aktivoiva

Mikäli tuotannossa ja arvonmuodostuksessa on tapahtunut perustavanlaatuisia muutoksia, miten niihin on vastattu poliittisesti?

Mikä aktiivipolitiikka?

Aktiivipolitiikalla näyttäisi olevan oma erityinen asemansa nykyisessä kriisissä. Liekö nimittäin koskaan samalla tavalla puhuttu työllisyyttä lisäävistä toimenpiteistä kuin nyt. Puhe sekoittuu niin moraaliseen paatokseen palkkatyön tärkeydestä kuin myös aivan aitoon huoleen ihmisten toimeentulosta ja hyvinvoinnista. Aktiivipolitiikan tavoitteena onkin työttömän, toimeentulotukea tai työttömyysturvaa saavan henkilön saaminen takaisin palkkatyöhön. Siinä sosiaalipolitiikka yhdistyy työllisyystavoitteisiin. Kyse onkin laajemmasta sosiaalipolitiikan muutoksesta, jossa työkeskeisyys valtaa alaa. Työttömälle asetetaan aktivoinnissa tiettyjä ehtoja etuuksien saamiseksi, jotka liittyvät työnsaannin ja työllistymismahdollisuuksien kasvattamiseen osallistumalla aktiivitoimiin.[1] Kyse on osaltaan myös sosiaaliturvan ”vastikkeellistamisesta”, joka voidaan ymmärtää myös työvoiman paon mahdollisuuksien ehkäisemisenä sekä matalapalkkaisen työn tarjonnan lisäämisenä[2].

Aktiivipolitiikka on siis politiikan muoto, joka pitää sisällään monia kenties ristiriitaisiakin ulottuvuuksia. Sitä on turha lukea kuin piru raamattua, mutta toisaalta sitä ei kannata lukea myöskään pyyteettömänä kädenojennuksena ihmisen hyvinvoinnin parantamiseksi. Tässä tekstissä näkökulma on aktiivipolitiikan suhteessa kriisin lykkäämiseen tai välttämiseen. Teksti ei ota kantaa sen hyvinvointia koskeviin ulottuvuuksiin, joka olisi oma aiheensa.

Aktiivipolitiikkaa voidaan verrata workfare-politiikkaan, joka on lähtöisin Yhdysvalloista ja pitää sisällään samoja piirteitä. Ajatuksena on, että sosiaaliturvan tehtävänä ei ole tasata resursseja yhteiskunnassa vaan pyrkiä siirtämään ihmiset työelämään. Mutta kuten Kananen huomioi, eivät Pohjoismaat käytä termiä workfare – ja luultavasti kieltäytyisivät sitä käyttämästä.[3] Kananen onkin vertaillut kolmen pohjoismaan – Suomen, Ruotsin ja Tanskan – poliittisia uudistuksia suhteessa workfare-politiikkaan. Kananen laittaa merkille, että jos Ruotsissa ja Tanskassa on säilynytkin monia perinteisiä tasa-arvoon (egalitarian) liittyviä ulottuvuuksia, asettuu Suomi kovemman linjan edustajaksi. Suomessa tukien saamisen yhteyteen on liitetty vahva epätoivottavan käytöksen hallinta.[4] Viimeaikaiset keskustelut etuisuuksien saamisen tiukentamisesta ovat eräs esimerkki tästä. Työttömältä aletaan vaatimaan yhä tarkempia kriteerejä täytettäväksi. Enää ei riitä, että ihminen on valmis osallistumaan työmarkkinoille, vaan hänen tekemisiään halutaan hallita myös työttömyyden aikana. Sama vertailu Tanskaan ja Ruotsiin paljastaakin, että Suomessa ollaan korostetun huolissaan moraaliselta kannalta sosiaali- ja työttömyysetuuksien saajien käyttäytymisestä[5].

