pelko3

“Historia etenee ottamalla naisen panttivangiksi
ja käyttämällä häntä hallinnan ja kontrollin ilmaisemiseen.”
– Rita Laura Segato

Elämme patriarkaalisessa, siis isän lain (kreik. πατριάρχης, patriarkhēs), isästä alkuperänsä löytävässä yhteiskunnassa, jossa vallitseva normi on naisen alemmuus suhteessa mieheen. Jo Beauvoirin ja bell hooksin havainnoimalle patriarkaaliselle järjestykselle on tärkeää “pitää sukupuolieroa maskuliinisen ja feminiinisen vastakkainasetteluna, jossa näitä kahta ei aseteta samalla tasolle vierekkäin, vaan ne tuotetaan alistavan ja ulos sulkevan hierarkkisen järjestyksen kautta”[1]. Järjestyksen luomiseen tarvitaan sen lukuisista esiintymisen muodoista huolimatta pohjimmiltaan varsin “yksinkertainen operaatio: kun miessukupuoli asetetaan ihmisen mitaksi, naissukupuoli vaikuttaa ei-täysin-ihmiseltä, jos ihmiseltä niin vähäisemmässä määrin, puutteellisena.” Mies on ihmisyyden vakio, universaalin mitta joka “ei ole olemassa, koska on tärkeää jakaa ihmiset miehiin ja naisiin, vaan siksi, että on tärkeää erotella naiset miehistä.” Naisten – ja jokaisen muun ei-maskuliinisen, tosimiehen kategoriasta pakenevan subjektin, kuten hyvin pian huomaamme, kun tarkastelemme feminiinisten miesten, homoseksuaalien ja transsukupuolisten kohtelua – erottelemisen avulla uusinnetaan tosimiehen hahmo. Tuo hahmo perustuu feminiinisenä pidettyjen toimintatapojen kuten tunteellisuuden, ruumiin haavoittuvaisuuden ja herkkyyden tai yhteisöllisten neuvottelutaitojen ja hoivatyön torjumiseen ja naurunalaiseksi tekemiseen – sekä niitä vastaan asetettavien maskuliinisten, kuten fyysisen vahvuuden, kylmäjärkisyyden tai muista riippumattomuuden korostamiseen ja asettamiseen edellisiä ylempään asemaan.

Entä miten maskuliinisia tosimiehiä tehdään? Kuten maskuliinisuuden ja naisiin kohdistuvan väkivallan suhdetta tutkiva Rita Laura Segato sen sanoo: “Maskuliinisuus on ikään kuin titteli, ja se hankitaan esittelemällä jonkinlaisia voimia.”[2] Segato jatkaa kuvaillen initiaatiota maskuliiniseen veljeyteen[3]:

“Joka koulussa saapuu hetki, jona on todistettava olevansa mies, viiden maskuliinisuuden määreenä toimivan voiman kantaja: sotaisa voima, seksuaalinen voima, poliittinen voima, taloudellinen voima ja älyllinen voima, jotka ovat keskenään vaihtokelpoisia. […] Kyseessä on voimallinen olento, olento jolla on valtaa. Kuka hänet kutsuu esiin? Kuka nimeää hänet? Hänen kaltaisensa, toiset miehet, jotka päästävät hänet sisään kerhoon, sillä kyseessä on kerhon, veljeskunnan tai mafian kaltainen rakenne. Sellainen on maskuliinisuuden rakenne. Sitten, jotta mies voisi saada tittelinsä muiden miesten silmissä, hänen on hankittava se, mitä kutsun ‘koronkiskojan maksuksi‘. Hänen tulee näyttää kantavansa mainittuja viittä voiman määrettä naisen avulla, todistamalla pääsynsä naisen ruumiiseen aivan kuin alueelle. Valloittamalla. Valloitus on täsmällinen sana.”

