Muodollisille sosiaalisille mikromaailmoille on ominaista käyttäytymisen urautuminen. Tiedätte hyvin: kun on koululuokassa, työpaikalla tai kaveriporukassa ollut aina hiljainen ja vetäytyvä tai aina mölynnyt ja ottanut tilaa, on samassa tilanteessa vaikea toimia seuraavalla kerralla toisin. ”Kaikki ihmettelisivät…” Aivoihin syntyy tietynlaisia kytkentäkaavioita. Kun astut vastaavaan tilanteeseen, mikromaailmaan, ne aktivoituvat.
Muodollisten mikromaailmojen sarjoissa itselle syntyy eräänlainen profiili. Sinun täytyy olla se, mitä toiset odottavat sinun olevan. Jos olet joka kerta erilainen, sinua pidetään tässä sarjassa ”outona”, epänormaalina. Sinikka Kallio-Visapään romaanissa Kolme vuorokautta sopeutumaton runoilija Paula ja hänen sisarensa käyvät seuraavan keskustelun (sisar aloittaa):
– Jos joku kysyisi minulta sinusta, niin en osaisi sanoa muuta kuin että sinä olet aina kiusallisen erilainen, joka päivä, ja vain se, että erilaisuudet ovat niin omituisia, se vain on sinua.
Paula hymyilee ja katsoo häneen kulmiensa alta.
– Minä taas en ymmärrä, miksi se sinua ärsyttää. Sinä olet itse aivan samanlainen, toisin sanoen aina erilainen, mutta juuri sillä tavalla aina erilainen, että kukaan muu ei siihen pystyisi. Sellaisia ovat tietysti kaikki ihmiset, sekoituksia tuhannesta minästä, mutta jokin tottumus tai pakko saa heidät yleensä turvautumaan vain harvoihin ja aina samoihin noista eri mahdollisuuksista. Sitä voisi sanoa ehkä asenteeksi. Sinullakin on tai alkaa jo olla oma asenteesi, sillä sinulla on perhe, joka pakottaa sinut siihen. Minulla ei ole mitään, olen aivan irti kaikesta, aivan yksin, ja sen vuoksi ei ole väliä, mitä milloinkin sattuu tulemaan esiin. Minua huvittaa se, että se ällistyttää ihmisiä. Ihmiset suorastaan pelkäävät sitä, että heidän täytyisi samaan ihmiseen suhtautua eri tavoin, tilanteen mukaan. Se lienee laiskuutta, ehkä se on itsesuojelua, tai mitä mahtaa olla.
Sulkeutuminen itseen ja tilanteen vaatimuksiin vastaaminen ovat sama asia. Kun pyritään käyttäytymään niin kuin odotetaan, luodaan samalla ehyttä, vastuullista subjektia. Marcel Proustin romaanisarjan À la recherche du temps perdu toisessa osassa À l’ombre des jeunes filles en fleurs kertoja tapaa illalliskutsuilla ensimmäistä kertaa ihailemansa kirjailija Bergotten ja pohtii eroa kirjallisen tyylin ja kirjailijan salonkikelpoisen keskustelutyylin välillä:
Pourtant, on ne retrouvait pas dans le langage de Bergotte certain éclairage qui dans ses livres comme dans ceux de quelques autres auteurs, modifie souvent dans la phrase écrite l’apparence des mots. C’est sans doute qu’il vient de grandes profondeurs et n’amene pas ses rayons jusqu’à nos paroles dans les heures où ouverts aux autres par la conversation, nous sommes dans une certaine mesure fermés à nous-même.
”Avoimina toisille” keskustelussa eli kun osallistutaan, kommunikoidaan, tullaan siis myös suljetuiksi omaan itseensä ja se estää ”suuria syvyyksiä” kohoamasta esiin. Kirjallisuuden epäpersoonallinen voima sen sijaan hajottaa sekä ”minän” että osallistumisen vaateen. Siksi kirjallisuutta on pidetty usein esimerkkinä ystävyyden olemisen tavasta. Kirjallisuus, kuten ystävyys, on vastarintaa yksilöön ja yhteisöön pakottamista vastaan.
