Viimeisen kahden vuosikymmenen kuluessa kansatiede/etnologia on kehittynyt merkittävästi, ja sen ansiosta alkukantaiset yhteiskunnat ovat vapautuneet, elleivät kohtalostaan – häviäminen – niin karkotuksestaan pitkään kestäneeseen eksoottisuuteen, jonne ne länsimaisessa ajattelussa ja mielikuvissa oli tuomittu. Viaton vakaumus siitä, että eurooppalainen sivilisaatio olisi absoluuttisesti ylempi kuin mikä tahansa muu sosiaalinen järjestelmä, on pikkuhiljaa korvautunut kulttuurirelativismin tunnustamisella ja sillä, että kieltäytyminen arvojen hierarkian imperialistisesta käsityksestä vaatii nykyään myöntämään sosiokulttuuristen erojen samanaikaisen olemassaolon vailla vaatimusta niiden arvottamisesta. Toisin sanoen alkukantaisiin yhteiskuntiin ei enää katsota enemmän tai vähemmän valistuneen, enemmän tai vähemmän humanistisen harrastelijan uteliaasta tai huvittuneesta näkökulmasta, vaan ne otetaan tietyllä tapaa vakavasti.
Mitä tarkkaan ottaen tarkoittaa ilmaus ”alkukantaiset yhteiskunnat”? Vastauksen meille antaa klassinen antropologia hetkellä, jona se haluaa määritellä näiden yhteiskuntien olemuksen erityisluonteen, hetkellä, jona se haluaa määritellä, mikä tekee yhteiskunnallisista muodostumista jakamattoman omintakeisia: alkukantaiset yhteiskunnat ovat yhteiskuntia ilman valtiota, yhteiskuntia, joiden yhteiskuntaruumiista puuttuvat siitä erilliset poliittisen vallan elimet.
Yhteiskuntien ensimmäinen luokittelu lähtee siis valtion olemassaolon tai sen puuttumisen perustalta, ja tältä pohjalta yhteiskunnat jaetaan kahteen ryhmään: yhteiskuntiin ilman valtiota ja valtioyhteiskuntiin, alkukantaisiin yhteiskuntiin ja muihin. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki valtioyhteiskunnat olisivat samanlaisia: on mahdotonta supistaa yhdeksi ainoaksi tyypiksi valtion erilaiset historialliset hahmot ja olisi anteeksiantamatonta sekoittaa toisiinsa arkaainen despoottinen valtio, liberaali porvarillinen valtio ja totalitaarinen fasistinen tai kommunistinen valtio. Tietäen, että on vältettävä tällaista sekaannusta, koska se estää erityisesti ymmärtämästä totalitaarisen valtion radikaalia ja erityistä uutuutta, on kuitenkin selvä, että kaikkia valtioyhteiskuntia yhdistävä elementti tekee niistä vastakkaisia alkukantaisille yhteiskunnille. Kaikissa ensimainituissa on nähtävissä se jakautuminen, joka jälkimmäisistä puuttuu: kaikki valtioyhteiskunnat ovat olennaisesti jakautuneet hallitsijoihin ja hallittuihin, kun taas valtiottomat yhteiskunnat kieltävät tällaisen jakautumisen. Alkukantaisten yhteiskuntien määritteleminen valtiottomiksi yhteiskunniksi tarkoittaa, että ne ovat olemukseltaan homogeenisia sikäli kuin ne ovat jakautumattomia. Juuri siitä löytyy näiden yhteiskuntien etnologinen määritelmä: niillä ei ole erillisiä vallan elimiä, valta ei ole erotettu yhteiskunnasta.