Nainen on siis “aluevaltaus”, ja naisen autonomian vähätteleminen tai jopa sen törkeä rikkominen osana initiaatioriittiä siirryttäessä kohti tosimieheyttä on eräänlainen “tullimaksu”. Silloinkin kuin väkivallan uhka ei ole läsnä, maskuliinisuuden uusintava naisen ottamisen performanssi perustuu ajattelutapaan, joka kieltää naisen subjektiivisuuden, hänen halunsa, ja suhtautuu mahdollisesti vihamielisesti sen vapaaseen toteuttamiseen. Lisäksi maskuliinisuutta määrittelevillä performatiivisilla teoilla on taipumus määritellä aina enemmän kuin itsensä, ja tuottaa historiallisesti koko ihmisyyden merkitys sulkien ulos kaiken erilaisen. Julkinen voimannäyte siis näyttäisi todistavan tekijänsä maskuliinisuuden, mutta itse asiassa maskuliinisuus ei ole olemassa a priori: jokainen maskuliinisuuden käyttöjärjestelmässä tehtävä “sisäänkirjautuminen”, myös ja kenties ennen muuta torjuttu sellainen, uusintaa ja aktiivisesti tuottaa käsitystä maskuliinisesta ruumiista rajaten ulos muut, ei-maskuliiniset ruumiit.

Toisaalta maskuliinisuus esiintyy myös intiiminä, feminiinisen kohteensa subjektiviteetin läpäisevänä ja tätä muokkaavana valtana. Historiallisesti valtasuhde vakiintuu viimeistään modernille kapitalismille elintärkeässä heteroseksuaalisen perheen moraalilaissa, jonka avulla säädellään sukupuolten välistä työnjakoa. Tehtaan mieheltä riistetään lisäarvo, kodin ihmistehtaan naiselta otetaan haltuun koko elämän tuotannon kyky – johon liittyy materiaalisten olosuhteiden lisäksi tunteiden, nautinnon, ja koko perheinstituutioon liittyvän yhteiskunnallisen kokemuksen tuotanto. Tässä asetelmassa miehellä on “tuottavan” ja “uusintavan” työn toisistaan erottelevan, tietoisesti tuotetun hierarkkisen suhteen ansiosta omistussuhde naiseensa – joka tosiasiallisesti tekee mahdollista lisäarvon tuotannosta – ja hänen lapsiinsa – jotka annetaan perillisiksi lisäarvon tuotannolle. Modernin kapitalismin sukupuolisopimuksen mukaan poikalapsista tuli työvoimaa ja tyttölapsista ihmistehtaan seuraava sukupolvi. Sittemmin naisten vapauden kaipuun kaksi päälinjaa ovat olleet (1) taloudellisen, suhteessa tiettyyn mieheen koetun riippuvuuden vaihtaminen palkkatyön työläisen kyseenalaiseen vapauteen ja (2) palkan vaatiminen ihmistehtaana toimimisesta. Läpi näiden kamppailujen – ja pääoman reaktioiden, kuten työn feminisaation – on intiimin alueelle jäävien, usein romanttiseen rakkauteen ja tunteisiin kytkeytyvien vallan mekanismien murtaminen edelleen suunnaton haaste. Intiimin vallan merkitys yhteiskunnalliselle järjestykselle on “koodata” sukupuoli subjektiviteettiin yhdessä heteronormin kanssa erilaisten halujen, pelkojen ja kieltojen avulla. Juuri operaation intiimiys tekee vallan mekanismin ymmärtämisestä työlästä ja sen vastustamisesta monimutkaista.

