisia moraalisia vaikutuksia. Kuten erilaiset liberaalit moralistit olivat jo vuosikymmeniä vouhottaneet, Clintonit väittivät, että ilmaisen rahan turvin lähiöiden mustat naiset vain ”panettivat itsensä paksuksi” ja elelivät veronmaksajien rahoilla. Sosiaaliturvan nähtiin edesauttaneen ”mustien perheiden hajoamista”, ja siksi sosiaaliturvan lakkauttamisella oli keskeinen merkitys, jotta avioliitto voitiin palauttaa kunniaan ja samalla tietenkin taata matalapalkkaisen työvoiman saatavuus. Toisin sanoen naisilta, erityisesti mustilta naisilta, oli vietävä toimeentulo, jotta heidät voitiin pakottaa sekä naimisiin että mieluiten samalla paskapalkalla McDonaldsin kassalle.

Jos Trumpin voitosta järkyttyneet Hillary Clintonin kannattajat vielä kenties julistautuvat ”uusliberalismin” tai finanssimarkkinoiden ylivallan vastustajiksi, heidän kannattaisi tutustua hieman Yhdysvaltain lähihistoriaan. Hillary Clinton oli 1990-luvulla huomattavasti tiiviimmin mukana aviomiehensä hallituksen toiminnassa kuin kukaan presidentin puoliso aiemmin, ja Bill Clintonin hallituksen 1990-luvulla toteuttamat toimenpiteet olivat haitallisempia esimerkiksi mustien naisten kannalta kuin luultavasti minkään Yhdysvaltain 1900- tai 2000-luvun hallituksen. Juuri Clintonin kaudella toteutettiin nimittäin kaikkein rajuimmat ”uusliberaalit” sosiaaliturvan ja julkisten menojen leikkaukset. Euroopassa Blair, Schröder jne. jatkoivat samaa uskollista ”uuden sosiaalidemokratian” linjaa. Juuri Siksi Clinton onnistui legendaarisesti tasapainottamaan liittovaltion talouden kaikkien Reaganin ”Tähtien sota” -törttöilyjen jälkeen.

Ei ole kenties sattumaa, että vielä nykyvaalejakin alemmas äänestysprosentti laski viimeksi vuonna 1995–1996, kun Bill Clinton valittiin uudelleen virkaansa. 1990-luvun puoliväliin mennessä oli nimittäin käynyt selväksi, että asetelma demokraateista Main Streetin ja republikaaneista Wall Streetin puolueena ei lainkaan vastannut todellisuutta. Bill Clinton oli voittanut vuoden 1992 vaalit eräänlaisella uuskeynesiläisen taloustieteen leimaamalla ohjelmalla, jonka tarkoituksena oli toteuttaa myös poliittisella tasolla siirtymä postfordismiin, luoda ”Uusi New Deal”. Tuolloin puhuttiin paljon ”clintonomicsista”, jota edustivat sellaiset tuloerojen kasvun haitallisista taloudellisista vaikutuksista huolestuneet taloustieteilijät kuten Paul ja Christina Romer tai Robert Reich. Ohjelma oli itse asiassa hyvin lähellä Hillary Clintonin tämänvuotista poliittista ohjelmaa: investoiminen ”inhimilliseen pääomaan” eli koulutukseen ja tutkimukseen, verotuksen painopisteen muuttaminen ekologisesti kestävämpään, mutta työllistävämpään suuntaan, valtiontalouden tasapainottaminen vähentämällä enemmän tai vähemmän suoria sotateollisuuden tukia sekä ennen kaikkea rationalisoimalla terveydenhuoltojärjestelmää, josta voitaisiin samalla tehdä ”oikeudenmukaisempi”.

Aivan samalla tavoin kuin Hillary Clinton 20 vuotta myöhemmin, Bill epäonnistui luomaan minkäänlaista liittoumaa keskeisten kannattajaryhmiensä välille. Bill Clintonilla oli kaksi keskeistä kannattajaryhmää: pääosin valkoihoiset tietotyöläiset, uudet professionaalit, suurkaupunkien liberaalit sekä toisaalta mustat ja latinot. Näiden kahden ryhmän suorat taloudelliset edut olivat kuitenkin usein jopa suoran vastakkaisia: urbaanit professionaalit kaipasivat monipuolisia urbaaneja palveluita, etnisiä ravintoloita, siivoojia, hierojia, personal trainereita, jotka olivat pääosin ”etnistä vähemmistöä”. Koska tietotyöläistenkään palkkataso ei välttämättä noussut merkittävästi, he halusivat saada palvelusväkensä mahdollisimman halvalla. Clintonomicsilla, joka oli itse asiassa sen jälkeiset 20 vuotta jatkuneen ”vasemmiston työlinjan”, palkkatyöyhteiskunnan väkinäisen ylläpitämisen edelläkävijä, ei ollut mitään keinoja tämän vastakkainasettelun purkamiseksi. Koska Clinton ei kyennyt ylittämään palkkatyön horisonttia, näkemään kahta kannattajaryhmäänsä uudenlaisen työvoiman kokoonapanon eri segmentteinä, hän ei kyennyt millään tavoin rakentamaan taloudellista tai poliittista liittoumaa kahden keskeisimmän kannattajaryhmänsä välille.

