Cinzia Arruzza (New School of Social Research, New York) on antiikin filosofiaa käsittelevien kirjojensa lisäksi julkaissut muun muassa kirjan “Vaarallisia suhteita: avioliittoja ja eroja marxismin ja feminismin välillä” (Dangerous Liaisons: The Marriages and Divorces of Marxism and Feminism). Hän on tukenut kansainvälistä naisten lakkoa Yhdysvalloissa ja on juuri kirjoittanut yhdessä Nancy Fraserin ja Tithi Bhattacharyan kanssa kirjan Feminism for the 99%.
Mikä on Manifesti 99 prosentin feminismille -kirjanne tavoite ja pääteesi?
99 prosentin feminismi on antikapitalistinen vaihtoehto liberaalifeminismille, josta on viime vuosina tullut hegemonista kamppailujen vähyyden ja mobilisaatioiden heikkouden takia. Liberaalifeminismillä viittaamme feminismiin, joka on keskittynyt muodollisen vapauden ja tasa-arvon ympärille ja joka hakee nimenomaan sukupuolieron epätasa-arvoisuuksien hävittämistä, mutta välineillä, jotka ovat saatavilla vain eliittiin kuuluville naisille. Ajatellaan vaikka sen tyyppistä feminismiä, jota edustavat naiset, kuten Hillary Clinton tai feminismejä, joista Euroopassa on tulossa monien islamofobisia teemoja korostavien hallitusten liittolaisia ”naisten oikeuksien nimissä”, kuten Sara Farris osoittaa hiljattain julkaisemassaan kirjassaan In the Name of Women′s Rights: The Rise of Femonationalism.
Sanoakseni asian selvästi: liberaalifeminismi on feminismin tyyppi, joka hakee sukupuolten tasa-arvoa luokan, etuoikeutetun sellaisen, sisällä jättäen kuitenkin taakseen naisten suuren enemmistön. 99 prosentin feminismi on vaihtoehto liberaalifeminismille, koska se on avoimesti antikapitalistista ja antirasistista: se ei erota toisistaan muodollista tasa-arvoa ja välttämättömyyttä muuttaa yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia suhteita kokonaisuudessaan, se ei erota muodollista tasa-arvoa välttämättömyydestä päästä eroon työn riistosta, luonnonvarojen ryöstöstä, rasismista, sodasta ja imperialismista. Se on osa transfeminismiä, puolustaa seksityöntekijöiden oikeuksia ja tarpeita, etsii poliittisia ja yhteiskunnallisia liittolaisia kaikista liikkeistä, jotka kamppailevat paremman maailman puolesta 99 prosentille.
Oletko sitä mieltä, että koko maailmassa kehittymässä oleva uusi naisliike voisi olla signaali yleisemmästäkin luokkataistelun paluusta?
Sitä toivon ja siitä olisin myös valmis lyömään vetoa. Ensinnäkin tämä uusi feministinen aalto on ainoa transnationaalisella tasolla olemassa oleva mobilisaation muoto, joka yhdistää miljoonia naisia ja miehiä koko maailmassa. Lisäksi joissakin maissa on jo vaikea nykyään erottaa selvästi toisistaan luokkataistelua ja feminististä liikettä: ajattelen ennen muuta Argentiinaa, mutta myös Espanjaa ja Italiaa. Uskon, että niiden, jotka ovat aidosti kiinnostuneita luokkataistelun paluusta, olisi luovuttava lopullisesti hajottavista ja uutta feminististä aaltoa halveksivista näkemyksistä. Heidän pitäisi lakata ajattelemasta, että feministiset mobilisaatiot ovat luokkataistelun antiteesi tai vain ulkoinen täydennys luokkataistelulle. Haluaisin kutsua ajattelemaan uutta feminististä liikettä radikalisoitumisen ja politisoitumisen prosessina, jossa työtätekevien naisten – usein nuorten, prekaarien, alipalkattujen tai palkattomien, työpaikoillaan seksuaalisesti hyväksikäytettyjen ja ahdisteltujen – subjektiivisuus on nousemassa esiin taistelevana ja potentiaalisesti antikapitalistisena subjektiivisuutena.