Alkukantaisten yhteiskuntien vakavasti ottaminen merkitsee myös edellä mainitun lausuman miettimistä, koska se itse asiassa määrittelee ne täydellisesti: niissä ei ole mahdollista eristää sosiaalisen tai yhteiskunnallisen piiristä erillistä poliittisen piiriä. Tiedämme, että muinaisista kreikkalaisista lähtien länsimainen poliittinen ajattelu on nähnyt poliittisessa ihmisen yhteiskunnallisen olemuksen (ihminen on poliittinen eläin) ja yksilöinyt poliittisen olemuksen yhteiskunnalliseen jakoon hallitsijoihin ja hallittuihin, niihin jota tietävät ja siis komentavat ja niihin, jotka eivät tiedä ja siksi tottelevat. Yhteiskunnallinen, sosiaalinen on poliittinen, poliittinen on vallankäyttöä (samantekevää onko sitä oikeutettu vai ei), jota joku harjoittaa suhteessa muuhun yhteiskuntaan: Herakleitokselle, kuten Platonille ja Aristoteleelle, yhteiskuntaa ei ole muuten kuin kuninkaiden turvaamana; yhteiskunta ei ole ajateltavissa ilman jakoa niihin, jotka komentavat ja niihin, jotka tottelevat: sieltä, mistä vallankäyttö puuttuu, löytyy infra-yhteiskunnallinen, ei-yhteiskunta.
Enemmän tai vähemmän näillä termeillä ensimmäiset eurooppalaiset arvioivat Etelä-Amerikan intiaaneja 1600-luvun alussa. Todettuaan, että ”päälliköillä” ei ollut hallussaan mitään valtaa heimossaan ja että kukaan ei komentanut eikä kukaan totellut, eurooppalaiset arvelivat, että nämä ihmiset eivät olleet ”sivilisoitumattomia”, incivilité, koska heillä ei ollut oikeita yhteiskuntia, vaan he olivat pelkkiä villejä ”vailla uskoa, vailla lakia ja vailla hallitsijaa”.
Toisaalta on hyvinkin totta, että samat kansatieteilijät kokivat useammin kuin kerran tiettyä hämmennystä kun kyse ei ollut niinkään näiden alkukantaisten yhteiskuntien ymmärtämisestä, vaan pelkästään niiden erityispiirteiden kuvaamisesta: ne, jotka tunnistettiin johtajiksi ovat vailla minkäänlaista valtaa; chefferie, päällikkyys, rakentuu ulkoisena poliittisen vallan harjoittamiselle. Funktionaalisesta näkökulmasta tämä näyttää järjettömältä: miten päällikkyyttä, chefferie, voidaan tarkastella vallasta erotettuna? Mihin päälliköitä tarvitaan, jos heiltä puuttuu juuri se määre, joka heidät nimenomaan tekee päälliköiksi, siis mahdollisuus käyttää valtaa yhteisössä? Todellisuudessa, jos villien päälliköllä ei ole käskyvaltaa, se ei merkitse, että hänestä ei ole mihinkään: päinvastoin, yhteiskunta antaa hänelle tietyn määrän tehtäviä ja tässä mielessä häntä voidaan pitää eräänlaisena yhteiskunnan (palkattomana) toimihenkilönä. Mitä tekee päällikkö ilman valtaa? Ennen muuta hänen on otettava harteilleen, otettava asiakseen ilmaista yhteiskunta totaliteettina, kokonaisuutena tai yhteisön keskittyneenä ja harkittuna haluna ilmaista oma erityisyytensä, oma autonomiansa ja itsenäisyytensä suhteessa muihin. Toisin sanoin, alkukantainen päällikkö on ensisijaisesti ihminen, joka puhuu yhteiskunnan nimissä kun olosuhteet ja tosiasiat asettavat yhteisön kosketuksiin muiden yhteisöjen kanssa, yhteisöjen, jotka alkukantaisissa yhteiskunnissa jakautuvat aina kahteen kategoriaan, ystäviin ja vihollisiin. Ystävien kanssa on vahvistettava liittolaisuussiteitä, muiden kanssa kyseeseen tulevat otollisen tilaisuuden tullen sotatoimet. Tästä seuraa, että päällikön konkreetit, empiiriset tehtävät täsmentyvät alueella, jota voisimme kutsua ”kansainvälisiksi suhteiksi”, mutta joihin kuitenkin vaaditaan tämäntyyppiseen toimintaan sopivia taitoja: diplomaattista kykyä ja lahjakkuutta yhteisön turvallisuutta takaavien liittolaisuuksien vahvistamiseksi, rohkeutta sekä strategisia kykyjä varmistamaan tehokas turva vihollisten hyökkäyksiä vastaan ja kykyä varmistaa myös voitto, kun kyseessä ovat omat toimet vihollisen vahingoksi.