Paitsi lopulta yhdellä, hyvin ristiriitaisella ja väliaikaisella tavalla.

Leikkausten ja kuuluisien työpaikkoja vieneiden vapaakauppasopimusten (kuten NAFTA, jonka käyttöönotto toi zapatistit maailmanhistorian näyttämölle 1994) vastapainoksi Clintonin hallinto (ennen kaikkea Goldman Sachsin johtajaksi heti sen jälkeen siirtynyt Robert Rubin) ryhtyi myös poikkeuksellisen aggressiivisesti vapauttamaan finanssialan säätelyä. Juuri Clinton kumosi New Dealin legendaarisen, monissa tv-sarjoissakin lainatun peruspilarin, talletus- ja investointipankit toisistaan erottaneen Glass-Steagall Actin vuonna 1999. Juuri Clintonin reformit avasivat tilan ennennäkemättömälle derivatiivien ja muiden uusien finanssituotteiden kasvulle, jotka, kuten hyvin tiedämme, johtivat hieman myöhemmin edelleen jatkuvaan maailmantalouden kriisiin.

1990-luvun lopulla nämä reformit kuitenkin toimivat Hill-Bill Clintonin hallinnolle keinona saavuttaa joitakin olennaisia poliittisia tavoitteita ja hyvin paradoksaalisella tavalla luoda allianssi metropolien tietotyöläisten sekä heidän ”värillisen” palvelusväkensä välille. Clinton julisti, että hänen tavoitteenaan oli tuoda ”oma koti”, siis mahdollistaa asunnon omistaminen, kaikille amerikkalaisille, ennen kaikkea mustille ja latinoille, jotka aiemmin olivat joutuneet asumaan vuokralla, eivätkä olleet siksi saaneet mahdollisuutta kasvattaa omaa ja lastensa varallisuutta.

Keskeinen keino oli – surprise, surprise! – asuntoluototuksen helpottaminen finanssialan sääntelyä purkamalla. Kun luottoja myöntävät pankit saattoivat luovuttaa asuntoluotot eteenpäin erityisille rahoituslaitoksille, jotka paketoivat riskitasoltaan erilaiset luotot keskenään ja myivät luottokimppuja eteenpäin finanssimarkkinoilla pahamaineisina Asset-Backed-Securiteina, ei asuntolainan myöntäminen työttömälle mustalle yksinhuoltajaäidille jossakin The Wire -sarjasta tutussa Baltimoren lähiössä enää vaikuttanut lainkaan riskialttiilta vaan päinvastoin hyvin tuottoisalta toiminnalta, Koska nyt juuri kaikkien solvaamalta welfare motherilta, ainakin heti kun hän oli saanut työpaikan McDonaldsin kassalta, saatettiin kiskoa huomattavasti korkeampaa korkoa kuin valkoiselta ydinperheeltä (tai valkoiselta yksinhuoltajaäidiltä). Asunnon omistamisesta – by all means necessary – tuli Clintonin ”uuden postfordistisen keskiluokan” tärkein piirre.

Myös asuntonsa yhä suuremmaksi velaksi ostaneet valkoiset tietotyöläiset Manhattanin tai San Franciscon keskustassa olivat tyytyväisiä, koska asuntomarkkinoiden ylikuumentuessa heidänkin asuntojensa arvo lähti käsistä, ja he saattoivat ottaa asuntonsa kaksinkertaistunutta arvoa vastaan uusia kulutusluottoja (ns. remortgaging). Allianssi eri kannattajaryhmien välillä oli luotu, mutta hyvin hatarassa finanssivetoistuneessa muodossa. Samalla Clintonin demokraateista tuli uskollisempi Wall Streetin puolue kuin republikaaneista koskaan 1920-luvun jälkeisenä aikana.

