psykiatrinenvalta2

Michel Foucault: Le pouvoir psychiatrique. Cours au Collège de France 1973–74

1970-luvun alkupuolen luennoillaan Michel Foucault lähestyy jatkuvasti eri suunnista kysymystä siitä, minkälaista on luonteeltaan valta ei-fasistisissa tai ei-totalitaarisissa, siis niin sanotuissa demokraattisissa yhteiskunnissa. Minkälaista on valta, joka ei perustu ideologiaan, ei palaudu pelkkään valtiokoneistoon eikä suoraan fyysiseen pakottamiseen? Valta, joka ei ole suvereenia valtaa, ei perustu eikä palaudu armeijaan eikä poliisiin? Millä tavoin yhteiskunnissa, joissa näennäisesti valtaa käyttävät vaaleilla valitut edustajat, valtaa kuitenkin käytetään jokapäiväisessä elämässä tiedon tai asiantuntijuuden eikä parlamentaarisen mandaatin perusteella? Miten ja miksi lääkärit sanovat meille miten meidän on elettävä, psykiatrit sanovat ketkä meistä ovat hulluja, poliisit määrittävät milloin olemme rikkoneet lakia ja vankilan työntekijät millä tavoin joudumme elämään, kun meidät on tuomittu vankeusrangaistukseen? Edelleen: opettajat ja lastenpsykologit määrittävät sitä, millä tavoin ja minkälaisissa normatiivisissa vaiheissa on kasvettava lapsesta aikuiseksi, ja niin edelleen.

Foucault torjuu 1970-luvulla päättäväisesti kaksi yleistä lähestymistapaa näihin vallan muotoihin: kyse ei ole ideologiasta, ei minkäänlaisesta totuuden peittämisestä, eikä pelkästään tuotantosuhteiden olemassaolon suojelemisesta tai takaamisesta. Näillä vallan muodoilla on oma logiikkansa, omat toimintatapansa, ja niitä olisi analysoitava konkreettisista vallankäytön muodoista, tekniikoista, eikä ideologiasta, ei valtiokoneistosta liikkeelle lähtien. Kyse ei myöskään ole suvereenin vallan tai poikkeustilan uusista muodoista, ei kuolemalla uhkaamisesta ja oikeusjärjestyksen pidättämisestä vaan vallasta joka muokkaa oikeuden käytäntöjä uusiksi, perustuu normiin ja on jokapäiväistä, ei poikkeuksellista.

Jo 1960-luvulla Foucault oli kirjoittanut kirjoja hulluudesta ja sairaalasta ja ollut tietynlainen edelläkävijä niihin liittyvien valtamuotojen kyseenalaistamisessa tai ”politisoimisessa”. Kuten hän itse sanoo eräässä 1970-luvun haastattelussaan:

kun Hulluuden historia julkaistiin Ranskassa 1961–62, ei ollut ainuttakaan lehteä tai poliittista ryhmää joka olisi puhunut siitä. Yhdessäkään marxilaisessa tai vasemmistolaisessa lehdessä ei ollut mitään (…) kun kirjoitin kirjan kliinisen lääketieteen muodostumisesta, minusta poliittisen kirjan, kukaan ei puhunut siitä… Mitä tapahtui? Poliittinen rintama on muuttunut, ja nyt aiheet kuten psykiatria, vankeus, medikalisaatio ovat muuttuneet poliittisiksi ongelmiksi. Sen jälkeen mitä on tapahtunut kymmenen viime vuoden aikana, poliittisten ryhmien on täytynyt ottaa nämä alueet mukaan toimintaansa. (”Prisons et asiles dans le mecanisme de pouvoir”, Dits et ecrits I, s. 524.)

Hulluuden historiassa Foucault kirjoittaa kuitenkin enemmän vielä itse hulluudesta, ja kenties hieman romanttiseen sävyyn. Hän ei varsinaisesti tarkastele psykiatriaan liittyvää vallankäyttöä, eikä mielisairaalaa laitoksena. Kun hän lukuvuoden 1973–74 luennoilla palaa tavallaan samaan aiheeseen, hänen lähestymistapansa on hyvin toisenlainen. Samalla hän tuo selvästi esiin perustavanlaatuisen muutoksen 1960- ja 1970-luvun tutkimustapojensa välillä. Foucault ei siis jatka samaa ”filosofista projektia” läpi koko elämäänsä, vaan 1970-luvun alussa hänen käsitteensä, hänen lähestymistapansa, hänen ”alkuperäinen valintansa” (kuten hän itse kuvaa ajattelun keskeisintä lähtökohtaa eräässä haastattelussa) muuttuu olennaisesti.

On toki totta, kuten Gilles Deleuze kuvaa, että Foucault päätyy vallan tekniikoiden analyysiin, koska kohtaa tiedon arkeologiassa tiettyjä ongelmia, joita ei pysty ratkaisemaan pelkän tietomuotojen analyysin alueella (ks. G. Deleuze: ”Cours Foucault: Les formations historiques”, http://www2.univ-paris8.fr/deleuze/). Ensinnäkin viime kädessä Foucault huomaa, että se, mistä tiedon korpus olisi muodostettava, siis minkälaisia lausumia olisi tutkittava, riippuu siitä, mitkä ovat aikakauden keskeisiä vallan pesäkkeitä. Toiseksi tiedon eri aspekteja, näkyvyyden ja lausuttavuuden alueita, punovat yhteen nimenomaan valtasuhteet, vallan tekniikat, jotka ovat heterogeenisia suhteessa diskursseihin ja näkyvyyden järjestyksiin. Kuitenkin myös Deleuze liioittelee huomattavasti jatkuvuutta Foucault’n työssä, sillä Foucault’n aiemmassa teoreettisessa työssä kohtaamien ongelmien lisäksi uusiin kysymyksenasetteluihin vaikuttaa nähdäkseni vielä olennaisemmin hänen toimintansa uusien alistettujen ryhmien liikkeiden, kuten vankien, siirtolaisten ja psykiatristen potilaiden kanssa. Luennoillaan Foucault kritisoikin jatkuvasti omia aikaisempia näkemyksiään, käsitteitään ja lähtökohtiaan.

Ensimmäisellä luennolla Foucault kritikoi omaa Hulluuden historiaansa siitä, että se jäi representaatioiden analyysiksi. Se käsitteli lähinnä kuvaa, joka hulluudesta muodostui, pelkoa jota se herätti, tietoa jota siitä tuotettiin. Nyt Foucault’n lähestymistapa on aivan toinen: asetetaan lähtökohdaksi tietty vallan dispositiivi ja tutkitaan millä tavoin se tuottaa lausumia, representaatioita, tietoa ja niin edelleen. Eli ei tarkastella, millä tavoin tietyt diskursiiviset muodostelmat (episteemit) määrittäisivät tiettyä historiallista aikakautta – kuten vielä Sanat ja asiat teki – vaan tutkitaan, miten vallan suhteet ja tekniikat tuottavat tiettyjä diskursiivisia käytäntöjä.

