viidakko_yksi

Jokainen, joka ei ole valmis työurien pidentämiseen, vihaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

– Jyrki Katainen

Downshiftaaminen on nykyajan kommunismia.

                                             – Björn Wahlroos

Alkukesän helteet paahtavat tukiviidakon yllä. Alhaalla lehvästöjen varjoissa Sipilän hallituksen kompuroiva offensiivi työttömiä vastaan jatkuu jo kolmatta vuotta. Hallitus ei perääntynyt asemistaan huhtikuun kehysriihessä ja pitää edelleenkin sinnikkäästi kiinni tragikoomisesta aktiivimallistaan. Samanaikaisesti huhtikuussa astuivat voimaan aktiivimallin ensimmäiset leikkaukset työttömyystukeen. Hallitus uskoo kenties näin viimein murtaneensa työttömien omanarvontunnon. Ylimielisyydestään humaltuneena se on uskaltautunut yhä syvemmälle sosiaaliturvajärjestelmän mangrovetiheikköön.

Aktiivimallista kaavailtiin hallituksen elämänvastaisen politiikan kruunua. Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa siitä saattaa tulla pikemminkin koko rankaisevan sosiaalipolitiikan Waterloo, viimeinen epätoivoinen yritys palkkatyön pakkovallan palauttamiseksi. Ainakin sen aktiivimalli tekee jälleen näkyväksi, ettei minkäänlainen yhteiskuntasopimus pääoman ja työvoiman välillä ole mahdollinen. Viimeisimmätkin illuusiot ovat särkyneet. Viimeistään nyt on käynyt kertakaikkisen selväksi, että ei ole olemassa samaa venettä jota keinuttaa, ei talkoo- tai talvisodan henkeä, ei minkäänlaista orjapiiskurien ja työvoiman jakamaa yhteistä etua.

Aktiivimalli on puhdasta kusipäisyyttä jo muutenkin hankalassa taloudellisessa tilanteessa olevaa ihmisryhmää kohtaan. Se kertoo valmistelijoidensa täydellisestä piittaamattomuudesta työttömyystuella elävien hyvinvoinnista. Mallin säätäneisiin poliitikkoihin aktiivileikkurit tuskin tulevat koskaan kohdistumaan. Aktiivimallin kohteilla ja kärsijöillä ei sen sijaan ole ollut vaikutusvaltaa sen valmistelussa: aktiivimalli on rikkaiden tekemä uudistus, joka kohdistuu köyhiin. Se on omistavan luokan tekemä päätös huonontaa omistamattoman luokan elintasoa, pääoman kamaripalvelijoiden kädenojennus ahtaalle ajettua työvoimaa metsästäville työnantajille.

Aktiivimallin säätäneiden toimeentulo on siis turvattu, mutta sen kohteilla se muuttuu aiempaa epävarmemmaksi. Aktiivimallin laatijat eivät joudu jatkuvasti miettimään mistä saavat rahaa ruokaan, punnitsemaan rahatilannetta jokaisen pienimmänkin ostoksen kohdalla, unohtamaan köyhyysrajan ylittävän tulotason edellyttämät tulevaisuuden suunnitelmat. Näiden kahden eri todellisuuden tai ”kulurakenteen” välinen kahtiajako oli toki selvillä jo ennen aktiivimallia, mutta hallitus on uhkarohkeuttaan tehnyt sovusta näiden välillä entistä hauraampaa.

Aktiivimalli näyttäytyy näin ennen kaikkea vihollisuuden osoituksena. Hallitus kohtelee meitä työttömiä vihollisina, halusimme tätä tai emme. Mistä tämä työttömiin kohdistettu  kauna ja sapekas katkeruus, joka saa vuosi vuodelta aina vain kummallisempia muotoja? Miksi työttömien ei anneta olla rauhassa?