Heti kuplan romahdettua ja kriisin puhjettua nämä finanssivetoiset työvoiman hallinnan tekniikat paljastivat kuitenkin sen, mikä niiden tosiasiallinen vaikutus oli: solidaarisuuden mahdollisuuksienkin hajottaminen keskituloisten työntekijöiden ja kaikkein pienituloisimpien välillä. Juuri tässä kohtaa avautuu yksi keskeinen dynamiikka, jonka vuoksi Trumpia kannattivat kaikkein voimakkaimmin ”keskituloiset”, 50 000 – 100 000 dollaria vuodessa ansaitsevat. Jo 1980-luvulla, ennen Clintonia ja hänen demokraattista finanssikapitalismiaan, uusliberaalit vallan tekniikat nimittäin pyrkivät erottamaan toisistaan yhtäältä asunnon tai yksityisiä eläkesäästöjä omistavan ”keskiluokan” ja toisaalta julkisista menoista riippuvaiset pienituloiset. Clintonin finanssielvytys ajoi siis demokraatit ojasta allikkoon, koska yhteisen intressin rakentamisen sijasta se pikemminkin erotti demokraattien keskeiset kannattajaryhmät entistä suoremmin toisistaan.

Reaganin ja myöhemmin Clintonin hallinto tarjosivat 1970-luvulle loppuneiden säännöllisten palkankorotusten tilalle mahdollisuutta vaurastua oman asunnon arvonnousun avulla. Politiikka, joka julisti ”tekevänsä kaikista omistajia”, tosiasiassa asetti omistavan luokan vastakkain omistamattoman ja potentiaalisesti rähinöitä aiheuttavan urbaanin alaluokan kanssa, jonka kimppuun voitiin usuttaa uutta ”nollatoleranssia”, pienimpiinkin järjestyshäiriöihin eli yleensä väärään ihonväriin puuttumista noudattavat poliisivoimat (nollatoleranssi otettiin USA:n suurkaupungeissa myös käyttöön Clintonin kaudella ja Clintonin kaudella vankien, erityisesti mustien vankien määrä jatkoi räjähdysmäistä kasvuaan, vaikka nykyisin Hillary onkin yrittänyt haalia kannattajia esittämällä epämääräisiä Black Lives Matter -liikettä kosiskelevia pointteja).

Myös julkisten palveluiden ja sosiaaliturvan uudistuksissa keskeistä oli erottaa toisistaan keskituloiset oman tulevaisuutensa omistajat, jotka eivät hyödy julkisesta sektorista mitään ja sitten köyhät, työkyvyttömiksi luokitellut ”avustusten kohteet”. Reaganin ja Thatcherin idea, jota Clinton omaksi tuhokseen päätyi myös ajamaan, oli siis: Työssäkäyville on annettava asuntolainaa, jonka maksamisen kanssa heidän tulee olla mahdollisimman kusessa, heidän ei tule saaman maksamistaan verotuloista mitään takaisin julkisten palveluiden tai sosiaaliturvan muodossa, jolloin ei ole ihme että he kääntyvät vastustamaan julkisten menojen kasvattamista. ”Avustettavat” taas on eristettävä omaksi ryhmäkseen, jota kohtaan voidaan lietsoa – yleensä rasistista – ylemmyydentunnetta. Juuri tämän käytännöllisen erottelun Bill Clintonin politiikka tuotti 1990-luvulla, ja juuri nuo poliittiset tekniikat loivat sen työvoiman kokoonpanon, joka johti – vaaliteknisten ratkaisujen ohella – Hillary Clintonin tappioon.

 

Trump ja Wall Street

Donald Trump pyrki kampanjassaan esittämään itsensä perinteisenä amerikkalaisena (miljardööri-isän rahoittamana) self-made-manina, joka hyökkäsi Wall Streetin (juutalaisia?) keinottelijoita vastaan. Tästä huolimatta kenties merkittävin käänne, joka johti Trumpin voittoon, oli se, että huolimatta suomalaisten talousanalyytikoiden varoituksista, joiden mukaan Trumpin voitto voisi johtaa pörssiromahduksiin, Wall Street kääntyi syksyn mittaan Trumpin puolelle. Noin viikkoa ennen vaaleja Bloomberg uutisoi selvityksestä, jonka mukaan syksyn 2016 aikana pörssikurssit olivat aina kääntyneet nousuun silloin, kun Trumpin kannatus nousi gallupeissa ja laskuun silloin, kun Trumpin kannatus romahti esimerkiksi ”pillunkourinta”-skandaalin myötä. Syynä voi toki olla sekin, että Wall Streetin pankkiirit, jotka epäilemättä vähintään haaveilevat voivansa ”kouria pillua” yhtä vapaasti kuin Trump, kokivat olonsa turvallisemmaksi hänen voittonsa lähestyessä. Taustalla oli kuitenkin jotain suurempaa.

