Lenin-setä asuu Venäjällä
Ja sieltä on pitkä matkaa Vietnamiin
Mutta minusta vain tuntuu että
Lenin-setä asuu yhtä lähellä kuin setä Ho-Tsi Minh
Leninillä on niin suuri otsa
Että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin
Ja Lenin-setä hymyilee
Ja silmät tuikkivat ja hän nauraa niin kuin setä Ho-Tsi Minh
Lokakuun vallankumoukseksi sanotusta on kulunut liki sata vuotta ja myytti Leninistä voi hyvin. Valitettavasti. Miksi? Tai miksi radikaali demokraattinen liike, jona – hyödyllisenä idioottina, kynäilijänä, intelligenttinä, kaiken maailman dosenttina, joka olen (kaikki myös Leninin eikä vain Sipilän luonnehdintoja) – kommunismia pidän, tarvitsee henkilönpalvontaa, toteemieläintä, poissaolevaa hyvää isää, sanan vallankumous lausujaa? Jos vain Lenin olisi saanut elää… Voiko kyse olla pelkästä sattumasta, ”fenotyypistä” (Venäjän erityispiirteet) vai jostakin joka on tekemisissä ”sosialismin” DNA:n kanssa. Entä miten Leninin ajama työpakko ja valtiokapitalismi ja operaismon ja autonomian palkkatyöstä kieltäytyminen ja ei-valtiolliset instituutiot sopivat yhteen? Vai onko palkkatyöstä kieltäytyminen ja autonomia ja ”yksilöllisyyksien vapaa kehitys” sopivaa vain ennen vallankumousta, kuten Leninillä, siis pelkkää taktista puhetta? Ehkäpä Toni Negri antaa vastauksen.
Hiljattain julkaistussa tekstissään (”Kysymys Leninistä Italian 70-luvulla”) Negri sanoo: ”Tulimme Italian kommunistisen puolueen välittämästä ja antifasistisen vastarintaliikkeen uudelleen elävöittämästä kommunistisesta ja vallankumouksellisesta perinteestä. Lenin-kultti oli tämän perinteen keskiössä. Kun aloimme kritikoida IKP:n politiikkaa tai kieltäytyä siitä, ei se, ’60- ja ’70-luvuilla, merkinnyt Leninin unohtamista.” Lenin-kultti oli säilytettävä, sillä ”jos haluamme kutsua ’Lenin-ongelmaksi’ 70-luvulla avautunutta ja nyt uudestaan edessämme olevaa organisaation ongelmaa, voimme ilman muuta tehdä niin, kunhan ymmärretään, että viittaus Leniniin ei merkitse nostalgiaa tai organisaatiofetisismiä, vaan koskettaa kysymystä uudesta ratkaisusta ongelmiin, jotka hän oli asettanut ja voittoisasti ratkaissut.” Voisi tietysti kysyä, mitä tarkoittaa tämä ”asettanut ja voittoisasti ratkaissut”? Sitäkö, että joku ”onnistuu” vallankaappauksessa ja tämä onnistuminen oikeuttaa aseman strategisena ja taktisena esimerkkinä tuleville sukupolville? Eikä pelkästään se, vaan myös ”vallankumousta” tukemaan sepitetty myytti Talvipalatsin valtauksesta, saarretusta sankaruudesta ja Stalinin vallankaappauksesta. Mutta kysymys historiallisista tapahtumista ja Leninin osallisuudesta tai osattomuudesta niihin on enemmän historioitsijoiden asia.
Puheenvuorossaan ”Lenin: Teoriasta käytäntöön” Negri nostaa esiin kolme Leninin iskulausetta: ”Kaikki valta neuvostoille”, ”Sosialismi (pitäisi olla kommunismi, JV) on neuvostot plus koko maan sähköistäminen” ja ”Valtion kuoleutuminen”. Ensimmäinen on peräisin vuoden 1917 keväältä, toinen vallan ottamisen jälkeen ja kolmas kirjoituksesta Valtio ja vallankumous, jonka Lenin laatii vuoden 1917 kuumeisen kesän ja syksyn aikana. Negrin mukaan ensimmäistä luonnehtii siirtymä organisoidusta etujoukosta, puolueesta ja sen suorittamasta vallan ottamisesta massoihin ja niiden organisoitumiseen neuvostoissa ja neuvostoiksi. Toinen puolestaan liittyy tilanteeseen, jossa on päätettävä, minkälaisia tulevat olemaan työväenluokan elämänmuodot, joita sosialismi haluaa rakentaa ja koko se tuotannollinen projekti, jota se ajaa. Kolmas taas hahmottelee kommunistista ohjelmaa valtion hajottamiseksi.