Mutta, saattaa joku vastustaa, eivätkö juuri nämä ole ulkoministerin tai puolustusministerin tehtäviä? Varmasti. Kuitenkin tällä pienellä, mutta olennaisella erolla: alkukantainen päällikkö ei koskaan tee päätöksiä omasta päästään pakottaakseen ne sitten yhteisön muille jäsenille. Liittolaisuusstrategia, jota hän ajaa tai sotilaallinen taktiikka, jota hän suunnittelee, eivät ole koskaan palautettavissa pelkästään häneen, vaan ne vastaavat tarkasti heimon haluja tai nimenomaista tahtoa. Kaikki neuvottelut ja keskustelut ovat julkisia, sodanjulistus tehdään vasta kun koko yhteiskunta sitä haluaa. Eikä asia voi olla kuin näin: itse asiassa, mikäli päällikölle tulisi mieleen tehdä omissa nimissään liittolaisuuspolitiikkaa tai vihollisuuksia naapureita kohtaan, hänellä ei kuitenkaan olisi minkäänlaisia keinoja pakottaa omia tavoitteitaan yhteisölle, koska, kuten tiedämme, hänellä ei ole mitään valtaa. Todellisuudessa hänellä on vain yksi ainoa oikeus, tai pikemminkin velvollisuus, toimia äänenä, joka sanoo Toisille, mitä yhteisö haluaa ja tahtoo.
Mutta toisesta, oman ryhmän sisäisten suhteiden näkökulmasta, mitä tehtäviä päälliköllä on ilman näitä ulkosuhteita vieraiden kanssa? On ilmeistä, että mikäli yhteisö tunnustaa hänet päälliköksi (yhteisön ääneksi), kun se ymmärtää oman kokonaisuutensa suhteessa muihin kokonaisuuksiin, se tunnustaa hänellä olevan tietyn luottamuksen juuri yhteisön palveluksessa osoitettujen ominaisuuksien perustalta. Sitä kutsutaan arvostukseksi, joka yleensä sekoitetaan virheellisesti valtaan. Ei siis yllätä, jos oman yhteiskuntansa tilassa päällikön mielipidettä, jota tukee hänen nauttimansa arvostus, kuunnellaan joskus tarkemmin kuin muita. Mutta päällikön mielipiteen kuunteleminen erityisen hartaasti (mitä ei aina tapahdu) ei koskaan anna tämän sanoille käskyvaltaa, tee siitä valtapuhetta: hänen näkökohtiaan kuunnellaan huolellisesti sikäli kuin ne ilmaisevat yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Siitä johtuu, että päällikkö ei vain ole jakamatta käskyjä, tietäen jo edeltä, ettei kukaan tottele niitä, mutta hän ei voi edes toimia ratkaisijana (koska hänellä ei ole valtaa siihen) kahden yksilön tai kahden perheen välisessä riidassa. Hän ei yritä sovittaa kiistaa lain nimissä, jonka toimeenpanija hän olisi, koska lakia ei ole, vaan hän rauhoittaa vedoten, sanan nimenomaisessa merkityksessä, riitelevien osapuolten terveeseen järkeen kutsumalla jatkuvasti apuun esi-isien perinnöksi jättämän sopusoinnun perinteen. Päällikön suusta ei tule sanoja, jotka vahvistaisivat käskyn/kuuliaisuuden suhdetta, vaan yhteiskunnan puhe itsestään, puhe, jonka avulla julistetaan tahto yhteisön jakamattomuudesta ja sen pysymisestä tässä ei-jakamisen tilassa.
