Työstäkieltäytyminen ei lakkaa palkkatyöstä pakenemiseen. Yhä useammat päätyvät tekemään työkseen asioita, joista on mahdotonta sanoa mitä ne tarkalleen ottaen ovat. Toimenkuvat ovat pirstaleisia ja monen työn hybridejä, ja työ on sekoittunut harrastuksiin, intohimoihin ja ihmissuhteisiin. Itsensä työllistäjä on prekaarin epävarmuuden symboli, uusi työläisprofiili, jossa sekoittuvat vanhat yksityisyrittäjän ja omaisuudettoman työläisen hahmot.

Freelancer on työntekijä, jolla ei ole yhtä vakituista työnantajaa. Sanan alkuperäinen merkitys onkin palkkasoturi: sotilas joka taistelee sen joukoissa, joka tarjoaa eniten. Kuten vanhassa balladissa lauletaan: ”Hän on onnellinen työssään, kai. Hän tuhoaa ja tappaa, silti aina hymyilee.”

 

Ole oma itsesi

Nykyisin työ onkin ennen kaikkea itsen työstämistä: itsen kehittämistä, työstämistä tai vähintään väärentämistä yhteiskunnan vaatimusten kaltaiseksi. “Omana itsenä oleminen” on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Silloinkin kun työn sisältö itsessään on mielekästä ja antaa tilaisuuksia itsensä kehittämiseen, varsinaisen tekemisen ympärille muodostuu järjestelemisen, markkinoimisen, rahoituksen keräämisen ja yleisen säätämisen edellyttämä työ, joka ahmaisee kaiken elämän ajasta.

Vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Aina voi tietenkin kieltäytyä tekemästä kunnollista CV:tä – mikä on hyvä tapa välttää saamasta työpaikkaa, jota TE-toimisto on määrännyt hakemaan – mutta loputtomiin ilman palkkatyötä eläminen johtaa nykyisin yleensä myös loputtomaan köyhyyteen. Jos ei halua elää hyvin pienellä työmarkkinatuella, ei ole muita vaihtoehtoja kuin suggeroida itsensä uskomaan tai teeskennellä uskovansa, että työ (on kyse sitten puhelinmyynnistä, konsultoinnista tai mistä tahansa) todella on elämän tarkoitus, siinä saa toteuttaa ja kehittää itseään ja niin edelleen.

Prekaari itsensä työllistäjä, yksinyrittäjä, apurahataiteilija ja tubettaja päätyy elämään kaksoiselämää, jossa hän voi melko vapaasti määritellä oman työnsä sisältöä ja organisoida omaa työtään. Toisaalta hän joutuu kohtaamaan toimeentulon olemattomuuden, pätkittäisyyden ja sen, ettei pienistä puroista kertyvä rahallinen korvaus läheskään aina vastaa työhön käytetyn ajan ja työkykyyn investoitujen voimavarojen määrää.

 

Ammattina opportunismi

Mitä sitten ovat nykyajan keskeiset, pääoman omistamat, työvälineet, joita työläiset pakotetaan käyttämään?

Teollisen kapitalismin, josta poliittinen mielikuvituksemme on yhä peräisin, keskeinen työkone oli liukuhihna, joka maksimoi tunnissa tuotettujen homogeenisten objektien määrän ja pakotti työläiset alistumaan rytmiinsä. Nykyajan liukuhihna on CV, ansioluettelo, joka pakottaa koko elämän, virallisen työajan ulkopuolista elämää myöten, alistumaan rytmiinsä. Nyt liukuhihna ei ole enää kättemme ulottuvilla vaan jalkojemme alla – juoksumatto on liukuhihnan postmoderni, kontrolliyhteiskunnalle ominainen muoto. On juostava, räpiköitävä viimeisin voimin itseään vastaan hihnalla, joka ei koskaan pysähdy.