Sous les périodes d’attentes, la plage

Michel Foucault tarkastelee eräällä alkuvuoden 1973 luennoistaan[i] Guillaume-François Le Trosnen ja muiden fysiokraattien huolta irtolaisuuden muodostamasta uhasta 1700-luvun kehittyvälle kapitalismille. Fysiokraattien näkökulmasta irtolaisten asettama ensisijainen haaste ei ollut ryöstely eli toisin sanoen kuluttaminen ilman tuotannollista panosta, vaan liikkuvan elämäntavan aiheuttamat ongelmat tuotannon järjestämiselle. Irtolaisten liikkuvuus loi työvoimapulaa eli nosti palkkoja ja vähensi tuottavuutta muuttotappion alueilla sekä vaikeutti verotulojen keräämistä. Lisäksi irtolaisten usein avioliittoinstituution ulkopuolella syntyneet jälkeläiset edustivat kurittomuuteen ja joutilaisuuteen taipuvaisen populaation jatkuvuutta tulevan sukupolven muodossa. Liikkuvuus ja työkurin hylkiminen tekivät irtolaisista ja muista työstäkieltäytyjistä vakavan ongelman nousevan porvarisvallan järjestykselle:

Siitä alkaen, kun yhteiskunta määritellään yksilöiden välisten suhteiden järjestelmäksi, joka tekee tuotannosta ja sen maksimoinnista mahdollista, muodostuu kriteeri jonka mukaan määritellä yhteiskunnan vihollinen: kuka tahansa henkilö joka asettuu vastustavaan tai vihamieliseen asemaan suhteessa tuotannon maksimointiin.[ii]

Le Trosne haaveili irtolaisten selättämisestä orjuuttamisen sekä kansalaisoikeuksien ja lain suojan viemisen keinoin. Hän oli kiinnostunut myös mahdollisuudesta aseistaa maatyöläiset irtolaisia vastaan. Lisäksi Le Trosne unelmoi kaikille yhteiskunnan jäsenille annettavasta oikeudesta tappaa paikalle kaikki henkilöt, jotka eivät suostu pysymään aloillaan ja pakenevat työn järjestystä. Nämä suunnitelmat eivät ainakaan Ranskassa välttämättä sellaisinaan toteutuneet, mutta niiden sisältämät tavoitteet kurittoman väestön pakottamisesta työhön saavuttivat myöhemmin 1800-luvulla täyttymyksensä massiiviseksi paisuneessa vankilajärjestelmässä.

Työvoiman koulimisen ja kurittamisen menetelmät ovat kenties nykyisin osin erilaisia kuin 1700- ja 1800-luvuilla, mutta niiden logiikka ja ongelma ovat yhä pääpiirteittäin samoja: miten taata työvoiman saatavuus, eli miten kiinnittää ihmisten kyvyt ja kapasiteetit osaksi pääoman arvonlisäystä palvelevaa tuotantoa, miten estää pako pääomalle alistetusta työstä, ja miten muokata työvoimaa sellaiseksi, että se soveltuu parhaiten lisäarvon tuotannon maksimoimiseksi. Tottelemattoman työvoiman muodostama ongelma tuotannon järjestykselle näyttäytyy siksi edelleen kauhistuttavana vaarana kaikkien vierasta työvoimaa riistävien silmissä. Tämä uhka materialisoituu nykyään lakkoilevien palkkatyöläisten lisäksi esimerkiksi vapaaehtoistyöttömien, ikiopiskelijoiden, välivuosia pitävien nuorten, downshiftaajien ja varhaiseläkeläisten hahmoissa.

Työvoiman arvaamattomuus tekee pääoman vallasta haurasta. Palkkatyö ei ole välttämättömyys tai luonnollinen asiantila. Koska työnantajien valta määrätä tuotannon olosuhteista on peräisin työvoiman hyväksikäytöstä, voidaan tämä valta kumota estämällä työvoiman luovuttaminen työnantajien käyttöön. Siksi jokainen hienovarainenkin työstä kieltäytymisen ele on pieni vallankumous, joka murentaa pääoman valtaa sekä vapauttaa aikaa ja voimia palkkatyön ikeestä.

