Kuuntele artikkeli / lataa artikkeli luettuna.
Raymond Chandler kirjoitti esseessään ”The Simple Art of Murder” (”Se murhaa joka osaa”, joka julkaistiin ensi kerran The Atlantic Monthlyssa vuonna 1945): ”(Dashiell) Hammet antoi murhan takaisin niille ihmisille, jotka tekevät sen jostakin erityisestä syystä, eivät pelkästään siksi, että saataisiin ruumis; ja se tehtiin sillä, mikä käteen sattui eikä koristelluilla kaksintaistelupistooleilla eikä nuolimyrkyllä eikä tropiikin kaloilla”.[1] Yhtä lailla ruoka, ruuanlaitto ja gastronomia olisi aika palauttaa niille, jotka todella syövät ja viini ja olut niille, jotka todella juovat (Guy Debordin kuuluisa toteamus: ”En ole kenties kirjoittanut yhtä paljon kuin suuri osa niistä, jotka kirjoittavat, mutta olen taatusti juonut enemmän kuin suurin osa niistä, jotka juovat”). Nyt porvaristo on vienyt meiltä syömisen ja juomisen ilon, täyden vatsan ja humalan nautinnot. He syövät ja juovat sijastamme, mutta vain koska se kuuluu etikettiin, samaan tapaan kuin salapoliisiromaanissa tehdään murha, koska tarvitaan ruumis, ei siksi että olisi nälkä tai jano.
Domenico Cimarosan kerrotaan sanoneen: ”Mitä enemmän syön, sitä kauniimmaksi muuttuu musiikkini.”
Kaunis kepeys musiikissa vaatii raskaan ruoan. Vain se tuottaa kevyet jalat, laulavan melodian. Kevyt kasvisruoka ja huonosti täytetty vatsa synnyttävät musiikillisen raskauden, raskaat jalat, ”englantilaisnaisen jalat”. Rossini ja Wagner.
Friedrich Nietzschelle, jonka ihailu Wagneria kohtaan oli vuosien kuluessa kääntynyt teräväksi ilkeydeksi ja suoranaiseksi vihaksi, Wagner oli modernin dekadenssin henkilöitymä. Dekadenssi, rappio oli ennen kaikkea yhteen kuulumattomien asioiden sotkemista keskenään. Sitä Nietzsche ilmaisi hyvin usein ruuan avulla: ”Hyväuskoisen vatsansa kanssa wagnerilainen tulee kylläiseksi ruokalajeista, joita mestari kuin taikomalla kattaa hänen eteensä. Me muut, jotka niin kirjoista kuin musiikistakin vaadimme ennen kaikkea substanssia, emmekä tiedä, mitä tehdä pelkästään ’näyttävässä’ pöydässä, viihdymme paljon huonommin. Wagner ei anna meille tarpeeksi purtavaa. Hänen resitatiivinsa – vähän lihaa, paljon luita ja runsaasti lientä… ja mitä tulee wagnerilaiseen ’teemaan’, minulta puuttuu keittotaidollinen pätevyys sen arvioimiseen. Kenties pitäisin sitä ideaalisena hammastikkuna, ikään kuin tilaisuutena vapautua ruuan jäänteistä.” Wagnerilainen musiikki oli kuin ruoka, jossa on vähän kaikkea. Siksi ”Wagnerin kuuntelemiseen tarvitsen pastilles Gérandel… Ja niin kysyn itseltäni mitä ruumiini itse asiassa haluaa tämän tyyppiseltä musiikilta… Luulen, että se haluaa kevennystä…”
Nietzschen ilkeyksissä ei ole niinkään merkittävää se, olemmeko samaa mieltä niistä, kuin se vastakkainasettelu, joka niiden taustalta näkyy ja jonka Nietzsche löysi myös itsestään: ”Taiteilijoissa on eläimellistä energiaa, aistimellisuutta; ilman tiettyä seksuaalisuuden järjestelmän ylikiihottuneisuutta Raffaello ei olisi ajateltavissa.” Taiteilijan täytyy tuntea dekadenssi, hänen on seisottava samanaikaisesti elämän alimmalla ja ylimmällä puolapuulla, jotta hän yltäisi taiteessaan keveyteen ja muotoon, kykenisi ikään kuin ”eläimellisen energian” vastapainona koskettamaan kaikkein hienosyisimpiä ja ohuimpia asioita. Hänen on juovuttava, koska päihtymyksessä hän vapautuu tilan rajoituksista ja kykenee näkemään sekä kauemmaksi kuin yksikään tavallinen ihmissilmä että lähemmäksi ja tarkemmin. Muoto itse tulee hänelle aistittavaksi vailla tilan ja tilaan sidottujen olioiden välitystä. Jos taiteilija menettää vastakohtaisuuden ”eläimellisen energian” ja taiteensa välillä, hänen taiteensa muuttuu dekadentiksi, hänen elämänsä henkistyy, muuttuu ideaaliseksi ja hänen taiteensa maallistuu, muuttuu raskaaksi. Porvarin joulupäivällinen siis…
Jos Wagner oli Nietzschelle dekadentti, joka ei anna tarpeeksi purtavaa ja on siksi turmiollista vatsalle: ”On helpompaa sulattaa runsas kuin liian kevyt ateria. Hyvälle ruuansulatukselle on ensimmäinen ehto, että koko vatsa joutuu töihin”, niin Rossini näyttäisi vastaavan erinomaisesti Nietzschen käsitystä suuresta taiteesta. Hänellä oli nälkä: ”J’ai faim.”