Foucault esittää samassa yhteydessä nopeasti myös muutamia muita kriittisiä huomioita omasta aiemmasta tutkimuksestaan: väkivallan ja instituution käsitteiden ongelmallisuus, perheen pitäminen psykiatrisen instituution mallina. Väkivallan käsite on harhaanjohtava, koska se antaa ymmärtää, että vallankäyttö olisi jotenkin hallitsematonta, käsistä lähtenyttä, eikä perustuisi sääntöihin tai harkittuihin menettelytapoihin, kietoutuisi yhteen tiedon kanssa. Lisäksi väkivallan käsite vihjaa, että ainoastaan tietty valta – siis väkivalta – kohdistuisi ruumiiseen ja muu vallankäyttö olisi ”henkisempää”, ei ruumiiseen kohdistuvaa. Sen sijaan Foucault korostaa, että kaikki valta kohdistuu ruumiiseen, ja ruumiilla ja poliittisella vallalla on hyvin tiivis yhteys. Lähteminen liikkeelle instituutiosta ja sen toiminnasta on myös ongelmallista, koska silloin, Foucault sanoo, yksilö ja kollektiviteetti otetaan valmiina, eikä tarkastella suhteita tai verkostoja, joista nämä syntyvät. Ja viimeiseksi, psykiatria ei sittenkään perustu kaikissa vaiheissa lainkaan perheen, paternaalisen vallan mallille, kuten Foucault vielä 1960-luvulla oletti.

psykiatrinenvalta1

Luennoilla Foucault näyttää käytännössä, mistä genealogiassa on kyse, kahdessa keskeisessä mielessä.

  1. Syntyhistorian, genealogian kautta voidaan tavallaan osoittaa Foucault’n perustava ajatus, että valta tulee ennen tietoa, tieto perustuu valtaan eikä toisin päin. Foucault siis soveltaa nyt hulluuden kategorian ja modernin psykiatrian syntyyn samaa metodia, jota edellisinä vuosina sovelsi rangaistusjärjestelmään. Foucault’n mukaan modernin psykiatrian syntyä ei voida ymmärtää tieteen historiasta, uudenlaisten tieteellisten ”löytojen” näkökulmasta, mutta ei myöskään pelkästään episteemien tai tietomuotojen historiasta käsin, kuten hän itse vielä 1960-luvulla teki.
  2. Tietomuodot syntyvät vallan käytännöistä, ja niiden ymmärtämiseksi on tarkasteltava näitä käytäntöjä suhteessa erilaisiin kamppailuihin, voimasuhteisiin. Juuri näillä luennoilla Foucault tarkasteleekin hyvin suoraviivaisesti, miten erilaiset psykiatrisen vallan tekniikat syntyvät vastauksina erilaisiin laitosten sisällä ja ulkopuolella rakentuviin vastarinnan prosesseihin.

Foucault näyttää, miten modernin psykiatrian varhaisvaiheessa, noin vuosina 1800–1830 voidaan havaita hyvin suoraan kuinka lääketieteellinen tieto, sen tieteellisyys tai neutraalisuus edellyttää kuri-instituutioita, jotka tuottavat lääketieteelle ja psykiatrialle tiedon objekteja. Jotta ruumiista voidaan saada eksakteja havaintoja, ne täytyy järjestää tietyllä tavalla tilassa ja ajassa: eleitä, käyttäytymis- ja puhetapoja on muokattava ja jaettava tilassa siten, että ne ovat jatkuvasti katseen, tutkimuksen, kuulustelun kohteena. Aikakauden psykiatrisen diskurssin mukaan taas sama järjestys – täsmällisten aikataulujen mukainen elämä, työ, tottelevaisuus – on myös potilaan ”paranemisen” edellytys. Kurin käytännöt ja psykiatriset diskurssit ovat historiallisesti lähtöisin aivan eri yhteyksistä ja niillä on oma historiansa, mutta kurivallan dispositiivin hallitsemassa yhteiskunnassa ne tavallaan osuvat yhteen, alkavat tukea toisiaan vähitellen yhä tiiviimmin.

Foucault kaivaa 1800-luvun alun psykiatrisista teksteistä esiin sen, mikä on tämän järjestyksen perusta aikakauden sairaaloissa: lääkärin instanssi, joka on epäsymmetrinen suhteessa laitoksen immanenttiin järjestykseen. Juuri lääkäri toimii valtana ennen kuin toimii tietona. Esimerkiksi Pinelin kirjoituksissa käydään läpi hyvin tarkasti jopa lääkärin ruumiin piirteitä: lääkärin pitää olla lihaksikas, kiinteä, vaikutava, hänellä täytyy olla jämäkkä ääni, joka tekee vaikutuksen potilaaseen ja saa tämän tottelemaan. Ei todellakaan siis diagnoosi, sairauden oireiden järjestelmällinen tutkimus ja jonkin lääketieteellisen teorian soveltaminen diagnosoituun sairauteen vaan lääkärin lihakset ja miehekäs ääni toimivat psykiatrisen vallan perustana!

 

Kurivalta ja suvereeni valta

Onko lääkäri sitten jonkinlainen suvereenin uusi muoto, jonka henkilökohtaisiin ominaisuuksiin psykiatrinen valta perustuu? Ei tietenkään. Foucault jatkaa heti, että lääkärin valta perustuu tosiasiassa lukuisten verkostojen, potentiaalierojen järjestysten kudelmalle, jossa valta ei kuulu yhdellekään henkilölle vaan ”sijaitsee” näissä verkostoissa. Luentosarjan toisen luennon Foucault aloittaakin tarinalla kuningas Yrjö III:n hulluudesta ja hoidosta, joka näyttää selvästi, miten psykiatria ja lääketiede suorastaan ruumiillistavat uuden, suvereenin vallan korvaavan ja ylittävän kurivallan syntymää. Tarina on levinnyt erityisesti Pinelin teoksen Traité medico-philosophique (1800) kautta, ja sen opetus on selkeä: kuningas Yrjö III oli tullut hulluksi, ja hänen parantamisekseen häneltä oli riisuttava koko suvereenisuus, hänet oli eristettävä kokonaan tavanomaisesta ympäristöstään, suljettava kiven sisään ja hänen oli alistuttava mahdollisimman täydellisesti lääkärien valtaan. Sairaalan rääsyihin pukeutunut kuningas, joka rähinöi ja kapinoi voimattomasti lääkäreitä vastaan kuin kerjäläiset kadulla, kertoo siitä, minkälaista kurivalta on ja miten täydellisesti se on jo syrjäyttänyt suvereenin vallan. Kuten Foucault toteaa, ei olekaan lainkaan sattumaa, että läpi 1800-luvun ja vielä 1900-luvullakin esimerkki hullusta on aina tyyppi joka ”luulee olevansa Napoleon”, ”luulee olevansa kuningas”.

