Hallitus pyrki uudistamaan perhevapaamallia tavoitteenaan perhe-elämän ja työn yhdistämisen helpottaminen ja etenkin nuorten naisten kannustaminen palkkatyöhön. Uudistus kaatui hallituspuolueiden kiistelyyn kotihoidontuesta. Työstäkieltäytyjäliitto näkee kuitenkin, että ehdotetut uudistukset eivät millään tavoin horjuttaisi yhteiskunnassa ja väistämättä myös palkkatyön maailmassa toimivia sukupuolittavia valtasuhteita. Tavoitteena näyttää olevan ainoastaan muodollinen tasa-arvo siinä mielessä, että jokainen pitäisi pakottaa yhtäläisesti toisen palveluksessa tehtävään työhön.
Työstäkieltäytyjäliiton perhevapaamallissa jokaiselle maksetaan 1400 euroa kuukaudessa perhesuhteista riippumatta ja työstä vapautumiseksi. Työstäkieltäytyjäliitto vaatii jokaiselle oikeutta hoivata läheisiään ja itseään, kotona tai sen ulkopuolella.
Ensimmäisenä askeleena kohti tällaista (perhe)vapaamallia Työstäkieltäytyjäliitto vaatii kotihoidontuen säilyttämistä ja korottamista sekä kestoa koskevien rajoitusten poistamista. Tällä hetkellä kotihoidontukea käytetään usein eräänlaisena perustulona, jotta voitaisiin olla joko rauhassa työttömyysturvaan liittyvästä kontrollista tai vähän aikaa poissa raskaasta ja pienipalkkaisesta työstä. Esimerkiksi Helsingissä kuntalisän ansiosta kotihoidontuki on myös korkeampi kuin minimivanhempainpäiväraha. Prekaarille, jolle ansiosidonnaiset ovat vain utopia, kotihoidontuki toimii perustulon kaltaisena etuutena. Kotihoidontuki luo mahdollisuuksia tehdä muutakin kun taistella TE-toimistoa ja KELA:a vastaan, vastailla selvityspyyntöihin tai kuunnella moralisointia.
Lasten hoitaminen kotona ja kotihoidontuen käyttäminen on nykyisin yksi harvoja “hyväksyttyjä” mahdollisuuksia kieltäytyä työstä. Tämän Juhana Vartiainen ja Kokoomus ovat tajunneet erittäin hyvin. Juuri siksi Kokoomus onkin vaatinut kotihoidontuen lakkauttamista. Työstäkieltäytyjäliitto taas vaatii kotihoidontuen korottamista ja laajentamista koskemaan muitakin kuin ainoastaan pienten lasten vanhempia.
Perhevapaauudistuksen ympärillä velloneessa keskustelussa kotihoidontukea puolustettiin pääosin konservatiivisesta näkökulmasta: lapselle on parempi, että lasta hoidetaan kotona, perheen piirissä. Kotihoidontuen poistaminen taas esitettiin ”feminisminä”. Se poistaisi naisilta ”kannustimen” olla pois työmarkkinoilta ja kannustaisi naisiakin luomaan uraa. Ikään kuin jos lapsen äiti olisi töissä, eikä “piilottelisi kotilieden lämmössä”, hän olisi todennäköisesti pörssiyhtiön hallituksessa.