Näyttää siltä, että työväenluokan nykyisissä ja tulevissa kamppailuissa naisilla on ja tulee olemaan olennainen rooli. Tapahtuuko tätä jo nyt?
On hyvä ottaa tarkasteluun mielenkiintoinen ilmiö: lakkojen ja mobilisaatioiden määrän kasvu työpaikoilla, jotka kuuluvat yhteiskunnallisen uusintamisen alueelle. Ajatellaan vaikka opettajien lakkoilua Yhdysvalloissa (laittomia lakkoja, jotka ovat muuttamassa merkittävällä tavalla työväenliikkeen dynamiikkaa), terveydenhoitoalan naistyöntekijöiden lakko Intiassa tai, jälleen opettajien, lakkoa Brasiliassa. Kyse on lakoista, joissa naistyöntekijät ovat enemmistönä ja joissa naisilla on keskeinen asema. Vaikka ei olekaan mitään ilmiselvää sidosta näiden lakkojen ja viime vuosien naisten kansainvälisen lakon kanssa, uskon, että feministinen liike antaa näille naisille voimia näyttämällä, että kapinointi on mahdollista ja välttämätöntä.
Feministisissä mielenosoituksissa (Espanjassa ja Argentiinassa) kuuluu yhä useammin iskulause ”Patriarkaatti ja pääoma, rikollinen liitto”. Onko avautumassa uudelleen keskustelu kapitalismin ja sukupuoleen perustuvan sorron suhteesta?
Uskon, että syynä on se, että olemme nyt ajattelemassa uudelleen rakenteellisia ilmiöitä ja yhteiskunnallisten suhteiden kompleksisuutta, kun sen sijaan viime vuosikymmeninä suuri osa feminismistä oli uppoutunut niin sanottuun ”kielelliseen käänteeseen”, keskittyen erityisesti kysymykseen kielestä, kulttuurista ja henkilöiden välisistä valtasuhteista. Tästä näkökulmasta, se tosiasia, että nuoret feministiaktivistit ja feministiset ajattelijat ovat kiinnostuneita ymmärtämään sukupuolen alistamisen ja kapitalismin rakenteellista yhteyttä, ymmärtämään siis nykyisen tilanteemme syvempiä syitä, on hyvin positiivinen signaali.
Monissa artikkeleissasi kritikoit teesiä ”kaksista rattaista”, ”kahdesta järjestelmästä”, teesiä, joka määrittelee kapitalismin ja patriarkaatin itsenäisiksi järjestelmiksi. Miksi pidät tätä teesiä vääränä ja mitä käytännöllisiä seurauksia sillä on naisliikkeelle?
”Kahden järjestelmän” teorioista on olemassa erilaisia versioita ja niillä on erilaisia poliittisia seurauksia. Perinteisin, ranskalaisesta materialistisesta feminismistä vaikutteita saanut versio päätyy tavalla tai toisella käsitteellistämään rodullisen ja sukupuoleen perustuvan sorron hyväksikäytön suhteiden järjestelmäksi, ylipäätään ne käsitteellistävät sukupuolen luokaksi. Yksinkertaistan ihan liikaa: teoria on kehittynyt viime vuosikymmeninä paljon ja päätynyt paljon tarkempiin johtopäätöksiin joidenkin sen edustajien analyyseissa. Siitä huolimatta vastaväitteeni ovat kahta eri tyyppiä. Ensinnäkin, mikäli ymmärrämme sukupuolen luokaksi, meidän on välttämätöntä tulkita myös seksuaalinen ja sukupuoleen perustuva sorto luokkaristiriidaksi ja siis tosiasiallisesti joudumme sulkemaan ulos mahdollisuudet naisten ja miesten liittoutumisesta yhteisiin taisteluihin. Yksinkertaisesti sanoen: en liittoutuisi pomoni, vastustajani kanssa. Toiseksi, jos sukupuoli, rotu ja luokka ovat ilmaus kolmesta itsenäisestä järjestelmästä, jotka kietoutuvat ja limittyvät yhteen, ei ole selvää, miksi ne tekevät niin: miksi, mistä syystä? Itse asiassa todellisuudessa joissain tapauksissa perinteiset sukupuolisen sorron muodot ajautuvat suoraan konfliktiin pääoman intressien kanssa…