Näillä luennoilla Foucault tarkasteleekin ensimmäistä kertaa tarkemmin suvereenin vallan ja kurivallan dispositiivien välisiä eroja, vaikka tarkastelu jää huomattavasti epämääräisemmäksi ja vähemmän täsmälliseksi kuin myöhemmin vuosien 1977–78 luennoilla. Marraskuun 21. päivän luennolla 1973 Foucault kysyy:

Millaista tämä valta on? Hypoteesi, jonka haluaisin esittää, on että meidän yhteiskunnassamme on olemassa jotain sellaista kuin kurivalta. Tällä en tarkoita mitään muuta kuin eräänlaista tavallaan terminaalista, kapillaarista vallan muotoa, viimeistä solmukohtaa, tiettyä tapaa jolla poliittinen valta, valta ylipäätään koskee ruumiita, pureutuu niihin, ottaa eleet, käyttäytymistavat, tottumukset, sanat, hallintaan, tapaa jolla kaikki nämä vallat tiivistyvät alaspäin niin pitkälle, että ne tartttuvat yksittäisiin ruumiisin, työstävät, muokkaavat, ohjaavat sitä, mitä Servant kutsui ”aivojen pehmeäksi kudokseksi”. Toisin sanottuna uskon, että kurivalta on tietty meidän yhteiskunnallemme ominainen muoto sille, mitä voitaisiin kutsua synaptiseksi kosketukseksi ruumiin ja vallan välillä (s. 42).

Valta siis muokkaa aivoja, ja sen kautta tuottaa ruumiita, mutta ei mitä tahansa vaan tietynlaisia, yksilöllistettyjä ruumiita. Olemme todella kaukana kaikenlaisista suoran ulkoisen pakottamisen, mutta vielä kauempana kaikista ideologian, huijauksen, väärän tietoisuuden teorioista. Valta todella tunkeutuu ruumiin sisään, sillä se vaikuttaa aivosolujen välisiin kytkentöihin, synapseihin, ja muokkaa siten sitä ruumista, ruumiin kuvaa, jonka aivot muodostavat. Ei ole olemassa minkäänlaista subjektia eikä edes ruumista, joka olisi ennen vallan käytäntöjä ja niihin liittyviä diskursiivisia käytäntöjä. Tässä käy suoraan ilmi, miten pitkälti Foucault’n ajattelu on fenomenologian vastaista riippumatta siitä, minkälaisia intellektuaalisia vaikutussuhteita akateemiset Foucault-tutkijat onnistuisivat repimään takapuolestaan.

psykiatrinenvalta3

Samalla ei ole myöskään vallasta riippumatonta, autenttista ja turmelematonta subjektia, jota valta sitten johtaisi harhaan, viekoittelisi harhapoluille. Valta ei ole luonteeltaan substanssi, se ei ole kenenkään hallussa, kuten Foucault’n analyyseista on tuttua, mikä tarkoittaa toisaalta myös, ettei se ole koskaan totaalista. Silloin kun vallan tekniikat tunkeutuvat aivojen ja ruumiiden sisään, niistä tulee myös väistämättä epävarmoja, haavoittuvia, koska ne eivät voi tuhota kokonaan kohdettaan tai valta katoaa. Juuri tämän vuoksi Foucault näkee, että kaikki yleiset teoriat vallasta ovat turhia: on tarkasteltava tiettyjä konkreettisia tekniikoita, tapoja joilla valtaa käytetään ja harjoitetaan tiettynä historiallisena aikakautena.

Näillä luennoilla Foucault myös käyttää ensimmäistä kertaa vallan tekniikoiden historiallisia muodostelmia kuvaavaa sanaa ”dispositiivi”, jonka monet Foucault-tutkijat ovat muuntaneet jonkinlaiseksi taikasanaksi tai suureelliseksi filosofiseksi käsitteeksi. Foucault itse useaan otteeseen kiistää olevansa rakentamassa ylihistoriallista vallan teoriaa, teoriaa siitä mitä valta sinänsä on riippumatta keinoista ja tekniikoista joilla sitä käytetään, harjoitetaan. Niinpä ei ole, eikä voi myöskään olla olemassa mitään sellaista kuin vallan dispositiivin käsite sinänsä vaan on olemassa ainoastaan kuridispositiivi, turvallisuuden dispositiivi, jne. Eikä Foucault nähdäksemme tarkoita sanalla dispotiivi mitään erikoista, paitsi että kyse on jostakin, joka jäsentää yhteen heterogeenisia käytäntöjä ja tekniikoita tietyssä historiallisessa vallan yleisessä taloudessa, ja joka nimenomaan ei ole aparaatti, koneisto, siinä mielessä kuin althusserilainen tai muu marxismi puhuvat valtiokoneistosta. Valta ei siis palaudu valtioon eikä mihinkään subjektiin vaan hajanaiseen kasaan tekniikoita, jonkinlaiseen keinovalikoimaan.

Deleuzen mukaan dispositiivi on ”multilineaarinen vyyhti, joukko”, joka koostuu luonnoltaan erilaisista viivoista (G. Deleuze, ”Qu’est-ce qu’un dispositif”, teoksessa Deux régimes de fous). Nämä viivat eivät muodosta homogeenisia systeemejä vaan jäljittävät aina epätasapainossa olevia prosesseja, ja toisinaan lähestyvät, toisinaan etääntyvät toisistaan. Dispositiivin neljä vektoria ovat Deleuzen mukaan näkyvät objektit, muotoiltavissa olevat lausumat, toiminnassa olevat voimat ja positiossa olevat subjektit. Kuridispositiivi määrittää siis eri tavoin kuin turvallisuuden dispositiivi, millaisia objekteja voi tulla näkyviin, millaisia lausumia voidaan muotoilla, miten erilaiset voimien suhteet jäsentyvät ja miten voimat kääntyvät, laskostuvat itseensä eli muodostavat subjektiivisuuden. Deleuze vetää hyvin yhteen dispositiivin eri ulottuvuudet, mutta kenties hänkin tekee siitä hieman liian filosofisen käsitteen, sillä Foucault’n ajatus vaikuttaa olevan, että dispositiivi on yksinkertaisesti käytäntöjen, tekniikoiden joukko, vaikka osa tekniikoista olisikin diskursiivisia, osa itsen tekniikoita ja niin edelleen. Foucault tarkastelee kaikkia näitä tekniikoita tai käytäntöjä tiettyjen voimasuhteiden kentässä, tekniikat ovat peräisin niistä ja muokkaavat niitä, mutta valtasuhteet tai voimien suhteet eivät koskaan ole erillisiä diskursiivisista tekniikoista tai siitä, mitä Foucault myöhemmin kutsuu itsen tekniikoiksi. Kuten hän sanoo kevään 78 luennoilla:

Ei ole esimerkiksi perhesuhteita ja niiden rinnalla lisäksi valtasuhteita; ei ole seksuaalisuhteita ja niiden rinnalla tai yläpuolella valtasuhteita. Valtamekanismit kuuluvat kaikkiin näihin suhteisiin ja ovat kehämäisesti sekä niiden syy että seuraus. (Turvallisuus, alue, väestö s. 20.)