*
Olette varmaan kuulleet ”kymmenestä käskystä”… Älä tee sitä, älä tee tätä. Älä lausu turhaan herrasi nimeä, älä varasta, älä tee huorin. Ne ovat tuttuja uskonnon tai historian tunneilta. Jotain muinaista. Emme enää usko näihin käskyihin, sillä nykyajan käskyt ovat toisenlaisia. Niissä ei enää kielletä, sanota ”älä”. Varsinkin kolmas käsky “Älä lausu turhaan herran, sinun Jumalasi nimeä” olisi nykyään täysin käsittämätön. Nyt kaikki on lausuttava ääneen, mitä useammin sen parempi. Ensisijainen käsky on: kommunikoi, keskustele, osallistu! Keskusteluun pakottaminen, vaatimus vastata kenen tahansa argumentteihin, jakaa kaikki ajatuksensa on yksi keskeisimmistä vallan muodoista nykykapitalismissa. On keskusteltava natsien kanssa, on keskusteltava raiskaajien kanssa, on keskusteltava riistäjien kanssa, on aina keskusteltava niiden kanssa, jotka alistavat sinua. On vastattava kaikkeen, on reagoitava, on osallistuttava, mutta aina hallitsevien määrittämien ehtojen puitteissa. Haluttomuus kommunikoida ja osallistua on nykyisessä keskustelutotalitarismissa jo lähtökohtaisesti patologinen piirre. Kuka nyt ei haluaisi osallistua? Syrjäytyminen on estettävä, vaikka väkisin.
Samalla, kun pitäisi osallistua, pitäisi olla luova, pitäisi innovoida. Luova on se, joka kommunikoi ja se, joka kommunikoi, on luova. Klassiset ajattelijat taas pitivät luovuutta ja kommunikaatiota toistensa vastakohtina. Simone Weil kirjoitti: ”Ihmistä, jolla on jotain uutta sanottavaa, kykenevät aluksi kuuntelemaan vain ne, jotka rakastavat häntä”[1]. Weilin ajatus on ikivanha ja yhteinen koko filosofian perinteelle, ainakin ennen Hegeliä. Filosofia ei ole viisautta vaan viisauden ystävyyttä, mutta ystävyys on myös filosofian harjoittamisen edellytys. Jo Platonin näkemys oli, että filosofian tekeminen on mahdollista vain ystävien kesken, eikä hän tarkoittanut Facebook-ystäviä. Käsitteellisen ajattelun kehitys, teoreettinen työ, joka merkitsee oman ikkunan avaamista maailmaan, linssin hiomista, lasin puhdistamista, on mahdollista vain silloin, kun jaetaan tietyt lähtökohdat. Kun tehdään filosofiaa, keskustellaan vain ystävien kesken.
Platonin varhaisissa dialogeissa ja vielä Valtion ensimmäisessä kirjassa Sokrates muistuttaa nykyajan liberaalia punavihreää. Hän haluaa keskustella kaikkien kanssa, hänellä ei ole mitään omia näkemyksiä, hän haluaa vain osoittaa toisille, että heidänkin näkemyksissään on tiettyjä ongelmia. Hän on ironinen kaikkea kohtaan, perehtynyt kaikkiin teorioihin, mutta ottaa yhtäläisesti etäisyyttä niistä kaikista. Kuulostaako tutulta? Kuten tiedämme, Sokrateelle kuitenkin käy hieman huonosti. Koska hän haluaa vain keskustella, mutta on sitä mieltä, että lakeja täytyy kunnioittaa (kuulostaako tutulta?) hän päätyy juomaan myrkkyä. Siksi Platon alkaa Valtion toisesta kirjasta alkaen korostaa, että ei kannata vain alistua yhteiskunnan laeille, jauhaa loputtomasti, kuolla ja antaa toisten elää. On pyrittävä muuttamaan yhteiskunnan perustaa, politeiaa (Platonin keskeisen dialogin nimi ’politeia’ ei oikeastaan tarkoita valtiota vaan konstituutiota, perustuslakia tai yhteiskunnan perustaa). Sitä varten taas tarvitaan ystäviä eli liittolaisia ja jonkinlaista näkemystä maailmasta, eli teoriaa, filosofiaa.
Kommunikaatio tai keskustelu perustavasti erimielisten kanssa ei avaa mahdollisuutta uuden luomiseen ja maailman muuttamiseen, koska ajattelu tapahtuu aina yhdessä, yhteisen perustalta. Keskustelu vastustajan kanssa jää vääjäämättä turhaksi jankkaukseksi, asemasodaksi. Mielipiteenvaihtoon fasistin tai oikeistolaisen kanssa osallistutaan aina yksilönä: yksilöt asettavat mielipiteensä toisiaan vastaan ja pyrkivät perustelemaan niitä. Poikkeuksetta lopputuloksena on, että mitään ei tapahdu, kukaan ei muuta käsitystään, kukaan ei muutu. Kaikki ovat lausuneet mielipiteensä, pelastaneet sielunsa, palanneet kotiinsa, käyneet nukkumaan. Kello on kaksitoista ja kaikki hyvin. Ei ole yksimielisyyttä, ei mitään yhteistä, mutta ei myöskään todellista vastakkainasettelua tai konfliktia. Kyse on vain mielipiteistä tai ”makuasioista” ja niistä voi kyllä kiistellä, mutta ei taistella.