Miehen intiimi omistussuhde naiseen ja hänen lapsiinsa, ja sen säilyttämiseen vaadittava vallan esittäminen ja todistaminen, määrittävät hegemonisen maskuliinisuuden tuottamia ongelmia (jotka ovat samaan aikaan, joskaan eivät samalla tapaa, ongelmia sekä miehille itselleen että naisille, jotka ovat miesten kanssa kanssakäymisissä). Omistussuhteen kaikista universaaleimpana symbolisena, ja yhä edelleen liian usein myös käytännöllisenä perusteena on (avioliiton tai vastaavanlaisten säätelevien instituutioiden sijaan) miehen kyky raiskata ja tämän kyvyn useilla alueilla tapahtuva kirjaaminen juridiseksi oikeudeksi vielä tänäkin päivänä tilanteissa, joissa omistusoikeus on vahvistettu valtion tai uskontokunnan silmissä. Suomessakin “raiskaus avioliitossa” oli oksymoroni vuoteen 1994 saakka, seikka jota olisi kenties hyvä pohtia aina kun liberaali ylpeys naisten varhaisesta äänioikeudesta ja pohjoismaisesta tasa-arvosta yllättää. Siispä samaan aikaan kuin liberaali järjestys on valmis myöntämään formaaleja oikeuksia, omistamisen oikeus on pyhä, ja naisen ruumis säilyy aviomiehen omaisuutena.[4] Kun omistusoikeutta ei ole etukäteen vahvistettu, ovat suurimmassa osassa maailmaa tunnetut raiskaajan kanssa avioitumisen käytännöt tehneet mahdolliseksi hankkia omistusoikeus naiseen raiskaamalla hänet. Samoin käänteisesti avioliiton perusteena on pidetty tuntemattoman raiskaamaksi tulemisen uhkaa, jolta on täytynyt tulla aviomiehen suojelemaksi.

Raiskausteon kaikkien yhteiskunnallisten merkitysten ymmärtämiseksi (ja sukupuolen dekonstruktion politiikan mahdollisuuksien säilyttämiseksi) on syytä harkita, että kyky raiskata ei ole ensisijaisesti anatomian vaan sosialisaation tulosta ja kytköksissä maskuliinisuuden tuotannon kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että kykyä raiskata tuotetaan niin varhaisen kuin myöhemmän sosialisaation aikana pääasiallisesti mieheksi kasvatettavien subjektiviteettina ja tilastollisesti sitä myöskin käyttävät lähes yksinomaan miehet. Raiskauskyvyn yhteiskunnallista, hajautunutta tuotantoa kutsutaan raiskauskulttuuriksi: käsite auttaa ymmärtämään tuotannon sijaintia koko yhteiskunnan huokosissa, ja selittää kuinka syy ei ole kenenkään ja samaan aikaan se on kaikkien, kuten Zaron Burnett kuvailee artikkelissaan “Herrasmiehen opas raiskauskulttuuriin”. Raiskauskulttuuri merkitsee sukupuolittuneen väkivallan ja erityisesti raiskauksen normalisoivia puheen, ajattelun ja toiminnan tapoja. Näihin lukeutuu riittämättömän lainsäädännön lisäksi esimerkiksi asiasta vaikeneminen, uhrin syyllistäminen ja naurunalaiseksi tekeminen yhtä lailla kuin kaikki miehistä ottamista, omistamista ja hallintaa ihannoiva sekä uhria stigmatisoiva ja yleisemmin naista ja tämän itsemääräämisoikeutta mitätöivä kulttuuri eleistä, puheen ja koskettamisen tavoista vitseihin, lauluihin, myytteihin ja urbaaneihin legendoihin.