Sama pätee myös kielellisiin, itseä työstäviin jne suhteisiin ja tekniikoihin: ei ole erikseen lausumisen mahdollisuuksia määrittäviä suhteita ja niiden lisäksi voimasuhteita tai valtasuhteita, vaan erilaiset valtasuhteet toimivat itse lausumisen kentän sisällä.

Dispositiivin käsitteellä ei siis ole Foucault’lle erityistä historiallisista dispositiiveista erotettavissa olevaa merkitystä, ja siksi hän näillä luennoilla, joilla sana ensimmäisenä nousee esiin, korostaakin kuritekniikoiden historian ja alkuperän tarkastelun merkitystä. Kuten Foucault on kuvannut jo aiemmin luennoillaan rangaistusyhteiskunnasta, kurivallan tekniikoilla, dispositiivilla on historia, ne ovat kehittyneet uskonnollisissa yhteisöissä niiden sisäisinä rangaistustekniikoina ja siirtyneet vähitellen maallisiin instituutioihin. Benthamin Panopticonissa kurivalta saa eräänlaisen arkkitehtuurisen mallin, joka kertoo samalla millä tavoin se jäsentyy tilassa ja millä tavoin siitä tulee yleinen kaava kaikkien muiden kuriyhteiskunnan suljettujen instituutioiden järjestämiselle.

Foucault listaa muutamia keskeisiä eroja suvereenin vallan ja kurivallan välillä: suvereeni vie resursseja ja alamaistensa aikaa, antaa vastineeksi vähän lahjoja, mutta niin paljon vähemmän kuin vie, että hänen valtansa mallina toimii eräänlainen ryöstöretki tai sota. Suvereenissa vallassa keskeistä on mennyt aika, vallan perustava menneisyys sekä sen toistaminen tiettyjen rituaalien avulla. Suvereenin vallan suhteet eivät ole isotooppisia, eivät kaikenkattavia eivätkä toisensa poissulkevia tai muodosta selkeää yksisuuntaista hierarkiaa. Kiinnostavin ero on kuitenkin se, että suvereeni valta ei yksilöllistä kohdettaan, siinä alamais-elementti ei koskaan ole yksilö tai ”somaattinen singulariteetti”, yksittäinen ja eristetty ruumis. Päinvastoin suvereeni valta kohdistuu moneuksiin, jotka ovat somaattisen singulariteetin ylä- ja alapuolella: perheet, tietyn resurssin käyttäjät tai tietyt yksiöllisyyden osat. Suvereeni valta järjestää ruumis-moneuksia aivan toisella tavalla kuin kurivalta. Suvereenin alamaiset ovat hänen alamaisiaan sikäli kuin he ovat ”X:n kaupungin porvareita”, ”vasaali Y:n poikia” ja niin edelleen, mutta ei koskaan yksilönä. Yksilöllisyys sen sijaan keskittyy suvereeniin, koska vallanpitäjän täytyy olla nimenomaan tietty henkilö, tiettyä sukua, vaikka hänellä toisaalta sitten onkin keskiaikaisessa valtioteoriassa ja teologiassa ikään kuin kaksi ruumista, sillä hänen kuninkaallinen valtansa ei sijaitse hänen fyysisessä olemassaolossaan (kuten Ernst Kantorowicz on kuvannut).

Kurivalta sen sijaan ei ole ollenkaan osittaista vaan vallan piirissä on koko elämän aika, koko ruumis. Moderneilta kuri-instituutioilta ei koskaan pääse pakoon. Esimerkkinä toimii armeija: vielä ennen 30-vuotista sotaa ei ollut olemassa sotilaskuria, sotilaat tulivat mukaan sotaretkille pyydettäessä, taistelivat ja palasivat kotiinsa. Korkeintaan ratsumiesten piti jollakin tavoin osoittaa kuntoisuutensa, mutta minkäänlaisia organisoituja harjoituksia ei ollut olemassa. Viimeistään 1750–1760-luvuilla sotilaana olemisesta on jo tullut kokoaikaista, pysyvää, palveluksessa on oltava koko ajan ja on harjoiteltava päivittäin. Kurista on tullut armeijan olennaisin, jopa itse taistelua keskeisempi piirre (nykyisinkin toistellaan, että vaikka asevelvollisuusarmeijaa ei tarvita mihinkään, se luo kansallista yhtenäisyyttä jne.).

psykiatrinenvalta4

Jos suvereeni valta suuntautuu itsensä perustavaan menneisyyteen, kurivallassa olennaista on tuleva aika, sillä tavoitteena on saada vallan kohde hallitsemaan itseään sillä tavoin, että tarkkailusta tulee turhaa. Kuridispotiivin kuvaus on toki tuttua niin Tarkkailla ja rangaista -kirjasta kuin myöhemmiltä luennoilta, ja Foucault painottaa juuri yksilöllistämisen merkitystä. Keskitetyt kirjanpitojärjestelmät, kuten vero- ja rikosrekisterit, myöhemmin henkilötunnukset ja niin edelleen, ovat olennaisia yksilöllisen valvonnan rakentamiseksi. Niiden kautta kurivallan tekniikat voivat puuttua hetkiin, joilla ei-toivotun käytöksen muodot ovat virtuaalisuuksina toteutumassa. Valta ei siis puutu toimintaan vasta sen jälkeen, kun rikos on jo tapahtunut, vaan ennakoi, pyrkii ehkäisemään. Juuri tämän virtuaalista, tulevaa aikaa jäsentämään pyrkivän luonteensa kautta valta luo jotain sellaista kuin psyyke tai sielu. Samalla kurivallan laitokset ottavat kokonaisvaltaisesti haltuunsa koko elämän, koska ne tähtäävät isotopiaan ja tiettyyn hierarkiseen sarjoittamiseen, yhtäältä eri elämänvaiheiden seuraantona (koulu-armeija-tehdas jne.), toisaalta siinä mielessä, että järjestelmät täydentävät toisiaan (jos et sopeudu kouluun, joudut lastenkotiin, jos et sopeudu sinnekään, siirryt mielisairaalaan jne.).