Workfare hylkää siis ajatuksen sosiaaliseen kansalaisuuteen liittyvistä ehdottomista oikeuksista, jotka loivat pohjan sosialidemokraattisille poliittisille uudistuksille läpi 1900-luvun[6]. Kyseessä ei ole siis mikään aivan pieni muutos. Se koskettaa koko hyvinvointivaltion perusteita ja on kytköksissä laajempaan muutokseen. Voidaan puhua jopa rikkaiden demokratioiden kriisistä. Kun siis seuraamme uutisointia esimerkiksi aktivoivasta/vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, on syytä pitää mielessä tämä muutos. Muutoksessa ei ole kyse vain jostain yksittäisestä poliittisesta uudistuksesta. Se heijastelee jotain paljon suurempaa. Workfare-ajattelun voidaan nähdäkin syntyvän tilanteessa, jossa tietyt roolit eivät enää ylläpidä yhteiskunnallista järjestystä. Kananen on tehnyt huomion, että Pohjoismaisessa kollektivistisessa sosiaalilainsäädännössä ihmiset voitiin jakaa selkeisiin kategorioihin. Kananen luettelee näistä esimerkkeinä työtön, eläkeläinen, työkyvytön ja väliaikaisesti sairas. Workfare astuu mukaan kuvioihin silloin, kun epäillään, että ihmiset eivät käyttäydy näiden kategorioiden mukaisesti eli kategoriat eivät enää ylläpidä yhteiskunnallista järjestystä.[7]

Kategoriat kriisissä 

Miksi ihmiset eivät enää sitten käyttäydy edellä esitettyjen kategorioiden mukaisesti? Uskon tällä olevan tekemistä laajemmin kapitalismin oman kriisin kanssa. Tämä tulee esiin esimerkiksi Gorzin tekstissä Lähtö kapitalismista on alkanut (2010), jossa hän kuvaa kuinka kapitalismi on saavuttanut niin sisäiset kuin ulkoisetkin rajansa. Se ei enää̈ kykene niitä̈ ylittämään. Näin siitä̈ muodostuu järjestelmänä̈ elävä̈ kuollut. Sen ainoana keinona selviytyä̈ on naamioida perustavien kategorioiden – työ̈, arvo ja pääoma – kriisit. Gorzin näkemys kriisistä̈ on täten se, että̈ pääoman massa ei enää̈ kykene saamaan arvoa tuotantoa kasvattamalla tai markkinoita laajentamalla. On ajauduttu tilanteeseen, jossa tuotanto ei kykene tuottamaan kylliksi tuloja, jotta tuotannollisilla lisäinvestoinneilla olisi arvoa. Näin yritykset kääntyvät tuottavuusinvestointien puoleen, jotka Gorzin mukaan johtavat murhaaviin kilpailun muotoihin. Sen perustavina piirteinä̈ ovat mm. työsuhteiden prekarisaatio, työntekijöiden määrän vähentäminen sekä ulkoistaminen. Syntyy makrotalouden ilmiö̈, jossa lisäarvoa tuottavan työn määrä vähenee samalla alentaen ostovoimaa. Riiston astetta yksilöä kohden siis kasvatetaan.[8]

Esimerkiksi edellä esitetty työttömän kategoria joutuu prekarisaation myötä kriisiin. Nykyään ihminen ei ole välttämättä selkeästi työtön tai täysipäiväinen työntekijä, vaan jotain siltä väliltä. Muutos kapitalismin arvonmuodostuksessa tuottaa siis vaikutuksen, joka koskettaa kollektiivista sosiaalilainsäädäntöä. Se tulee näin haastaneeksi – ehkä tahtomattaankin – yhteiskunnallisen järjestyksen. Työttömän kategoriaa koskettaa siis lisäarvoa tuottavan työn määrän vähentäminen, jolloin siitä tulee yhä useammalle ihmiselle ominainen kategoria (määrällinen muutos), mutta samaan aikaan se kuitenkin muuttuu myös vaikeammin hahmotettavaksi tai rajattavaksi (sen laadullinen muutos). Aktiivipolitiikka voidaan nähdä siis tämän arvonmuodostuksen muutoksen tuottamien vaikutusten eräänlaisena hallintakeinona, jolla pyritään ylläpitämään tiettyä yhteiskunnallista järjestystä. Se ajautuu siis toimimaan mielenkiintoisessa ympäristössä, kun työkeskeisyys nousee ylimmälle korokkeelle, vaikka työn määrän voidaan nähdä laskevan. Se heijastelee osaltaan siis hyvin sitä kriisiä, mikä syntyy palkkatyöinstituution rappeutumisen myötä. Suomalainen yhteiskunta on – useiden muiden länsimaalaisten yhteiskuntien tavoin – rakentunut ajatukselle palkkatyöstä, jolloin muutos kyseisessä kategoriassa koskettaa koko yhteiskuntaa, minkä takia workfare/aktiivipolitiikka voidaan nähdä yrityksenä selvitä kriisistä tai ainakin lykätä sitä.

Tämä yksinkertainen esimerkki paljastaa sen, miten ristiriitainen kokonaisuus ns. kapitalistinen yhteiskunta on. Kun se ratkaisee yhden kriisin (esimerkiksi voittojen tippumista koskevan), niin synnyttää se toisaalla uuden kriisin, jota varten on taas tehtävä jotakin, jotta edellisen ratkaisun tuottama ongelma (esimerkiksi työttömyys, ostovoiman laskeminen…) ei vaarantaisi taas jotain toisaalla (esimerkiksi lisäarvon realisoimista ja täten taas voittoja). Aktiivipolitiikka (tai workfare) on uskoakseni tulosta tästä kriisin lykkäämisestä ja/tai sen siirtämisestä. Se on eräs keino yrittää ratkaista yhden ratkaisun tuottama ongelma, jotta se ei muuttuisi akuutiksi.

Wolfgang Streeck kirjoittaakin kirjassaan Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism (2014) siitä̈, miten rikkaissa demokraattisissa maissa kapitalismi on ollut jo vuosien ajan kriisissä̈ kolmella erilaisella tavalla/alueella. Näitä̈ ovat:

  • 1) Pankkikriisi. Sen perustavanlaatuisena piirteenä̈ pankkien liika luoton laajentaminen, mihin liittyy suurimman osan muuttuminen yhtäkkiä̈ ”huonoksi”.
  • 2) Julkisen talouden kriisi. Sen perustavanlaatuisena piirteenä̈ budjettialijäämät ja valtion velkaantuminen.
  • 3) Reaalitalouden kriisi. Sen perustavanlaatuisena piirteenä̈ työttömyys ja taloudellinen taantuma.[9]

On hyvä myös huomata, että pankkikriisin taustalla vallitseva luoton laajennus on yhteydessä välttämättömään efektiivisen kysynnän takaamiseen, jonka nähtiin jo edellä johtuvan lisäarvoa tuottavan työn määrän vähentämisestä. Se muodostaa yhden niistä kuudesta esteestä, jotka voivat muodostua pääoman virtauksien esteeksi. Muita ovat 1) riittämätön rahapääoma, 2) työvoimaa koskeva niukkuus tai poliittiset vaikeudet, 3) riittämättömät tuotantovälineet, 4) työprosessissa esiintyvä tehottomuus tai vastarinta ja 5) sopimattomat teknologiset ja organisatoriset muodot. Missä tahansa tapahtuva katkos pääoman virtauksen kannalta voi pitkittyessään muodostaa kriisin.[10] Siten koko kriisiä voi tarkastella myös pääoman virtauksien kautta. Aktiivipolitiikan rooli on tässä olla osana ylläpitämässä virtausta, joka ei koskaan tunnu suoriutuvan kellokoneen tarkkuudella, vaan näyttää vuotavan aina jostain kohtaa. Samanlaisia ”vastasyklejä” eri esteille voi varmasti keksiä huomattavia määriä. Aktiivipolitiikka voi teoriassa koskettaa ainakin jo mainittua ostovoimaa, mutta myös ainakin kohtia 2 ja 4, koska sen eräänä huolena oli edellä esitetyn mukaisesti työttömän asenne.