Aloitetaan ensimmäisestä ”Kaikki valta neuvostoille”. Negrin mukaan kyse on täysin selkeästä strategisesta asiasta, joka hahmottelee vallankumouksen suorittamista ja sosialismin rakentamista neuvostojen, massojen luomien elimien, vallan kautta. Neuvostot ovat spontaanisti syntyneitä työväen hallituksen ituja, jotka edustavat köyhien, leipää, rauhaa ja vapautta haluavan massan etuja. En ole varma onko Toni ironinen vai tosissaan, kun hän sanoo, että ”kuitenkin me vanhat 1900-lukulaiset kuuntelimme liian usein näitä sanoja esimerkkinä ’vallankumouksellisesta opportunismista’ tai muuten ilmauksena käsitteestä ’kapina taiteena’, mutta joka tapauksessa nerokkaana päätöksenä, improvisoituna ja suurenmoisena käännöksenä siitä linjasta, jonka Lenin oli antanut puolueelle.” Vuoden 1917 kevään aikana Lenin näyttää hylkäävän ajatuksen puolueesta etujoukkona, jonka tehtävänä on käynnistää vallankumous tai vallan ottaminen, koska bolševikkipuolueen keskuskomitea suhtautuu siihen epäillen.
Joka tapauksessa Negri vapautuu tällä tulkinnalla muodollisesti puolueesta ja vapauttaa massat tai multitudon erityisen puolueen hallinnasta, hieman kuten Lenin yritti vapauttaa itsensä niistä, jotka epäilivät hänen linjaansa puolueen hallinnan tärkeydestä heti Lokakuun vallankumouksen jälkeen. Eli olisiko Negrin multitudon käsite luettava saman tyyppisenä siirtymänä puolueesta joukkoihin? Voisin sanoa: kyllä. Negrin mukaan (”Kysymys Leninistä Italian 70-luvulla”) Leninin puolue toimi työn ’muodollisen alistamisen’ (formaali subsumptio) vaiheessa ja tässä tilanteessa määrittyivät massojen ja etujoukon organisaatiot vallankumouksellisen toiminnan erilaisina tehtävinä neuvostoille ja puolueelle. Negrin ajatus on mielenkiintoinen: jos muodollista alistamista luonnehtii edeltävien työn muotojen yhteen kokoaminen ja käyttö ja jossa siis ”pääoma” ei tunkeudu varsinaiseen tuotantoprosessiin, niin tätä vastaa ajatus puolueesta etujoukkona (pääoma) ja joukoista, työläisistä järjestettävinä, ohjattavina ja johdettavina. Toisin sanoen kapitalismin vastainen organisaatio on eräänlainen peilikuva tai kenties toisinto kapitalistisesta työn järjestämisestä. Tämän näyttäisi vahvistavan Negrin seuraava siirto: 60-luvulla olemme jo täysin ”reaalisessa alistamisessa”, siis itse reaalisen työprosessin alistamisessa, kapitalismin ja sen komennon läpäisemässä tekniikassa ja työssä, minkä takia myös vapautumisen keinot ja tavoitteet ovat toiset eivätkä riitä pelkkä tekniikan haltuun ottaminen ja sen toisenlainen käyttö (työväenluokan tarpeisiin). Tämä tulkinta (jota Negri ei esitä vielä tässä vaiheessa, mutta loppupuolella asiaan palataan) olisi kuitenkin täysin antileninistinen, koska Lenin oli kiinni yksinkertaisessa ajatuksessa tuotantovälineiden yhteiskunnallistumisesta ja valtiomonopolistisesta kapitalismista, joka suurteollisuudessa on valmistellut vallankumouksen edellytykset, ja riittää kun kapitalistiluokka korvataan työväenluokalla. Samalla ajatus “reaalisubsumptiosta” kaivettavasta organisaatiomallista kertoo tietenkin puoluemallin kriisistä ja organisaation ongelmasta 1970-luvulta lähtien ja kontekstualisoi myös Foucault’n ajatukset koko yhteiskunnan läpäisevistä valtasuhteista paremmin. Joka tapauksessa Negri tekee johtopäätöksen: ”reaalisen alistamisen” tilanteessa etujoukko on tiivistynyt ja klimppiytynyt elävän työn sydämeen. Näin luokan tekninen ja poliittinen kokoonpano sekoittuvat toisiinsa; ne pyrkivät asettumaan ja konfiguroitumaan poliittisena ja ilmenemään koosteiden tai sommitelmien muodossa, ja sellaisina ne törmäävät kapitalismin voimaan tai kykyyn hajottaa niiden olemassaolon edellytyksiä (esimerkiksi globaalistumisen kautta).
