demokratiankriisi1

Jean-Luc Nancyn haastattelu

Koska demokratia on esitetty ainoana tapana yhteisen asian, etiikan, oikeuden tai sivilisaation suojelemiseksi, siitä on tullut merkityksetöntä. Yliopisto ja tutkimuksen vapaus, perustuslain ja laillisuuden puolustaminen populismia vastaan sekä valtion ja kirkon toimivallan määrittely ovat joitakin niistä alueista, joilla voimme huomata, että demokratian todellinen ongelma on itse sen määritteleminen. Filosofi Jean-Luc Nancyn haastattelu hänen osallistuessaan seminaariin Roma 3 -yliopistossa keskittyy näihin asioihin. ”Nyt on välttämätöntä ymmärtää, että pikemminkin kuin hallitusmuoto, demokratia on yhdessäolemistamme säätelevä idea.”

Yksi paikoista, joissa tämän idean tulisi nousta esiin on yliopisto. Koska te olette opettaneet niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, haluaisin kysyä teiltä, mitä tästä instituutiosta on tullut?

Luulen, että yliopisto on menettänyt oman instituutionsa mielen, sen olemisen tietona, joka tekee tutkimusta. Nykyisin yliopisto on noidankehän vanki. Sen julkilausuttuna päämääränä on säilyä yliopistona. Professorit ovat mahtavia mandariineja, jotka eivät tee mitään muuta kuin pyrkivät säilyttämään oman valtansa. Tilanne ei ole kovin erilainen kuin silloin, kun aloitin opintoni Sorbonnessa. Minulle se oli ankea kokemus. Sorbonnessa ei ollut juuri mitään, paitsi Georges Canguilhem, Paul Ricoeur, Jean Wahl, mutta järjestelmä oli vanhentunut aivan kuten koko Ranskan ja Euroopan opintojärjestelmä. Oli hyvin helppoa suorittaa arvosanoja. Luettiin Gurvitchin oppikirja ja suoritettiin sosiologia. Luettiin Jankèlevitch ja suoritettiin moraalifilosofia. Tämä koski kaikkia oppiaineita.

1968 johti yliopiston demokratisoitumiseen. Opiskelijana taistelin tämän tavoitteen puolesta Union democratique des etudiants francais -ryhmässä. Meillä oli joukko kovia vaatimuksia kuten opintopalkka. Meitä valmennettiin työtä varten ja meillä oli oikeus palkkaan. Taistelu oli erittäin merkittävä, vaikka en usko sen tuottaneen varsinaisia tuloksia. Tuohon aikaan kaikki vasemmistolaiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että yliopiston demokratisoimiseksi oli vastustettava itse yliopiston ideaa. 1968 merkitsi demokratian kriisiä yliopistolla, mutta me rajoituimme vain vaatimaan ”uudempaa” ja ”nuorempaa” yliopistoa.

Miten yliopistosta voi tulla taas demokraattinen?

Ei ole epäilystäkään siitä, että on olemassa tarve paikalle, jossa tiedon ja tutkimuksen vapaus on taattu. Mutta jos tämä on yliopiston tehtävä, silloin yliopiston pitäisi taistella itsensä avaamiseksi niin, että siitä tulisi avoin paikka, puhtaan avoimuuden yliopisto, instituutio vailla minkäänlaisia ehtoja. Juuri tämä oletus muuten teki mahdolliseksi Tuomas Akvinolaisen, Albert Suuren ja Johannes Scotuksen skolastisen yliopiston ja Humboldtin, Kantin ja Hegelin saksalaisen idealismin yliopiston, jonka jälkeläisiä Ranskan ja Italian yliopistot ovat. Yliopiston täytyy löytää uudelleen oma mielensä tutkimalla, mitä tiedosta on tullut.

Tieto ei enää vastaa ideaa eri tieteiden yhdistämisestä yhteen ainoaan suureen rakennelmaan eikä se ole tietojen tuottamista tietyn mallin mukaan. Tämä idea tuhoutui 1900-luvulla, kun tekniset tiedot laajenivat valtavasti. Tämä tietojen syveneminen tapahtui yhä enemmän yliopistojen ulkopuolella. Näin tapahtui jo Galileon ja Vesalion aikana, kun tuliaseita, kaupunkeja tai tuotantovälineitä opittiin rakentamaan lääketieteen, arkkitehtuurin tai insinööritaidon teknisissä korkeakouluissa.