Jos muinoin puhuttiin ammattitaidoista, nykyajan prekaarilla ei – onneksi – ole enää ”ammattia”. Ammattitaidon nykyaikainen vastine on opportunismi, kyky esittää itsensä kaikkien yhteisten tekojensa subjektina: minä olen tehnyt tämän, vaikka olenkin tehnyt kaiken yhdessä toisten kanssa. Opportunismi on kykyä laatia omaksi ansioluettelokseen kaikki epämääräinen, jaettu toiminta, jota ei sitä tehdessä välttämättä ole ajateltu millään tavoin tuottavaksi tai kehittäväksi.

 

Näkyvyyspalkkioansa

Koska itsensä työllistäjä on monessa mielessä riippuvainen siitä, että hänet tunnetaan ja tunnistetaan, moni palvelun ostaja maksaisi mielellään tehdystä työstä “näkyvyytenä”, eli eräänlaisena “tulevana rahana”. Tällainen silmänkääntötemppu ei tietenkään menisi läpi, ellei ihmisiä lähtökohtaisesti painostettaisi suhtautumaan elämäänsä resurssina, niin sanottuna inhimillisenä pääomana. Tähän vedotaan esimerkiksi silloin kun ammattiopintojen mainoksessa julistetaan, että ”tutkinto on kovaa valuuttaa”. Yrittäjyyden toivokuva[1] sanoo: “Olet vain väliaikaisesti köyhä tuleva miljonääri.” Näkyvyyspalkkioansaan astunut tekijä saa siis tekemästään työstä palkaksi lupauksen siitä, että todennäköisyys saada tulevaisuudessa lisää töitä kasvaa.

 

Verkostopääoma

Minä-yrityksen tuotteeseen kuuluvat myös ihmissuhteet, jotka on kaapattu osaksi lisäarvon tuotantoa. Verkostoituminen, minglaus, Facebook-kaverien haaliminen ja omien lasten värvääminen valokuvamalleiksi ovat kaikki tapoja, joilla ihmisten vuorovaikutus on välineellistetty osaksi työtä. Kuten fordistisessa tehdastyössä, jossa valkoiselle miestyöläiselle maksetulla palkalla ostettiin “kaupan päälle” myös naisten kotona tekemä ilmainen työ ja lapset tulevana työvoimana, myös nykyään itsensä työllistäjän lähipiiri ja perhe toimii hänen henkilömarkkinointinsa resurssina. Moni työn tilaaja tai rahoittaja pitää myös itsestäänselvänä, että tekijät hyödyntävät omia henkilökohtaisia some-kanaviaan työpaikan asioiden promoamiseen.

Sosiaaliset verkostot ovat prekaarin freelancerin kalaisa (ja ajoittain myrskyisä) merenlahti, keittiöpuutarha ja kaskiviljelypalsta. Ihmissuhteiden kautta freelancer saa ideansa, kehittää taitojaan, solmii kontakteja, kuulee uutisia ja vaihtaa kokemuksia, ymmärtää erikoistuneita kieliä, sosiaalisia koodeja ja konteksteja. Siksi ihmissuhteet ovat paitsi viljelymaa, jota freelancerin on lannoitettava ja hoidettava ruokkiakseen itsensä, myös se yhteinen maaperä josta hänen on aidattava oma tuotteensa turvatakseen oman toimeentulonsa.

Mitä työstäkieltäytyminen tässä tilanteessa voi tarkoittaa? Läheisten ihmisten jättämistä pois omista somejulkaisuista? Hymyilylakkoa? Oman ”somekuplan” häikäilemätöntä optimointia filtteröimään vain Wholesome ja CommunistFB -contenttia? FB-feedien kätkemistä näkyvistä, LinkedInin feidaamista, lopullista irtikytkentää sosiaalisesta mediasta? Kenellä meistä on oikeasti varaa jättäytyä pois sosiaalisesta mediasta?