Ajatus on hyvin ongelmallinen (vähintään) kahdessa mielessä. Ensinnäkin se olettaa, että pelkästään juridisten tai suoraviivaisen taloudellisten ”kannustinloukkujen” purkaminen johtaisi tasa-arvoon työmarkkinoilla. Se peittää täysin näkyvistä erilaiset näkymättömät sukupuoleen liittyvät odotukset ja ruumiiseen kertyneet tottumukset. Vaikka kotihoidontuki poistettaisiin ja naiset siirtyisivät ”työmarkkinoille”, naisten hoivatyöstä kantaman vastuun määrä ei välttämättä vähenisi. Epätasa-arvo työmarkkinoilla ei ehkä olisi enää muodollista, mutta se olisi edelleen materiaalista. Naiset tekevät jo työtä vähintään kolmessa vuorossa, vaikka vain yksi näistä tapahtuisi virallisessa palkkatyössä. Työssäkäyvälle naiselle jäisi edelleen suurempi osuus kotityöstä (niin sanotusta “toisesta työvuorosta”), metatyöstä (“kolmannesta vuorosta”) ja ehkä mahdollisesti pian syntyvästä neljännestä vuorosta (jota emme vielä osaa kuvitella). Mikään yksinkertainen oikeudellinen uudistus ei kumoa ruumiisiin vuosisatojen aikana kertyneitä vallan vaikutuksia eikä kapitalistisen yhteiskunnan sukupuolittuneita hierarkioita. Pikemminkin kotihoidontuen maksaminen ruokakunnan vähemmän tienaavalle osapuolelle – riippumatta siitä onko hän “kotona” vai “työssä” – (eikä ole vaikea arvata kummasta yleensä on kyse) kuuluisan ”80 sentin” ylittävänä korvauksena voisi toimia keinona tuoda muodollisen kapitalistisen talouden ulkopuoliset ”vuorot” näkyviin ja tunnustaa niiden taloudellinen merkitys. Kyse ei olisi ainoastaan “kotityöpalkasta” vaan myös “metatyöpalkasta”. Näin se toimisi keinona tunnustaa yhteiskunnallisesti ja tehdä näkyväksi sellaisia työn muotoja, jotka ovat nykyisin kaikkein näkymättömimpiä, koska ne perustuvat kaikkein voimakkaimmin koko elämän aikana muodostuneisiin ruumiin taipumuksiin ja ovat siksi kaikkein syvimmin sukupuolittuneita.
Toiseksi, ja vielä olennaisemmin, tavoite naisten ”kannustamisesta” palkkatöihin antaa olettaa, että palkkatyö merkitsee vapautumisen välinettä eikä alistumista rahanomistajan työlle ja tuotannolle asettamille päämäärille. Palkkatyö on tietenkin tarjonnut joillekin naisille vapautumisen mahdollisuuksia suhteessa 1900-luvun puolinvälin fordistiseen palkkatyöyhteiskuntaan, jossa palkattoman työn tekijät olivat taloudellisesti ja siten myös monin muin tavoin riippuvaisia palkkatyön tekijöistä. Vapauden välineenä toimi kuitenkin raha eikä työ. Siksi Työstäkieltäytyjäliitto vaatii enemmän rahaa ja vähemmän työtä kaikille.
Nykyisessä “naisten vapauttamista palkkatyön kautta” ajavassa puheessa sukupuolen kategoria kivetetään aivan samalla tavalla kuin konservatiivisessa kotiäitiyttä puoltavassa puheessa: “kaikki” tietyt (joko “sosiaaliset” tai “biologiset”) ominaisuudet oletetusti jakavat ruumiit jakavat välttämättä myös samat tavoitteet. Ikään kuin vihreä kansanedustaja ja lähihoitaja olisivat aivan samassa tilanteessa: molemmat haluaisivat “tehdä uraa” ja saavuttaa tiettyä vapautta suhteessa naisille lankeavaan hoivavastuuseen. Entä jos toiselle palkkatyö merkitsee vain useampien lasten hoivaamista matalalla palkalla ja ilman mahdollisuutta vaikuttaa työehtoihin?
Monilla naisvaltaisilla matalapalkka-aloilla puhe ”urasta” kuulostaakin uskoaksemme täysin tolkuttomalta. Nykyisin näillä aloilla työ tappaa aivan kirjaimellisesti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vähiten koulutettujen (valkoihoisten) naisten eliniänodote on 1990-luvun alusta lähtien laskenut noin viidellä vuodella.