Liberaalin kommunikaation osapuolet eivät tule mistään, heidän takanaan ei ole mitään, heillä ei ole historiaa (eikä elämää?) he ovat ainoastaan riippumattomia, hajuttomia ja mauttomia yksilöitä. Heitä yhdistää vain se, että he kaikki hyväksyvät yksityisen omaisuuden koskemattomuuden, ja erottaa vain se, että joillakin on enemmän omaisuutta kuin toisilla. Kun he kommunikoivat, he pyrkivät ensi sijassa tuomaan esiin itsensä, saamaan kannatusta itselleen. Platonin kritiikki sofisteja kohtaan koski juuri tätä: sofistit puhuivat vain kommunikoidakseen, korostaakseen omaa erinomaisuuttaan ja tienatakseen sen avulla rahaa. Sofisteja kiinnostivat enemmän näkyvyys, cv-merkinnät ja uran luominen kuin totuus. Siksi he saattoivat keskustella yhtä lailla kenen kanssa tahansa, koska tärkeintä oli vain ”verkostoituminen”, asiakkaiden haaliminen. Platonin mielestä vihollisen kanssa keskustelemisesta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä, sillä ajattelu kehittyy vain yhteisen, jaetun pohjalta.
Platonin tapaa vastustaa keskustelua ja kommunikaatiota on nykyisin vaikeaa ymmärtää. Hänen mielestään tietoa ei aina kannata levittää kaikille. Kun hallussasi on jokin viisaus tai tieto, sitä ei välttämättä kannatakaan jakaa mahdollisimman avoimesti. Kaikkein tärkeimmät asiat on paras pitää vain tietyn rajatun joukon piirissä, koska kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä. Platonille kyse oli toki aristokraattisesta elitismistä, mutta hänen avaamansa kysymys on oleellinen. Kun taistelemme maailman muuttamiseksi, olennaista on löytää oma tapa katsoa maailmaa ja oma kieli, jolla puhua maailmasta, ja kun tätä omaa tapaa, omaa ikkunaa ja omaa kieltä rakennetaan, ei puhuta vastustajalle. Silloin puhutaan omille, ystäville.
Kuka sitten on ystävä? Mitä ystävyys merkitsee? Platonille ystävät ovat porukka, joka yrittää päästä ylös luolan pimeydestä, kohti totuuden valoa. Luce Irigarayn mukaan Platonin kuuluisan vertauksen ”luola” on kuitenkin tosiasiassa kohtu, joka edustaa pimeyttä, tiedottomuutta, jonka kaula, luolan käytävä estää miehiä pääsemästä ulos[2]. Kohtu-luolan feminiinisestä pimeydestä pääsee pakoon vain, kun alistuu Idean löytäneen filosofi-alfauroksen valtaan. Totuus, idea on aurinko, joka penetroituu luolan pimeyteen ja järjestää sieltä pakenevan joukon oman hierarkiansa alaisuuteen. Mutta auringon alla ei ole mitään uutta. Miten sitten ajatella ystävyyttä, teoriaa, taistelua, pakoa, yhteisen rakentamista eron hyväksymisenä ja vahvistamisena? Millaista on erilaisten ystävyys, erilaisten yhteinen taistelu?
*
Ystävä on se, jonka kanssa voi samaan aikaan olla vapaasti itsensä ja erilainen kuin on. Ystävyys on muodollisen sosiaalisen mikromaailman vastakohta siksi, että ystävän kanssa ei tarvitse keskustella (”selittää”) mutta ei myöskään sulkeutua itseensä. Koska ystävä tuntee sinut paremmin kuin kukaan, hänen kanssaan ei tarvitse olla samanlainen kuin itse, samanlainen kuin ennen. Ystävä on katalyytti, joka saa eroamaan itsestä, uskaltamaan tehdä eron. Ja samalla toinen, joka pakottaa tulemaan ulos itsestä, uskomaan että kaikki eivät ole samanlaisia kuin itse olen. Ystävä ei ihmettele, että olet erilainen kuin ennen, koska hän ihmettelee alati, että olet erilainen kuin hän. Ystävyys ei ole raakaa läheisyyttä, välittömyyttä vaan etäisyyttä yhteisessä.
Siksi ystävää ei voi, kuten Maurice Blanchot kirjoittaa, varsinaisesti koskaan tuntea tai tietää:
L’amitié, ce rapport sans dépendance, sans épisode et où entre cependant toute la simplicité de la vie, passe par la reconnaissance de l’étrangeté commune qui ne nous permet pas de parler de nos amis, mais seulement de leur parler, non d’en faire un thème de conversations (ou d’articles), mais le mouvement de l’entente où, nous parlant, ils réservent, même dans la plus grande familiarité, la distance infinie, cette séparation fondamentale à partir de laquelle ce qui sépare devient rapport.[3]
Ystävyys on Blanchot’n sanoin yhteistä vierautta, astumista yhdessä ulos kaikista sisäisyyden muodoista: valtiosta, perheestä, omasta itsestä tai minästä. Nykyisin yksilöllisen, mutta samaan aikaan yhteen hiileen puhaltavan, siis itsestään vastuun kantavan, mutta kansakunnan kilpailukyvyn puolesta uhrautuvan subjektin tuottaminen on kapitalismin olemassaolon tärkein edellytys. Siksi ystävyys merkitsee parhaimmillaan aktiivista vieraantumista yhteiskunnasta, konfliktin tai antagonismin tuottamista.