 

Mielensisäinen vankilapako

Vastapainoksi omana itsenä olemisen paineelle ihmisillä näyttää olevan tarve löytää tapoja päästä pakoon omalta tietoiselta minältä. Toisilla tämä toteutuu viikonlopun kestävällä joogaretriitillä tai käsistä ryöstäytyvänä Netflix-maratonina, toiset suosivat Jari Sillanpään hengessä “muutamaa henkäystä metamfetamiinia”. Liian usein nämä harrastukset tarjoavat kuitenkin vain lisää polttoainetta työnteolle, johon voi palata hieman virkistyneenä tai sopivasti ajatuksiaan ravistelleena, kuten Piilaakson psykedeelejä nappaavista startup-guruista voidaan todeta.

Onkin käyttötavasta kiinni, onko mikrodoussaamisella tai pelaamisella vapauttavia vaikutuksia – ovatko ne aikaa pois työstä, vai työaikaa.

Epäilemättä Suomessa yleisin työstäkieltäytymisen muoto on keskioluen, Leijona-viinan tai valkoviinin juominen. Päihteet toimivat monille kieltäytymisenä työstä itsen brändäämisenä ja itsestä huolehtimisena, vaikka tämä kapina ei olisikaan tietoista – tai ehkä juuri siksi.

Alkoholisoituminen on nähty alkuperäiskansojen vastarinnan muotona: kirjassaan Kaksijalkainen ympäristövallankumous Tere Vadén kirjoittaa, kuinka väkivallalla alistetut väestöt intiaaneista suomalaisjuntteihin ovat “epäluotettavia, eivät pysty pitämään työpaikkaansa, perhettään, lopulta persoonallisuuttaankaan, eivät saa aikaan talouskasvua tai positiivista urakehitystä”.[2]

Mielensisäisen vankilapaon muodot ilmenevät henkilökohtaisen tuottavuuden heikentymisenä. Vaikka se näyttäytyisi ulospäin itsetuhoisena tai vähintään järjettömänä ja tuhlaavana, tällaisen työstäkieltäytymisen taustalla voi nähdä halun vapautua omasta minästä, josta on tullut piinallinen kontrollin muoto muiden joukossa.

 

Sairastuminen

Työläisen keho ja mieli voivat mennä lakkoon. Tämä on viimeinen hätäjarru tilanteessa, jossa kapitalistinen tehokkuuden vaatimus on ottanut ihmisen hallintaansa, eikä hänellä ole enää voimia taistella sitä vastaan. Stressioireet, mystiset kivut, ihottumat, yllättävät onnettomuudet ja vuodelepoon pakottavat vaivat ovat tapoja, joilla keho käy työtaistelua tietoisen minän sairaalloiseksi yltynyttä vaatimustasoa vastaan. Sama on käynnissä mielissämme. Kuten Franco ”Bifo” Berardi kirjoittaa kirjassaan The Soul at Work (2009), jatkuvasti kiihtyvä kilpailu, pudotuspeli ja lääkkeillä ja huumeilla ylläpidetty työtahti näkyvät kahtena yleistyvänä oireena: paniikkihäiriönä, jossa ärsykkeitä tulvii enemmän kuin niitä kykenee ottamaan vastaan, ja masentuneisuutena, jolloin työmotivaatio romahtaa eikä eteenpäin jaksa enää raahautua, sillä vähäinenkin voimanponnistus tuntuu ylivoimaiselta eikä ole yhtään syytä, miksi jatkaa eteenpäin, kun on jo hävinnyt kilpailussa.

Kun yhä suurempi määrä työstä hyödyntää tekijöidensä kognitiivisia ja affektiivisia kykyjä, mielestä ja mielenterveydestä tulee yhä keskeisempi kenttä, jolla kamppailua työvoiman ja pääoman välillä käydään. Masennus, paniikkihäiriö ja muut sairaudet ovat kokijalleen tragedioita, jotka voivat johtaa elämänhalun menettämiseen ja vähentää mahdollisuuksia nauttia elämästä. Ne eivät kuitenkaan ole yksilön syytä, vaan oire laajemmasta yhteiskunnallisesta ongelmasta: työelämästä, tai elämästä työnä. Samalla oman masennuksen myöntäminen voi olla askel kohti terveempää suhdetta omaan itseen. Se paljastaa, että lupauksistaan huolimatta vapautta ja itseilmaisua lupaava nykytyö riistää meitä, kenties jopa syvemmin kuin vanha kokopäiväinen palkkatyö säännöllisine työaikoineen ja oman kehon ulkopuolisine luottamusmiehineen.