Ostovoiman laskeminen ja työttömyyden kasvu ovat tietysti yhteydessä myös valtion tuloihin ja menoihin eikä vain pääoman kiertokulkuun sellaisenaan. Kun verotulot alkavat hiipumaan, niin kulujen peittäminen muuttuu valtiolle yhä vaikeammaksi. Syntyy tilanne, jossa valtio alkaa rahoittamaan toimintojansa yhä enemmän velalla verojen sijaan.[11] Tuloja koskevaa kriisiä siis lykätään toisaalle. Aktiivipolitiikan voidaan nähdä tässä asettuvan yhdeksi työkaluksi pyrkimyksessä kasvattaa veropohjaa siirtämällä ihmisiä takaisin palkkatyöhön. Toisaalta sen onnistumismahdollisuudet ovat suoraan liitoksissa jo esitettyyn kapitalismin omaan kriisiin. Syntyy tilanne, jossa velkojen maksua varten tarvitaan veroja, mutta myös koko tuotetun lisäarvon realisoimiseen tarvitaan ostovoimaa. Tästä syystä pääomalle olisi olennaista saada ihmiset palkkatyöhön (ostovoima), mutta toisaalta se ei ole valmis lisäämään investointeja sellaisiin kohteisiin, jotka lisäisivät työpaikkoja (lisäarvon tuotanto lisäämällä työntekijöitä). Aikamoinen ristiriita, jonka ehkä eräänlaisena oireena näemme juuri aktiivipolitiikan tietyt piirteet. Politiikka pyrkii tekemään jotain sellaista, mikä olisi välttämätöntä pääoman hyvinvoinnille, mutta samaan aikaan pääoma itse torppaa mahdollisuudet toisaalla vähentämällä lisäarvoa tuottavan työn määrää ja lisäämällä yksilöä kohtaan suoritettavaa riiston määrää.

Joonas Honkimaa

 

Lähteet:

Gorz André 2010. Lähtö kapitalismista on jo alkanut. Niin & Näin 3/2010. Saatavilla: https://www.netn.fi/lehti/niin-nain-310/lahto-kapitalismista-jo-alkanut Haettu: 24.9.2017.

Harvey David 2010. The Enigma of Capital and the Crises of Capitalism. Oxford Univerity Press.

Hibbert Neil 2007. Is Workfare Egalitarian? Teoksessa Politics and Ethics Review, 3(2) 2007.

Edinburgh University Press. S. 200–216.

Kananen Johannes 2012. Nordic paths from welfare to workfare: Danish, Swedish and Finnish labour market reforms in comparison. Teoksessa Local Economy 27(5–6) 558–576. Sage publications.

Karjalainen Vappu & Keskitalo Elsa 2013. Mitä on aktivointi ja aktiivipolitiikka? Teoksessa Kaikki työuralle! Työttömien aktiivipolitiikkaa Suomessa. Toim. Karjalainen Vappu & Keskitalo Elsa. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere. S. 7–20.

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delaeyd crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

Viitteet:

[1] (Karjalainen & Keskitalo 2013, 7–9.)

[2] (Virén & Vähämäki 2015, 33.)

[3] (Kananen 2012, 559.)

[4] (Kananen 2012, 558.)

[5] (Kananen 2012, 571.)

[6] (Hibbert 2007, 200.)

[7] (Kananen 2012, 561-562.)

[8] (Gorz 2010, 13.)

[9] (Streeck 2014, 6-9.)

[10] (Harvey 2010, 47.)

[11] (Kts. Streeck 2014, 66, 72–73.)