Kuten Foucault myöhemmin, keväällä 1978 toteaa, monessa mielessä olemme jo siirtyneet kurin dispositiivin yli ja meidän yhteiskunnissamme vallan yleistä taloutta määrittävät toisenlaiset, turvallisuuden (tai Deleuzen sanoin ”kontrollin”) tekniikat, joihin palaamme myöhemmin. Silti kuritekniikat eivät toki ole kadonneet. Samalla juuri tässä kohtaa, kurivallan genealogiaa kartoittaessaan, Foucault alkaa jäsentää uudella tavalla vallan ja subjektiivisuuden suhdetta, kuten jo edellä todettu. Kurivallan tekniikat tuottavat sen, mitä nykyisin pidetään itsestään selvänä lähtökohtana: modernin yksilön. Näillä luennoilla esitetyssä suvereenin vallan ja kurivallan erottelussa kiinnostavaa on nimenomaan se, että Foucault kuvaa näitä vallan dispositiiveja suoraan erilaisina ruumis-moneuksien, ruumis-joukkojen järjestämisen tai jakamisen tapoina. Lähtökohtana eivät ole yksilöt, vaan moneudet jotka samalla sekä alittavat että ylittävät yksilön, ja olennaista erilaisissa vallan dispositiiveissa on se, miten ne jäsentävät, jakavat ja järjestävät näitä moneuksia. Verrattuna aikaisempien vuosien luentojen osin althusserilaiseen käsitteistöön, nyt Foucault tavallaan vallan tekniikoiden analyysin myötä kykenee ajattelemaan aidon pluraalisesti (mitä hän kertoo juuri vuonna 1974 pitämiensä Rio de Janeiron luentojen [”Verité et formes juridiques”] keskusteluosuudessa tavoittelevansa ja missä hän sanoo Deleuzen pitkään onnistuneen häntä paremmin).

Yksilö on nimenomaan kurivallan alistama ruumis, somaattiseen singulariteettiin kohdistuvien vallan tekniikoiden tuote. Näin Foucault’n kurivallan analyysillä on tietenkin välitön merkitys liberaalin hallinnan ja liberaalin ajattelun käsitteellisten lähtökohtien kritiikissä, sillä kun yksilöä tarkastellaan kurivallan tuotteena, putoaa kokonaan pohja kaikilta liberaaleilta, naiiveilta ideoilta – joita myös nykyvasemmisto yhä useammin suorastaan puolustaa – että yksilö pitäisi vapauttaa alistavilta yhteiskunnan voimilta, yksilöllisyys ja individualismi tarjoaisivat jonkinlaisen avaimen vastustaa modernia, koko elämään tunkeutuvaa, ”totalitaarista” valtaa. Päinvastoin, ja jankutettakoon vielä kerran: yksilö sanan modernissa mielessä on koko elämään tunkeutuvien, aivan uudella tavalla totaalisten vallan tekniikoiden tuote. Samalla Foucault’n ajatus näillä ja seuraavan vuoden luennoilla (Les anormaux) on, että yksilöllistäminen ja normalisoiminen ovat sama prosessi: moderni yksilö tuotetaan aina tiettyjen normien, tietyn normaaliuden mukaiseksi, yksilö on ensi sijassa varakas valkoihoinen keski-ikäinen, mieleltään terve eli yhteiskunnan normien mukaiseen työhön ja perhe-elämään sopiva mies, joka antaa mallin kaikkien muiden yksilöllisyydelle. Siksi normien purkaminen (kuten jotkut vasemmistolaiset nykyisin ironisesti vaativat hallitukselta) edellyttää aina koko yksilösubjektin purkamista. Yksilön vastuullisuus, halu ja kyky kontrolloida itseään on kaikkien muiden normien perusta.

Foucault’n tapa lähestyä modernin subjektin genealogiaa on tietenkin myös aivan erilainen kuin Heideggerin, Derridan tai muiden länsimaisen metafysiikan historiaa penkovien ”suurten ajattelijoiden”. Modernin subjektin syntyperää ei ole kaivettava ontologisista tai metafyysisistä diskursseista, ei suurten filosofien teoksista vaan uskonnollisten yhteisöjen rangaistuskäytännöistä, koulujen ja nuorison elämän uusista järjestämisen tavoista, psykiatrisista sairaaloista, vankiloista, tehtaista ja niin edelleen. Koulutuksen ja nuorison elämän kolonisointi on Foucault’n mukaan yksi keskeisistä tekijöistä tässä prosessissa, vaikka hän ei sitä milloinkaan tarkastelekaan laajemmin (epäilemättä siksi, koska ei tule työskennelleeksi koululaisten vaan vankien kanssa). Aina 1400–1500-lukujen vaihteeseen asti (ja pitkälti toki myöhemminkin) nuoriso oli turbulenttia, eri ikäryhmät sekoittuivat toisiinsa, ja vaelsivat yhdessä ympäriinsä, osallistuen tietenkin helposti erilaisiin kapinoihin. Vähitellen ja jälleen aluksi uskonnollisten yhdyskuntien piirissä alettiin kuitenkin perustaa kouluja, joissa ensimmäistä kertaa jaettiin oppilaat ikäryhmiin (luokkiin), jotka edustivat eri vaiheita normalisoidulla ”kasvukäyrällä”, joille oli tietyt progressiivisesti etenevät ohjelmansa ja niin edelleen. Samalla ensimmäistä kertaa koulutuksen tuli tapahtua tietyssä suljetussa paikassa, tietyn ja mieluiten läpi elämän samana pysyvän valvovan tahon silmien alla. Koulujen lisäksi kuritekniikat leviävät vähitellen armeijaan, kerjäläisten hallintaan, siirtomaiden asukkaille perustettaviin asuntoloihin ja reservaatteihin, työläisten liikkumista sääteleviin käytäntöihin ja tietenkin itse tehtaaseen, työn organisaatioon.