Tämän hyökkäyksen ollessa täydessä käynnissä 1970-luvun jälkipuolella, oli organisaatiokysymys ajateltava uudestaan identifioimalla ensi sijassa vastarinnan linja tai paon viiva, joka nousee ja inkarnoituu kapitalistisen aloitteellisuuden tauoissa ja/tai hidasteissa. Iskulauseessaan “kaikki valta neuvostoille” Lenin olisi siis ymmärtänyt tämän jo vuonna 1917. Lisäksi kyse on mallista ja mallintamisesta, joka leninistiseen tapaan, yrittää identifioida ja tavoittaa etujoukon uutta ilmaantumista ja uutta hahmoa General Intellectin, prekarisoidun ’massaälyn’ ja finanssiabstraktioon vieraantuneen yhteiskunnallisen intelligenssin rakentumisessa ”vallankumoukselliseksi yritykseksi”. Käytän termiä “yritys” tässä yhteydessä sen monimerkityksellisyydessä yrityksenä, ponnistuksena, hankkeena, kuten nykyaikaisessa “yrityspuheessa” tehdään. Negrin mukaan tämä on aukko, jolla uusi riiston biopolitiikka ja uusi kuvitelma ”vallankumouksellisesta yrityksestä” risteytyvät noina raskaimpina repression vuosina teoreettisena toivona liikkeen elpymisestä uudelta pohjalta. Nykyaikaan sijoitettuna: olisiko kapitalismin kumoamiseen pyrkivien opeteltava sitä johtamista, “hoivaa” ja “välittämistä”, jota bisnesyliopistoissa opetetaan? Nähdäkseni ja toivoakseni Negri ei puhu tässä varsinaisesti ”start upeista”, kuten helposti saattaisi luulla, kun hän tuo “yrityksen” toiminnan koko “ympäristönä” puolueen tilalle, vaan pikemminkin siitä elävästä työstä, mikä muodostaa niiden ympäristön, edellytyksen ja voimavarat.
Mikä sitten olisi ”reaalisen alistamisen” aikakauden organisaatiomuoto, globaalin multitudon ”järjestömuoto”, joka kykenisi murtamaan finanssiabstraktioon vieraantuneen General Intellectin? Tämä on ollut niin Negrin kuin meidän muidenkin kysymys viimeiset neljäkymmentä vuotta. Vai voiko kysymystä edes asettaa tällä tavoin? Negrin esityksessä on aistittavissa jonkinlainen ristiriita tai ongelmallinen rinnakkaisuus “reaalisen alistamisen” organisaation – tai sen puuttumisen – ja leninistisen etujoukon – sen pelastamisen – välillä. Seikka, joka voi olla myös yleisemmin syy – eikä vain Negrillä – radikaalin vallankumouksellisen “politiikan” halvaantumiseen. Tai voitaisiinko puhua pikemminkin tarpeesta Leninin koneistamiseen tai masinoinnista (siinä mielessä, kuin suurteollisuus koneisti ja järjesti uudelleen tuotantoprosessia)?Koneistettu Lenin, Lenin-algoritmi. Yhteistyö, yhteinen, kooperaatio, itseorganisoituminen ja muut vastaavat termit jäävät joka tapauksessa liian ylimalkaisiksi ja hampaattomiksi, tai ne saattavat jopa kuulostavat hieman liikaa spinozalaiselta bisneskonsultaatiolta. Lähinnä niissä on kysymys liekin ylläpitämisestä tai hiillokseen puhaltamisesta. Mutta palataan Negrin puheenvuoroon.
Leninin linjanmuutos on siis kaikkea muuta kuin opportunistinen ja sen tulkitseminen sellaiseksi on virhe. Leninin poliittinen linja on sen sijaan yhteenveto dispositiivista: strategia kuuluu työväenluokalle ja sen liikkeelle, taktiikka ja vain taktiikka instituutiolle, puolueelle, edustajille ja etujoukolle. Työväenluokan itsenäisyys muodostaa strategisen hegemonian paikan, jossa kapinan voima ja vallankumouksellinen projekti rakentuvat. Tämän todellisuuden edessä etujoukon on kumarruttava, mikäli se haluaa avata jonkinlaisen taktisen näkymän. Siksi vallankumouksellisen taktiikan radikaalilla muuttamisella, jonka Lenin tekee huhtikuussa 1917, ei ole mitään tekemistä taitavan virtuoosisen eleen kanssa, vaan se vain tunnustaa poliittisesti proletaaristen massojen, neuvostoihin järjestäytyneiden proletaaristen massojen – talonpoikien, työläisten ja sotilaiden – poliittisen kypsyyden vallan ottamiseen. ”Leninistinen ele on tunnustettavaksi strategiseksi projektiksi päätyneen proletaarisen vallan tietoa.” Etujoukkopuolueen, sen taktisen ”ekspertiisin” on alistuttava tälle massan voimalle ja otettava se uskollisesti vastaan ja kehitettävä sille johdonmukaisesti strategiaa. Neuvostojen organisointi vallankumouksessa on organisaation antamista konstitutiiviselle, rakentavalle