Kyvyssä raiskata kyse on maskuliinisuuteen sidotusta ja sitä samaan aikaan esittelevästä ja tuottavasta kyvystä säännönmukaisesti sukupuoleen sidotun kyvyn sijaan. Brasilian vankiloissa raiskauksesta tuomittuja haastatelleen Segaton työssä raiskaustekoa määrittää aina, tekijän ja uhrin sukupuolesta riippumatta, “maskuliiniselle subjektille oma, tyypillinen aggressiivinen impulssi sitä kohtaan, joka näyttää feminiinisyyden merkkejä ja eleitä.”[5] Myös nainen voi uusintaa raiskauskulttuuria ja siihen osallistuminen voi olla tietoinen yritys hankkia henkilökohtaista valtaa järjestelmällisen alistuksen tilanteissa. Näemme tästä esimerkin, kun nettisarja Orange is the New Blackin vankilassa asuva Tiffany Doggett löytää itsensä keskeltä mahdollisuutta kostaa hänet raiskanneelle vanginvartijalle raiskaamalla hänet harjanvarrella.[6] Häntä ei pidättele mikään materiaalinen este: kohtaus, jossa vanginvartija nukkuu huumattuna, on rakennettu korostamaan hänen mahdollisuuttaan kostaa itse kokemansa ja päästä kuin koira veräjästä. Hän päättää kuitenkin kieltäytyä maskuliinisen koodiston omaksuneen ystävänsä Big Boon häntä varten rakentamasta tilanteesta. Näin hän osoittaa ystävänsä “oikeudenmukaisuutta” koskevan käsityksen takaperoisuuden, mutta ennen kaikkea kieltäytyy toimimasta saman logiikan mukaisesti; kirjautumasta sisään maskuliinisuuden käyttöjärjestelmään; omaksumasta kieltä, jota raiskaaja puhuu.

Raiskauksesta puhuminen kielenä ei ole metafora.[7] Kuten Segaton tutkimukset ovat osoittaneet, raiskauksella on oma erityinen semiotiikkansa. Tämä tarkoittaa, että raiskaus erityisenä väkivallan muotona ei ole itseisarvoista: kyseessä ei ole seksuaalisen halun vaan vallan motivoima teko, vallan tuotantoa ja vallan performanssi seksuaalisin keinoin. Voisimme sanoa, että raiskaus tuottaa sukupuolijärjestelmän semanttisen pohjan. Siksi raiskauksen ymmärtämiseksi on kuunneltava sen kieltä ja saavutettava jonkinlainen ymmärrys sen kieliopista. Voimme aloittaa, Segatoa seuraillen, alkeellisesta ja naisten pelon ymmärtämiselle välttämättömästä jaosta sattumanvaraiseen raiskaukseen ja lähisuhderaiskaukseen, jonka erityisen hankalana ja syvään juurtuneena muotona voitaisiin uhrin sisäistämän legitimoivan viitekehyksen ansiosta pitää raiskausta rakkauden nimissä.

22290673_1108450695953447_1293809522_o

Sattumanvarainen raiskaus edustaa pientä tilastollista osuutta, mutta vastaa stereotyyppistä kuvaa raiskauksesta: raiskaaja on tuntematon (kuten Helsingin yliopiston uhritutkimuksen mukaan Suomessa vain noin 17 %:ssa ilmiannetuista tapauksista[8]) ja uhrin valikoituminen on aika- ja paikkasidonnaista, siis sattumanvaraista. Huolimatta tilastoista, tämä – ei parisuhteen sisäinen tai tuttujen ja perheenjäsenten raiskaus – on sitä naisten kohtaamaa väkivaltaa, josta äidit varoittavat tyttölapsiaan. Se on julkista, ja toimii siksi pelon tuotannon pohjakivenä: tosiasiallista, mutta suhteellista vaaraa koskevan tiedon lisäksi se tuottaa uhkan välttämiseksi suositeltavan toiminnan normin, ja tämä on yhteiskunnallisessa mielessä ensisijaista. Voisimme sanoa, että pelon evolutiivinen tehtävä käytöksen tuotannossa on laitettu töihin yhteiskunnallisen vallan uusintamiseksi. Sen saavuttamiseksi tarvitaan murhan ja raiskauksen annihiloivan, tuhoavan ja mitätöivän väkivallan tuottaman suuren pelon olemassaoloa; sen mahdollisuutta ja siitä syntyvää jatkuvan suojautumisen ja suojeluksen etsimisen kulttuuria; uhan ainaista läsnäoloa näkökentän laitamilla yöllä yksin kotiin kävellessä, tai ikään kuin taustakangasta näyttämölle, jolla patriarkaalisen maskuliinisuuden arkinen teatteri jatkuu kotona, koulussa, työpaikalla ja julkisessa tilassa.