Rikkaana ja lihavana, siis kauniina, Rossini kykeni ahmimaan peräkanaa toistakymmentä pihviä, mutta hän sai nälän laulamaan. Ruokahalu ilman romantiikan tuskaa, huonoa omaatuntoa, kolesterolia; syöminen, ahmiminen vailla moraalia. Silti Nietzsche ei käyttänyt Rossinia antiwagnerilaisuuden esimerkkinä, hän kyllä mainitsee Rossinin ”eläimellisyyden” myönteisessä hengessä, mutta Wagnerin vastakohtana on Bizet ja tämän Carmen ja se, mitä me ymmärrämme Välimeren keittiöllä: selkeät melodiat, keveys, valoisuus, makujen kirkkaus ja erillisyys auringon loisteessa.
Mutta Rossini söi kuten saksalainen sävelsi. Sekoitti kaiken keskenään, keitti hartaasti ja liotti kermassa, vähät välitti siitä lähes näkymättömien erojen ja luokittelujen runsaudesta, joka luonnehtii Välimeren keittiötä. Hän söi, kuten söivät 1800-luvun porvarit, nousukkaat, jotka olivat löytäneet maailman ja ahmivat sitä turvallisissa kodeissaan. Eikä vain syönyt, vaan myös joi: kuumaa samppanjaa, viinejä… ”Rakastamalla, pilailemalla, viinaa juomalla, sytyn, kadotan tuskan ja ikävän.”
makaroneja, kinkkua, kaviaaria, voita
frittejä
kalaa
lihapataa
kinkkua, punssia
parmesaanikuorrutettua leipää
herneitä voissa
tryffeleitä
paistia
keitettyjä vihanneksia
hedelmiä
jäätelöä
Rossinin keittotaidosta saivat kärsiä ajan kuuluisuudet. Stendahl kauhisteli tämän ahneutta, Metternich kammosi säveltäjän päivällisiä, joilla joutui syömään kinkusta, kaviaarista, kuivatusta mädistä ”makaroneiksi” kutsuttua, lihaliemessä kerman ja karvaan appelsiinin kanssa tunnin verran keitettyä tahnaa:
200 grammaa makaroneja
50 grammaa voita
2 dl kermaa
puoli litraa samppanjaa
20 grammaa parmesaania
litra lihalientä
10 grammaa kuivattuja sieniä,
kaksi hienonnettua tryffeliä
hyppysellinen nelimaustetta,
mausteyrttejä
tomaatti
Kun Alexander Dumas, kulinaristi, pyysi Rossinilta tämän kuuluisaa makaronireseptiä, säveltäjä vastasi: ”Rakas ystävä, en voi antaa sinulle reseptiä, se on liian arvokas, mutta tule huomenna syömään luokseni, ja jos olet suuri keittotaidon tuntija, pystyt varmasti arvaamaan tärkeimmät ainesosat.” Dumas otti kutsun vastaan, ja maistettuaan Rossinin mestariteosta, hän sanoi: ”Kiitos, tiedän jo kaiken, mitä halusinkin tietää.” Myöhemmin hän totesi: ”Pidin turhana uhrata makuhermojeni älyä ruokaan … joka ei ollut hyvää eikä huonoa.” Dumaksen mielestä Rosssini oli ”itsekeskeinen, ahne ja pahantahtoinen”, kolme pahetta, jotka ovat siedettäviä vihollisessa, mutta eivät ystävässä. Eikä Rossini ollut ”todellinen herkkusuu”. Tuomio kaikui säveltäjän korviin, joka olisi mieluummin kuullut puhuttavan pahaa Wilhelm Tellistä kuin keittotaidostaan.
Syöminen, mutta myös keventäminen, tyhjentäminen. Kuin vauva, vatsa täynnä, tyytyväisyyttä röyhtäillen: olen lapsi, täysi kanuuna, joka odottaa laukeamista. Tykkejä, pamauksia ja röyhtäyksiä retiisien, kurkkujen, anjovisten, mantelien, viinirypäleiden ja ties minkä jälkeen. Lapsellista kakkahuumoria, joka purkautuu musiikillisena ilona ja tanssina.
Musiikki oli Rossinin inhimillisten paheiden lunastus. Erään kriitikon mukaan ”Järjetön ahmiminen paljastaa pakkomielteen, jota riivaa tuhoutumisen ahdistus ja pelko. Ainoa mahdollinen toivotus Rossinin päivällisillä oli: ’hyvää ruoansulatusta’.”