voimalle, jota neuvostot ilmaisevat, siis toiminnan jatkuvuudelle, kyvylle tuottaa instituutioita ja hegemoniselle projektille sosialismin rakennustyössä. On siirryttävä kapinaorganisaatiosta kapinan ja proletariaatin vallan organisaatioon. Tämä muutos neuvostojen tehtävässä on peräisin vallankumouksellisten tavoitteiden materiaalisesta ja todellisesta liikkeestä. No, tietysti voisi sanoa, että ”toiminnan jatkuvuus” tyrehdytettiin nopeasti (tehtaissa ja yhteiskunnassa) ylhäältä ohjaavaan puoluevaltaan: instituutioiden luominen oli lähinnä ”väliaikaisen” kansankomissaarien neuvoston perustamista (jossa komissaarit olivat pikemminkin vanhoja kunnon ministereitä, mutta vailla mitään neuvostojen kontrollia) ja hegemoninen projekti sosialismin rakennustyössä merkitsi työkuriin pakottamista, terroria, valtiomonomopolistisen kapitalismin luomista, neuvostojen ja puolueen kaksoisorganisaation byrokratioiden luomista, ammattiliittojen kääntämistä työläisten kontrolloinnin välineeksi… ja hegemonian menettämistä. Mutta nämä seikat menevät ohi Negrin esityksen tavoitteiden, koska hän on tässä enemmän omalla asiallaan kuin arvioimassa Leniniä ja tämän politiikkaa.
Sitten seuraava iskulause: “Sosialismi (kommunismi, en tiedä miksi Toni sotkee tässä jatkuvasti sosialismin ja kommunismin toisiinsa! JV) = neuvostot + koko maan sähköistäminen.” Minulle iskulause kuulostaa enemmän Saint-Simonilta tyyliin: ”Kaikki höyryn ja sähkön avulla” ja ”Ihmisen ihmistä kohtaan kohdistamasta riistosta ihmiskunnan planeettaan kohdistamaan riistoon”, ”Ihmisten hallinnasta olioiden hallintaan.” Enemmän kuin ”marxilainen sosialisti” Lenin taisi kuitenkin loppujen lopuksi olla ”bonapartistinen sosialisti” siinä mielessä kuin Marx termiä 1850-luvulla käytti. Marxin mukaan Ranskassa Saint-Simon ja sosialismi olivat 1850-luvulla edelleen vahvoilla. Niiden uskontunnustuksen mukaan teollistaminen loisi edellytykset uudelle solidaarisuudelle, yhteiskuntaruumiin ”orgaaniselle ekonomialle”, kuten bolševikeille myöhemmin. Kaikki olisi mahdollista ”höyryn ja sähkön avulla” samaan tapaan kuin Leninille: ”Kommunismi on neuvostot + maan sähköistäminen.” Samankaltaiset iskulauseet elävät sitkeästi myös nykyisten sosialistien suussa, sillä heille ”uusien työpaikkojen” luominen ja työttömien kannustaminen töihin ratkaisee kaiken. Uuden työteliään teollisen ja solidaarisen maailman luomiseen tarvitaan vain julkista valtaa ja velkaa (tai pääomia, jotka voidaan napata kulakeilta), ja siksi, jos oikein tarkasti nuuhkii, sosialismin jalojen arvojen, työn ja konsensushenkisen solidaarisuuden taustalla tuoksahtaa asiaan vihkiytyneelle keinottelun ja spekulaation (pääoman kasaamisen) mahdollisuus: ”Oppirakennelmilla kuten kirjoilla on kohtalonsa. St. Simon muuttuu Pariisin pörssin suojelusenkeliksi, huijausten profeetaksi, yleisen lahjonnan ja korruption Messiaaksi!” kirjoitti Marx. Hieman samaa voidaan sanoa ehkä myös Leninistä ja sosialismin rakennustyöstä. Ne, hieman Émile Zolaa muunnellen, ”demokratisoivat keinottelun”. Marxin mukaan (kyse on New York Tribunen kuuluisista artikkeleista) tarvittiin vain Péreiren veljesten tarkka nenä:
”Ja Ranskassa sattui olemaan St. Simonin koulukunta, joka alun alkaen … huijasi itseään unelmalla, että luokkien välisen antagonismin täytyy kadota ennen universaalin vaurauden luomista julkisen luoton … avulla. Eikä St. Smonilaisuus tässä muodossaan ollut vielä coup d’étatin aikana kuollut. Oli Michel Chevalier, Journal des Débatsin ekonomisti; oli Proudhon, joka yritti piilotella huonoimman osan St. Simonin doktriinista eksentrisen originaalisuutensa ilmiasun alle; oli kaksi osakekeinottelun käytännöt tuntevaa Portugalin juutalaista ja Rothschild, joka oli istunut Pere Enfantin jalkojen juuressa, ja näillä oli käytännön kokemuksesta rohkeutta epäillä, että sosialismin taustalla oli osakekeinottelua, oli laki St. Simonin takana. Nämä miehet – Emile and Isaac Péreire – ovat Crédit Mobilier:n perustajia ja bonapartistisen sosialismin alkuunpanijoita”.