Ja jälleen, kuten aiemmilla rangaistusyhteiskunnan luennoilla tai monessa muussakin paikassa, Foucault toteaa, että syynä kuridispositiivien leviämiselle tai niiden yhteiskunnallisena taustana on ”ihmisten akkumulaation tarve”, työvoimaresurssien saatavuuden takaaminen sekä mahdollisuus saada tilassa sarjaan järjestettyjen ruumiiden ketjusta tuottavampi kuin erillisistä, erikseen työskentelevistä ruumiista. Kuri, disipliini (ja sanassa kuulemme tietysti myös kaiun moderneista disipliineistä, tieteenaloista, jotka liittyvät kiinteästi kuritekniikoihin muutenkin kuin psykiatrian kohdalla) on uudenlainen ruumiiden jakamisen, somaattisten singulariteettien jakamisen tapa, joka ei ole taksonomiaa, luokittelua (vihjaus on suunnattu epäilemättä myös Foucault’n omaa Sanojen ja asioiden modernin epistemen kuvausta vastaan) vaan taktiikkaa, jonka tavoitteena on ruumiiden jakaminen tilassa siten, että tuottavien voimien akkumulaatio, keskittäminen tietyksi ajaksi tiettyyn tilaan tulee mahdolliseksi. Ja juuri nämä ”taktiset” ongelmat, siis kysymykset työvoiman sijoittelusta, jakamisesta, akkumulaatiosta ovat synnyttäneet ihmistieteet, ihmistä koskevat disipliinit, jotka ovat ruumiiden, yksilöiden, elämän aikojen – eli työvoiman – jakamisen ja sijoittelun tekniikoihin liittyviä tietomuotoja.

 

Psykiatria, perhe ja kapitalismi

Luentosarjan keskellä Foucault tekee eräänlaisen parenteesin, jonka kautta hän lähestyy myöhempiä seksuaalisuuden, subjektiivisuuden ja totuuden teemojaan hieman toisesta suunnasta. Kyse on perheen, kurivallan ja kapitalismin suhteiden tarkastelusta, joka lienee Foucault’n työssä kaikkein suorimmin Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksen inspiroima juonne. Foucault kritikoi Hulluuden historiassa esittämäänsä ajatusta, että psykiatrinen sairaala jäljittelisi perhettä ja sille ominaisia vallan muotoja. Päinvastoin nyt hän toteaa, että perhe ei toimi kurivallan tekniikoiden vaan pikemminkin suvereenisuuden tekniikoiden kautta: isä on suvereeni, hänen valtansa perustuu menneeseen aikaan ja sen rituaaliseen toistamiseen jne. Tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita, että perhe olisi moderneissa kuriyhteiskunnissa (tai myöhemmin turvallisuuden yhteiskunnissa, kontrolliyhteiskunnissa) jonkinlainen arkaainen jäänne. Sillä on kurijärjestelmässä aivan keskeinen merkitys. Juuri perhe ”syöttää” ruumiita kurijärjestelmiin: painostaa lapsia kouluun, nuorisoa töihin ja armeijaan, valvoo ovatko lapset kehittyneet normaalisti vai olisiko heidät syytä viedä psykologille, käyttävätkö huumeita, juovatko liian nuorina…

Modernien valtioiden ja niille ominaisten kuritekniikoiden kehitys on toki merkinnyt, että perheen valtaa on tietyssä mielessä rajoitettu – perheenpää ei enää omista lapsiaan tai vaimoaan, ei saa tehdä heille mitä tahansa – mutta samalla kuri-instituutiot tarvitsevat perhettä, jotta ne voivat ottaa koko elämän hallintaansa syntymästä alkaen, aamusta iltaan ja illasta aamuun. Perheen ja kuri-instituutioiden suhde on aina monimutkainen, ei yksisuuntainen, ja myös 1800- ja 1900-lukujen kuluessa se vaihtelee jossain määrin jatkuvasti. Teollistuminen heikensi aluksi perheen valtaa, kun naiset ja lapset viettivät kaiken aikansa töissä, ja kun kaupungeissa elettiin irrallaan perheestä, mutta hyvin nopeasti sen vastareaktiona heräsi laaja liike, porvarillinen humanitaarinen toiminta, joka vaati perheiden eheyttämistä. Foucault’n mukaan tämä perheen vallan mureneminen uhkasi nimittäin myös itse kuri-instituutioiden toimintaa, kun perhe ei enää valvonut, paikantanut ja syöttänyt ruumiita kurijärjestelmän piiriin. ”Hajonneiden perheiden” lapsille oli perustettava erityisiä kuritekniikoihin perustuvia orpokoteja, joiden tarkoitus oli kurin avulla refamiliarisoida, palauttaa perheen piiriin tai perheen valtaan niistä ulos päässeet tai joutuneet lapset ja nuoret.

Näissä ”perhettä korvaavissa kuri-instituutioissa” syntyi Foucault’n mukaan se, mitä hän kutsuu ”psy-funktioksi”, siis psykiatrinen, psykologinen valta ja samalla myös varsinaisesti moderni ajatus psykologisesta, tietyn psyykkeen, sisäisyyden omaavasta yksilöstä. 1800-luvun loppupuolen psykiatrinen sairaala onkin – toisin kuin alussa kuvattu vuosisadan alun laitos – nimenomaan kuri-instituutio, joka tähtää yksilön ”palauttamiseen perheeseen”. 1900-luvun alussa ”psy-funktio” taas alkaa säädellä kaikkien kurimekanismien toimintaa ja määrittää, millaisia ovat niiden tavoitteet, kuka kuuluu minkäkin instituution piiriin. Samalla, kuten psykoanalyysi kaikkein parhaiten osoittaa, psy-funktio viittaa kaikkialla perheeseen ja paljastaa samalla perhesuvereenisuuden ja ”perhearvojen” tiukan sidoksen kuridispositiiveihin. Psykologia siis yhtäältä valvoo kuridispositiiveja, legitimoi ja ohjaa niiden toimintaa, toisaalta viittaa kaikkialla perheeseen ja tekee perheestä totuuden instanssin, jonka pohjalta kaikki kuridispositiiveissa tapahtuvat prosessit voidaan määritellä. Perhe on psy-puheen totuuden muodostumisen paikka, mutta psy-puhe ohjaa ruumiita kurilaitoksiin silloin, kun perhe-totuus niin määrää. Kuten Foucault eräässä haastattelussa ironisesti totesi, jokaisen vanhemman kannattaa aina viedä lapsensa psykoanalyysiin, sillä ainakin he tulevat oppimaan siellä, että he todellisuudessa rakastavat isäänsä ja äitiään. Siksi on myös täysin järjetöntä vastustaa kuria tai kuri-instituutioita kuten koulua tai psykiatrista sairaalaa lähtien liikkeelle perheestä ja perhearvoista: esimerkiksi ”Lapsen on parempi saada opetusta kotona, perheen piirissä, koska koulu perustuu pelkkään kuriin ja vieraannuttaa.” Historiallisesti perhe kuuluu samaan kurijärjestelmään, eikä se ole kurin kritiikkiä vaan kuriin palauttamista. Perhe on modernin yhteiskunnan keskeisin normalisoiva instituutio, joka valvoo oletko järkevä, terve, siveellinen, et haaskaa voimiasi tai kasvata kuolemanriskiä, vaan elät mahdollisimman säästeliäästi, työkykyäsi kehittäen…