Vastakohtana “duaaliteorioille” puolustat ”yhteiskunnallisen uusintamisen” käsitteen merkitystä marxilaiselle feminismille…
Tapa, jolla tulkitsen tätä suhdetta – yhdessä Nancy Fraserin, Tithi Bhattacharyan, Sue Fergusonin, Sara Farrisin, David McNallyn ja muiden kanssa – perustuu yhteiskunnallisen uusintamisen käsitteelle. Parilla sanalla, puhumme toiminnasta ja työstä, johon sisältyvät työvoiman biologinen, arkinen ja sukupolvien välinen uusintaminen. Selvyyden vuoksi: työvoiman uusintaminen merkitsee elämän ja ihmisten tuottamista. Se ei rajoitu pelkkään ylläpitämiseen tai hengissä selviytymisen välttämättömyyksiin, vaan ulottuu myös monimutkaisempien tarpeiden tyydyttämiseen ja niiden kykyjen uusintamiseen, jotka auttavat muuttamaan työvoiman erityiseksi, kapitalistisilla markkinoilla myytäväksi tavaraksi. Puhutaan siis lasten sosialisaatiosta, kasvatuksesta, mutta myös terveydestä ja sosiaalipalveluista. Tämän tyyppisen toiminnan työvoima on vahvasti feminisoitunutta kahdessa merkityksessä: valtaosa (palkkatyöläisistä ja ei-palkkatyöläisistä) on naisia ja työssään he ovat kaikkein pahiten hyväksikäytettyjä.
Entä millä tavoin sorto ja riisto ovat sidoksissa yhteiskunnallisen uusintamisen alueelle?
Avain sen ymmärtämiseksi, mitä tekemistä yhteiskunnallisella uusintamisella on sukupuolen (ja osin rodullisen) sorron kanssa on, että yhteiskunnallinen uusintaminen kapitalismissa on välttämättä alisteinen voittoa tavoittelevalle tuotannolle. On paradoksi, että kapitalismi tarvitsee yhteiskunnallista uusintamista ja se on sille suhteellisen olennaista, mutta se ei halua maksaa sen kustannuksia. Ennen muuta koska kaikki yhteiskunnallisen toiminnan tavat perustuvat teknologisen kehityksen vähäisyyteen ja intensiiviseen työhön, mikä merkitsee vain sitä, että ne ovat kalliita tai niiden kustannukset ovat suuria. Tavat, jolla kapitalistit (ja valtiot) kykenevät pitämään kustannukset mahdollisimman alhaisina, vaihtelevat, mutta voimme tunnistaa joitakin yhteisiä piirteitä: huonosti palkattujen ja järjestäytymättömien maahanmuuttajien lisääntyvä käyttö yksityistetyillä aloilla (esimerkiksi, maahanmuuttajat, jotka hoitavat vanhuksia tai vammaisia); leikkaukset sosiaalikuluista tai palveluista, jotka pakottavat työtä etsivät naiset tekemään näitä töitä ilmaiseksi kotona; yhteiskunnallisen uusintamisen tuottavampien alueiden kaupallistaminen – ravintolaketjut, pesulat, jne. – käyttämällä jälleen maahanmuuttajien halpaa työvoimaa.
Voimmeko lopettaa siihen, että luokkaan kohdistuva riisto, sukupuolinen ja rodullinen sorto muodostavat monimuotoisen kokonaisuuden kapitalismin sisällä…
Olisi paljon lisättävää näistä asioista, ja yhteiskunnallisen uusintamisen teoria ei selitä kaikkea, mutta se antaa meille teoreettisia välineitä nähdä kuinka näennäisesti toisistaan erilliset ilmiöt kehittyvät yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden ja uusintamissuhteiden kontekstissa ja kahlitsevat ihmisten elämää, rajoittavat mahdollisuuksia tiettyyn kehykseen ja järjestävät ja rajaavat elämämme rytmejä.
Käännös: Jussi Vähämäki
Alkuteksti julkaistu verkkolehdessä CTXT – Revista Contexto (https://ctxt.es/), käännös italiaksi julkaisussa Sinistra in rete (https://www.sinistrainrete.info/).