Tässä mielessä Lenin oli ”bonapartistinen sosialisti”. Lisäksi Leninin käsitys työstä, työn tekemisen välttämättömyydestä ja ”loisista” on kuin suoraan Saint-Simonin kirjoitelmasta L’Industrie ja koko hänen industrialismin filosofiastaan.
Palataan Negriin. Hänen mukaansa myös tässä yhteydessä perinteinen tulkinta on väärä. Siinä korostetaan, että neuvostot ja niiden poliittinen tehtävä on alistettava sosialistisen kasautumisen tärkeille vaatimuksille. Osin tämä Negrin mielestä on totta, kun ajatellaan vallankumouksen välittömiä tehtäviä vain yhdessä ja puolifeodaalisessa maassa, jonka teollinen infrastruktuuri on riittämätön minkäänlaiselle modernisaatioprojektille ja joka joutuu alistumaan (sic!) vastavallankumouksellisten voimien keskittyneisiin hyökkäyksiin. Tämä on Negrille tilanne, jossa sosialismin pystyttämisen projekti joutui etenemään. Mutta tämä on myös tarina, jonka olemme niin usein kuulleet: nyt aktiivisesta Leninistä ja bolševikeista on tullut ulkoisten olosuhteiden uhreja ja selvitäkseen he joutuvat turvautumaan junkkerikapitalismin esimerkkiin, porvarillisiin spesialisteihin, vanhan Venäjän tehtailijoihin, tsaarinajan vankiloihin ja metodeihin ja luopumaan – olosuhteiden pakosta – tehdaskomiteoista, työläiskontrollista jne.
No, Negrille iskulause ”neuvostot + sähköistäminen” ei merkitse vain välttämättömyyttä kohottaa pääoman orgaanista kokoonpanoa sen kiinteässä, energeettisessä osassa välttämättömänä perustana kaikelle teolliselle ekspansiolle: leninistinen iskulause ei supistu tähän imperatiiviin. Se paljastaa ja avaa pikemminkin perustavan marxilaisen teeman siitä, että yhteiskunnallinen vallankumous on mahdoton ilman sitä tukevaa materiaalista perustaa. Siksi jokainen poliittinen yritys kapitalismin ja sen poliittisen hahmon ja olemassa olevan elämänmuodon kumoamiseksi, jos se ei esitä sitä vastaavaa tuotantotavan muutoksen projektia, on pelkästään valheellisesti tai näennäisesti vallankumouksellinen. Vallankumouksellista on sen sijaan neuvostojen, siis työväenluokan poliittisten organisaatioiden, suora yhdistäminen sähköön ja sähköistämiseen, siis adekvaattiin tuotannon tapaan. Mikäli ymmärrän, niin Lenin oli pakotettu rakentamaan adekvaatin tuotantotavan jälkeen päin, mikä itse asiassa piti paikkansa esimerkiksi puolueväen koulutuksessa: koska proletaarista kokemusta ei ollut, se piti luoda. Sosialismin edellytysten rakentaminen sosialistisen vallankumouksen jälkeen – paitsi, että argumentointi on tuttua 70-luvulta – tuo mieleen performatiivin ja Leninin performatiivisen lausuman tuottajana: “Julistan täten sosialismin, sosialistisen vallankumouksen.” Kuulijoiden tehtävänä on tästä lähtien toimia niin kuin asia olisi selvä. Tai, kuten jo alussa sanoin Leninin “onnistuneesta” vallankumouksesta, joka tuo mieleen J.L Austinin: Performatiiviset lausumat eivät kuvaa/totea asiantilaa, ne eivät ole tosia tai valheellisia, vaan onnistuneita, toimivia (ne toimivat), Austin käyttää termiä felicitous, tai ne eivät toimi, ovat siis epäonnistuneita, infelicitous. Ehkä lokakuun vallankumous oli jotakin tämänkaltaista: toimiva, onnistunut performatiivinen lausuma. Ja Leninin performatiivinen lausuma on ollut vuosikymmeniä kommunistisen instituution perusta.