Alkukantaiset yhteisöt ovat siis jakamattomia yhteiskuntia (ja siksi jokaiselle on yksi totaliteetti): yhteiskunta ilman luokkia (ilman rikkaita, jotka köyhdyttävät köyhiä), yhteiskunta ilman jakoa hallitsijoihin ja halittuihin (ilman erillisiä valtaelimiä). On jo aika ottaa vakavasti tämä viimeinen alkukantaisten yhteiskuntien sosiologinen luonteenpiirre. Merkitseekö tämä päällikkyyden, chefferie, ja vallan erottaminen sitä, että enää ei asetu kysymystä vallasta, sitä, että nämä yhteiskunnat ovat epäpoliittisia? Tähän kysymykseen evolutionistinen ”ajattelu” – ja sen näennäisesti vähemmän ylimalkainen variantti, siis marxismi (ennen muuta engelsiläinen) – vastaa, että asia on juuri näin ja, että tämä johtuu näiden yhteiskuntien alkukantaisuudesta, niiden esihistoriallisuudesta: ne ovat ihmiskunnan lapsuus, sen kehityksen ensi vaihe, ja juuri siksi ne ovat epätäydellisiä, kehittymättömiä ja niiden kohtalona on kasvaa, tulla aikuisiksi, muuttua epäpoliittisista poliittisiksi. Jokaisen yhteiskunnan kohtalona on sen jakautuminen, vallan erottuminen yhteiskunnasta, valtio elimenä, joka tietää ja sanoo kaikille mikä on yhteistä hyvää ja joka ottaa tehtäväkseen sen pakottamisen kaikille.
Tämä on perinteinen, liki yleinen tapa, ymmärtää alkukantaiset yhteiskunnat yhteiskuntina ilman valtiota. Valtion puuttuminen merkitsee ne epätäydellisiksi, itumuodoiksi olemassaolossaan, historiattomiksi. Mutta onko todella näin? On helppo nähdä, että tämäntapainen arvostelma on itse asiassa ideologinen ennakkoluulo, joka edellyttää käsityksen historiasta ihmiskunnan välttämättömänä liikkeenä, hahmoina, jotka syntyvät ja ketjuuntuvat mekaanisesti. Mikäli kuitenkin kieltäydymme tästä historian uusteologiasta ja jatkuvuusfanatismista, silloin alkukantaiset yhteiskunnat, jotka eivät enää ole raskaana kaikesta niiden olemassaoloon kuuluvasta ja sieltä nopeasti esiin tulevasta historiasta, pääsevät pois historian nollapisteestä.
Vapauduttuaan tästä vähemmän viattomasta eksotismista, antropologia on voinut näin ottaa vakavasti todellisen kysymyksen poliittisesta: miksi alkukantaiset yhteiskunnat ovat yhteiskuntia ilman valtiota? Täydellisinä, kehittyneinä, aikuisina yhteiskuntina eikä infrapoliittisina ituina, alkukantaisissa yhteiskunnissa ei ole valtiota, koska ne kieltäytyvät siitä, koska ne eivät halua yhteiskunnallista jakoa hallitsijoihin ja hallittuihin. Villien politiikka muodostuu itse asiassa nimenomaan siitä, että asetetaan jatkuvasti esteitä sille, että ilmaantuisi erillinen vallan elin, siitä, että estetään kohtalokkaaksi tiedetty päällikkyyden instituution ja vallankäytön kohtaaminen. Alkukantaisessa yhteiskunnassa ei ole erillistä valtaelintä, koska valtaa ei ole erotettu yhteiskunnasta, sillä juuri tämä pitää sen yhtenäisenä totaliteettina; sen tavoite on säilyttää yhteiskunta jakamattomana ja välttää isäntien ja alistettujen, päällikön ja heimon välisen epätasa-arvon syntyminen. Vallan käsissäpitäminen merkitsee sen käyttämistä, sen käyttäminen merkitsee, että hallitaan niitä, joihin sitä käytetään. Nimenomaan tätä alkukantaiset yhteiskunnat eivät halua (eivätkä ole halunneet), ja tämän takia päälliköillä ei ole valtaa: jotta valta ei irtaannu yhtenäisestä yhteiskuntaruumiista. Epätasa-arvosta kieltäytyminen, kieltäytyminen erillisestä vallasta, se on vakio ja alkukantaisille yhteiskunnille yksi ja sama huolenaihe. Ne tiesivät mainiosti, että luopumalla tästä taistelusta, lopettamalla niiden voimien patoamisen, voimien, joita kutsutaan vallanhimoksi ja alistamisen haluksi (joita ilman ei kyettäisi käsittämään hallinnan ja orjuuden purkautumista sosiaalisen alueelle), ne olisivat menettäneet oman vapautensa.