Masennusdiagnoosin avulla on mahdollista saada sairaslomaa, joka on itsensä työllistäjälle harvinainen, lähes autuaallinen tilaisuus lepoon ja palautumiseen. Työttömiin kohdistuvan aktiivimallin voi välttää, jos on hakenut työkyvyttömyyseläkettä, riippumatta siitä tuleeko eläkepäätös myönteisenä takaisin. Lääkärin myöntämällä B-lausunnolla on mahdollista saada Kelan korvaamaa terapiatukea kolmeksi vuodeksi. Virallisen liturgian mukaan terapiatuki on tarkoitettu sairastuneen yksilön työkyvyn parantamiseen, mutta asioista jotain ymmärtävän terapeutin kanssa terapiatunnit voi käyttää itsensä ruoskimisesta ja riittämättömyyden tunteesta vapautumiseen. Diagnoosin avulla kirjautuu sisään sairauden valtakuntaan, jossa vallitsee vapaus illuusiosta oman rajattomuuden suhteen.

 

Kuolema

Jos työn vaatimus on tehdä koko elämästä työtä, mitä työstä kieltäytyminen voi enää tarkoittaa? Onko työstä kieltäytyminen elämästä kieltäytymistä?

Jos firma menee konkurssiin, sen omistajat selviävät. Mutta jos jokaisesta yksilöstä on tehty oma liiketaloudellinen yksikkönsä, “konkurssi” koskee pahimmillaan koko elämää.

Prekaarin itsensä yrittäjän viimeinen ulospääsy on kuolla. Sen sijaan että ryhtyisi oman elämänsä menestyjäksi, voi ryhtyä oman elämänsä menehtyjäksi. Kuten vanhassa balladissa “Kuolema tekee taiteilijan” lauletaan: “Oman taivaan tänne loin – anna minun päästä pois.”

Vasta kuolema lopettaa lisäarvon tuotannon. Ihmisruumiin hävittäminen krematoriossa on kustannuksiltaan kalliimpaa kuin ruumiin tuhkasta mahdollisesti koituva hyöty.

Jos niin sanottu “henkilökohtainen ratkaisu” ei kuitenkaan houkuttele, apua voi löytyä suuntautumalla kohti yhteistä ja jaettua. Työstäkieltäytymisen ei pitäisikään tarkoittaa vain syrjään vetäytymistä, tarkoituksellista tai tarkoituksetonta syrjäytymistä vaan työläisten neuvotteluvoiman kasvattamista ja yhteiskunnan perustan muuttamista – yhteistä elämää, ei yksityistettyä kuolemaa.

Miten kamppailun työtä vastaan sitten voisi siirtää pois itsen sisältä, itsen ulkopuolelle, kaduille ja yhteiskunnalliseen tilaan?

 

Ajan takaisinvaltaaminen

Kuten lohiportaassa, joka koostuu peräkkäisistä vesialtaista ja niiden välissä olevista pienistä putouksista, joiden virtaavassa vedessä lohet pystyvät uimaan korkeankin padon yläpuoliseen veteen kutemaan, työstäkieltäytymisen portaita pitkin on mahdollista uida työelämästä vapauden valtakuntaan.

Ajan takaisinvaltaaminen on uuden vapaa-ajan synnyttämistä kaikkialle tunkeutuneen työn sisään. Se voi tarkoittaa työn fokuksen siirtämistä lopputuloksesta prosessiin. Olennaista on se, miten työskentelyyn käytetty aika kasvattaa kokemusta omista kyvyistä, antaa voimaa sen sijaan että kuluttaa sitä.

