fuckthecistem

Alkusoitto

Tiesimme mitä oli tulossa. Se oli jo käynnissä ympärillämme, paikoissa jotka tuntuivat kaukaisilta. Miten kreikkalaiset selviytyisivät arjessaan ilman työtä ja sairaanhoitoa? Miten taantumuksellinen Espanjan aborttilaista tulisi? Näimme, kuinka Euroopan hauras, muilta maanosilta ryöstetyin resurssein rakennettu julkisivu hitaasti kaatui.  

Loppujen lopuksi näimme sen hyvin. Kansallisvaltio ja siihen palautuva politiikka rakentaa näkymättömiä muureja. Unioni rakentaa samoja, unohtamatta Melillassa, Ceutassa, Unkarissa ja Slovakiassa rajoille pystytettyjä aitoja ja piikkilankoja. Talouspolitiikkaa ei kuitenkaan harjoiteta rajatulla alueella, vaan globaalissa kapitalistisessa järjestelmässä.

Rajat ravitsevat kansallismielisiä. He ovat ylensyöneitä. Mikään vaahtopäinen hyökyaalto ei vyörynyt ylitsemme, vaan ideologis-poliittiset päätökset, joita väitettiin välttämättömiksi. Saimme vain ihmetellä suu auki leikkauksia, joita Sipilä, Soini ja Stubb halusivat ajaa pakolla läpi.

Yhtäkkiä tasa-arvo sukupuolten välillä julistettiin saavutetuksi, kun taas Toiset, kaikessa monipuolisuudessaan, toimivat harmaina kivijalkoina tilanteessa, jota niin sanotut “kansan valitsemat” halusivat meidän pitävän yhteisenä yhteiskunnallisena projektina. Tässä projektissa korttaan kekoon eivät joutuneet raahaamaan ainoastaan naiset, vaan myös kaikki jotka eivät halunneet tai pystyneet samaistumaan valkoiseen heteroseksuaaliseen cis-mieheen. Seksuaaliset vähemmistöt, etniset vähemmistöt, toimintarajoitteiset, ei-kansalaiset, lainsuojattomat.

*****

Tuntemus ahdingosta levittäytyy. Se on käsinkosketeltavaa ja havaittavissa joka puolella. Metropoleissa ja maaseudulla, koko Euroopan mantereella. Meidät jaotellaan niihin joilla on, ja niihin joiden pitää raataa saadakseen edes jotain. Epämääräinen jatkumo, jossa kaikki voivat pahoin.

Kaupungit täyttyvät ihmisistä – väsyneistä, yksinäisistä, lannistetuista. Kun yksi kerrallaan olemme hyväksyneet valheet leikkausten tarpeellisuudesta, on kilpailu selviytymisestä kaikki mitä jää jäljelle.

Työtä tekevät ruumiit Euroopan metropoleissa raatavat kiihtyvää tahtia, ympärillään käsittämätön määrä pääomaa, joka aina tulee olemaan heidän ulottumattomissaan. Työpäivän loputtua ihmiset menevät koteihinsa kylmiin ja kosteisiin taloihin, joiden lämmittämiseen heillä ei ole varaa. Tai sitten he eivät koskaan mene kotiin. Ehkä he eivät koskaan ole poistuneet sieltä?

Meidän on heti muistettava: meidän ei ole pakko olla näin yksinäisiä ja onnettomia. Meidän ei ole pakko tehdä näin paljon työtä. Emme saa koskaan olla liian väsyneitä vastarintaan.

Äideillä on valtaa, muttei valintaa

Meille on syötetty valheellisia uskomuksia postfeministisestä yhteiskunnasta. Ei tarvitse katsoa omaa äitiä kauemmas löytääkseen vastanäyttöä. Äiti laittaa ruokaa kun tulet kylään. Äiti huolehtii tulevaisuudestasi. Äiti antaa suuren osan siitä rakkaudesta, jota tarvitset, jotta jaksat elämässäsi.

Äiti hoitaa syntymäpäivälahjat, sydänsurut ja piknik-korit. Äidit ovat best, mutta äidit ovat sen lisäksi hirvittävän tärkeitä kapitalistisen järjestelmän jatkumisen kannalta. Uusintava ja emotionaalinen työ on korvaamaton osa pääoman kasautumisessa. Siksi emme näe toisen naisen palkkaamista uusintavaan ja emotionaaliseen työhön ratkaisuna. Nainen työskentelee silti ilmaiseksi kotonaan. Mikään yhteiskunnallinen järjestelmä ei tulisi toimeen, puhumattakaan uusiutumisesta, ilman sitä palkattoman työn määrää mitä äidit tekevät ruumiillaan, sydämillään ja ajallaan.

Äideillä on valtaa, muttei valintaa. Äidit eivät voi lakata hoivaamasta vanhoja ja sairaita vanhempiaan. Äidit eivät voi lakata hoivaamasta masentuneita aktivistilapsiaan. Äidit eivät voi lakata menemästä töihin, missä he usein hoivaavat tuntemattomia, muiden äitejä.

Leikkauspolitiikka tulee iholle, aivan kuin se olisi sodanjulistus äitejä kohtaan. Naiset ovat taistelleet ankarasti hyvinvointijärjestelmän puolesta, joka on lieventänyt heille pakotettua taakkaa päivähoidon, koulutuksen, sairaanhoidon ja vanhustenhoidon muodossa. Tätä hyvinvointijärjestelmää, jota ollaan sabotoitu jo kauan ja jota nyt lopullisesti tuhotaan. Äidit eivät tarvitse vielä raskaampaa taakkaa kantaakseen.