Ystävyys ”äärettömänä etäisyytenä suurimmassa tuttuudessa” on eron hyväksymistä tai vahvistamista, eron tuntemista positiivisena eikä jonain, joka olisi kumottava tai ylitettävä. Kapitalistinen yhteiskunta käsittää eron aina negatiivisena ja pyrkii kääntämään erot negatiivisiksi, hierarkisiksi. Kaikkien on kilpailtava toisiaan vastaan ryhminä, identiteetteinä, yksilöinä. Siksi ystävyys sanan varsinaisessa merkityksessä on yhteiskunnan, kapitalismin vastaista ja sen laittaminen täytäntöön maailmassa, jossa elämme, edellyttää maailman perustan kumoamista. Ystävyys ei siten voi merkitä vetäytymistä luostariin tai yhteisöön vaan rynnäkköä vasten taivasta.
Eron positiivisuuden hyväksymisenä ystävyys on konfliktin harjoittamisen ja harjoittelemisen paikka, kahdessa mielessä. Ensinnäkin koska ystävälle voi yhteisen päällä sanoa vastaan, ystävyys opettaa sanomaan vastaan myös viholliselle, sortajalle, riistäjälle. Toiseksi kun haastat riitaa vastustajalle, voit tietää ystävän seisovan takanasi, ja yhteisen kyvyn kasvu muuttaa pelkän riidan haastamisen konfliktiksi tai antagonismiksi, hyökkäykseksi vasten olemassa olevaa yhteiskuntaa.
Tässä mielessä ystävyys ei merkitse oman vallan, potenssin kasvua vaan kyvyn ja voiman laajentumista muuttumalla toisenlaiseksi, ei niinkään peilaten itseä toisissa vaan pikemminkin muuttamalla itseä havaitsemalla itseä konstituoivien toisten olevan vääjäämättä alati muuttuvia. Mitä kauemmas itsestä pääsee, sitä kauemmas voi päästä ympäröivän maailman, aivoja ehdollistavien sosiaalisten mikromaailmojen sarjan vaatimuksista. Mutta vain löytämällä iloisempia, voimaa kasvattavia mikromaailmoja ja niiden sarjoja. Tilanteita, joissa voi olla oma eronsa. Ystävyys on näiden tilanteiden jatkuvuuden mahdollisuutta ja niiden vahvistumista toiston kautta. Ei saman, jo olleen toistumisen, vaan nyt tapahtuvan tulevan, odotetun toistumisen. Tämäkin toiston ja eron tähtikuvio on ominainen kirjallisuudelle. Kirja, jonka on lukenut useaan kertaan, vaikuttaa väkevämmin, koska sen lukemisen toistaminen toistaa erilaisena myös sitä itseä, joka on ollut aiemmin kirjaa lukiessa. Siksi kirja voi todella muuttaa elämää, tuottaa jotain uutta vasta, kun sen lukee uudestaan ja uudestaan. Vain tutun, jaetun pohjalta voi tehdä todellisen eron. Ainutkertaista, unohtumatonta ja ajan raiteiltaan nyrjäyttävää kirjan lukemisesta tekee se, että lukiessa odottaa ja ennakoi kirjan lukemista uudestaan n:nen kerran (merkittävä kirja on sellainen, jota ei koskaan ole “luettu” vaan joka on luettava aina uudestaan). Samoin tapahtuu tavatessa ystävän: kykenen olemaan enemmän läsnä tässä ja nyt, koska odotan, tiedän tapaavani hänet erilaisena uudestaan. Koska nyt-hetki toistaa tulevaa, tulevaisuus lakkaa olemasta tuonpuoleinen horisontti, utopian tai dystopian tila. Tuleva kirjautuu nyt-hetken sisään ja avaa sen muutokselle. Suuret syvyydet eivät ole maan alla eivätkä taivaanrannassa vaan keskellä, etäisyydessä joka tuo meidät yhteen.
[1] Weil, Simone: L’enracinement. Prélude à une déclaration des devoirs envers l’être humain, Paris, Flammarion, 2014
[2] L. Irigaray: Speculum. De l’autre femme
[3] Blanchot, Maurice: L’amitié, Paris, Gallimard, 1971