Pankkiirien vastaisesta propagandastaan huolimatta Trump nimittäin lupasi kumota Obaman hallinnon keskeisimmän finanssimarkkinoita säätelevän uudistuksen, ns. Dodd Frank -lain. Lain kumoamisen myötä finanssipankkiirit saisivat entistä vapaammat kädet rakennella uudenlaisia ”rahoitusinnovaatioita” kuten omaisuusvakuudelliset arvopaperit, jotka avaisivat uusia mahdollisuuksia pankkiirien miljoona- tai miljardioptioihin.

Kyse ei siis todellakaan ole mistään ”Nashvillen puolueesta”…

Onko Trump siis pelkkä huijari, omaa etuaan ajava finanssikapitalisti, joka vetää valkoisia äänestäjiä harhaan rasistisen retoriikkansa avulla, tarjoamalla heille ylemmyyden identiteettiä?

Myös Trumpin keskituloisten äänestäjien, yli 50 000 dollaria vuodessa ansaitsevien näkökulmasta näissä reaktionäärisissä reformeissa saattaisi olla kuitenkin oma taloudellinen rationaalisuutensa. Trumpin kannattajat eivät nimittäin olleet ainoastaan yli 50 000 dollaria vuodessa ansaitsevia vaan ennen kaikkea myös keskimäärin yli 40-vuotiaita. Heille nykyiset palkkatulot näyttävät käytännössä joka tapauksessa laskevan, sillä amerikkalaisen miestyöntekijän mediaanitulo on laskenut vuodesta 1973 ja amerikkalaisen mediaaniperheen tulotaso – naisten lisääntyvästä työssäkäynnistä huolimatta – vuodesta 1999 alkaen. Siksi Trumpia äänestävillä kotitalouksilla tulevan elämän kannalta merkittävä osa rahatulosta on peräisin säästöjen, ennen kaikkea yksityisten eläkesäästöjen ja asunnon arvon kehityksestä. Niiden arvoa taas voisi nostaa – ainakin niin Trumpin kannattajat uskovat – ennen kaikkea finanssimarkkinoiden vapauttaminen, joka jo kerran onnistui ruokkimaan ennennäkemätöntä vaurautta ainakin valkoiselle keskiluokalle tuottaneen finanssikuplan ensin 1996–1999 ja sitten 2002(2003)–2006. Lisäksi Trump, toisin kuin monet muut republikaanit, on ilmaissut kannattavansa löysän rahapolitiikan jatkamista, mikä samalla tavoin tulisi ruokkimaan osake- ja kiinteistömarkkinoita.

Tietenkin on myös totta, että Trump onnistui vetoamaan valkoihoiseen ”keskiluokkaan” pitkälti rasistisen retoriikkansa avulla. Tässäkään kohden kyse ei ole millään tavoin ”työväenluokan” luontaisista ominaisuuksista, vaikka kenties jostain, mikä on kirjattu nykyisen valkoisen, häviävän keskiluokan taloudelliseen ja poliittiseen DNA:han. 1940–1960-luvuilla amerikkalaisen teollisen kapitalismin kultakaudella valkoisen tehtaassa työskentelevän miehen palkka ei reaalisin rahallisin termein välttämättä aina noussut lainkaan niin paljon kuin kuviteltiin. Palkkatuloa keskeisempää oli se, että valtio takasi valkoiselle perheelliselle työmiehelle lainan, jonka avulla hän saattoi ostaa omakotitalon – rauhallisesta lähiöstä, jossa eli pelkästään kunnollisia keskiluokkaisia valkoisia perheitä, ei rapistuville keskusta-alueille jäänyttä mustaa roskaväkeä. Kuten David Roediger monien muiden ohella on tarkasti osoittanut, rasismilla oli keskeinen merkitys valkoisen teollisen työväenluokan ja teollisen pääoman välisessä ”Dealissä”. Rahapalkan ohella valkoiset tehdastyöläiset saivat ”palkkaa valkoisuudesta”, takeen siitä etteivät joudu yhtä likaiseen duuniin kuin mustat ja tienaavat suhteellisesti enemmän (ks. David Roedigerin erinomainen kirja Wages for Whiteness). Lisäksi tämän fordistisen yhteiskuntasopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan kuului tietty sukupuolisopimus: amerikkalaisessa valkoisessa unelmalähiössä naiset oli pidettävä vangittuina nyrkin, hellan ja aviovuoteen väliseen Bermudan kolmioon. Male-breadwinner-mallin pönkittäminen on ollut koko amerikkalaisen sosiaali- ja työvoimapolitiikan perusta oikeastaan läpi 1900-luvun.