Emme ole nostalgisia. Vaikka hyvinvointivaltio on ollut tärkeä “suomalaisen äidin” konstruktiossa, emme unelmoi tämän järjestelmän säilyttämisestä – haluamme paljon enemmän. Emme hyväksy “poikkeavien” ruumiiden systemaattista syrjintää. Yhteisömme ei rajoitu ydinperheeseen. Sen sijaan haluamme olla todistamassa, kun äidit järjestäytyvät ja kaatavat tämän järjestelmän, joka perustuu epätasa-arvoon ja säilyttää tunkkaisia normeja.

Olemme nähneet miten sadat äidit ovat vapaaehtoisesti tarjonneet auttavaa kättä tässä niin sanotussa pakolaiskriisissä, joka pikemminkin on uusliberaalista säästöpolitiikasta peräisin olevan siirtolaispolitiikan kriisi. Kriisin syntyperän vääristely on antanut rasismille enemmän suoria muotoja ja äärioikeistolle enemmän paikkansapitämättömiä argumentteja.

Mutta emme voi auttaa alistettuja loputtomasti. Auttaminen on etuoikeus, jota kaikilla ei ole, siksi meidän täytyy muuttaa maailmaa. Me kaikessa monimuotoisuudessamme voimme tuottaa yhteisen taistelun yhteiskunnan alistavia valtarakenteita vastaan. Emmekä vähiten kansallisvaltion luokitusmekanismeja vastaan, kansallisvaltion, joka jaottelee meidät enemmän tai vähemmän etuoikeutettuihin kansalaisiin hierarkkisen siirtolaishallinnon kautta.

Lähtökohdaksi globaalissa taistelussamme valitsemme paikallisuuden ja kaupunkitilan. Tapaamalla toisiamme ja luomalla uusia tuttavuuksia voimme yhdessä käyttää oikeutta kaupunkiin. Autonomisen tiedontuotannon kautta voimme tuottaa tietoa oikeuksistamme ja elämästämme. Lakia koskevan asiantuntemuksen avulla voimme valmistautua antamaan näyttöä virheellisiin väittämiin “meistä ja heistä”.

Vastarintaa rakkaudella

Mitä haluamme? Maailma ympärillämme on romahtamaisillaan ja me kehotamme järjestelmän kaatamiseen niin kuin se olisi vähintä mitä voimme tehdä.

Jotta taistelusta tulisi tilamme ja luonteemme, tapamme liikkua kaupunkien halki, meidän on ensin analysoitava, mikä tekee meistä vahvempia ja mikä heikompia. Individualismi näyttäytyy ilmauksena syvästä sisimmästämme. Meidän täytyy irtautua siitä ja jälleenrakentaa itsemme uusina ihmisinä – olla toistemme kanssa, luottaa toisiimme ja ennen kaikkea rakastaa heteronormatiivisuuden otteen tuolla puolen. Meidän ei tarvitse tottua onnettumuuteen ja opetella sietämään ilkeyttä. Aivan kuin olisi mahdollista löytää tie kurjuuden ja onnellisen elämän mahdollisuuden välillä.

Samalla kun järjestysvalta muodostaa rintaman antirasistien ja niiden välille, jotka haluavat sulkea rajat, jäävuori pinnan alla kasvaa yhä suuremmaksi. Tämä ei ole mikään vitun dialogi poliittisten mielipiteiden polarisoitumisesta tai kahakka ääriliikkeiden välillä. Eikö tämä ole juuri rakkautta asetettuna pahimman laatuista vihaa vastaan, vihaa,  jota emme koskaan olleet ajatelleet näkevämme silmiemme edessä? Kun nämä kaavamaisesti nostavat oikean käden vaaka- ja pystysuoran väliin, virkavalta seisoo rivissä teleskooppipatukat käsissään selät turvallisesti käännettyinä – väärään suuntaan.

Nämä ovat päiviä, joina valta kaupunkitilaan on otettava takaisin, kun taistelu on lähtökohta ja tie ulos, ohi ja pois. Yhdessä ruumiimme muodostavat toiminnallisen kollektiivin, jolle vaadimme tulkintaetuoikeuden.

Katu on taistelun sydän, siellä me ruumiillistumme: kädet lyövät rumpunahkaa, suut huutavat, katseet ovat valppaita ja tosissaan, jalat vahatun Porschen yllä kaupungin rikkailla alueilla, paljaat rinnat saavat tahdin huudoista. Fuck the cis-tem! Ei rasisteja meidän kaduille! Kaikki kaikille! No borders, no nations!

Ihmisruumis mielenosoituksessa on ruumis suojatussa tilassa. Kieltäydymme sisäistämästä ylilyöntejänne, katseitanne, pakottavaa intimiteettiänne. Lähdemme kaduilta, sieltä jatkamme kunnes rakkaus ja turvallisuus tunkevat läpi kaiken, ulottuvat yli kaukaisimpien kulmauksien ympärillämme. Kunnes patriarkaatti ja fasismi eivät ilmene missään tiloissamme.

Rakkautemme hehkuu voimakkaammin joka hetki. Se on vastarintaa, ja se tekee meistä vapaita. Joukon vahvistamina liikumme eteenpäin, järkähtämättöminä, pysäyttämättöminä. Sadantuhannen sisaren karavaani.

Qvintetten