Meksikolaisen Juarezin kaupungin raiskausmurhien epidemiaa tutkiessaan Segato havaitsi tekojen satunnaisuuden olevan keskeistä siksi, että kyse on ennen kaikkea ekspressiivisestä, ei utilitaristisesta teosta. Väkivallan ensisijainen yhteiskunnallinen tehtävä on “ilmaista, että [murhaaja] pitelee käsissään toisen tahtoa”[9] – mutta se suvereniteetti, toisen hallinta ja kontrolli jota ilmaistaan, esitetään elävien yhteisölle. Näin ollen murhattu on kuin roska, sivutuote, collateral damagea sukupuolipoliittisessa esityksessä, jolla on kaksi tavoitetta: yhtäältä lähettää muille maskuliinisen yhteisöön kuuluville viesti kaltaisuudesta ja kuuluvuuden tunteesta, mutta myös esitellä voimia ja kilpailuttaa omaa viriiliyttä suhteessa itsen kaltaisiin (maskuliinisiin subjekteihin); toisaalta asettaa sallitun käytöksen rajoja, siis vahvistaa alistuksen rakenteita suhteessa uhrin kaltaisiin (feminiinisiin subjekteihin). Pelko onkin ennen muuta vallan tekniikka, joka kouluttaa. Pelko sanoo: kaltaistensa kohtalo on tämä. Teon pohjana on aina moraalinen ylemmyys suhteessa toiseen ja suvereniteetti suhteessa toisen ruumiiseen[10]. Virginie Despentes puolestaan huomauttaa, että machistisessa suvereniteetissa kyseessä on aina viime kädessä oikeus tappaa:

“Miehet, jotka tappavat, ovat machismin terroristeja, mutta heitä ei koskaan kohdella sellaisina, ainoastaan psykopaatteina. He tekevät poliittista työtä: tekevät tiedettäväksi meille, että voimme kuolla huomenna koska olemme tyttöjä; ja tiedettäväksi kaikille miehille, että heillä on on enemmän valtaa ja oikeuksia. He tekevät reviirin poliittista työtä: sanovat mihin suuntaan pelko kulkee, mikä sukupuolista on pelon ja mikä voittajan sukupuoli.”[11]

Despentes vaatii jokaista miestä kysymään itseltään, missä määrin hän nauttii naistenmurhan hedelmistä. Syyttömänäkin, Despentes toteaa, “jokainen mies nauttii etuoikeuksista, jotka takaava maskuliinisuus perustuu naisten mahdollisuuteen tulla murhatuksi satunnaisesti, naiseutensa johdosta.” Sillä toinen, oleellisesti ensimmäistä täydentävä syy erotella miesten joukosta ne, jotka eivät ole miehiä, on “todelliselle miehelle” patriarkaalisessa yhteiskunnassa kuuluvien etuoikeuksien toteutuminen. Näiden etuoikeuksien piiriin kuulumisen ehtona ei tietenkään ole naisten murhaaminen, raiskaaminen tai edes julkea seksismi, vaan siihen riittää hiljainen liittolaisuus: on pidettävä yllä miesten välistä solidaarisuutta ei-miehiä vastaan ja elää torjuen feminiininen.