Yhtä tolkuttomalta kuulostaa sanahelinä “varhaiskasvatuksen tärkeydestä”, kun päiväkotien henkilöstö on täysin alipalkattua ja sitä on liian vähän. Koska henkilöstö on uupunutta, päiväkodeissa on jatkuvasti sijaisia, vaikka pienille lapsille olisi tärkeää, että aikuiset ovat tuttuja. Myös sijaisia on tietysti vaikeaa rekrytoida alipalkkauksen vuoksi, ja pääkaupunkiseudun kaupunkien “herrasmiessopimus” olla nostamatta lastentarhanopettajien palkkoja on vain osa palkkatyöyhteiskunnan sukupuolihierarkiaa, jossa hoivatyöstä ei tarvitse maksaa. Kuten eräs lastentarhanopettaja kiteytti Helsingin Sanomissa, ”Palkkaus on ajateltu niin, että tätä saattoi tehdä hyväpalkkaisen miehen vaimo, vähän kuin harrastuksena”.
Kun palkkakartellit alkavat paljastua ja vallanpitäjät silti horisevat varhaiskasvatuksen tärkeydestä, on aika heittää kakkavaipat kadulle.
Ydinperhemallin ahtaus ja lasten kasvatukseen liittyvien vaatimusten jatkuva kasvu johtavat siihen, että “ruuhkavuosia” eläville työpaikka saattaa joskus tuntua levähdysalueelta verrattuna kodin kaikkiin eri työvuoroihin. Syy ei kuitenkaan ole palkkatyön ihanuudessa vaan perhemallien ja sukupuoliroolien kapeudessa. Ydinperhe ja siihen liittyvä sukupuolittunut työnjako ovat peräisin nimenomaan palkkatyön yhteiskunnasta. Palkkatyöyhteiskunta perustui ajatukselle, että (valkoinen) mies voi tehtaassa tai toimistossa tienata hieman korkeampaa palkkaa, kun naisten työ kotona jää kokonaan vaille korvausta ja muut palkkatyöläiset saavat hyvin matalaa palkkaa. Perhe on toiminut myös keinona taata työvoiman saatavuus sekä nyt perhettään elättämään sitoutuneiden (mies)tehdastyöläisten että korvauksetta kasvatetun ja huolletun uuden työläissukupolven muodossa. Nostalgisesti ihannoitu hyvinvointivaltio – sosiaalidemokraattinen paratiisi – tarjosi todellisuudessa varsinaisia hyötyjä korkeintaan tiettyjen teollisuuden ydinalojen työläisille (emmekä enää jaksa toistaa, minkälaisia sukupuolittamisen ja rodullistamisen hierarkioita siihen liittyi…)
Feministit ovat aina ajaneet oikeutta lasten päivähoitoon ja hoivavastuun jakamiseen. Pitkään porvarit vastustivat: jos naiset vapautetaan hoivavastuusta, yhteiskunta, valtio ja perhe tuhoutuvat! Vaikka toivoisimme yhteiskunnan, valtion ja perheen tuhoutuvan, päivähoito ei valitettavasti ole saanut sitä aikaan. Nyt tilanne on päinvastainen. Oikeistolaiset vaativat lapsia päiväkoteihin ja vieläpä prekaarien naisten ja työläisten lasten edun nimissä. On syytä katsoa ympärillemme, ja etsiä uusia pakoreittejä.
Työstäkieltäytyjäliiton perhevapaamalli ei ihannoi perhettä vaan antaa myös mahdollisuuden vapautumiseen perheestä – jos niin halutaan. Sen avulla voimme kasvattaa yhteistä voimaamme kamppailla kapitalistista yhteiskuntaa vastaan, ja murtaa sen sortavia rakenteita, jotka tällä hetkellä estävät meitä kuvittelemasta ja luomasta uusia yhdessäolon ja hoivaamisen muotoja ja instituutioita. Näin Työstäkieltäytyjäliiton malli tekee mahdolliseksi sekä vapautua työstä toisten ja itsen hoivaamista varten että vapautua perheestä mielekästä elämää ja työskentelyä varten.