Parhaiten työn mentaaliselta kolonisaatiolta suojelee se, että käyttää energiaansa taloudellisessa mielessä tuhoontuomittuihin harrastuksiin – muuttaa työtä harrastukseksi, sen sijaan että muuttaa intohimonsa ja harrastuksensa työksi.

Parhaimmillaan energia, joka muuten valuisi omasta kilpailukyvystä huolehtimiseen, kanavoituu kumouksellisiin projekteihin, jotka avaavat yhteisen kuvittelun tilan – tulevaisuuden, joka ei ole vain tyhjyyttä seuraavan projektin ja seuraavan deadlinen jälkeen, vaan jaettua elämää joka tuntuu mielekkäältä tässä ja nyt.

Varsinainen ulospääsy tästä pinteestä on mahdollista ainoastaan kollektiivisella toiminnalla, joka muuttaa itse toiminnan ehtoja.

 

Ystävyydet tekevät meistä vapaita

Sosiaalisten verkostojen ylläpitäminen vaatii elämään niiden keskellä niihin peruuttamattomasti sotkeutuneena. Siksi kapitalistinen vaatimus kääntää ihmissuhteet taloudellisesti tuottaviksi tulee aina ihmissuhteiden ulkopuolelta, silloinkin kun se tulee ihmisen itsensä sisältä.

Sen sijaan että kuppaa sosiaalisia verkostojaan, voi kieltäytyä käyttämästä niitä hyväkseen – ja sen sijaan nauttia niistä. Tämä on vaikeaa, sillä välillä on mahdoton tunnistaa kummasta on kyse. Uusliberaalin eetoksen täysin sisäistänyt nykytyöläinen nauttii joka hetkestä, jolloin tulee riistetyksi. On kuitenkin mahdollista harjaannuttaa omaa herkkyyttään sen suhteen, milloin vuorovaikutus ihmisten välillä on molemminpuolista ja neuvoteltavissa olevaa.

Ihmissuhteiden verkostoissa työstäkieltäytyminen on aina kulttuurista. Se vaatii vastarinnan kulttuurin, aluskasvillisuuden, jonka suojaamana tuottavuuden vaatimukset tuntuvat hieman heikompina. Ystävät ympärillä estävät kuulemasta kilpailun ja menestymisen seireeninkutsun.

Ystävyys on yksi tärkeimpiä nykyajan luokkataistelun muotoja. Liikekumppanien sijaan kannattaa vaalia ystävyyssuhteita, joiden merkitys ei palaudu työhön, sillä tällainen ystävyys ei haihdu ilmaan, vaikka työ katoaisi alta.

Nokian vähennettyä työntekijöitä Suomen yksiköissä entiset Nokian työntekijät muodostivat epämuodollisia verkostoja, joissa muihin yrityksiin töihin päässeet verkoston jäsenet järjestivät irtisanotuille tovereille töitä. Voisiko vastaavalla maanalaisella menettelyllä muodostaa työstäkieltäytyjien verkostoja, jotka sisäänheittämisen sijaan kiskoisivat ihmisiä ulos työelämästä?

Työstäkieltäytyjäliitto
Kirjoitus ”Työstäkieltäytyjän käsikirjasta

 

 

Viitteet

[1] ”Ulrich Beckin mukaan yrittäjyys ja erityisesti startup-yrittäjyys on yksi merkittävimmistä globaaleista toivokuvista eli uskomusjärjestelmistä. Toivokuvalle on ominaista, että se irtoaa tiukasta karsinastaan määrittelemään muita yhteiskunnallisia toimintoja.” https://www.ulkopolitist.fi/2016/11/30/startup-kulttuurin-leviaminen-tekee-meista-haavoittuvia/

[2] Tere Vadén: Kaksijalkainen ympäristövallankumous. Pamfletti synnyistä.
Osuuskunta Rohkean reunaan, Tampere 2010, <http://rohkeanreunaan.wordpress.com>.