Ei siis pitäisi yllättää, että suurin osa kaikista raiskauksista on lähisuhderaiskauksia, joissa raiskaaja on uhrin ystävä, tuttu, perheenjäsen tai kumppani (vuonna 2016 Suomessa 83 % kaikista ilmiannetuista tapauksista, joita on syytä epäillä olevan vain murto-osa tosiasiallisista raiskauksista). Segaton mukaan lähisuhderaiskausten logiikkaa sattumanvaraisten raiskauksien logiikasta erottaa edellisten merkitys omistusoikeuden vahvistamisena suhteessa jälkimmäisten merkitykseen sen tuottamisena tilanteessa, jossa se on asetettu kyseenalaiseksi joko erityisessä tilanteessa tai laajemmin yhteiskunnassa. Tästä on kyse, kun nettisarja Weedsin mafiapomo Esteban raiskaa raskaana olevan Nancyn tehdäkseen selväksi, ettei tämän kuvitelma raskauden ansiosta saavutetusta neuvotteluasemasta suhteessa väkivaltaisen romanssin ehtoihin pidä paikkaansa.[12] “Sinä et sanele tämän järjestelyn ehtoja”, Esteban sanoo lopetettuaan, viitaten päätösvaltaansa pitää Nancy hengissä lapsen syntymään saakka (ja sen jälkeen, mikäli Nancy ei seuraa hänelle asetettuja sääntöjä, hankkiutua hänestä eroon). Lähisuhderaiskauksien mahdollisuudessa jatkua vuosien tai vuosikymmenten ajan on aina kyse tämän tyyppisestä kiristyksestä, uhkailusta, uhrin syyllistämisestä ja raiskaajan eduksi toimivien, uhrin riippuvaisuutta pahentavien taloudellisten tai muiden materiaalisten olosuhteiden ylläpitämisestä.

Lähisuhderaiskauksen erityinen muoto, raiskaus rakkauden nimissä, ei sen sijaan yleensä koskaan tule ilmi itse tilanteessa, sillä uhri ei tunnista sitä raiskaukseksi. Uhri on tällöin “rakkauden sokaisema”, tai kuten Kate Millettin kuuluisa lausahdus kuvaa, rakkaus on hänen oopiumiaan aivan kuten uskonto massojen. Hän tarvitsee vertaistukea, jossa tapahtumien heijastaminen muiden naisten kokemuksiin auttaa ymmärtämään suhteen sisäisen raiskauksen logiikkaa – ja siihen sisältyvää omaa alistuneisuutta ja kykenemättömyyttä tulkita ja ilmaista omaa halua tai haluttomuutta. Silloinkin, kun rakkauden nimissä tehty raiskaus tuottaa avointa vastarintaa, saapuvat tuon vastarinnan kukistamisen strategiat usein juuri välittämisen ja suojelemisen viittaan pukeutuneina vahvistamaan romanttisen rakkauden väkivallalle suomaa suojaavaa kuplaa. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa feminiinisyys nimittäin samaistuu heikkouden kanssa: olla feminiininen merkitsee mahdollisuutta – ja vuosituhansien aikana varsin luonnollistettua kohtaloa – tulla toisen ottamaksi, tuhoamaksi; ellei sen sijaan onnistu “tulemaan suojelluksi”, joka sekin tosin  merkitsee omistamisen erästä muotoa, suojelukseen ottamista. Saman suuntaisesti fyysiseltä uhkalta suojelevan alistajan strategian kanssa toimivat erilaiset itsetunnon ja autonomian musertavat taktiikat, joissa hylätyksi tulemisen ja yksin jäämisen pelko saavat maksamaan kotoisan alistuksen hinnan. Naiselle on monta tapaa tulla tuhotuksi vapaana, tahtovana ja haluavana subjektina: espanjan kielialueen feministit puhuvat “kuolemasta elämässä” tarkoittaen sillä väkivaltaisiin suhteisiin jääneitä naisia jotka alistuvat miestensä tahdolle lakaten olemasta olemassa muutoin kuin hänen kidutettuna jatkeenaan.