Kaikki inhimillinen toiminta, joka on pääoman näkökulmasta työvoiman haaskausta, ilmentää vihollisuutta työnantajien valtaa kohtaan. Siksi pakoreitit tuotannon maksimoimisen pakkovaltakunnasta on tilkittävä, ja kaikki vapaan elämän iloista nauttivat kesyttömät karkulaiset on otettava kiinni ja raahattava takaisin pääoman plantaaseille. On pidennettävä työuria sekä alusta että lopusta, vauhditettava opiskelijoiden valmistumista ja ehkäistävä sosiaaliturvan mahdollistamia lepohetkiä, ja lisäksi moralisoitava ja syyllistettävä ankarasti kaikkia, jotka eivät ole valmiita uhraamaan elämäänsä ja terveyttään pääoman arvonlisäyksen alttarilla.

Koska kapitalistinen yhteiskuntajärjestys perustuu työvoiman alistamiseen, on kieltäytyminen tästä alistamisesta koko riiston yhteiskuntaa horjuttava teko. Työstä kieltäytyminen tarkoittaa siten kieltäytymistä tulla hallituksi pääoman arvonlisäyksen sanelemien periaatteiden mukaisesti. Tämä tottelemattomuus ei rajoitu ainoastaan palkkatyösuhteeseen, vaan nousee esiin kaikkialla siellä, missä elämän aikaa yritetään sekä väkipakolla että lempeästi suostutellen mukauttaa pääoman kuvottavan järjestyksen rytmeihin: kouluista kasarmeille, keittiöistä makuuhuoneisiin, TE-toimistojen ja vankityrmien kautta metropolien avoimeen kaupunkitilaan.

Mitä tarkoittaisi yhteiskunnan pelisääntöjen noudattaminen, yhteiskuntaan sopeutuminen? Täytyisi hyväksyä, että jollei itse onnistu kohoamaan riistäjäksi, joutuu luovuttamaan mittavan osan ainutkertaisesta elämästään työnantajien vallan ja rikkauden kasvattamisen välineeksi. Täytyisi hyväksyä, että suuri joukko ihmisiä joutuu elämään työttöminä köyhyydessä ja työvoimaviranomaisten armoilla. Täytyisi hyväksyä, että tuotantoa kasvatetaan planeetan ja sen asukkaiden kestokyvystä riippumatta.

Jos kieltäytyminen alistamasta elämäämme pääomalle tekee meistä sitä palvelevan yhteiskuntajärjestyksen vihollisia, niin tehköön. Tämä on vihollisuutta, joka on syytä kantaa mitä suurimmalla ylpeydellä. Yhteiskunnan viholliset – olkoon tämä kapinalippujemme ylväs tunnus taistelussa riiston maailmaa vastaan.

Työttömyys työvoiman saatavuuden säätelemisen keinovalikoimana rakentuu hallinnoimaan tätä arvaamattoman työvoiman muodostamaa vihollisuutta. Suuret ponnistukset työttömien rankaisemiseksi ovat käänteinen osoitus työstäkieltäytyjien voimasta. Aktiivimalli manifestoi työnantajien pelkoa työvoiman saatavuuden hupenemisesta. Se on työstäkieltäytyjien alistumattomuuden monumentti, työvoiman alistamiseen perustuvan paskayhteiskunnan epätoivoinen yritys repiä sitä pakenevat työkarkurit takaisin ruotuun.

Palkkatyö perustuu ajan ja voimien takavarikointiin, ajan ja elämän eristämiseen ja niiden kiinnittämiseen tiettyyn tuotantorakenteen pisteeseen, joka tuottaa lisäarvoa työn teettäjälle. Työttömyysturvan vastikkeellisuus seuraa samaa logiikkaa, vaikka työttömiltä edellytetyt suoritukset eivät välttämättä ole millään tavalla tuottoisia kenellekään muille kuin työttömiä kurssittaville konsulttifirmoille. Työttömän on kiinnitettävä voimiaan tiettyihin TE-toimiston määräämiin kohtiin, eli osallistuttava typerille kursseille, ”päivitettävä osaamistaan”, haettava työpaikkoja joihin ei ole mahdollista päästä, alistuttava palkattomiin harjoitteluihin sekä lisäksi stressattava toimeentulosta ja uusista sosiaaliturvan heikennyksistä. Työtöntä ei saa päästää veltostumaan tai ”syrjäytymään”. Työttömän arkea on jatkuvasti häiriköitävä ja hankaloitettava, jotta hän ei pääse liiaksi vieraantumaan palkkatyön tuhoisasta tahdista.

