Lisää luokkaeroa!

Työväenluokka on palannut. Kuulemme yhä enemmän puhetta luokasta, kuisketta sen vaikutuksista, valitusta sen kärsimyksistä. Mutta mikä on tämä luokka, joka edelleen piileskelee pääoman rapistuvan imperiumin huokosissa, mistä se koostuu, mihin se kykenee?

Yhteiskuntatieteilijät ja toimittajat ovat käyttäneet luokkaa kirjaimellisesti luokittelun välineenä. Luokkaa on pyritty soveltamaan apuvälineenä ihmisryhmien toiminnan selittämisessä ja ennakoimisessa. Tämä on tarkoittanut hienosyisiä analyyseja siitä, ketkä kuuluvat alaluokkaan, työväenluokkaan, alempaan tai ylempään keskiluokkaan tai yläluokkaan. Luokkien ominaispiirteet on rakenneltu esimerkiksi tulotason, koulutuksen, tapakulttuurin, puhetapojen ja makutottumusten perusteella. Syventymällä luokkaa käsittelevään akateemiseen tutkimukseen tai tekemällä verkkolehtien ”mihin luokkaan kuulut” -testejä on ollut mahdollista löytää oma luokkansa, ja oppia käyttäytymään sen mukaisesti.

Puhe luokasta ei ole kuitenkaan rajoittunut seminaarihuoneisiin tai sanomalehtien kevennysjuttuihin. Sekä puoluepolitiikan että yhteiskunnallisten liikkeiden kielenkäytössä luokkaa on käytetty kuvaamaan ihmisten eriarvoisia lähtökohtia toimia yhteiskunnassa. Luokka on käsitetty yhtenä sorron tai syrjinnän kategoriana, joka asettaa ihmiset epätasa-arvoiseen asemaan keskenään: työväenluokan lapsilla on muita suurempi riski elää köyhyydessä aikuisena, työväenluokkaan kuuluvat saavat huonompaa terveydenhuoltoa, julkiset virastot kontrolloivat köyhiä enemmän kuin rikkaita, työväenluokkaisia puhetapoja hyljeksitään porvarillisessa keskustelukulttuurissa, ja niin edelleen. Luokan käsite siis, hieman yksinkertaistaen, havainnollistaisi sitä, että yhteiskunnalliset instituutiot terveydenhuollosta koulutusjärjestelmään kohtelevat köyhiä huonosti ja syrjivästi, yhteiskunta on työväenluokkaan kohdistuvien ennakkoluulojen lävistämä, ja että köyhillä on lähtökohtaisesti vähemmän resursseja osallistua julkiseen keskusteluun ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon kuin rikkailla.

Luokkaan kohdistuvaa sortoa ja syrjintää korostava näkökulma on varmasti tarpeen osoittamaan perhe- ja koulutustaustan merkityksen ihmisten valta-asemille yhteiskunnassa, ja muistuttamaan eri yhteiskunnallisten instituutioiden roolista eriarvoisuuden tuottamisessa ja uusintamisessa. Näin ymmärrettynä luokka voi myös olla toimiva käsite jäsentämään eriarvoisuudesta kumpuavia osattomuuden kokemuksia, ja siten auttaa löytämään kaltaisuuksia ja vastakohtaisuuksia muiden samanlaisia tai tyystin erilaisia elämäntilanteita jakavien välillä. Me ”Suomeksi” kutsutulla maa-alueella asustavat emme todellakaan ole ”kaikki samassa veneessä”, ja porvarien hehkuttama mahdollisuuksien tasa-arvo on täyttä roskaa.

Työväenluokan käsitteleminen lähtökohtaisesti syrjinnän ja eriarvoisuuden viitekehyksessä uhkaa kuitenkin typistää luokan tarkoittamaan pelkästään köyhyyttä ja kurjuutta. Tällöin luokka ymmärretään ikään kuin puutteena tai köyhyyteen iskostettuna vajavaisuutena. Jos luokka on yhtä kärsimystä, se ei avaa mahdollisuuksia toimia, vaan jättää meidät suremaan kohtaloamme ja anomaan julkisen keskustelun tai poliitikkojen muuttumista työväenluokalle suopeammaksi. Puhetta luokasta vaivaa alistuneisuus ja tappion tuntu.

Pahimmillaan luokan sortoa alleviivaava näkökulma johtaa työväenluokan käsittämiseen ”heikommassa asemassa” olevana ihmisryhmänä, jonka puolesta etuoikeuksiaan tiedostavien aktivistien ja poliitikkojen etujoukon olisi syytä vedota ja toimia. Työväenluokan näkeminen lähtökohtaisesti rikkaiden sortopolitiikan kärsijänä myös uusintaa oikeistopopulistista jaottelua kansaan ja eliittiin. Jatkuva hallitusten ja eliittien tekemisistä valittaminen esittää työväenluokan ensi sijassa sorron ja syrjinnän uhrina ja estää näkemästä luokkaa itsenäisenä toimijana. Tällöin luokasta tehdään tulonjaon ja eriarvoisuuden kysymys, joka voitaisiin ihanteellisessa tilanteessa ratkaista tuloeroja vähentämällä ja rikkaita verottamalla. Jos luokan käsitteestä irrotetaan taistelu ja yhteys tuotantoon, se on vaarassa palautua pelkäksi syyllistämisen, moralisoinnin ja tunnustuksen hakemisen välineeksi.