Rossini laihtui vain kerran. Bolognassa 1855, jo 1840-luvulla alkaneen masennuksen kourissa hän ei pystykään syömään tai nukkumaan. Hänen näkönsä heikkenee eikä hän kykene pukeutumaan ilman toisten apua. Mutta mikä pahinta, jokaisen äänen rinnalla hän kuuli sen terssin, avoimen ja epävarman tulevaisuuden, kenties tyhjän vatsan, wagnerilaisen mahan. Palattuaan Pariisin hän ei enää laittanut ystäviensä iloksi ruokaa.
Kun Nietzsche yrittää määritellä v. 1887 dionyysistä, oman estetiikkansa kulmakiveä, hän vastaa kysymykseen ”Mistä syntyy tragedia?” uudella ja epäromanttisella, tekisi mieli sanoa rossiniaanisella tavalla: ”Nautinnosta, voimasta, röyhkeästä terveydestä, ylitsevuotavasta täynnä olemisesta.” Hulluus ei olekaan rappion merkki, ja on kenties olemassa neurooseja, jotka ovat peräisin terveydestä, nuoruudesta, ja entäpä jos tämä hulluus, Platonin sanoin, oli tuottanut helleeneille kaikkein suurimman siunauksen. Rappio, dekadenssi alkaa vasta kun kreikkalaisista tulee rationaalisempia, loogisempia, vakavampia ja tieteellisempiä, siis kun he alkavat osata käyttäytyä. Muutoksesta syntyy tragedia musiikin hengen rappiona, näytelmänä, ja kreikkalaisesta tulee näyttelijä, siis wagnerilainen.
Mikä Rossinissa oli italialaista? Laulava ruokahalu. Sanonnan mukaan ruokahalu kasvaa syödessä, tai oikeastaan tulee syödessä. Ääni, laulu, syntyy runsaudesta, elämän kylläisyydestä, täydestä vatsasta, joka haluaa purkautua. Mistä ylipäätään tunnistaa italialaisen ilmiön? Italialainen itse on useimmiten vakuuttunut: ruuasta. Ruoka ja vain ruoka saa italialaisen palaamaan kotiin ja se houkuttelee Italiassa kerran käyneen aina sinne takaisin. Mutta ei rossinilainen ruoka. Päinvastoin laulava, melodinen ruoka, jossa ei ole tippakaan dekadenssia, ruoka, joka koostuu itsenäisistä osista, ylpeistä kaupunkivaltioista, herroista, jotka kavahtavat sekoittumista toisiin, aineista, jotka haluavat ilmoittaa makuhermoille oman kantansa. Silti Rossinissa on jotain perin juurin italialiasta, jotain, jonka vieras voi vuosien kuluessa aistia ja joka tuntuu kulkevan läpi koko italialaisen kulttuurin, mutta jonka älymystö on halunnut unohtaa: vastakohtaisuus ylhäisen ja alhaisen, julkisen ja yksityisen, keveän ja raskaan (jota Italo Calvino analysoi luennoissaan ”Kuusi muistiota alkavalle vuosituhannelle”), paikallisen ja valtakunnallisen, herkkyyden ja kovuuden välillä. Mutta ennen kaikkea täydellinen, omalla tavallaan stilisoitu vulgaarius, joka niin jumalaisesti sädehtii Elsa Moranten tai nykyään Elena Ferranten romaaneissa. Ehkä juuri tämä käsittämätön jakomielisyys, uskomattoman karkeuden ja äärimmäisen eleganssin välillä soiva ääni, joka on pohjoisen rationaalisille ihmisille vierasta, kiehtoi Nietzscheä, ja se on kiehtonut monia taiteilijoita myös hänen jälkeensä. Italiasta löytyy lapsellista iloa, joka pohjoisessa on jo kokonaan menetetty. Tragedia on edelleen vaikea laji italialaiselle. Jopa Dante valitsi komedian – jumalaisen komedian – tragedian sijaan. Ihminen uskoo oikeuksiin, hän kiivailee niiden puolesta, vaatii ihmisiä suorittamaan velvollisuutensa, eikä hänelle ihminen ole kuitenkaan vastuussa teoistaan, vaan Jumalan luomana olentona periaatteessa viaton kuin lapsi. Hän palvoo kauneutta ja muotoa, mutta ei ymmärrä sitä muuna kuin epämääräisyytenä, tunteena ja rakkautena. Hän on äärimmäisen kiinnostunut synnin taikamaailmasta ja täyttää kotinsa seimiasetelmilla ja hurskailla kuvilla.
Italialainen filosofi määrittelee kirjailija Elsa Moranten traagisuuden antitraagiseksi tragediaksi tavalla, joka kuvaa hyvin italialaisuutta: ”Ikään kuin Elsa pitäisi niin itsepäisesti kiinni traagisesta fiktiosta, että se lopulta avaa kuilun itsensä ulkopuolelle, kohti jotakin sellaista, joka ei enää ole traagista (vaikka sitä ei voi sanoa koomiseksikaan). Tuossa kuilussa, rangaistuksetta ja pelastuksetta, ajattelemme hetken puhdasta Fiktiota ennen kuin demonit vetävät sen helvettiin tai enkelit nostavat sen taivaaseen.”
Ääni itse, jonka kuulemme Rossinin musiikissa, tulee juuri tuosta kuilusta, etäisyydestä pohjan ja pinnan, täyden ja tyhjän välillä.