Mutta jatketaan taas Negrillä. Jos irrotetaan Leninin iskulause satunnaisesta historiallisesta tilanteesta ja ymmärretään se yleisenä, kuten Lenin halusi, vallankumoukselliselle työlle, vallankumouksen täydentämiselle ja loppuun viemiselle, merkitsee se sitä, että viedään loppuun asti ja tehdään täydelliseksi suhde sen, mitä työväenluokka on, siis sen tekninen kompositio, ja sen välillä, mitkä ovat ne poliittiset muodot, joissa tuo kokoonpano organisoituu. Tai kuljetaan työväenluokan määrätystä “yhteiskunnallisesta muodostumasta”, sen teknisistä kyvyistä, elämäntavoista, leivän, rauhan ja vapauden halusta (työväenluokan teknisestä kokoonpanosta) luokkataistelun ja tuotantotavan muuttamisen valoon ja vallan dualismin valoon (siis neuvostojen vastavallan valoon), eli työväenluokan poliittiseen kokoonpanoon. Negrin mukaan sosialismi ja kommunismi ovat tuotannon tapojen ympärille rakentuvia elämän tapoja (tässä tulee taas mieleen Saint-Simon). Tämä sidos on Leninille sosialismin rakentamiselle sisäinen sidos ja siksi ”neuvostot + sähköistäminen” ei merkitse yksinkertaisesti sitä, että neuvostot ovat määräävässä asemassa suhteessa teknologiaan, siis määräävät pääoman omalle organisaatiolleen luoman teknologian käytöstä. Negrin mukaan – hieman latteasti ja liipaten läheltä perusta–päällysrakenne-erottelua – ”jokainen tuotantorakenne edellyttää yhteiskunnallista rakennetta ja päinvastoin.” Siksi neuvostojen ja koneen, yhteiskunnallisen rakenteen ja tuotantovälineiden yhdistäminen merkitsee Leninille puuttumista ja iskemistä tuotannon tekniseen rakenteeseen: ei ole olemassa teollista tuotantoa, joka kävisi yhtä hyvin kapitalismille kuin sosialismille, ei ole koneiden neutraalia käyttöä. Tässä Negri on jälleen omalla asiallaan ja vähät välittää Leninin sanomisista ja vallankumouksen käytännöistä, joissa ei teknologiaan ja työn järjestämiseen puututtu, tai jos työläiset yrittivät niihin aluksi puuttua, niin bolševikit pakottivat työläiset nopeasti aseiden voimalla vanhaan ruotuun. On tosin myönnettävä, että Lenin innostui Taylorin kirjoituksista ja taylorismista, joka kenties on siis sitä kuuluisaa sosialistista työvoiman käyttöä. Proletaarisesta koneiden käytöstä ja proletaarisesta elämänmuodosta ei voida historiallisten todisteiden osalta puhua bolševikkien politiikan tavoitteena. Mutta voidaan mielestäni kyllä ajatella, että ensimmäisen työväenvaltion rakenteissa ja käytännöissä (kuten kuuluisan ”työkirjan” käyttöönotossa) näkyy työväenluokan sinnikäs vastarinta byrokraattista hallintoa kohtaan.
Negrin mukaan Leninin iskulause sijoittaa Marxin tapaan pääomasuhteen sisään, siis vaihtelevan ja kiinteän pääoman, tuotannon teknisen rakenteen ja proletaarisen työvoiman suhteeseen vallankumouksellisen yhteiskunnallisen muutoksen dispositiivin. Tämä on siis ”neuvostot + koko maan sähköistäminen”-iskulauseen merkitys: proletaarista tekniikkaa ja tuon tekniikan proletaarista käyttöä. Neuvosto tai neuvostot ovat siis ”kollektiivisen yrittäjyyden rakenne, yhteisen yrityksen hahmo” (impresa del comune) tai yritys yhteisenä. Onko siis sittenkin kysymysstart-upeista? Ajatus on mielenkiintoinen, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä Leninin kanssa.
Näin olemmekin jo kolmannessa iskulauseessa, siis valtion kuoleutumisessa. Poliittisen vallan ottavien neuvostojen hegemoninen strategia – neuvostojen, jotka myös rakentavat uusia tapoja tuottaa, uusia tapoja käyttää koneita – valmistelee valtion hävittämistä, siis siirtymää sosialismista kommunismiin. Leninillä ei kuitenkaan ollut kova kiire kommunismiin, kun hän kirjoitti keväällä 1918 neuvostovallan lähimmistä tehtävistä: ”Eilen oli iskulauseena epäluottamus valtiota kohtaan, koska se oli porvarillinen valtio. Tänään valtio muuttuu ja on muuttunut proletaariseksi. Työväenluokka muuttuu ja on muuttunut valtion hallitsevaksi luokaksi. Ammattiliitot muuttuvat ja niiden pitää muuttua valtiollisiksi järjestöiksi, joille lankeaa ensi kädessä vastuu koko talouselämän uudistamisesta sosialismin periaatteiden pohjalta.” Tietenkin voimme ajatella, että valtiollisina järjestöinä ammattiliitot (ja miksei myös neuvostot) voivat olla luomassa proletaarista teknologiaa ja proletaarisia elämänmuotoja ja työväenluokan hallitsema valtio pyrkii itsestään eroon ”kasvattamalla” ja ”kouluttamalla” itsenäisiä proletaareja, luomalla proletariaattia – joka kykenee murskaamaan sen – ikään kuin jälkeen päin. Ja niinhän siinä kävi! Mutta, ”jotta voitaisiin hallita”, sanoo Lenin toisessa yhteydessä vuotta myöhemmin, ”pitää olla karaistuneiden vallankumouksellisten kommunistien armeija, se meillä on, sitä sanotaan puolueeksi. Kaikkinainen syndikalistinen pöty, tuottajien pakolliset ehdokkaat – kaikki se on heitettävä paperikoriin. Jos astutaan tuolle tielle, niin tosiasiallisesti se merkitsee, että alas puolue, että Venäjällä ei tosiasiallisesti voi olla proletariaatin diktatuuria.” Nyt proletariaatin diktatuuri on siis puolueen diktatuuria, ei muuta.
