Jäähyväiset spektaakkelille

Volksbühne am Rosa-Luxemburg-Platz, Berlin "Rebel Dabble Babble Berlin" von Paul McCarthy & Damon McCarth Premiere: 12.9.2015 Copyright (C) Paul McCarthy & Damon McCarthy Rebel Dabble Babble Berlin, 2015 Photo: Thomas Aurin Volksbühne am Rosa-Luxemburg-Platz, Berlin Courtesy die Künstler und Hauser & Wirth
Volksbühne am Rosa-Luxemburg-Platz, Berlin "Rebel Dabble Babble Berlin" von Paul McCarthy & Damon McCarth Premiere: 12.9.2015 Copyright (C) Paul McCarthy & Damon McCarthy Rebel Dabble Babble Berlin, 2015 Photo: Thomas Aurin Volksbühne am Rosa-Luxemburg-Platz, Berlin  Courtesy die Künstler und Hauser & Wirth
© Thomas Aurin

Volksbühne-teatteri Berliinin Rosa-Luxemburg-Platzilla on ollut läpi historiansa paikka, jossa kumouksellista teatteria tehdään tosissaan – tavoitteena parempien maailmojen rakentaminen, ei paremman taiteen teeskenteleminen. Viimeiset reilut 20 vuotta tämän tradition ankkurina on toiminut taiteellinen johtaja Frank Castorf. Hänen tuntikausia kestävät ohjauksensa ovat pitäneet huolen siitä, että toisenlaisten todellisuuksien rakentamisen mahdollisuutta on voitu tunnustella teatterissa. Castorfin toimiessa taiteellisena johtajana emansipatorisen teatterityön käytäntöjä ovat Volksbühnellä tutkineet myös ohjaajat kuten René Pollesch ja Christoph Schlingensief.

Saksojen yhdistymisen jälkeinen Volksbühne-kausi on nyt kääntynyt kohti loppuaan. Teatteritaloa on järkyttänyt uutinen Castorfin taiteellisen johtajuuden päättymisestä. Johtajakautta jatkettiin taas – mutta tällä kertaa vain yhdellä vuodella. Castorfin on määrä jättää paikkansa vuonna 2017. Aikaa on siis enää kaksi vuotta… Castorf on toiminut talon “intendenttinä” aina Berliinin muurin murtumisesta alkaen. Moni olisi toivonut historiallisen pitkän johtokauden jatkuvan edelleen. Volksbühnen sisällä Castorfin kauden loppumiseen näytetään suhtautuvan myös nimenomaan loppuna uuden alun sijaan. Tiedotteessan ”No Service / Gegen die Konsenskultur” Volksbühne kysyy, eikö taide ollut joskus paikka esteettisille heterotopioille, jotka ovat vastuuttomuuden tiloja, uskalluksen ja järjettömyyden paikkoja? Tulevaksi taiteelliseksi johtajaksi nimetty Chris Dercon, joka tällä hetkellä johtaa modernin taiteen museota Tate Gallery of Modern Art Lontoossa, on nimittäin luvannut yhdistää Volksbühnen kaupunkisuunnitteluun ja turismiin. Volksbühnellä ja Volksbühnen ystävien piirissä ollaan syystä huolissaan. Volksbühnen tiedotteessa, joka julkaistiin esityskauden 2015–2016 esitysohjelman julkistamisen yhteydessä, huoli tiivistetään saksalaisen filosofin Chrisoph Menken sanoin: ”Siinä vaiheessa, kun esteettisestä tulee tuotantovoima post-kuri-kapitalismissa, on esteettiseltä anastettu sen voima.”

Aikakauden loppuunkääntymiseen liittyvät myös kahden keskeisen teatterintekijän kuolemat. Happeningien, trash-elokuvien ja erilaisten iloisten poliittisten attentaattien tekijä Christoph Schlingensief kuoli vuonna 2010. Castorfin luottolavastaja Bert Neumann kuoli tämän vuoden heinäkuussa. Neumannin rakentamat pienoismaailmat olivat tärkeä osa Castorfin teatterille ominaista viipyilyä ja dadaistista suoruutta: hän rakensi lavankokoisia mikromaailmoja, joissa asuttiin, viivyttiin, juhlittiin ja annettiin aikaa lavatodellisuuden tulla todeksi, jottei se alistaisi lavatodellisuuden ulkopuolisia maailmoja illuusiotaan alemmiksi.

