hoiva

Sukupuoli, jota ei tunnisteta – kirjoitti Luce Irigaray – voidaan ottaa huomioon vain ”ei-sukupuolena”, “negatiivisena, käänteisenä ja nurin käännettynä suhteessa ainoaan näkyvään ja muodoltaan hahmotettavaan sukupuoleen”. Jos maskuliinisten parametrien pyyhkimää ja uudelleen kirjoittamaa naisellista seksuaalisuutta on feminismissä pohdittu pitkään ja saatu aikaan tärkeitä muutoksia monien – niin naisten kuin miesten – elämässä, samaa ei voida sanoa maksamattomasta työstä. Se pysyy yhä edelleen suurimmalta osin haudattuna kotiin, yksityisiin suhteisiin, suljettuna naisten tiedostamattomaan antautumiseen ”luonnollisena” pidettyyn tehtäväänsä.

Hoivaa ja kotityötä – rakkauteen ja äidilliseen hoivaviettiin sekoitettuna, biologisen determinismin ja pyhyyden väliin epämääräisesti feminiiniseksi olennoksi koottuna – ei onnistuta vieläkään näkemään ja tunnustamaan sinä, mitä ne ovat aina olleet: aineellista ja affektiivista tukea yhden sukupuolen vallalle ja etuoikeuksille  – mutta laajemmin myös luokalle ja rodulle. Tuon tuen avulla miessukupuoli on kyennyt ajattelemaan itsensä autonomiseksi, koska se on vapautettu hengissä selviämisen kahleista; rationaaliseksi, koska se on kevennetty ruumiin tarpeista; vahvaksi, koska se voi vähätellä heikkoutta, riippuvaisuutta ja ihmiselämän perustarpeita samaan aikaan kun tulee niiden palvelemaksi, joiden kohtalona on näiden tarpeiden tyydyttäminen.

Ainoa työ, jonka miehet sellaisenaan tunnustavat – sen rajatonta voimaa ylistäen ja sen kesyttämistä oikeuden ja tasa-arvon periaatteiden avulla toivoen – on varallisuuteen, valtaan, menestykseen, kehitykseen ja tavaroiden kuluttamiseen ja runsauteen yhdistetty tuottava työ. Sukupuolittunut työnjako ilmauksena maskuliinisesta ylivallasta läpäisi jo ennen luokkaetuja erilaisia talousjärjestelmiä, kapitalismista sosialismiin, fordismista postfordismiin, paikallistalouksista globaaliin talouteen.

Jatkuvasti tehdään yhä uusia tutkimuksia ja selvityksiä, jotka luotaavat maksamatonta työtä sen kaikissa arkipäiväisissä muodoissa ja monimuotoisessa jäsentymisessä. Huolimatta tästä, ja tämän työn määrällisestä merkityksestä ajan ja rahan termein todistavista yllättävistä tuloksista, on olemassa prioriteettien järjestys, johon ei voida koskea. Hoiva, ihmiselämän olennainen ainesosa – joka kuluttaa voimia, älyä, tietoja – tuomitaan jatkuvasti vähäarvoiseksi. Sen merkityksen tunnustavat vain ne, jotka ovat sen tuotannosta osallisina, näkymättöminä ja kuulumattomina.

Totuus puolten vaihdosta, joka antoi mahdollisuuden heikoille toimia isäntinä, tehtaassa riistetyille toimia riistäjinä kotona – totuus, jonka jotkut feminismin komponentit ovat useaan otteeseen tuoneet poliittisen analyysin keskiöön jo 1970-luvulta lähtien – hakkaa jatkuvasti päätään keskustelun tyhjyyteen kun tässä tilanteessa aletaan puhua miehistä ja naisista.

“Eivät meitä sorra yksin patriarkaatin symbolit ja käytännöt”, kirjoittaa taloustieteilijä Antonella Picchio, “vaan vastuun ottaminen miestovereistamme ja lapsistamme. Meillä on kaikkivoipuuden harha ja heillä vakavia heikkouksia, joita me peittelemme.”

Ellei ”väestön yhteiskunnallinen uusintaminen” ole ”naisten kysymys”, joka voitaisiin ratkaista yksityisen alueella – vaan ylittämätön edellytys ”tavaroiden tuotannolle” – miksi on ollut niin vaikeaa, jos ei mahdotonta löytää yhteys feminismin ja luokkataistelun välille niinä vuosina joina antikapitalistinen liikehdintä oli laajaa? Tai vähintään, edes naisten toimesta, ”saada aikaan syvällinen konflikti” asettamalla kamppailun keskiöön elämän olosuhteet, ruumis, kulttuuri – siis kaikki se, mikä oli naisten kokemusten kautta löydetty?

On korostettava, että hoivan tulkitseminen yksinomaan talouden kehyksessä, kuten feministisessä vaatimuksessa saada ”palkkaa kotityöstä”  on rajoittunutta. Moniulotteisia, erityislaatuisia ja syvästi intiimin elämän alueelle kuuluvia tehtäviä (kuten äitiyttä, seksuaalisuutta ja tunnesiteitä) ei voida samaistaa tuottavaan työhön ja tehdä täydellisesti rahavälitteisiksi, eikä niitä myöskään sellaisina voida kokonaisuudessaan luovuttaa valtiolle.

Mutta siitä ei ole epäilystäkään, että kaikki muut yritykset kohdata sukupuolten välisen työnjaon raskaita, naisten taakaksi palautuvia vaikutuksia, ovat törmänneet ainoaksi malliksi otetun tuottavan ja utilitaristisen, neutraalin ja universaalin ulottuvuuden ensisijaisuuden hyväksymiseen. Näin käy myös silloin, kun tuo ulottuvuus käännetään ympäri ja tartutaan sen vastakohtaan ja sitä täydentävään lahjaan, taloudellisesta kasvusta luopumiseen (decroissance), työn feminisaatioon.

On olemassa koskemattomana säilyvä perusnäkemys, jossa nykyään risteytyvät näkyvästi – kuten keskustelussa työn feminisaatiosta –  miehen rakentamat feminiiniset ja maskuliiniset piirteet. On ikään kuin tämän näkemyksen sijaan – sellaisen seksismin analyysin puutteen vallitessa, joka kertoisi minkälainen valtasuhde on käynnissä todellisten miesten ja naisten kesken – ei jäisi muuta vaihtoehtoa kuin keinuminen puolelta toiselle, tai akrobaattinen yritys eri puolien yhteen ”sovittamiseksi”.

Lea Melandri