Tämän fordististen instituutioiden voimakkaasti ruokkiman rasismin ohella Trumpin white supremacylla on lisäksi vielä omat nykyisen finanssikapitalismin biopolitiikan luomat taloudelliset rationaliteettinsa. Siis suoraan sanoen: monien rikkaiden valkoisten kannalta, siitä näkökulmasta joka heillä on nykyisestä taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta, rasismi saattaa olla täysin rationaalista uusliberaalin oman taloudellisen hyödyn maksimoinnin mielessä.

Jos olet investoinut koko tulevaisuutesi, kaikki säästösi ja jopa ottanut velkaa hankkiaksesi asunnon joltakin esikaupunkialueelta, ja sen on tarkoitus olla tulevaisuutesi ja ehkä lastesikin tulevaisuuden turva, on nykyisin hyvinkin rationaalista pyrkiä estämään mustia tai siirtolaisia muuttamasta samalle alueelle, koska sen voi hyvinkin pelätä johtavan kysynnän heikkenemiseen ja hintojen laskuun. 2000-luvun alun subprime-kuplan aikanakin asuinalueiden segregaatio jatkui ja itse asuntojen arvo ei noussut mustien asuinalueilla samalla tavalla kuin valkoisten. Sen jälkeen taas nimenomaan mustien omaisuus on USA:ssa supistunut huomattavasti voimakkaammin kuin valkoisten. Vuonna 2001 Brookings Instituten tutkimuksessa arvioitiin, että mustien asuinalueilla asuntojen arvot olivat noin 18 prosenttia matalampia kuin vastaavilla valkoisten asuinalueilla. Seurauksena vuonna 2007 mustien kotitalouksien keskimääräinen varallisuus oli 63 060 dollaria, kun valkoisten oli 244 000 dollaria (Burd-Sharps & Rasch: “Impact of the US Housing Crisis on the Racial Wealth Gap Across Generations”, Social Science Research Council, June 2015). Mustien kotitalouksien varallisuudesta huomattavasti suurempi osa on kiinni nimenomaan asunnossa. Kriisin ja asuntohintojen romahtamisen myötä hinnat laskivat erityisen voimakkaasti mustien asuinalueilla, ja kriisin ensimmäisinä vuosina mustien omaisuuden arvon arvioitiin laskeneen 50 prosentilla, kun samaan aikaan valkoisten omaisuuden arvo putosi 16 prosentilla (Dorothy Brown: ”How Home Ownership Keeps Blacks Poorer than Whites”, Forbes 10.12.2012).

Jos asemansa menettäneen valkoisen työväenluokan ongelma oli 1990-luvulla, että työpaikat vietiin Kiinaan, Bill Clinton ja kaikki hänen finanssimarkkinoiden vapauttamista kannattaneet seuraajansa tajusivat, että on ainoastaan yksi hyödyke, jota ei voida ”outsourcata”: asunto ja tonttimaa. Jos työläisille halutaan tarjota vaurauden mahdollisuuksia, mutta samalla erotella heitä hierarkisesti toisistaan, se voi perustua ainoastaan maahan ja asuntoon. Niiden hintojen kohottamiseksi ne on kuitenkin siirrettävä finanssilogiikan pohjalta toimivien markkinoiden, siis spekulaation ja sille ominaisen mimeettisen logiikan piiriin. Koska kukaan ei voi varsinkaan globaalistumisen leimaamassa nykymaailmassa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, paras on vain toimia niin kuin muutkin toimivat, ajatella niin kuin muutkin ajattelevat.

Koska tonttia ja asuntoa ei voida ulkoistaa, asunnon omistaminen vaikuttaa paremmalta sijoitukselta kuin koulutus tai ammattiyhdistykseen liittyminen, kun koulutus ei enää juuri näytä parantavan työllistymisen mahdollisuuksia tai ainakaan palkkatasoa, ja liittymällä ay-liikkeeseen saa vain potkut. Ainoa mitä esikaupunkien ja maaseudun valkoisilla asukkailla on jäljellä on heidän asuntonsa jälleenmyyntiarvo. Ainoa keino jolla he ajattelevat suojelevansa sitä, on estää väärän värisiä muuttamasta alueelle, ja ainoa asia mistä he ovat työnsä ja vaurautensa menetettyään ylpeitä on että he ovat valkoisia (ja heillä on pippeli).