Palataan Negriin, jonka mukaan vallankumouksen radikaalisuus yhteiskunnallisella maaperällä – siis yksityisomistuksen kumoaminen, suunnitteluperiaate ja ehdotukset uusista vapaista elämänmuodoista – ovat dynaamisia elementtejä, joille kapitalistisen valtion hävittämisen on perustuttava. Tämä teoreettinen tehtävä löytää sitten vallankumouksesta myös käytännöllisen toteuttamisensa maaperän. Tässä valtion hävittämisessä tuotannollinen innovatiivisuus oli avainasemassa, mutta se myös edellytti työläisten ruumiiden ja tietoisuuden valtavaa kehittymistä, proletaarien voiman kasvattamista. (Puhuuko Negri tässä pakkokollektivisoinneista?) Joka tapauksessa, ”puhukaamme suoraan: näin Lenin kokosi Venäjän proletariaatin tahdon tuoksi valtaisaksi ponnistukseksi joka kahdessakymmenessä vuodessa tulisi muuttamaan Budjonnyin punaisten kasakoiden runollisen ‘ratsuarmeijan’ panssaroiduiksi divisiooniksi, jotka pelastivat Euroopan natsifasismilta.” No huh huh! Nyt kyllä lennetään tosiasioista välittämättä runoratsulla oikein kunnolla äiti-Venäjän yllä! Tulee mieleen nuoruuden lukemistot kaukaiselta 70-luvulta. Mutta Tonin pointe on itsekeskeinen: ”Tämä voitto oli sukupolvelleni hyvä alku emansipaation käytännöille.” Lenin levitti valtion hävittämisen ajatuksella tasa-arvon ja veljeyden sanomaa, joka järisytti viime vuosisadan poliittista järjestystä ohjaamalla vapautumisen halun valtiota vastaan – valtiota ymmärrettynä masiinaksi, joka muuttaa yhteiskunnallisen riiston yksityiseksi ja julkiseksi oikeudeksi kontrolloidakseen elämää ja ikuistaakseen luokkavallan. Lenin on myös jättänyt meille perinnöksi ongelman yhteisen yrityksen rakentamisesta – yrityksen, joka antaisi työntekijöille vallan tuotantoon ja voiman käyttää sitä, vallan ja voiman rakentaa vapaus kaikille, koska, kuten Lenin kirjoittaa kirjassaan Valtio ja vallankumous: ”Niin kauan kuin valtio on olemassa, ei ole vapautta. Kun tulee vapaus, ei tule olemaan valtiota.” Tietysti olisi hyvä, jos marxistit ja leninistit, jotka nykyään ovat hirttäytyneet valtioon, hyvinvointivaltioon ja kansallisvaltioon, pohdiskelisivat näitä Leninin sanoja.
Toni on kuitenkin jälleen omalla asiallaan. Leniniä lainaten, ensimmäinen edellytys valtion kuoleutumiselle on ruumiillisen ja henkisen työn eron katoaminen. Toinen on tuotantovoimien jättiläismäinen kasvu. Kolmas materiaalinen edellytys, joka sisältyy sekä ensimmäiseen että toiseen, on tuotantovoimien kehitykseen implisiittisesti kuuluva laadullinen muutos, siis työläisten ruumiiden ja tietoisuuden muutos. Alamme lähestyä General Intellectiä. Sillä vain tältä pohjalta valtion hävittäminen tulee Leninillä toteuttamiskelpoiseksi eikä jää pelkäksi utopiaksi. Negrille leninismi ei ole valtion ylistämistä, koska Leninin näkökulma on vastavallan, alhaalta rakentamisen kyvyn sekä älyn ja voiman yhdistymistä yhdeksi nipuksi, elämän järjestykseksi. Näin Lenin yhdistyy proletaarisen valtionvastaisen kapinan perinteeseen Machiavellista Spinozaan ja Marxiin. Tämä yhdistäminen tosin vaatii Negriltä melkoisia tulkinnallisia ponnistuksia. Mutta sanotaan, että Lenin oli synnynnäinen spinozisti, tai Machiavelli, Spinoza ja Marx olivat hänelle synnynnäisiä ominaisuuksia eivätkä hankittuja, ja ehkä siksi ne eivät näy niin hyvin hänen ajattelussaan ja toiminnassaan, mutta kuuluvat hänen persoonallisuuteensa.