Yliopistoissa ei tuolloin itse asiassa tuotettu mitään. Filosofit eivät opettaneet vaan kulkivat omia polkujaan kuten Descartes tai toimivat diplomaatteina kuten Leibniz. Tilanne muistuttaa pitkälti nykyistä.

Euroopan hallitukset reagoivat yliopiston kriisiin pakottamalla sen noudattamaan ”kilpailukyvyn” ja ”tuloksen” inspiroimaa mallia. Miten näihin uudistusyrityksiin olisi suhtauduttava?

Ne ovat kaksiselitteisiä uudistuksia, joiden pyrkimyksenä on päästä eroon ylipiston demokratisoinnista antamalla yliopistoille autonomia ja laittamalla ne kilpailemaan toisiaan vastaan. Tämän aikaansaamiseksi ne täytyy saada erikoistumaan ja etsimään rahoitusta yrityksiltä. En usko, että on pelkästään negatiivista pakottaa yliopistot omaksumaan jonkinlainen erityisluonne, mutta nämä uudistukset ovat pakottaneet ottamaan käyttöön tiukemman valintamenettelyn ja numerus clausuksen. Valintakoemenettely on demokratian vastaista. Suurella yliopistoperinteellä ei ole mitään tekemistä ammatillisen koulutuksen kanssa. Mutta todella kauheaa roolia esittäneen amerikkalaisen mallin innoittamina yliopistoista on tullut nimenomaan ammattikouluja. Jos joku ajattelee, että tämä on ainoa tapa rahoittaa tietoa, olisi syytä muistaa, että Yhdysvalloissa Harvardilla, Stanfordilla, Cornellilla ja kaikilla Ivy Leaguen yliopistoilla ei todellakaan ole rahoitusongelmia, mutta niitä ei voida kutsua demokraattisiksi yliopistoiksi. Eurooppalainen järjestelmä on kyllä byrokraattinen, mutta ainakin se takaa edelleen tietyn tasa-arvon. Amerikassa kaikki tietävät, että Harvardin tutkinnon ja Denverin tutkinnon välillä on suunnaton ero.

Ranskan viimeisimmissä aluevaaleissa yli puolet äänestäjistä jätti äänestämättä, Italiassa tällä hetkellä 40 prosenttia. Onko tämä protesti demokratiaa vastaan vai sen radikaalia kieltämistä?

Jos se olisi demokratian kieltämistä, me olisimme tekemisissä vallankumouksellisen tahdon kanssa. Sen sijaan äänestämättä jättäminen on oire perustavanlaatuisesta välinpitämättömyydestä, joka on täynnä vastavuoroisia syytöksiä. Siihen liittyy aina ajatus, ettei ”se ole sen arvoista”, että kaikki nuo oikeistolaiset ja vasemmistolaiset ovat sama asia, ettei kukaan pidä lupauksiaan ja poliitikot ovat kaikki valehtelijoita. Tässä asenteessa liittyvät yhteen poliittisen toiminnan yleinen kriisi ja kyynisyys, joka Ranskassa ilmaistaan fraasilla Tout pourri, ne on kaikki korruptoituja, likaisia.

Pourriture on fasistinen ilmaus, josta nykyisin on tullut voimakas poliitikkojen sekä heidän opportunistisen ja laskelmoivan politiikan tekemisen tapansa identifioimisen keino. Politiikan jatkuvasti yhä enemmän julkista tuomiota hakeva luonne, josta Italia tarjoaa ylittämättömiä esimerkkejä sekä mielihyvä, jota saadaan poliitikkojen yksityisten skandaalien paljastamisesta lehdissä, ovat luoneet idean, että elämme mafiamaailmassa pikemminkin kuin demokraattisessa järjestelmässä. Hannah Arendt on selittänyt tämän hyvin The Origins of Totalitarianismissa. Meidän ei tule koskaan unohtaa, että fasismit olivat vastaus demokratian rappeutumiseen.

Mitä ajattelette poliitikoista, jotka Ranskassa ja Italiassa vetoavat kansaan ylittääkseen demokratian kriisin?