psykiatrinenvalta5

Noin vuosista 1860–1880 alkaen perheeestä tulee Foucault’n mukaan psykiatrisen käytännön keskeinen horisontti ja kohde. Psykiatrian ja psykologian kiinnostus keskittyy lapsuuteen. Valvotaan masturboivatko lapset, miten heidän seksuaalisuutensa kehittyy, miten se ohjaa heidän ruumiinsa ja mielensä yleistä kehitystä. Myös aikuisen psykologia tarttuu lapsuuteen: Minkälainen lapsuutesi oli? Millaisia muistoja sinulla on lapsuudesta? Voivatko ne toimia avaimena nykyisiin ongelmiisi? Tämä toimii tietenkin yhtäältä keinona palauttaa kaikki yhteiskunnalliset konfliktit perheeseen, isiin ja äitiin, lapsuuden traumoihin: ei, ahdistuksesi ja vitutuksesi eivät johdu siitä, että sinua riistetään, joudut tuhoamaan itsesi työskentelemällä jonkun muun laskuun, elämään liian ahtaasti, sietämään sietämättömiä ihmisiä ja olosuhteita. Ei, kaikki johtuu lapsuudestasi…

Tämän oidipalisoinnin lisäksi Foucault’n mukaan uudella perhepsykiatrialla on – ja tämä tietenkin toistuu myös psykoanalyysissä, myös lacanilaisessa, jossa korostetaan että rahan siirtyminen on analyysin kannalta välttämätöntä – välittömämpikin taloudellinen aspektinsa. Juuri tuona ajanjaksona 1860–80 aletaan luoda erityisiä rikkaille perheille suunnattuja, maksullisia hoitolaitoksia. Ne liittyvät 1800-luvun aikana kehittyneeseen uuteen kapitalismin muotoon, joka tuottaa Foucault’n sanoin ”anomaliavoittoja” tai ”laittomuusvoittoja”. Yhtäältä syntyvät siis kuriin palauttavat, normalisoivat ja työhön pakottavat tekniikat, mutta ne synnyttävät aina marginaaleja, joita voidaan käyttää uudenlaisin tavoin lisäarvon tuottamiseen. Esimerkiksi: ensin kielletään prostituutio, luodaan näin tilaa parittajille ja suurille ilotaloille, ja kun kaupallinen seksi on kiellettyä, siitä tulee kalliimpaa, alan kapitalistien voitot vain kasvavat. Nämä tuotot siirtyvät koko laajempaan yhteiskunnalliseen pääoman kiertoon – myös esimerkiksi ilotalojen vuokratuottojen kautta – ja näin tiettyjen ilmiöiden marginalisointi toimii keinoja kasvattaa pääoman voittoja. Psykiatriassa tapahtuu Foucault’n mukaan samankaltainen ilmiö: ensin luodaan huomattavasti tiukempi malli psyykelle ja sen normaaliudelle, käsketään perheiden tarkkailla lapsiaan siihen asti että he tulevat väistämättä hulluiksi, ja sitten perustetaan kalliita hoitolaitoksia joihin perheet syöttävät potilaita.

 

Psykiatria kamppailujen kenttänä

Myöskään ihmisen tai yksilön kategorian kritiikki ei Foucault’lle ole tässä puhtaasti filosofisen diskurssin sisäinen kysymys, vaan se liittyy suoraan niihin kamppailuihin, joiden genealogiaa Foucault luennoillaan tarkastelee. Kun puhutaan psykiatrisesta vallasta, ei Foucault’n näkökulma tietenkään ole neutraali, se ei tule tyhjästä vaan se liittyy suoraan aikakauden antipsykiatrisiin liikkeisiin, joiden kanssa Foucault oli jatkuvasti eri tavoin tekemisissä. Teoreettiset ongelmanasettelut liittyvät liikkeiden kohtaamiin ongelmiin. Myös hulluuden historian kriittinen tarkastelu näytti Foucault’lle välttämättömältä siksi, että hänen kirjansa oli niin helposti kääntynyt osaksi humanistisen antipsykiatrian diskurssia. Sen oli esimerkiksi kääntänyt englanniksi David Cooper, joka oli eksistentialistisen ja humanistisen antipsykiatrian keskeinen teoreetikko. Hulluuden historia ei siis purkanut tarpeeksi perinpohjaisesti ihmisen kategoriaa.

Kuten Foucault toteaa, antipsykiatria lähti liikkeelle psykiatrisen instituution kritiikistä, eteni siitä psykiatrisen vallan ja sen kautta tiedon kritiikkiin. Psykiatrinen tieto oli siis antipsykiatrialle ongelmallista sen vuoksi, että se legitimoi väkivaltaisen tai vieraannuttavan instituution olemassaolon. Kuten Foucault omaa Hulluuden historiaansa kritisoidessaan sanoi, instituution käsite tällä tavoin käytettynä kuitenkin olettaa, ottaa valmiina subjektit, niin yksilölliset kuin kollektiiviset. Humanistisen antipsykiatrian kritiikissä instituutio näyttäytyy jonakin universaalia ihmistä edustavan yksilösubjektin ulkopuolelle jäävänä kollektiivisena, vieraannuttavana instanssina. Antipsykiatrian tehtäväksi jää vapauttaa yksilö instituution kahleista. Foucault’n lähtökohta oli kuitenkin toinen: lähteä liikkeelle konkreettisista vallan käytännöistä, näyttää niistä käsin, miten tietomuodot ja instituutiot syntyvät. Samassa yhteydessä hän johtaa myös eräänlaisen antipsykiatrisen liikkeen genealogian, ei humanistisesta diskurssista vaan psykiatrisen vallan verkostojen sisällä käytävistä konkreettisista kamppailuista ja vastarinnan muodoista lähtien.

Loppupuolen luennoilla Foucault käy tarkastelemaan niitä keinoja, joilla psykiatrinen valta toimii eli ”parantaa” potilaitaan? Aiemmin, vielä 1600–1700-luvuilla ”hulluuden” hoitokeinot olivat perustuneet siihen ajatukseen, että hulluus on jonkinlainen erehdys, todellisuudesta vieraantumista, ja hullu on johdettava totuuden tielle, hulluus on muutettava totuudeksi. Usein keinona oli, että lääkäri tai hoitaja jollakin tavoin astui hullun maailmaan ja koetti sen sisällä, sen oman logiikan mukaisesti saada hänet ymmärtämään asioiden oikean laidan. Modernin psykiatrian varhaisessa vaiheessa 1800-luvun alussa – kuten jo edellä kuvattu – totuuden ongelma taas ei liity itse hoitoon, se on ratkaistu jo ennen hoitoprosessia ja on ainoastaan lääkärin ”selän takana” takaamassa hänen auktoriteettiaan. Koska lääkärin hallussa on tämä tieto, hän voi parantaa sairaat, vaikka itse parantaminen ei perustuisi millään tavoin tähän tietoon.