Näemme kuinka annihiloiva, tuhoava ja mitätöivä väkivalta toimii usealla tasolla. Suuria pelkoja tukee aina lukematon määrä pieniä pelkoja, joilla murretaan oma tahto ja vapaa halu. Ajatelkaamme kaikkea sitä mikrofasistista käytöstä, jota olemme oppineet vaalimaan perhe- ja parisuhteissamme; kaikkia omistamisen logiikan esiintymismuotoja, surun eli toimintakyvyn vähenemisen tietoista sallimista ja jopa viljelemistä, riippuvaisuussuhteiden tuottamista monisäikeisen keskinäisen riippuvaisuuden tunnustavan autonomian sijaan, ja niin edelleen. Miesten ja naisten välisissä suhteissa (ja joissain lesbisissä suhteissa hegemoniseen maskuliinisuuteen samastumisen ja sen uusintamisen tähden) naisiin kohdistuvaa mikrofasismia ja sen erityisiä muotoja voidaan kutsua myös psykologiseksi lähisuhdeväkivallaksi, perheväkivallaksi, kaasuvalotukseksi, tunteilla kiristämiseksi. Suhteessa lapsiin kyse on käytöksen heijastumisesta ja naisten miehisen vallan performanssien toisintamisesta heille osoitetussa kodin piirissä. On olemassa kokonaisia kasvatuskirjoja ja deittailusivustoja täynnä mikrofasismin aakkosia. Jos suurta osaa niistä pidetäänkin teoriassa tuomittavina toimintamalleina, niiden laajasta levinneisyydestä vaietaan ja usein mikrofasismin muodot heijastavat taloudellisen ja valtiollisen vallan autoritaarista toimintalogiikkaa. Ei siis yllätä, että suurilta peloilta suojautumiseksi meille ehdotetaankin usein juuri tuohon pienten pelkojen suohon astelemisen ja elämän sinne jumahtamisen korkeaa hintaa.[13]

Kun sukupuolittunut väkivalta piiloutuu pienten pelkojen tuotannon ja parisuhderiitojen verhon taakse, voimme puhua siitä mitä Jules Falquet kutsuu matalan intensiteetin sodaksi feminiinisiä ruumiita vastaan.[14] Viime vuosikymmenen aikana olemme nähneet sen syventyneen ja esiintyvän globaalin taloudellisen sodan polttopisteiden ja suoranaisen uusfasismin lisäksi osana niin sanottua uuskonservatiivista kulttuuriaaltoa ja nuorisokulttuurin pornoistumista. Epäilemättä juuri näitä ilmiöitä Milanon naiset ennakoivat sanoessaan 1990-luvun alussa, että meidän on syytä odottaa laajamittaista “repressiivisen paluuta”, vastavallankumousta suhteessa naisten vallankumouksen. Samaan aikaan niin sanottu työn feminisaatio (joka tarkoittaa oleellisesti perinteisesti feminiinisten kykyjen irroittamista naisruumiista lisäarvon tuotantoon) ja laajemmin elämää (eläviä ruumiita niiden uniikkeine taitoineen) pääomaksi muokkaava biokapitalismi syventävät ja artikuloivat alistuksen uusia muotoja.

Ja vaikka useimmat intensiivisen sodan polttopisteistä ainoastaan hipovat Eurooppaa, on globaalin hypermaskuliinisuuden konteksti viimeistään vuodesta 2001 alkaen “terrorismin vastaiseksi” nimetty jatkuva globaali sota. Sillä ei ole kansainvälisten sopimusten mukaisia sääntöjä, rintamalinjoja, saati selvää alkua tai vielä näkyvissä olevaa loppua. Tuo sota ei toteudu ainoastaan terroristi-iskujen ja niiden vastaiseksi kutsuttujen poliisitoimenpiteiden ja lakimuutosten tasolla, vaan keskeisintä sen jatkuvuudelle on subjektiviteetin tuotannon kenttä, jolla jatkuva diskursiivisesti rakennettu puute turvallisuudesta on avannut ovet rajattomalle tarkkailulle. Jatkuvan globaalin sodan voittajat mitataan talouden ja omistusoikeuden parametrein ja sen uhrit ovat köyhiä, tummia, kytköksissä maahan ja sen rikkauksiin, ja aina ennen muuta naisia ja tyttöjä. Jos naiset on sotatilanteissa historiallisesti samaistettu valloitettuun alueeseen ja oikeus maan käyttöön on merkinnyt oikeutta alueen naisten ruumiisiin, Segaton mukaan jatkuvan globaalin sodan tilassa valloittamista ja käyttöoikeutta tärkeämpään asemaan nousee naisten ruumiiden tuhoaminen viestinä muille sotaan osallistuville miehille.