Castorfin kauden päättyminen on aiheuttanut runsaan ja kiivaan teatteripoliittisen keskustelun Berliinin lehdistössä. Myös monet heistä, jotka eivät aikaisemmin ole tunnustautuneet Volksbühnen varsinaisiksi tukijoiksi, ovat nyt ottaneet kantaa Castorfin taiteellisen johtajuuden jatkamisen puolesta. Vallitsee laaja konsensus siitä, että Volksbühne on ainutlaatuinen teatteritalo, jonka kaltaista ei samassa mittakaavassa enää ole, mikäli Derconin annetaan aloittaa tehtävässään. Ensemble-lähtöinen avoimen poliittinen teatteritoiminta, siinä muodossa kuin se on Volksbühnella muurin murtumisen jälkeen vallinnut, luultavasti lakkaa.

Itse en innostuttuani Volksbühnesta enää mielelläni astunut muihin teatteritaloihin. Varsinkin Castorfin, Polleschin ja Schlingesiefin ohjaukset saivat kaiken muun teatteritoiminnan vaikuttamaan joko museoilveilyltä tai trendikkäältä teeskentelyltä (onnistuttiinko Volksbühnellä kurkistamaan melankolian ja entusiasmin välistä?). Minne minä nyt aina palaan?

rebbel1

Rebel Dabble Babble Berlin

Toiseksi viimeisen Castorf-esityskauden avasi amerikkalaisen nykytaiteilijan Paul McCarthyn ja poikansa Damon McCarthyn rakentama installaatio Rebel Dabble Babble Berlin. Installaatio oli rakennettu jo vuosina 2012 ja 2013 Los Angelesiin ja New Yorkiin. Nyt installaatio tuotiin Volksbühnen isoon saliin berliiniläisin maustein.

Installaation raamina toimii vuonna 1955 julkaistu Hollywood-klassikko Nuori kapinallinen (Rebel Without a Cause). Elokuvan saksankielinen nimi Denn sie wissen nicht was sie tun tuntuu sopivan erikoisen hyvin Volksbühnen tämänhetkiseen tilanteeseen. Onko kyse kommentista niitä Berliinin kaupungin päättäviä elimiä kohtaan, jotka ovat vastuussa taiteellisen johtajan vaihdoksesta? Jotkut ovat pitäneet installaation tuomista Volksbühnelle jopa varoittavana esimerkkinä siitä, millaiseksi talo mahdollisesti muuttuu Chris Derconin johdossa. Vaikka ajatus onkin perusteltu, tähän ohjelmistovalinta tuskin perustuu – installaatio on nimittäin hyvä. Eikä suinkaan ensimmäinen installaatio, joka Volksbühnen suurelle näyttämölle on rakennettu.

Rebel Dabble Babble Berlin ottaa aineksensa Nuoresta kapinallisesta, pääasiassa elokuvan kulissien takaisesta elämästä. Elokuvan ohjaajan Nicholas Rayn huhutaan olleen elokuvan tekoaikaan suhteessa 16-vuotiaan naispääosaa esittäneen näyttelijän kanssa. Teemana ei niinkään ole James Dean ja hänen karismansa, vaan Hollywoodin kulissit. Tämän teeman äärellä McCarthyn sanotaan operoineen aikaisemmissakin töissään. Mitä löytyy kiiltokuvamaisen Hollywood-maiseman takaa? Millaista on elää spektaakkelinrakennusprojektin kulisseissa? Ja tietenkin: mitä seurauksia unelmaspektaakkelin olemassaololla on meidän kaikkien elämään. Installaation vielä ollessa pystyssä Volksbühnellä teatteritalon katolla oli vanha tuttu Hollywood-kyltti – väärinpäin.

Sisällä installaatiossa emme näe näyttelijöitä muuta kuin videoprojisoinneissa. Kaikki on etäistä houkutusta, ansa, tässä installaatiossa kuitenkin eräänlainen anti-ansa, spektaakkelin houkutusten tyhjyyttä dekonstruoiva näyttämöllepano. Houkutuksen teema on läsnä kaikkialla: näyttelijöiden houkutus tulla tähdiksi, katsojien houkutus elää joskus niin säkenöivää elämää kuin elokuvissa eletään, houkutus harrastaa seksiä, houkutus päästä Berliinin vetovoimaisimmalle klubille Berghainiin… Toisin kuin sisäänpääsijänsä tarkkaan valikoiva Berghain, Rebel Dabble Babble Berlin ei kuitenkaan ehdota sisäänsä päästäneilleen, että he eläväisivät a-luokan elämää. Rebel Dabble Babble Berlin pyrkii osoittamaan, kuinka spektaakkelin tavoitteena on saada meidät kuvittelemaan elävämme b-luokan elämää.