Työttömyys toimii lisäksi instituutiona, joka painaa palkkatyösuhteen ulkopuolella tapahtuvan arvontuotannon näkymättömiin. Immateriaalisiin ideoihin sekä kielellisiin, sosiaalisiin ja tunteellisiin kykyihin perustuvassa jälkiteollisessa kapitalismissa arvontuotanto pursuaa yli vanhojen aikaan ja paikkaan sijoittuneiden rajoitteidensa. Työttömien osallistuminen tähän tuottavaan toimintaan jää ilman korvausta tai tunnustusta. Jos palkkatyössä käyvä saa palkkansa lisäksi kenties hyväksytysti hengähtää hetken niin kutsutulla ”vapaa-ajallaan”, langettaa työttömyys materiaalisen köyhyyden ohessa syyllistävän varjon koko elämän ajan ylle. Pääoman yhteiskunnan silmissä työttömyys on epäolemista ja työttömät epäolevia, jotka ”tekemättä mitään” kelpaavat korkeintaan halveksunnan tai säälin kohteeksi. Vaikka palkkatyön merkitys arvontuotannossa on vähentynyt, muodostaa palkkatyön järjestys ja sille ominainen työn ja ei-työn tiukka erottelu edelleen kehikon, jonka avulla työvoimaa pidetään kurissa ja herran nuhteessa.

Palkkatyön ajalla on oma järjestyksensä – aamulla töihin, illalla himaan. Vapaa-aika on jaksotettu työssäjaksamista palveleviin harrastuksiin ja läheisten huomioimiselle omistettuun ”laatuaikaan”. Näiden ajallisten rutiinien rikkoutuminen, toisin sanoen työttömyyden mahdollistama ajan vapaa käyttö ja omaehtoisten päivärytmien luominen, kiireetön samoilu tukiviidakossa ja karenssien takaisilla hiekkarannoilla vetelehtiminen, hankaa pääoman yhteiskuntaa koossapitävää päiväjärjestystä vastaan. Vaikka tämä ”vapaa aika” ei välttämättä ole köyhyyden ja työttömyyteen liitetyn stigman takia aina niin ruusuista, on sitä silti pyrittävä jatkuvasti hankaloittamaan erilaisin työvoimapoliittisin menetelmin.

Joitain vuosia sitten työvoiman ajankäyttöön sisältyviä konflikteja käsiteltiin myös niin kutsusta downshiftaamisesta käydyissä keskusteluissa. Downshiftaaminen on ehkä helppo sivuuttaa raharikkaiden harmittomana lifestylekokeiluna, mutta kenties siihen silti sisältyy riiston kertosäkeitä uhkaavaa potentiaalia, ainakin jos sen edellytykset onnistutaan takaamaan kaikille köyhyyttä poistamalla. Downshiftaaminen muodossa tai toisessa merkitsee oman ajan ja elämän haltuunottoa ja symboloi siten sodanjulistusta kaikille heille, joiden valta ja rikkaus perustuvat vieraan työvoiman hyväksikäyttöön. Downshiftaamisen voi nähdä kellokortteja hylkivien ajallisten järjestysten luomisena, uusien ajallisten horisonttien avautumisena jatkuvan stressin ja kiireen väistyttyä, kieltäytymisenä alistumasta ulkoa tuleviin ajankäyttöä koskeviin määräyksiin.

Työvoiman ajankäytön päivittäinen kontrolloiminen ei riitä työnantajien vallan ylläpitämiseksi. Elämän aika on mukautettava pääoman aikaan myös pidemmällä mittakaavalla. TE-toimistojen viestinnässä painotetaan kyllästymiseen asti CV:n merkitystä työllistymisen kannalta. Valvontakameroiden ja digitaalisten urkintamenetelmien yleistymisestä ollaan usein ja varmasti syystäkin huolissaan, mutta ansioluettelon tunkeutuminen ihmisten elämään ja aikahorisonttiin jää yleensä vähemmälle huomiolle.