Työväenluokasta voisi kuitenkin olla vielä muuhunkin kuin sorretuksi tulemiseen tai säälin anelemiseen. Mitä voisi tarkoittaa työväenluokka, joka kieltäytyy sille monesta suunnasta osoitetusta uhrin asemasta, lakkaa odottamasta yhteiskunnan hyväksyntää ja ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä? Olisiko mahdollista nähdä luokka toimintamahdollisuuksia ja kykyä jäsentävänä käsitteenä, ymmärtää luokka voiman lähteenä eikä syrjinnän kohteena?

Luokka syntyy taistelusta

Tuotannon ja taistelun näkökulmaa luokkaan voidaan lähteä tarkastelemaan kapitalististen tuotantosuhteiden ja niiden piirissä nousevan vastarinnan viitekehyksessä. Työväen todellisuutta määrittää omaisuudettomuus ja estetty pääsy tuotantovälineiden vapaaseen käyttöön. Kapitalismissa tuottajat on erotettu elämisen ja toimeentulon omaehtoisista edellytyksistä eli tuotantovälineistä: heistä on tehty proletaareja. Ilman rahaa ostaa tai ilman resursseja tuottaa elämiseen tarvittavat hyödykkeet itse työläinen joutuu hakeutumaan työhön toisen palvelukseen, myymään työvoimaansa kapitalisteille. Työväenluokkaa ei tästä näkökulmasta katsottuna määritä tulotaso, työn juridinen muoto tai sen suorittamisen tapa, vaan asema tuotannon hierarkiassa alistettuna työvoimana, proletaareina, joiden on elääkseen myytävä työvoimaansa pääoman palvelukseen. Luokka ei siten voi rajoittua käsittämään pelkästään palkkatyöläisiä, eikä esimerkiksi ainoastaan teollisilla aloilla työskenteleviä miehiä. ”Työväenluokan paluu”, jos luokan käsitettä edelleen halutaan käyttää, ei näin voi tarkoittaa teollisen työväenluokan historiallisen perinteen elävöittämistä tai sen suoraa siirtämistä seepian väreistä nykyaikaan.

Jos työläinen tarvitsee työtä saadakseen rahaa, tarvitsee työnantaja työläisiä kyetäkseen lisäämään omaisuutensa arvoa, eli toimimaan kapitalistina. Työnantaja ei palkkaa tai ”työllistä” ketään hyvää hyvyyttään, vaan ainoastaan työvoimariippuvuuden aiheuttamassa äärimmäisessä hädässä. Jotta rahan ja tuotantovälineiden omistaja voi olla kapitalisti, hänen täytyy onnistua löytämään markkinoilta tavara, jota hyödyntämällä tulee mahdolliseksi uusintaa ja kasvattaa tuotantoprosessiin investoidun varallisuuden arvoa. Tämä rahanomistajan suuresti kaipaama tavara on työvoima, eli työläisen kehossaan kantamat yleiset inhimilliset kyvyt.

Työvoiman salaisuus arvonlähteenä toimivana tavarana on sen kyky tuottaa enemmän arvoa kuin mitä sen kuluttaminen vaatii. Kapitalisti maksaa työläiselle työpäivästä korvauksen, joka kattaa työvoiman, toisin sanoen työkyvyn, uusintamisen kustannukset. Työnteko tai työpäivä ei kuitenkaan lopu siihen pisteeseen, jossa on tuotettu riittävästi työvoiman ylläpitämiseksi. Loput työpäivästä työläinen työskentelee ilman korvausta, rikastuttaen työpanoksellaan itsensä sijasta työnantajaa. Kapitalistien valta määrätä tuotannon olosuhteista, eli siitä, miten, missä ja kenen hyväksi käytämme aikaamme ja voimiamme, perustuu tämän lisätyön maksamattomaan hyödyntämiseen, eli riistoon.

Työsuhteessa tuottajan työvoima, hänen henkinen ja fyysinen kapasiteettinsa ja sen potentiaali maailman muokkaamiseen, esineellistyy työsuoritukseksi. Tuottaja ei voi käyttää kykyjään ja taitojaan itsensä hyödyksi, vaan ne asettuvat häntä vastaan työnä, vieraana mahtina, hänen riistämisensä ja työnantajan vallan kasvattamisen välineenä. Työ tarkoittaa näin elämän valjastamista ja typistämistä pääoman arvonlisäyksen logiikan alaiseksi. Pääomalla, kuten Marx asian ilmaisee,

on yksi ainoa elämänpyrkimys, pyrkimys lisääntyä arvossa, luoda lisäarvoa, imeä pysyväisellä osallaan, tuotantovälineillä, mahdollisimman suuri määrä lisätyötä. Pääoma on kuollutta työtä, joka vain verenimijän tavoin pitää itseään elossa imemällä itseensä elävää työtä, ja elää sitä ehommin, kuta enemmän se itseensä imee.[i]

Tuotantoprosessissa tuottajan työvoimasta, toisin sanoen elävästä työstä, tulee kuollutta työtä, eli pääomaa. Meitä työmarkkinoilla vastaan asettuva järjestys on kuolleen työn kasautuma, tulos vuosisatoja jatkuneesta elävän työn alistamisesta pääoman palvelukseen.

Vaikka tilanne saattaa äkkiseltään näyttää synkältä, ei kuolleen työn valtakunnassa vaeltavan proletariaatin taivas ole täysin sen niskoihin syöksyvien pääoman vampyyrien pimentämä. Proletariaatin kulkua valaisee sen kyky tehdä vastarintaa sekä työläisten strateginen etulyöntiasema kapitalisteihin nähden. Pääoma abstraktin rahavirran ja työvoiman välisenä valtasuhteena on syntyjään riippuvainen työläisten henkisten ja fyysisten kykyjen hyväksikäytöstä. Ilman työvoimaa ei ole pääomaa, minkä johdosta proletariaatti työvoima-tavaraa toimittavan kartellin ominaisuudessa kykenee kiristämään itselleen etuuksia. Nykyinen palkkataso sekä lomat ja muut suhteelliset vapaudet työn puristusotteesta eivät ole peräisin riistäjien hyväntahtoisuudesta, vaan välitilinpäätös vuosisatojen lakkoilusta ja kapinoinnista.

Hinta, jolla pääoma onnistuu tyydyttämään työvoima-addiktionsa, on siis riiston vastaisten kamppailujen, toisin sanoen luokkataistelun asettama. Riiston asteen eli tuotetun lisäarvon suuruuden ratkaisee työkyvyn uusintamiseksi tarvitun välttämättömän työn ja lisätyön välinen suhde. Mitä pienempi osa työpäivästä kuluu työvoiman uusintamisen kustannusten kattamiseen, sitä suurempi on maksamattoman työn osuus eli tuotetun lisäarvon määrä. Työvoiman uusintamiseen vaadittu työsuorite ei ole muuttumaton, vaan muokkautuu historiallisesti elävän työn kamppailuissa pääoman komentoa vastaan. Luokkataistelu ja työläisten halut ja tarpeet määrittävät siis sitä, kuinka paljon työvoimaa on keskimäärin käytettävä sen uusintamiseksi kussakin erityisessä tilanteessa: Työläiset vaativat parempaa palkkaa, kapitalistit haluavat maksaa vähemmän; työläiset haluavat lyhentää työaikaa, kapitalistit pidentää; työläiset niskuroivat ja laiskottelevat työajalla, kapitalistit pyrkivät tuotantoprosessin tehostamiseen. Mitä voitokkaampia työläiset ovat näissä kahnauksissa, ja mitä korkeammaksi heidän elintasonsa nousee, sitä suuremmaksi välttämättömän työn osuus muotoutuu, ja sitä hanakammin kapitalistit pyrkivät jälleen pidentämään työaikaa tai tehostamaan ja uudelleenjärjestämään tuotantoprosessia painaakseen välttämättömän työajan alas.

Luokkataistelua ei voi kuitenkaan rajata ainoastaan palkkatyösuhteeseen, palkkaa ja työehtoja koskevien kiistojen alueelle. Aivan yhtä olennaisia konflikteja luokan muodostumisen kannalta ovat kamppailut työvoiman tuottamisen ja uusintamisen olosuhteista, sekä siitä, mikä osuus työvoiman käytöstä tunnustetaan palkkatyöksi ja mikä jätetään kokonaan vaille rahallista korvausta.

Työvoima, siis yleiset inhimilliset kyvyt, joiden kuolettaminen työksi on kapitalistien vallan ja rikkauden salaisuus, ei ilmesty työnantajalle tyhjästä kuin TE-toimiston orjuuttama palkaton harjoittelija. Riistettäväksi valmis työläinen on vuosien kasvatuksen ja huolenpidon tulos. Ilman lasten kasvattamista ja hoivaamista ei syntyisi uutta työvoimaa pääoman riistettäväksi. Kodin piirissä tapahtuva, yhä edelleen painottuneesti naisten tekemä hoivatyö, on edellytys työvoiman olemassaololle. Jotta työvoima säilyisi toimintakykyisenä, on sitä myös päivittäin huollettava. Palkkatyöstä voi olla vaikeaa selvitä ilman sen ulkopuolisia ei-valtiollisia hoivan verkostoja, eli perheitä, puolisoita ja ystäviä, jotka pitävät huolta ja auttavat jaksamaan. Työvoimaa uusintava toiminta, kuten esimerkiksi ruoanlaitto, kodinhoito, läheisyys ja emotionaalinen tuki, pitää työkyvyn riistettäväksi kelpaavalla tasolla. Epävirallisen hoivatyön tärkeys alati kovenevan työelämän maailmassa ilmenee korostuneesti myös porvareiden ”perhearvoja” ja ”yhteisöllisyyttä” peräänkuuluttavissa puheenvuoroissa.

Yhteistä erilaisille kodin ja ystävyyssuhteiden piiriin paikantuville työvoiman tuottamisen ja uusintamisen menetelmille on se, ettei niistä makseta palkkaa. Kyse on maksamattomasta työstä, pääomaa hyödyttävästä toiminnasta jota ei kuitenkaan tunnusteta työksi, ja josta ei näin makseta rahallista korvausta. Palkattomaksi jäävä työvoiman käyttö tuottaa pääomalle resursseja, joiden avulla se kykenee alistamaan työvoimaa tehokkaammin. Maksamaton työ tarkoittaa siis elävän työn tappiota ja kuolleen työn voittoa, voimansiirtoa työläisiltä kapitalisteille. Palkkatyöksi tunnustetun ja palkattoman työn välistä rajanvetoa koskevat kamppailut ovat siten tärkeässä asemassa työvoiman ja pääoman välisen voimasuhteen rakentumisen kannalta.[ii]

Jälkiteollisessa kapitalismissa perinteisesti ei-työksi nähdyillä alueilla tapahtuva työvoiman hyväksikäyttö korostuu entisestään. Luovaan ideointiin, kommunikaatioon ja sosiaalisten verkostojen tuottamiseen perustuvaa jälkiteollista työtä tehdään potentiaalisesti missä, milloin, ja keiden kanssa tahansa. Jälkiteollisen työn tuote ei ole välttämättä fyysisesti havaittava esine tai palvelu, vaan yleisessä kanssakäymisessä rakentuvat sosiaaliset suhteet ja immateriaaliset ideat, jotka toimivat sekä muun tuotannon edellytyksinä että suoran haltuunoton alustoina. Tehdas- tai toimistotyöläisten ohessa voidaan näin puhua yhteiskuntatyöväestä (tai kaupunkityöväestä), jonka työn tuote on yhteiskunta tai kaupunkiympäristö yleisessä mielessä; esimerkiksi kaupunginosien turisteja ja sijoittajia houkutteleva trendikkyys, sosiaalisessa mediassa tapahtuva ja sen jättiyhtiöitä rikastuttava vuorovaikutus tai luovien alojen yritteliäisyyttä tuotteistavien korporaatioiden varallisuuden lähteenä toimiva palkaton verkostoituminen, yhteistoiminta, ”harrastaminen” ja ideointi. Kapitalistit eivät tällöin organisoi tuotantoprosessia suoraan, vaan pikemminkin loisivat yhteiskuntatyöväen suhteellisen omaehtoisesti tuottamassa ja uusintamassa kaupunkiympäristössä. Pääoma kuppaa vuokratuloa, kiskoo korkoa sekä aitaa yhdessä tuotettuja resursseja yksityiseen käyttöön.

Kun arvontuotanto ei rajoitu ainoastaan palkkatyöhön ja sitä jäljitteleviin ”palkattoman palkkatyön” muotoihin, vaan ulottuu koko yhteiskunnan tilaan ja aikaan, myös luokkataistelu leviää entistä korostuneemmin työpaikalta kaikkialle yhteiskuntaan. Palkkatyöhön sidotun työväen taisteluissa palkka merkitsi ja merkitsee suoraa osoitusta pääoman ja työläisten välisen voimasuhteen tilasta. Näissä kamppailuissa palkankorotus tarkoittaa työläisten voiman kasvua, ja toisaalta palkanalennukset tai palkkojen säilyminen ennallaan tuottavuuden kasvaessa lisäävät maksamatonta työtä eli pääoman valtaa. Lisäksi palkkavaatimusten muotoilu ja niiden taakse asettuminen toimii yhtenä järjestäytymisen tekniikkana, joka yhdistää työläiset kollektiiviseen taisteluun. Yhteiskuntatyöväen kamppailujen kohteena on palkan tai tiettyyn työpaikkaan sijoittuvien työolosuhteiden ohessa korostuneesti yleiset kaupungissa elämisen edellytykset. Taistelu pääoman komentoa vastaan koskee tällöin muun muassa sosiaaliturvaa, terveydenhuoltoa, vuokratasoa, joukkoliikennettä ja oikeutta kaupunkitilan vapaaseen käyttöön. Voitot näissä kamppailuissa merkitsevät sekä autonomian kasvua suhteessa palkkatyöhön että epäsuoraa korvausta palkkatyön ulkopuolisesta arvontuotannosta.

Yhteiskuntatyöväen ja pääoman välisen voimasuhteen tila ratkaisee siis sen, mikä osuus yhdessä tuotetusta vauraudesta säilyy vapaasti kaikkien hyödynnettävissä, ja mikä osuus siitä siirtyy kapitalistien pankkitileille. Luokkataistelua eivät siten käy ainoastaan palkkatyöläiset, vaan yhtä lailla esimerkiksi opiskelijat, työttömät, kotivanhemmat, pienyrittäjät ja freelancerit.

Pääoman ajoittain vakaalta näyttävä järjestys ei siis ole vailla turbulenssia. Sen arvonlisäystä palveleva tuotanto on sitä vastaan asettuvien kamppailujen uhan lävistämä. Alistumattomien työläisten vastarinta pakottaa kapitalistit keksimään jatkuvasti uusia menetelmiä työläiskapinoinnin rauhoittamiseksi. Luokkataistelu ohjailee näin pääoman kehitystä ja ajaa sen uudistuksiin tuotannon organisoimisessa. Mikä on pääomalle toisaalta väistämätön uhka ja toisaalta sen kehityksen moottori, on työläisille tae autonomian kasvattamisesta ja paremman elämän mahdollisuudesta. Työvoimaa, siis yleisiä inhimillisiä kykyjä, voitaisiin lähtökohtaisesti käyttää mihin tahansa, mutta pääomalle alistettuina ne jähmettyvät työksi eli työläisten riistämisen välineeksi. Luokkataistelu määrittää sitä, mikä osuus aikaa ja suorituskykyä ainutkertaisista elämistämme käytetään pääoman arvon lisäämiseksi, siis esineellistetään kuolleeksi työksi, ja mihin hintaan. Kyse on siis lopulta siitä millä tavoin ja kenen hyödyksi käytämme kykyjämme; miten järjestämme elämämme sekä elinhyödykkeidemme tuotannon.

Näissä pääoman järjestystä hajottavissa ja proletaarista itsenäisyyttä rakentavissa kamppailuissa nousee esiin työväenluokka elävän työn poliittisena hahmona. Työväenluokka ei siten muodostu ainoastaan alisteisesta suhteesta tuotantovälineisiin, vaan yhtä lailla käytännöistä, jotka asettavat tuon suhteen vaaraan. Luokkaa ei siis ole olemassa ilman luokkataistelua. Tästä näkökulmasta katsottuna työväenluokka ei ole identiteetti tai kasvatuksen, koulutuksen ja makutottumusten muodostama ”tausta”, vaan osallisuutta taistelussa pääoman valtaa vastaan. Näin ymmärrettynä työväenluokka tarkoittaa niiden ihmisryhmien ja vastarinnan käytäntöjen kokonaisuutta, joka asettuu vastustamaan pääoman komentoa ja kehittämään riistoa pakenevia elämänmuotoja. Työväenluokka ilmenee siten ennen kaikkea työstä kieltäytymisenä, vahingon tuottamisena pääomalle ja pyrkimyksenä käyttää työvoimaa muihin tarkoituksiin kuin kapitalistien vallan pönkittämiseen. Työväenluokka ilmentää jokaisessa kahakassaan ja kaikkein pienimmissäkin niskuroinnin eleissään toisin elämisen ja toisin tuottamisen mahdollisuuksia, tuhansia uusien maailmojen alkuja, jotka luokan voimien asteesta riippuen joko puhkeavat kukintoon tai nuukahtavat alas lyötyinä unohduksiin.

Koska kapitalistit ovat riippuvaisia työvoimasta, on pääoman kohtalo työläisten käsissä. Työväenluokka ei siten ole heikommassa asemassa tai pelkkä syrjinnän kohde. Se ilmaisee taisteluissaan ristiriitaa elävän ja kuolleen työn välillä, ristiriitaa, jota ei voi sovittaa syrjintää vähentämällä tai ennakkoluuloja purkamalla, luokkasuvaitsevaisuutta lisäämällä tai tunnustamalla työväenluokka neuvottelukumppanina, kohtelemalla sitä ”tasa-arvoisesti” porvarillisissa instituutioissa. Jos työväenluokkaa ei syrjittäisi, sitä ei olisi olemassa. Ainoa ratkaisu työväenluokan syrjinnän lopettamiseksi on työn ja näin ollen pääoman hävittäminen.

Työväenluokka taistelee siten ensi sijassa itseään vastaan. Murtaakseen pääoman vallan sen täytyy purkaa itsensä tuottavana luokkana, eli estää työvoiman luovuttaminen kapitalistien käyttöön. Työväenluokka ei siksi tarvitse ”eliittiä” viholliskuvakseen tai ymmärtäjäkseen, eikä havittele yhteiskunnan valta-asemien valtaamista tai pyri nostamaan itseään hallitsevaksi luokaksi. Työväenluokka kamppailee kadotakseen, hävittääkseen ne yhteiskunnalliset valtasuhteet ja instituutiot jotka muodostavat sen riistettynä luokkana. Tämän taistelun kulkua kehystää luokan organisoitumisen taso ja sen kapasiteetti käydä hyökkäykseen riiston maailmaa vastaan.

Luokan kokoonpano

Työn ja taistelun olosuhteet muuttuvat, ja työväenluokan kamppailut sekä rakentuvat kulloisissakin työvoiman alistamisen ympäristöissä että pakottavat muutoksiin tuotannon järjestämisen tavoissa. Työväenluokka ei siis ole jo muinoin 1800-luvulla täysikasvuisuutensa saavuttanut reliikki, joka tuottaisi ja taistelisi aina samalla tavalla läpi vuosikymmenten ja -satojen. Esimerkiksi 1900-luvun alun, 1960-luvun ja 2010-luvun työväenluokilla on kullakin omat erityiset tuotannon ja vastarinnan muotonsa. Työväenluokka muuttaa taistellessaan itseään ja muodostuu jatkuvasti uudestaan riistoa vastaan kamppailevana voimana niin kauan kuin kapitalismia on olemassa. Luokan alituinen liike voidaan havaita myös sen virallisten instituutioiden, kuten puolueiden ja ammattiliittojen, käydessä kyvyttömiksi reagoimaan tuotannon ja vastarinnan muutoksiin. Jos halutaan löytää kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivia organisoitumisen tapoja, olisi kyettävä hahmottamaan, millä tavoin luokka tuottaa ja taistelee.

Työväenluokkaa muuttuvana ja olosuhteitaan muuttavana sisäisesti heterogeenisenä poliittisena voimana voidaan tarkastella italialaisen operaismon käyttämän luokkakokoonpanon (tai luokkakomposition) käsitteen avulla. Termi kokoonpano alleviivaa luokkaa prosessina ja kamppailuna: luokka on kasattu kokoon eritaustaisista työläishahmoista ja heidän tavoistaan tuottaa ja kamppailla, joita kehystää reaktioina työväen vastarintaan rakentuneet työvoiman kontrolloinnin kulloisetkin muodot. Luokka ei ole sisäisesti eheä kokonaisuus, joka koostuisi ainoastaan yhdestä työläisryhmästä tai sukupuolesta, kuten esimerkiksi teollista työtä tekevistä valkoisista miehistä. Luokka on sukupuolitettujen ja rodullistettujen hierarkioiden lävistämä, ja pitää sisällään suuren variaation erilaisia suoria ja näkymättömämpiä vastarinnan käytäntöjä, sekä lukemattomia haluja ja haaveita paremmasta elämästä. Luokkakokoonpanon analyysillä voidaan havainnoida niitä lukuisia muotoja, joita elävän työn taistelu pääoman komennosta vapautumiseksi kulloinkin ottaa, ja yrittää hahmottaa keinoja näiden kamppailujen voimistamiseksi.

Luokkakokoonpano on tapana jakaa kahtia luokan tekniseen ja poliittiseen kokoonpanoon. Luokan tekninen kokoonpano tarkoittaa niiden käytäntöjen kokonaisuutta, joilla elävä työ on valjastettu pääoman palvelukseen. Tämä käsittää esimerkiksi työssä hyödynnettäviä ominaisuuksia ja kykyjä, työskentelyn ja yhteistoiminnan järjestämisen tapoja, työvälineitä ja koneita, työläisiin kohdistuvan valvonnan ja komentamisen menetelmiä, työsuhteiden sopimisen muotoja, sekä luokan sisäisiä niin luokkataisteluun palautumattomia kuin pääoman varta vasten tuottamia (esimerkiksi sukupuolittuneita tai rodullistettuja) hierarkioita, joita pääoma hyödyntää alistaakseen työvoimaa tehokkaammin. Luokan teknisen kokoonpanon analyysi esittää siis kysymyksiä siitä millä tavoin tuotamme, millä tavoin meitä hallinnoidaan, mitkä tekijät luovat hajaannusta keskuuteemme ja tekevät meistä voimattomampia. Luokan teknisen kokoonpanon tarkastelun avulla on mahdollista kartoittaa tuotantorakenteen pisteitä, joissa pääoma on haavoittuvimmillaan ja elävä työ vahvimmillaan, sekä osoittaa järjestäytymistä vaikeuttavia luokan sisäisiä valtasuhteita.

Jos luokan tekninen kokoonpano ilmentää luokkataistelun ”objektiivisia” olosuhteita, on poliittinen kokoonpano luokan subjektiivinen riiston rakenteita hajottava ja proletaarista vastavaltaa rakentava elementti. Luokan poliittinen kokoonpano muodostuu niistä haluista, haaveista, vastarinnan käytännöistä ja järjestäytymisen tavoista, jotka kulloinkin luonnehtivat elävän työn pyrkimyksiä paeta pääoman tyranniaa.

Kenties näkyvimmillään poliittinen kokoonpano ilmenee työväenliikkeen virallisten instituutioiden organisoimina lakkoina ja palkkataisteluina. Luokan poliittinen kokoonpano ei kuitenkaan tyhjene välittömästi havaittaviksi yhteenotoiksi tai virallisesti tunnustettuihin työläisten ja pääoman välisiin neuvotteluihin, joista voimme lukea sanomalehdistä. Poliittinen kokoonpano ilmentää myös niitä lukemattomia arkipäiväisen tottelemattomuuden ja niskuroinnin eleitä, jotka tuottavat alati leviäviä halkeamia riiston rakenteisiin ja rakentavat proletaarisen vertaistuen edellytyksiä. Esimerkiksi laiskottelu työpaikalla, kahvihuoneiden hiljaiset nurinat, kellokorttilaitteiden kusettaminen ja omien asioiden hoitaminen työajalla, sekä työpaikan ulkopuoliset proletaarisen haltuunoton muodot kuten esimerkiksi talonvaltaus, warettaminen, pummilla matkustaminen ja sosiaaliturvan ”väärinkäyttö” ovat jokapäiväisiä osoituksia luokan elinvoimasta, ja kertovat proletariaatin halusta elää vapaammin ja rikkaammin. Vastarintaa on kaikkialla siellä missä elävää työtä alistetaan, ja pääoman järjestys on vaarassa luhistua jokaisen päivän jokaisena tuntina. Luokan poliittisen kokoonpanon analyysin tehtävänä ei ole paljastaa näkymättömiä vastarinnan käytäntöjä vallalle, vaan etsiä tapoja vahvistaa näitä hiljaisia kamppailuja ja muodostaa liittolaisuuksia riiston maailman eri sopukoissa kytevien kapinoiden välille.

Luokkakokoonpanon tarkastelussa on siten kyse järjestäytymisen edellytysten hahmottamisesta. Jos haluamme kamppailla ja elää paremmin, meidän ei tarvitse tähyillä kaukaisten maiden konflikteihin, tulevaisuuden utopioihin tai idealisoidun menneisyyden menetettyihin paratiiseihin, vaan voimme lähteä liikkeelle katsomalla ympärillemme ja siitä mitä jo nyt teemme; miten elämme, tuotamme ja taistelemme. Luokka-analyysin tavoitteena ei siten ole tuottaa selvityksiä yhteiskunnan luokkarakenteesta ”päättäjien” käyttöön tai kuvailla työväenluokkaista kurjuutta porvarien syyllistämiseksi, vaan pyrkiä paikantamaan vastarinnan mahdollisuuksia ja purkaa luokkaa heikentäviä hierarkioita, eli löytää otollisia pisteitä tuottaa vahinkoa pääomalle sekä keinoja kasvattaa luokan yhtenäisyyttä ja kykyä kamppailla erilaisina yhdessä. Näin ymmärrettynä luokka ei ole asioiden tilaa kuvaava, vaan sitä muuttamaan pyrkivä käsite. Luokka syntyy ja elää taistelussa, eikä työväenluokan tarkastelu ole siten mielekästä tai edes mahdollista luokkakonfliktin ulkopuolisesta tai neutraalista positiosta.

Rekompositio ja luokkaero

Luokkakokoonpanon analyysi tarkastelee luokkaa liikkeessä, siis luokkataistelussa. Luokan poliittisen kokoonpanon piirissä käydyt kamppailut pakottavat pääoman tekemään uudistuksia luokan tekniseen kokoonpanoon, eli uudistamaan tuotannon rakenteita ja työläisten kontrolloinnin menetelmiä. Jälkiteollisen työvoiman alistamisen järjestelmän voidaan katsoa syntyneen vastatoimenpiteenä riiston teollisen organisoinnin haastaneiden liikkeiden kamppailuille. Antikolonialistiset ja feministiset taistelut sekä länsimaiden teollisuustyöläisten kieltäytyminen puuduttavasta liukuhihnatyöstä ajoi siirtomaiden puoli-ilmaisiin raaka-aineisiin, naisten tekemään maksamattomaan kotityöhön sekä työväenliikkeen ja teollisuuspääoman väliseen sosiaalidemokraattiseen luokkakompromissiin perustuneen riiston teollisen järjestämisen kriisiin. Tämän seurauksena teollinen työ on länsimaissa joko pitkälle automatisoitu tai siirretty halvemman työvoiman alueille, mikä on merkittävästi heikentänyt teollisten alojen ammattiliittojen voimaa. Tuotanto on muuttunut, mutta työväenliikkeen uudelleenmuotoutuminen on laajassa mittakaavassa jäänyt tapahtumatta.

Vaikka työväenliikkeen vanhat organisaatiot ovat menettäneet painostusvoimaansa, ei itse työväenluokka ole kadonnut minnekään. Luokkataistelun tulevaisuus on avoin, ja kapitalismin suunnan tai murskautumisen ratkaisee työläisten kyky tai kyvyttömyys järjestäytyä. On siis turha surra fordistisen aikakauden työväenliikkeen mennyttä suuruutta, haikailla vanhojen aikojen patruunoiden perään tai märehtiä loputtomiin ”uusliberalismin” ja ahneiden pankkiirien piikkiin laitettuja vääryyksiä. Työväenliikkeiden historia on täynnä uusia alkuja ja uudenlaisten organisaatiomuotojen kokeiluja. Yhdistävänä tekijänä työläisten taisteluissa on kautta aikain ollut se, ettei niitä ole koskaan voitettu vetoamalla sortajien tai porvarillisen yhteiskunnan hyvään tahtoon, vaan löytämällä tarpeeksi tehokkaita keinoja pakottaa pääoma vaatimuksiin.

Kysymystä luokan poliittisen kokoonpanon uudelleenmuotoutumisesta, toisin sanoen ”rekompositiosta”, ei ole mahdollista ratkaista ainoastaan havainnoimalla ja kirjoittamalla. Jos halutaan saada selkoa työväenluokasta ja sen tavoista tehdä vastarintaa, tai löytää keinoja luokan poliittisen kokoonpanon uudistamiseksi ja elävöittämiseksi, on organisoitava kamppailuja ja taisteltava itse. Ehkä olisi kuitenkin mahdollista yrittää luonnostella joitakin suuntaviivoja, jotka saattaisivat näyttää tietä uusien järjestäytymisen tapojen ja luokan itsenäisyyden kasvattamisen hahmottamisessa. Tätä proletariaatin itsenäisyyden ja toimintakyvyn vahventumista voidaan tarkastella luokkaeron käsitteen avulla.

Luokkaerolla on perinteisesti tarkoitettu väestöä jakavia eroavaisuuksia tulotasossa ja elintavoissa. Tuloerojen kaventamisessa ja köyhyyden vähentämisessä ei sinänsä ole mitään vastustettavaa, mutta sen tekeminen ”luokkaerojen kritisoimisen” nimissä tekee luokasta ja luokkaerosta täysin negatiivisia käsitteitä. Voisiko luokkaerolle löytää positiivisia merkityksiä, jos sen ymmärtää kurjistumisen sijasta osoituksena luokan itsenäisen toimintakyvyn kasvamisesta?

Työväenluokka voidaan nähdä niiden tuottavien voimien kokonaisuutena, jotka on nyt valjastettu pääoman arvonlisäyksen alaiseksi, mutta joita olisi mahdollista käyttää myös toisin. Toisaalta luokka muodostuu myös niistä kamppailuista ja vastarinnan käytännöistä, jotka murentavat pääoman komentoa ja rakentavat sitä pakenevia elämänmuotoja. Työväenluokka on siis proletariaatin kapasiteetti sekä hyökkäyksessä pääoman valtaa vastaan että uusien maailmojen luomisessa. Näiden pyrkimysten kannalta sellainen lähestymistapa, jossa pyritään sulauttamaan työväenluokka porvarilliseen kansalaisyhteiskuntaan, vähentämään luokan syrjintää tai tekemään siitä salonkikelpoinen yleisten asioiden hoitaja, jää voimattomaksi.