volksbuehne

Näyttelijöiden totaalinen poissaolo alleviivaa spektaakkelin läsnäoloa. Mutta installaatiossa spektaakkeli on läsnä niin, että sitä voidaan purkaa, sen valheelliset houkutukset on asetettu julki. Installaatiolla ei ole alkua, ei keskikohtaa, ei loppua. On vain kaiken aikaa jatkuva elämä, jota kiusaa spektaakkelikoneiston houkuttelemaan pyrkivä mutta vastenmielisyyttä huokuva läsnäolo. Installaation rakentajat ovat nähtävästi ymmärtäneet saman kuin mielenosoittajat Suomessa: ”Tunkekaa innovaatiot perseeseenne!” Kun lakkaamme toivomasta keksivämme jotain, jonka joku muu voi myydä eteenpäin uutena innovaationa, voimme kohdistaa katseemme siihen, mikä meitä ympäröi, ryhtyä oman elämämme passaripojaksi. Aloitamme katseen kohdistuksen Volksbühne-installaatiossa. Mitä näemme? Isän, ja pojan, ja… ”Mutta isä, he eivät tiedä mitä tekevät!” Mutta silloin kun tiedämme, isämme suuttuvat, ottavat altamme tuolin, lyövät, tekevät meistä pornoa, työntävät haarukan vatsaamme… Yksi harvoista repliikeistä, jonka kuulemme: ”Fuck you dad!”

Installaatio tuo ajoittain mieleen Lukas Moodyssonin elokuvan Reikä sydämessäni. Kattaus on kuitenkin laadultaan täysin toisenlainen. Siinä missä Moodyssonin elokuva tuntuu ehdottavan, että maailma on helvetti, josta odotetaan poispääsyä, Rebel Dabble Babble Berlin ottaa maailman tosissaan. Nyt ei odoteta, että herättäisiin painajaisesta, vaan painajaista katsotaan silmästä silmään. Ja kun näin tehdään, eivät ensimmäiset vastaan tulevat kuvat ole kauniita. On ruvettava ”talkoisiin”, joissa kädet eivät pysy puhtaina, on ruvettava töihin, joissa päätarkoitus ei ole esittää entistä paremmin orjan roolia.

Draamaton installaatio aiheuttaa aluksi tyhjyyden tunteen. Ei sisältöä, ei draaman kaarta. Tämä on hinta, joka meidän on maksettava, mikäli haluamme ottaa elämämme omiin käsiimme. Illuusiot särkyvät, elämä alkaa. Rebel Dabble Babble Berlin kuvaa oivaltavasti aikaamme, jossa vanhat instituutiot kaatuvat, ja on koko ajan selvempää, että nämä instituutiot eivät koskaan ajaneet ihmisten asiaa, vaan ”esityksen” asiaa. Installaatio ei anna ”juuri oikeaa”, harvoille ja valituille annettua täydellisyyden kokemusta. Brechtiläisen tradition mukaisesti Volksbühnellä ei taaskaan tuoteta tunnetta siitä, että systeemi toimii ja kaikki on hyvin, kunhan on tarpeeksi sivistynyt ymmärtääkseen (tai tarpeeksi muodikas päästäkseen kaupungin cooleimmalle klubille).

Ideat ja tilanteet toistuvat ikuisesti, spektaakkelista ei ole pakotietä, eikä esitykseen pääse sisään. Ja nyt tiedämme, jos jaksoimme odottaa, että se on parasta mitä meille saattoi tapahtua. Jos olisimme saaneet kokemuksen siitä, kuinka olemme kuin James Dean, lepäisimme aikamme hierarkia-arkussa kuin aina ennenkin. Tämä esitys näyttää: James Deania ei ole, hän ei elä, meidän elämämme on meidän käsissämme.

Kun vihdoin pääsen taloon, silkkiaamutakkiin pukeutunut raskasluominen nainen pyytää pyytämästä päästyään minua viereensä. Silkkiaamutakin siirtyessä syrjään paljaan reiden tieltä tiedän olevani pieni Odysseys, jota riivaava tarina on suuri puhallus. Miehinen perhehelvetti on vetänyt viimeisen henkäyksensä. Istun kuulokkeet päässä katsomassa ikuisesti toistuvaa videoprojisointia. Seireeni pyytää minua uusintamaan tarinaansa kitšinä. Mutta selvää on, että sammunutta tähteä ei saa loistamaan edes kitšin muodossa.

Teksti: Lasse Poser
Kuvat: Thomas Aurin ja Lasse Poser

PS
Rebel Dabble Babble Berlin -installaatiota ei enää pääse katselemaan. Lokakuun ajan Volksbühnen isoa salia remontoidaan. Seuraava ensi-ilta koittaa 6. marraskuuta. Tuolloin ensi-iltansa saa Castorfin ohjaus: Karamazovin veljekset.


Lisäkatsomista:

Katso Ylioppilasteatterin tietotoimistossa joitain vuosia sitten julkaistut kahden Volksbühne-dramaturgin haastattelut: