Näyttää siltä, että, päästäksemme ulos siitä, mitä jotkut taloustieteilijät kutsuvat ”vuosisadan stagnaatioksi”, kehittyneet taloudet ovat pakotettuja harjoittamaan hyvin ekspansiivista rahapolitiikkaa, jota kutsutaan nimellä quantitative easing (tai ”määrällinen keventäminen”). Vuosisadan stagnaatio on tilanne, jossa taloudellista kasvua ei synny huolimatta liki nollakoroista tai jopa suoranaisesti negatiivisista koroista. Tämäntapaisessa tilanteessa, erityisesti kun se on kestänyt pitempään, keskuspankit, kuten EKP tai Japanin keskuspankki (ja ennen niitä Fed) ovat ottaneet käyttöön niin sanottuja epäkonventionaalisia toimenpiteitä, ne siis luovat likviditeettiä massiivisia määriä ostaakseen yksityisiä ja valtioiden velkakirjoja tavoitteenaan taistella deflaation (tai inflaation puuttumisen) riskiä vastaan ja edistääkseen yksityisen sektorin, siis yritysten ja yksityisten kansalaisten, velanottoa.
Valitettavasti, ainakin tähän saakka nämä rahapolitiikan toimenpiteet eivät ole tuottaneet toivottuja tuloksia. Inflaatio on pysähtynyt lähelle nollaa, jotkin maat ovat jo deflaatiossa, mikä tekee vieläkin vaikeammaksi julkisten velkojen supistamisen ja yritysten kilpailukyvyn kasvattamisen, ja kun hinnat ja palkat ovat joustamattoman alhaalla, se puolestaan johtaa suoraan irtisanomisaaltoihin kustannusten alentamiseksi.
Erään tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa Fedin harjoittaman ”määrällisen keventämisen” hyöty taloudelliselle kasvulle on ollut 0,26 prosentin luokkaa. Näin on myös siksi, että kiertoon pumpattu suunnaton likviditeettimäärä on kasvattanut valtavasti köyhien ja rikkaiden välistä epätasa-arvoa: toisilla on hallussaan pääomaa tai luottoa pörssissä spekulointiin ja toisilla ei ole hallussaan muuta kuin oma paljas elämänsä.
Asioita on monimutkaistanut kehittyvien talouksien, Kiina etunenässä, ajautuminen kriisiin. Kiinalle taakaksi on kotimaisen kysynnän vähäisyyden lisäksi tullut kehittyneiden maiden kysynnän supistuminen, siis hyödykkeiden ja palveluiden näihin maihin viemisen mahdollisuuksien väheneminen.
Tästä syystä Mario Draghi kertoi äskettäin eräässä haastattelussa, että EKP on tutkimassa ekspansiivisen rahapolitiikan uusia mahdollisuuksia, ei pelkästään velkakirjojen ostamisen lisäämistä tai ohjauskoron alentamista, vaan myös paljon radikaalimpia toimenpiteitä. Erityisesti yksi niistä näyttää huomionarvoiselta, nimittäin se, että EKP painaisi vielä enemmän rahaa ja siirtäisi sitä suoraan Euroopan kansalaisten tileille.
Tätä toimenpidettä voisivat tukea julkisia ja yleishyödyllisiä töitä rahoittavat investoinnit. Tämä “Qe for the people”, siis rahapolitiikkaa kansalle, on mielenkiintoinen, koska se lisää välittömästi kansalaisten käytettävissä olevia tuloja ja koska siinä vältetään pankkivälitys, joka on estänyt likviditeetin valumista reaalitalouteen.
Kaiken kaikkiaan, jos QE uhkaa tappaa meidät, on parempi yrittää löytää uusia polkuja. On parempi yrittää supistaa epätasa-arvoa, kuin kasvattaa sitä tuhoisalla tavalla.
”Tysm”, vol. 28, issue no. 30, november 2015