Lopuksi Negri kysyy: Mitä nykyään tarkoittaa ”kaikki valta neuvostoille”? Se merkitsee liikkeen rakentamista, voimien yhdistämistä siellä missä ollaan ja eletään, koalitioiden tekemistä, materiaalisten tavoitteiden muotoilua kaikkien työtä tekevien ja riistettyjen organisoimiseksi voiman muodostamiseksi ja hegemonisen strategian ilmaisemiseksi. Mitä merkitsee ”neuvostot + sähköistäminen”? Se merkitsee (työläis)tutkimuksen tekemistä, laskeutumista (!??) työtätekevien massojen pariin, prekariaattiin, aineellisen ja aineettoman työn maailmaan, yhdistämään ja rakentamaan kooperaation, yhteistyön ja yrityksen malleja, jotka ovat muita kuin kapitalistisia. Se merkitsee tuon, yhteisen haltuun ottamista, yhteisen, jota kapitalismi jo riistää imemällä meidän yhteiselämäämme tuottavassa yhteiskunnallisessa työssä. Mitä tarkoittaa ”valtion kuoleutuminen”? Kaiken tekemistä kapitalistisen demokratian rakenteiden ulkopuolella, rakentamalla yhteiskunnallista organisaatiota ja autonomisia liikkeitä ja itsenäistä vapautuksen poliittista voimaa. Kenties kapitalistisen demokratian, valtion ulkopuolella, mutta ei kapitalismin ulkopuolella eikä sen hallinnan järjestelmän ulkopuolella. Kapitalismi on varmasti aina silloin tällöin tarvinnut “valtiota” ja siihen sidoksissa olevaa politiikkaa, mutta se on myös syntynyt taistelussa valtiota vastaan ja osaa myös hallita ilman valtiota, kuten kapitalismin modernit apologeetat jo varhain korostivat.
Kuinka ollakaan Saint-Simon, sosialismin ja Leninin todellinen oppi-isä, kirjoittaa teoksensa L’industrie tehtävää, hanketta, “yritystä” (de l’entreprise) käsittelevässä osassa varsin leninistisesti, että “teollisuuden silmissä hallitus ei ole muuta kuin yritys tähän työhön” ( = estämään laiskuuden teollisuudelle/työteliäisyydelle aiheuttama väkivalta), sillä “laiskuus on hallituksen asia…” (s.10). “Tämä johtuu siitä, että yhteiskunnan rinnalla hyörii joukko ihmisparasiitteja, joilla on samat tarpeet ja halut kuin muilla…mutta jotka eivät tuota mitään, kuluttaen ja haluten kuluttaa ikään kuin tuottaisivat” (s.9). Silti “teollisuus (industrie) tarvitsee mahdollisimman vähän hallitsemista eikä ole kuin yksi tapa varmistua tästä, se on tulla hallituksi mahdollisimman halvalla” (s.12). Tämä saint-simonilainen ajattelutapa ja kieli inkarnoituvat Lokakuun vallankumouksen ja nuoren Neuvosto-Venäjän iskulauseissa ja käytännöissä. Mutta ne taitavat myös muodostaa koko sosialistisen perinteen keskeisen aineksen, jossa politiikkaa ei tehdä järjestäytymisen, siis tuotantovälineiden haltuunoton ja itsenäisen käytön vuoksi, vaan organisoidutaan politiikan tekemisen takia, nähdään organisoituminen välineeksi välineenä pidetyn valtiovallan haltuunottamiseksi. Ja mitä muuta tehtävää valtiolla enää on kuin taistelu Saint-Simonin ja Leninin laiskuuden vastaisen iskulauseen lipun alla, lipun, johon Lenin itse kirjoitti: “Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.”
Tietysti Negrin Lenin on nimi jollekin muulle kuin historialliselle Leninille: nimi niille voimille, sille energialle ja niille tapahtumille, jotka liikuttivat 1900-luvun vallankumouksellisia. Mutta epäilen, voidaanko Negrin sanoin sanoa “Goodbye Mr. Socialism” (http://rebels-library.org/files/good_bye.pdf) ellei samalla jätetä jäähyväisiä, vaikka ilmeisen pitkiä sellaisia, myös Leninille.
Esitelmä pidettiin seminaarissa «Penser l’émancipation», Université Paris 8 – Saint-Denis, 15.9 2017.