Päällikkyys, chefferie, alkukantaisessa yhteiskunnassa, on yksinkertaisesti vallan hypoteettinen, näennäinen paikka. Mikä on sen todellinen paikka? Se on yhteiskuntaruumis itse, joka pitää sitä käsissään ja käyttää sitä säilyttääkseen jakamattoman ykseytensä. Tätä valtaa, jota ei ole erotettu yhteiskunnasta, käytetään vain yhdessä merkityksessä, se elävöittää vain yhtä hanketta: yhteiskunnan säilyttäminen jakamattomana, sen estäminen, että ihmisten välinen epätasa-arvo avaa jakautumisen sen ruumiiseen. Tästä johtuu, että valtaa käytetään kaikkeen siihen, mikä saattaisi vieraannuttaa yhteiskunnan ja tuoda siihen epätasa-arvon, ja sitä käytetään siis siihen instituutioon, josta saattaisi kaikkein helpoimmin ilmaantua vallan anastaminen, siis päällikkyyteen, chefferie. Heimossa päällikkö on valvonnan alla, yhteiskunta valvoo, ettei mieltymys arvostukseen muutu vallanhaluksi. Mikäli tämä halu tulee päällikössä liian näkyväksi, käyttöön otetaan yksinkertaiset toimenpiteet: päällikkö hylätään tai hänet jopa tapetaan. Voi olla, että jakautumisen aave kummittelee alkukantaisissa yhteiskunnissa, mutta niillä on keinonsa manata se pois.
Alkukantaisten yhteiskuntien esimerkki opettaa meille, että jakautuminen ei ole yhteiskunnalliseen elämän kuuluva sisäinen vaara tai, toisin sanoin, että valtio ei ole ikuinen vaan syntyy määrättyyn aikaan siellä ja täällä. Kuinka ihmeessä se on ilmaantunut? Tutkimus valtion alkuperästä on ilmaistava pikemminkin näin: missä olosuhteissa yhteiskunta lakkaa olemasta alkukantainen? Miksi ne järjestelmät, jotka estävät valtion synnyn eivät tietyssä historiallisessa tilanteessa enää toimi? Ei ole epäilystäkään siitä, että vain alkukantaisten yhteiskuntien huolellinen tutkiminen antaa mahdollisuuden selvittää kysymys alkuperistä. Valtion syntymän valaiseminen näin tekee kenties myös selväksi edellytykset (mahdolliset tai ei) sen mahdolliselle kuolemalle.
Käännös: Jussi Vähämäki
[1] ”La question du pouvoir dans les sociétés primitives”(1976), Recherches d’antropologie politique, Editions du Seuil 1980. Artikkelista on myös julkaistu englanninkielisen käännöksen pohjalta tehty ja varsin anarkistinen suomenkielinen käännös vuonna 2008 Takku-sivustolla (http://takku.net/article.php/20080820113518705/print).