Nicolas Sarkozy ja Silvio Berlusconi ovat tajunneet, että vasemmiston voimavarat ovat täysin lopussa. Taitavina laskelmoijina he ovat onnistuneet tarttumaan tilaisuuteen ottaa valta haltuunsa. Mutta todella vaikuttavaa minusta on se, etteivät he ainaostaan tee laskelmiaan kansan pohjalta vaan onnistuvat välillä venyttämään kyynisyytensä siihen pisteeseen, että he, Johtajat, vakuuttavat olevansa aivan kuin kaikki muutkin. Edessämme on kummallinen populismin muoto. Yleensä kansaan vedotaan kaikkien välitysten kumoamiseksi, sen osoittamiseksi, että demokratia liittyy kiinteästi kansalliseen ykseyteen ja ”kansaan”, jolla on syvälliset historialliset ja maantieteelliset juuret. Berlusconi ja Sarkozy haluvat osoittaa, että heidän yksityiselämänsä on samanlaista kuin heidän hallitsemansa kansan.

Uskotteko, että on hyödyllistä asettua populismia vastaan laillisuuden periaatteen nimissä? Vai löytääkö populismi aina keinon osoittaa olevansa tehokkaampaa ja vetovoimaisempaa kuin demokratia?

Pelkään, että populismi on voimakkaampaa kuin tällainen vastakkainasettelu. Pelkään myös, että demokratian puolustaminen laillisuutena on heiveröistä. Tämä on totta, mutta samaan aikaan on kuitenkin tarpeen puolustaa lain laillisuutta. Burkha-kysymyksen Ranskassa luoma kiivas väittely on esimerkki tästä. Hallitus haluaa ehdottomasti kieltää burkhan. Conseil d’État on jo vastannut kahdesti, ettei ole olemassa perustuslaillista syytä burkhan kieltämiseksi. Jää nähtäväksi, mitä perustuslakituomioistuin vastaa. Tässä tapauksessa laillisuuden puolustaminen on ihmisten vapauden puolustamista burkhan käyttämiseen, vaikka Ranskassa vain erittäin harvat naiset käyttävät sitä. Luulen, että populismin kukistamiseksi olisi otettava pois sen hallusta ”kansan” käsite. Populismi ajattelee, että kansa on ennalta oletettu identiteetti ja aina identtinen itsensä kanssa. Vetoaminen kansaan tuottaa joka kerta kansan jota ei koskaan ole identtinen itsensä kanssa.

Olette kirjoittanut että totuus demokratiasta on kommunismi? Voitteko selittää tämän väitteen merkityksen?

Demokratia kannattelee erästä poliittista, kulttuurista ja mielestäni myös henkistä halua, jota on pyritty kalvamaan ja nakertamaan läpi koko modernin historian renessanssista lähtien. Tuo halu on yhdessäolemisen halu. Apostolien teoissa toteutunut ja Engelsin myöhemmin uudelleen henkiin herättämä kommunismi on ensimmäisten kristittyjen ajoista asti kääntänyt ”poliittiseksi” tämän halun.

Keskiajalla se esimerkiksi viittaa dominikaaniluostarien juridiseen omaisuuden muotoon. Porvaristosta tulee kommunismin vihollinen, koska se kaappaa yhteen kuulumisen merkityksen ja tekee siitä suljetun omistajien yhteisön. Pikemminkin kuin hallitusmuotona, jonka tuhoisat vaiheet olemme oppineet tuntemaan, kommunismi tulisi tänään ymmärtää haluna vahvistaa omaa singulaarisuuttaan yhdessä toisten singulaarisuuksien kanssa. Tämä halu avaa demokratiassa tilan kaikkien yhdessä olemiselle, kunkin ja jokaisen olemiselle samaan aikaan. Eräs esimerkki, jonka voisin antaa, on queer-liike, jota ei voida palauttaa heteroseksuaaliseen eikä homoseksuaaliseen identiteettiin. Toisin kuin idea demokratiasta, joka palautuu arvojen yleiseen vastaavuuteen, tämä olisi edellytys demokraattiselle politiikalle, joka kieltäytyy tulemasta identifioiduksi jumalaan tai tasavaltaan (res publica), ja jättää auki tilan moninaisille identifikaatioille, yhteenkuulumisille ja niiden jakamisille.

Il manifesto, Roberto Ciccarelli, 2.7.2010