Curriculum vitae lienee yksi kapitalismin historian tehokkaimmista tarkkailun ja rankaisemisen menetelmistä. CV on työnantajien ikkuna työvoiman elämään, josta käsin pieninkään hairahdus urakehityksen kaidalta polulta ei jää huomaamatta. CV painostaa uhraamaan nykyisyyden epämääräisen tulevaisuuden takia ja sarjoittamaan elämän aikaa työmarkkinoiden aikaan vuosien mittakaavassa aina ensimmäisistä koulutusvalinnoista ja kesätyöpaikoista lähtien. Onkin hyvin kuvaavaa, että ansioluetteloiden tuunauspajoja kutsutaan juuri CV-klinikoiksi. Aivan kuten terveydenhoitojärjestelmä luo normittavan katseensa ihmisen koko elämänkaareen, on ansioluettelo keino arvioida ihmisen elämänvaiheita sen perusteella, kuinka paljon ne poikkeavat siitä keskiarvosta joka ”näyttää hyvältä CV:ssä”.

Jos 60-luvun radikaalit polttivat sotilaspassejaan vastustaakseen imperialistisia sotia, polttavat tämän päivän työkapinalliset ansioluetteloitaan vastalauseena pääoman pyrkimyksille kolonisoida kaikki inhimillisen elämän alueet osaksi arvonlisäyksensä imperiumia.

Aktiivimallia ja sen maailmaa vastaan!

Työttömyyspolitiikan haaste on ylläpitää työttömyyttä työvoiman hallinnoinnin mekanismina mutta estää sen aiheuttamaa ahdinkoa kääntymästä avoimeksi kapinaksi. On tuotettava työttömät hallittavina yksilöinä, mutta varottava ettei heistä muodostu kapinallista ryhmää. Työttömät täytyy pitää hengissä ja työkykyisinä, jotta he pitävät palkkatasoa alhaalla, mutta toisaalta on huolehdittava, että heidän elintasonsa pysyy riittävän matalana, jotta ”kannustimet” työn vastaanottamiseksi säilyvät. On siis luotava ja ylläpidettävää ihmisryhmää joka säätelee työvoiman tarjontaa, mutta kuitenkin estettävä sen liiallinen etääntyminen palkkatyön rytmistä. Työttömyyspolitiikka on tasapainoilemista tämän ristiriidan aallokoissa. Ja tätä haurasta tasapainoa aktiivimalli nyt horjuttaa.

Tuleeko aktiivimallista sosiaaliturvan vastikkeellistamisen lakipiste, se kohtalokas kynnys, jonka ylittämistä työhönpakottajat tulevat vielä tuhannesti kiroamaan rapistuvan valtansa viimeisissä linnakkeissa? Tämä on ennen kaikkea järjestäytymisen kysymys. Tämä on otollista aikaa meille tukiviidakon sisseille. Tämä on taistelu, joka uhkaa pääoman järjestyksen perustuksia.

Tukiviidakossa partioivien orjanmetsästäjien machetet osoittavat jo tylsistymisen merkkejä. Kenties tulemme silti näkemään vielä kaksi, kolme, monta aktiivimallia, ennen kuin dekolonisaatio palkkatyöstä saapuu viimein päätökseensä. Se on ainakin selvää, ettei meillä työttömillä ole ainuttakaan syytä hävetä tai nöyristellä pääoman paskayhteiskunnan edessä. Ei enää häpeää, ei syyllisyyttä, ei tunnustuksen hakemista riistäjiltä.

Taistelu palkkatyön pakkovaltaa vastaan lähtee oman elämän arvokkuuden tunnistamisesta. Vihamielisen yhteiskunnan puristuksissa meitä suojelee ainoastaan itsekunnioituksemme ja vertaistemme tuki. Poliitikoilta, kapitalisteilta tai palkkatyön kulttia palvovilta ammattiliitoilta on turha odottaa mitään. Työttömien kepittäminen jatkuu ainoastaan, mikäli me annamme sen jatkua.

Teksti: Joel Kilpi
Kuva: Upos

[i] Foucault, Michel. (2015) The Punitive Society: Lectures at the Collège de France, 1972–1973. Palgrave Macmillan, Houndmills, Basingstoke, Hampshire. S. 43–52.

[ii] Mt. 52.