Käsitys luokkaerosta proletaarista itsenäisyyttä ja toimintakykyä vahvistavana prosessina lähtee liikkeelle työläisten ja pääoman välisestä epäsymmetriasta. Pääoma ja työväenluokka eivät ole tasapuolisia vastakohtia tai tasa-arvoisia kaupantekijöitä, eikä niiden välisessä kiistassa ole ensisijaisesti kyse pelkästä materiaalisten intressien määrällisestä eripurasta, jota voitaisiin sovitella porvarillisten instituutioiden neuvottelupöydissä jakamalla tuotannon hedelmiä tasaisemmin. Pääoman ja työvoiman välisessä kamppailusuhteessa on kyse laadullisesta ristiriidasta riistäjän ja riistettyjen välillä. Pääoma on synnynnäisesti reaktiivinen voima, jonka pakko uusintaa valtaansa riistämällä juontuu työväenluokan sille muodostamasta peruuttamattomasta uhasta[iii]. Pääoma tarvitsee työläisiä, mutta työläiset eivät tarvitse pääomaa. Luokkaeron organisointi ja kasvattaminen tarkoittaa tähän epäsymmetriaan tarttumista; pyrkimystä kehittää luokan itsenäisyyttä ja kykyä luokkataistelun kentän omaehtoiseen määrittämiseen.

Luokkaeron politiikka kieltäytyy toimimasta porvarien asettamalla ongelmien kentällä edes kritisoimisen muodossa. Luokkaeroa kasvattava työväenluokka ei vastaa porvarien esittämiin ”yhteiskuntamme ongelmiin”, vaan muotoilee omat kysymyksenasettelunsa, tai pikemminkin on se ongelma, joka pelkällä olemassaolollaan artikuloi pääoman tuhoa. Luokkaero tarkoittaa astumista ulos ainaisen kritisoimisen ja närkästymisen valmiista maisemasta proletaariselle ei-kenenkään maalle, jossa työläisten kova pakanarotu määrittää itse omat tarpeensa ja tavoitteensa vähät välittämättä kilpailukyvyistä ja muista porvarillisen politiikan ”yhteisistä eduista”.

Luokkaero tarkoittaa siten proletariaatin etujen röyhkeää ja häikäilemätöntä ajamista, joka porvarien pelleilyjen hermoherkän kyttäämisen sijasta pakottaa työväenluokan poliittiset vastustajat reagoimaan ja pöyristymään. Luokkaero on kohtuuttomuutta, jota pääoma ja sen lakeijat parlamentista lehdistöön ja sosiaalisen median moralisteihin eivät voi sietää. Se tarkoittaa enemmän rahaa vähemmällä työllä, maksutonta joukkoliikennettä, vallattuja asuinrakennuksia, työläisten valtaa päättää itse ajankäytöstään ja tekemisistään, muun muassa. Luokkaeroa tekevä työväenluokka ilmentää proletaaristen tarpeiden liiallisuutta porvarillisen sivilisaation ahtaissa raameissa. Proletariaatin maailmassa on vain yksi ääripää: työväenluokka ja sen taistelut työstä vapautumiseksi.

Työväenluokan autonomisen näkökulman puuttuminen johtaa moralisoivaan työväenliikkeeseen, joka näkökenttänsä sumentaman katkeruuden pimeydessä hapuilee konkreettisten viholliskuviensa lämpimiä sylejä. Tällöin manataan esiin sipilät, stubbit ja wahlroosit, ja keskitytään omien aloitteiden rakentamisen sijasta hallitusten ja eliittien oikeamielisyydessään turvallisentuntuiseen paheksuntaan.

Luokkaeroa tekevä työväenluokka ei kaipaa sen toimintakykyä heikentävää eliittiin kohdistuvaa mielenkiintoa, eikä sen polttoaineena ole ”luokkaviha”, vaan ilo proletaarisesta itsenäistymisestä ja uusien mahdollisuuksien avautumisesta. Kaunan sijasta sitä innoittaa pikemminkin rakkaus hyvään elämään ja riemu järjestäytymisen tuomasta toimintakyvyn lisääntymisestä. Työväenluokka tuottaa yhä autonomisemmin, ja pääoma ja sen mielivaltaiset työvoiman kontrolloinnin menetelmät ovat entistä selkeämmin pelkkiä hidasteita luovien kykyjen kehittymiselle. Luokkaero tarkoittaa siten proletaarisen virtuositeetin ja kyvykkyyden manifestaatiota, elävän työn luovan potentiaalin omaehtoista hyödyntämistä työväenluokan itsenäisyyden kasvattamiseksi.

Luokkaeron kasvattaminen ei siis merkitse köyhtymistä tai kurjistumista, jonka ajateltaisiin jossakin tietyssä pisteessä johtavan automaattisesti kapinointiin ja kansannousuihin, vaan luokan voimistumista ja toimintahorisontin laajenemista, sen lisääntynyttä kykyä pysäyttää riiston rattaat ja rakentaa uusia maailmoja. Meidän ei tarvitse odottaa yhteiskunnan polarisaation kärjistymistä, maailmantalouden romahtamista, ympäristökatastrofeja tai muita apokalyptisia dystopioita, jotta voisimme nähdä pääoman imperiumin horjuvan. Kapitalismin kriisi on jo täällä. Sitä kutsutaan työväenluokaksi.

[i] Marx, Karl: Pääoma. Suomentanut O.V. Louhivuori, Mauri Ryömä, Tuure Lehén. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, Helsinki 2013, s. 216.

[ii] Ks. esim. Dalla Costa, Mariarosa & James, Selma: The Power of Women and the Subversion of the Community, 1972, tai Federici, Silvia & Cox, Nicole: Counterplanning from the Kitchen (1975). Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction, and Feminist Struggle. PM Press, Oakland 2012.

[iii] Ks. Tronti, Mario: Kieltäytymisen strategia. http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/kieltaytyminen.htm, 30.12.2017.