Tämän lisäksi White Supremacylla on eräänlainen suora poliittinen rationaalisuutensa, joka on välttämätön näiden taloudellisten etujen suojelemiseksi. Kaikissa viime vuosikymmenten presidentinvaaleissa Florida on ollut kaikkein keskeisimpiä ”vaa’ankieliosavaltioita”, ja erityisesti siellä, kuten myös monissa muissa osavaltioissa, on raportoitu jatkuvasti siitä, että mustia äänestäjiä on käytännössä estetty äänestämästä. Lisäksi, jos hieman leikimme vaalituloksella – mikä sinänsä on tietysti täysin epäolennaista –, jopa republikaanien merkittävimmässä linnakkeessa Texasissa tilanne voisi olla täysin toinen, jos merkittävää osaa Texasin väestöstä ei olisi rasistisesti rajattu äänioikeuden ulkopuolelle. Pelkästään Texasin osavaltiossa nimittäin oleskelee arviolta 1,6 miljoonaa paperitonta siirtolaista, joista yli puolet on oleskellut osavaltiossa jo yli 10 vuotta. Trump voitti Clintonin Texasissa noin 800 000 äänellä. Jos paperittomilla olisi ollut äänioikeus, olisi tilanne voinut hyvin helposti kääntyä päälaelleen ja Clinton olisi voinut viedä Texasin 38 valitsijamiestä, mikä olisi jo yksin riittänyt vaalivoittoon. Siksi ei ole lainkaan ihme, jos Trump aikoo äkkiä karkottaa vähintään kolme miljoonaa siirtolaista.

Lisäksi, ja vielä keskeisemmin, 6,1 miljoonaa ihmistä Yhdysvalloissa on menettänyt äänioikeutensa rikostuomion, käytännössä vankeustuomion vuoksi. Kaikkein eniten heitä on Floridassa, jota konservatiiviset republikaanit ovat pitkään hallinneet. Kuten kaikissa muissakin osavaltioissa, mustat ovat käsittämättömästi yliedustettuja rasistisen lainsäädännön vuoksi. Noin joka kolmas äänioikeutensa menettäneistä on afrikanamerikkalainen, minkä vuoksi Yhdysvaltain nykyistä rikoslainsäädäntöä onkin kutsuttu ”uudeksi Jim Crow’ksi” (vain esimerkkinä, nykyisin mustien käyttämästä crack-kokaiinista saa noin 500 kertaa kovemmat tuomiot kuin valkoisten pankkiirien käyttämästä pulverikokaiinista). Jos he olisivat saaneet äänestää, olisi Trump todennäköisesti hävinnyt myös Floridassa.

Nämä finanssimikropoliittiset rationaalisuudet eivät vastaa uusklassista taloudellisen hyötynsä pitkällä aikavälillä kaiken käytössä olevan informaation perusteella maksimoivan toimijan mallia vaan pikemminkin mimeettistä rationaalisuutta: kun kellään ei ole mitään hajua mitä tapahtuu, on parasta tehdä samoin kuin naapuri. Tällaisesta individuaalisesta mimeettisestä rationaalisuudesta seuraa paradoksi: se, mikä on hyödyllistä minulle, yksittäiselle asunnonomistajalle tai eläkesäästäjälle, koska se ainakin lyhyellä aikavälillä kenties kasvattaa asuntoni arvoa tai vähintään ehkäisee sen alenemista, ei ole lainkaan hyödyllistä working classille kokonaisuutena, varsinkaan pitkällä aikavälillä. Rasistinen työvoiman eriyttäminen tekee nimittäin aina mahdolliseksi työntekijöiden kilpailuttamisen toisiaan vastaan, palkkojen ja työehtojen polkemisen, ja mahdottomaksi työntekijöiden välisen solidaarisuuden, järjestäytymisen yhdessä työn ja elämän ehtojen parantamiseksi. Takerrutaan pelkkiin yksilöllisiin vaurastumisen haaveisiin, ja niille, joilla ei finanssi- tai kiinteistömarkkinoilla ole käytössään tarvittavia pääomia itse markkinoihin vaikuttamiseksi, käy aina samoin – CRASH BOOM BANG.

 

Rasismi ja täystyöllisyyden paluu

Trumpin voiton aiheuttaman välittömän shokin häivyttyä finanssimarkkinat näyttävät odottavan, että Trump tulee Obaman hallintoon verrattuna kiihdyttämään talouskasvua, todennäköisesti jonkinlaisen sotakeynesiläisyyden avulla samoin kuin Reagan 1980-luvulla. Viime viikkoina joukkovelkakirjojen arvo on laskenut (ja niiden korot siten nousseet) ja osakekurssit nousseet. Tämä kertoo siitä, että Trumpin odotetaan lisäävän erityisesti sotilasmenoja sekä lupaamiaan infrastruktuuri-investointeja ja kasvattavan siten valtion velkaantumista, mutta luovan lisää tuottomahdollisuuksia ainakin osalle yrityksistä. Samalla joukkovelkakirjojen markkinat odottavat inflaation kohoavan Trumpin investointiohjelmien seurauksena.

Trumpilla on tietenkin paremman mahdollisuudet onnistua omissa ”keynesiläisissä” projekteissaan kuin Obamalla yksinkertaisesti siksi, että toisin kuin Obama, hän hallitsee nyt myös senaattia ja edustajainhuonetta. Varsinkin tässä kohtaa on tietenkin helppo syyttää Yhdysvaltain vaalijärjestelmää: nykyisin republikaanit saavat miltei väistämättä enemmistön edustajanhuoneeseen ja senaattiin, koska konservatiiviset punaniskojen asuttamat etelän ja keskilännen osavaltiot saavat nykyisin suhteellisesti suuremman painoarvon. Tässäkään kohtaa ei kuitenkaan ole syytä vajota puhtaaseen vaalitekniseen populismiin. Demokraatit ovat itse pitkään kannattaneet juuri kyseistä vaalijärjestelmää, koska se on taannut heidän enemmistöasemansa. Edustajainhuoneessa demokraatit olivat yhtäjaksoisesti enemmistössä 40 vuotta, 1954–1994, senaatissa vuodet 1954–1980 ja edelleen 1986–1994.

Syynä demokraattien kriisille ei ole pelkkä vaalijärjestelmä vaan tuotannon ja työn muutos ja siitä seurannut järjestäytyneen työväenluokan kriisi. Sen jälkeen, kun Reagan ja Volcker tuhosivat teollisen kapitalismin perusteet ja samalla järjestäytyneen teollisen työväenluokan 1980-luvun alussa, demokraattien paikallinen poliittinen pohja eri osavaltioissa on hiipunut pois. Työläiset ovat joko kääntyneet äänestämään protestiksi republikaaneja, mutta vielä useammin muuttaneet pois postfordismin keskeisiin metropoleihin (joissa heidän äänillään ei enää ole väliä koska demokraatit voittavat joka tapauksessa). Kun palkkatyöllä ei enää ole keskeistä asemaa yhteiskunnallisen tuotannon kokonaisuudessa, kun kukaan ei luota voivansa vaurastua palkkatyöllä vaan mieluummin finanssisijoituksilla, miksi kukaan äänestäisi demokraatteja, teollisen palkkatyön puoluetta?

Kun järjestäytyneen taistelun ja elämän kollektiivisen parantamisen mahdollisuudet ovat hiipuneet, työläiset ovat paenneet, mutta vaalijärjestelmä ei ole seurannut perässä. Demokraatteja tukevat koalitiot ovat syntyneet paikallisesti muiden, kaupunkitilassa elämiseen ja itse elämänmuotojen rakentumiseen liittyvien kysymysten ympärille. Teekutsuliikkeen ja kaupunkikeskustojen Occupy ovat epäilemättä jonkinlainen ilmaus tästä kapitalismin uudesta maantieteestä, ja niillä molemmilla onkin ollut valtava vaikutus amerikkalaiseen politiikkaan. Clintonin (täysin epäilemättä ”populistista”) ”siirtymää vasemmalle” ei voitaisi edes kuvitella ilman Occupy Wall Streetin ja sen mahdollistaman Bernie Sandersin kampanjan vaikutusta.

Sen enempää Bill Clintonin kuin Obaman hallitus ei ole onnistunut ”uuden New Dealin” projektissaan, koska niiden takana ei ole ollut sellaista luokkakokoonpanoa ja yhteiskunnallisten voimien konstellaatiota kuin Rooseveltin New Dealin takana 1930-luvulla. Kuten sanottu, sen enempää Clinton kuin Obama ei ole onnistunut luomaan minkäänlaista koalitiota kahden keskeisimmän kannattajaryhmänsä – tietotyöläisten ja metropolitaanisen palveluprekariaatin – välille. Sen sijaan Trump vaikuttaa löytävän yhtenäisen poliittisen subjektin oman rasistisen ja militaarisen elvytysohjelmansa taakse. Sotilasteollisuus, sitä rahoittava finanssiala ja alalle mahdollisesti palkattavat valkoiset työläiset ovat löytäneet ainakin potentiaalisesti yhteisen etunsa, pitävät Trumpin lupaukset sitten tai ei. Koska hänen liittolaisensa ovat paikallisen tason hallintansa kautta onnistuneet voittamaan myös edustajainhuoneessa ja senaatissa enemmistön, näin saattaa hyvinkin tulla käymään. Tässä nousee esiin yksi nykykapitalismin keskeisimmistä ristiriidoista: nykyisin sotateollisuus ja finanssimarkkinat, kiinteistöjen kautta, onnistuvat valloittamaan itselleen kotipaikan, territorialisoitumaan, mutta ”progressiiviset” tuotannon alat eivät. Siksi niiden ympärille ei muodostu poliittista konsensusta, ainakaan politiikan nykyisessä kansallisessa mielessä ja kehyksessä. Kenties tästä kehyksestä olisi pakko päästä eroon?

Mitä Yhdysvaltain vaalitulos sitten merkitsee meidän kannaltamme, jotka käymme kamppailua oman elämämme puolesta Euroopassa? Ensinnäkin se on tietenkin ratkaiseva merkki viime vuosien merkittävimmän, Obaman uuskeynesiläisen projektin haaksirikosta. Ei siksi, että Obama olisi pettänyt vaalilupauksensa tai joutunut pahojen pankkiirien pauloihin. Poliiitikkojen moralisointi on yhtä typerää kuin perunalastuja ahmivien prekaarien. Se, mikä on ratkaisevaa, ei koskaan tapahdu Valkoisessa talossa eikä Talvipalatsissa. 1900-luvun aikana demokraattinen puolue onnistui tuottamaan positiivisia reformeja aina silloin, kun jokin pääoman eduista piittaamaton, fordistiseen kompromissiin sitoutumaton liike, joko työväenliike, mustien vapautusliike tai feministinen liike potki demokraattista Buridanin aasia takapuoleen. Ei Roosevelt luonut New Dealia eivätkä Kennedy ja Johnson esittäneet äänioikeutta mustille hyvää hyvyyttään, vaan ainoastaan ankarien kapinoiden jälkeen.

Voimme tietenkin haaveilla lähtevämme Kaliforniaan tai Massachusettsiin polttamaan pilveä, pakoon Euroopassa lisääntyvää kurin ja autoritaarisuuden ilmapiiriä, mutta myöskään Euroopassa kuria ei tulla murtamaan pelkästään sosiaalidemokraattisten ohjelmien rationaalisuuden eikä viehättävyyden, ei Varoufakiksen aivonystyröiden eikä rintalihasten ansiosta. Tarvitaan voimia, jotka luovat ja ajavat eteenpäin näitä muutoksia niin paikallisella kuin mantereen laajuisella tasolla.

Jos Trumpin voitolla on oma mikrotason rationaalisuutensa, on taistelun kaikkia maailman trumpeja vastaan lähdettävä jokapäiväisen elämän mikropoliittiselta tasolta. Minkäänlaisia liittoumia prekaarin työvoiman eri segmenttien välille ei voida rakentaa, jos ei kyetä purkamaan niitä mikropoliittisia saostumia, jotka nykyisin tuottavat rasistisia, seksistisiä jne. eroja työvoiman sisälle. Samalla olennaista on analysoida, mitkä materiaaliset ja henkiset prosessit näitä saostumia tuottavat, ja pyrkiä muuttamaan näitä edellytyksiä, jotka liittyvät asumiseen, elintilaan, tulevaisuuteen (eli eläkkeen järjestämiseen) jne.

Ainoa keino, jolla Trumpin uudelleenvalinta voidaan estää, riippumatta väistämättä täysin epävarmoista populistisista tai vaaliteknisistä kikkailuista, on se, että Kalifornian, New Yorkin, Texasin ja Wisconsinin, mutta myös Berliinin, Ateenan ja Helsingin prekaarit ryhtyvät rakentamaan asumistaan ja liikkumistaan, tulevaisuuttaan ja historiaansa uudella tavalla, ja asettuvat puolustamaan sitä periksiantamattoman taistelun ruoskalla, joka yksin voi pakottaa kaikki puolue-aasit ulos ”poliittisen realismin” umpikujasta.

Eetu Viren

[1]