Nämä ovat kaksi naisruumiin annihilaation päälinjaa: naisesta tehdään “rahaa”, semioottinen hyödyke, ikään kuin tyhjä taulu johon kirjoitetaan väkivallan kielellä viesti muille samaa kieltä puhuville; tai naisesta tehdään tavara, materiaalinen käyttöarvo, joka säilytetään hengissä todistamassa suvereniteettia määrätä toisen ruumiista. Olisi typerää kysyä kumpi kohtaloista on kamalampi, mutta on tarpeen ymmärtää niiden välinen ero niiltä pakenemiseksi ja vastarintaan asettumiseksi.

Teksti: Lotta Meri Pirita Tenhunen
Kuva: Lasse Poser

[1] Adriana Cavarero & Franco Restaino: Le filosofie femministe. Due secoli di battaglie teoriche e pratiche, Mondadori Bruno, 2002.

[2] Rita Laura Segato Alejandra Varelan ja Hector Pavonin haastattelussa “Una pedagogía viva contra la crueldad”, Clarín, 08/2017 https://www.clarin.com/revista-enie/ideas/pedagogia-viva-crueldad_0_B1OuSHfwZ.html.

[3] Rita Laura Segato Celeste Pérez Álvarezin haastattelussa “Indagaciones sobre violencia y género. Construyendo nuevas categorías”, Al Sur De Todo, 13/2013 http://www.alsurdetodo.com/?p=336.

[4] Aito pohjoismainen versio olisi tietenkin erään kerran ehdotettu pakollinen bordellipalvelus naisille, sillä miksipä ei? Hyvinvointivaltio käy erittäin hyvin isästä, aviomiehestä, naisen ruumiin omistajasta!

[5] Rita Segato: Estructuras elementales de la violencia, Prometeo, 2003, 23.

[6] Kyseessä on Orange is the New Blackin kolmannen kauden 12. ja toiseksi viimeinen jakso.

[7] “Kun väkivaltaisen aakkoston viestintäjärjestelmä asettuu, sitä on hyvin hankalaa poistaa, tuhota. Viestintäjärjestelmäksi rakentunut ja kristallisoitunut väkivalta muuttuu pysyväksi kielenkäytön muodoksi ja alkaa käyttäytyä mille tahansa kielelle tyypillisellä tavalla lähes automaattisesti.” Rita Segato: La guerra contra las mujeres, 45.

[8] Helsingin yliopiston kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti: Rikollisuustilanne 2016 https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/191756/Katsauksia_22_Rikollisuustilanne_2016_2017.pdf?sequence=2, 88–89.

[9] Rita Segato: La guerra contra las mujeres, 39.

[10] Rita Segato: La guerra contra las mujeres, 38.

[11] Gabriela Cabezón Cámara: Las masculinidades hoy se construyen sobre el derecho a matar, https://www.pagina12.com.ar/5102-las-masculinidades-hoy-se-construyen-sobre-el-derecho-a-mata.

[12] Kyseessä on Weedsin viidennen kauden toinen jakso, Machetes Up.

[13] Gilles Deleuze ja Felix Guattari kirjoittavat pienten pelkojan politiikasta teoksen A Thousand Plateaus kappaleessa “1933: Micropolitics and Segmentarity”.

[14] Jules Falquet: La violencia doméstica como forma de tortura: reflexiones basadas en la violencia como sistema en El Salvador, verkossa https://www.scribd.com/document/317622196/Jules-Falquet-Violencia-de-Genero-como-Tortura-y-Guerra-de-Baja-Intensidad.