Foucault’n provisorisen määritelmän mukaisesti

psykiatrinen valta on vallan lisä, jonka kautta hulluus korvataan väkisin reaalisella tietyn totuuden nimissä, jota pitää lopullisesti hallussaan valta nimeltä lääketiede, psykiatria. Uskon, että tästä alustavasti esittämästäni määritelmästä lähtien voidaan ymmärtää tiettyjä 1800-luvun psykiatrian historian yleisiä piirteitä.

1800-luvun alun psykiatrinen valta siis ikään kuin kieltää koko totuuden ongelman, mutta se ajautuu ongelmiin, kun sen asettaa kyseenalaiseksi tietty potilaiden harjoittama vastavallan muoto: oireiden simulaatio. Kyse ei kuitenkaan ole sellaisesta esittämisestä, jossa ”terve” esittää ”hullua”, kuten nykyisin ne, jotka väittävät puhuvansa appelsiineille saadakseen vapautuksen asevelvollisuudesta. Kyse on simulaatiosta, jossa hullut esittävät hulluutta, siis psykiatristen sairaaloiden potilaat alkavat yhdessä ja toisiaan matkien esittää tiettyjä oireita. Foucault’n mukaan hysteria, jota usein pidetään jollakin tavoin 1800-luvulle tyypillisenä mielisairauden muotona, oli tosiasiassa nimenomaan mielisairaalaympäristöön liittyvä vastavallan muoto. Vastustaakseen valtaa, joka vain nojaa selkänsä takana olevaan auktoritatiiviseen tietoon, hullut alkavat järjestelmällisesti simuloida hysterian oireita. Siten hysteria on Foucault’n mukaan taistelun, ei patologian ilmiö, minkä vuoksi sitä ei pidä tarkastella yhteydessä tieteen, tieteellisten löytöjen tai lääketieteellisten diagnoosien historiaan vaan psykiatristen laitosten sisäisten kamppailujen ja valtasuhteiden historiaan.

1800-luvun alussa psykiatrinen valta ja sen ”parannuskeinot” perustuivat siis oireita koskevan tiedon sijasta pelkkään kuriin – sinun on alistuttava lääkärin tahtoon, ”rauhoituttava”, ehkä tehtävä työtä, elettävä tiettyjen normien mukaan. Psykiatrian tavoitteena oli ennen kaikkea oireitten poistaminen tai rauhoittaminen, mutta samaan aikaan se pyrki pitämään potilaan sairaalassa, oman valtansa piirissä. Tällöin eräänlainen mielisairaalan ihanne, hahmo joita se pyrkii tuottamaan on ”vihannes” tai ”dementikko”: hän tunnustaa olevansa sairas, tarvitsevansa psykiatrista valtaa, alistuu lääkärin tahtoon, mutta on vailla oireita, kohtauksia. Hysteria taas on eräänlainen vastaus tähän, kamppailua tätä psykiatriselle vallalle alistumisen muotoa vastaan. Foucault’n sanoin ”hysteerikot ovat ensimmäisiä antipsykiatrian militantteja, jotka taistelevat laitosolosuhteita vastaan.”

psykiatrinenvalta6

Samalla kun hysterian oireiden simuloiminen toimii keinona paeta psykiatrista valtaa, se tarjoaa psykiatrille mahdollisuuden muuttua lääkäriksi, koska nyt hänen ”hoitamansa” sairaudet vastaavat tiettyjä määrättyjä oireita. Aikaisemmin psykiatria oli eronnut lääketieteestä sikäli, että psykiatrinen diagnoosi oli absoluuttinen tai duaalinen: hullu/ei-hullu. Erityisiä mielisairauden lajeja ei varsinaisesti eroteltu. Nyt juuri se, että hysteerikot esittivät aina samanlaisia, tietyn mallin mukaisia oireita, tarjosi siis psykiatrialle ensimmäisen selkeästi määritellyn sairauden, mahdollisuuden tuottaa tarkempia diagnooseja. Potilaalle tämä merkitsi, että hänet luokiteltiin sairaaksi, eikä enää ”pelkäksi hulluksi”, minkä myötä hänet tavallaan vapautettiin vastuusta: olet sairas, kyse on sairaudesta, lääketieteestä eikä moraalista.

Hysterian simulaatio on siis se vastarinnan tai vastakäytöksen muoto, joka pakottaa psykiatrisen vallan ottamaan käyttöön uusia diagnosoinnin, sairauden tieteellisen paikantamisen tekniikoita. Näin syntyvät 1800-luvun kolme keskeistä psykiatrista tekniikkaa: potilaan kuulustelu/haastattelu, huumeiden tai lääkkeiden käyttö ja hypnoosi. Kuulustelu ei 1800-luvulla ole vain poliisin käyttämä tiedonhankinnan tekniikka, huumeita ei käytetä vain viihteenä vaan totuuden uuttamiseksi ulos hulluista, eikä hypnoosi ole tv:n viihdeohjelmille vaan mielisairaaloille ominainen manipulaatiomuoto. Hysteerikkojen vastarinnan ohella oireiden ”tsekkaamisesta” tulee erityisen tärkeää toisen potilasryhmän vuoksi, nimittäin vakuutuspotilaiden. 1800-luvun yhteiskunnassa, jossa erilaiset teknologisen kehityksen tuottamat riskit lisääntyvät, syntyy vakuutus uudenlaisena keinona suojautua näiltä riskeiltä. Potilailta, jotka eivät ole saaneet fyysistä vammaa vaan väittävät saaneensa rautatieonnettomuudessa tai tehtaassa ainoastaan jonkinlaisen ”trauman”, on kuitenkin kyettävä tarkistamaan, ”esittävätkö” he ja yrittävät huijata vakuutusrahoja vai ansaitsevatko he korvauksen.

Kun oireita taas pyritään tarkistamaan, potilaat kehittävät uudenlaisia vastarinnan muotoja: kun potilas kerran joutuu tuottamaan oireita, hysteerisiä kohtauksia, ja näiden kohtausten ”aitoutta” yriteteään tarkistaa hypnoosin, kuulustelujen tai huumaamisen avulla, hän vastaa tähän ”tuomalla esiin koko elämänsä”, myös sen, mitä psykiatri ei välttämättä haluaisi kuulla tai nähdä. Siis tietenkin niin sanotut säädyttömät halunsa. Tässä mielessä Foucault’n kuvaukset hysteerikoista muistuttavat hänen myöhempiä kuvauksiaan kyynikoista. Usein hysteeriset potilaat huutavat lääkärille: ”Suutele minua!”, ”Ota minut!” ja niin edelleen (vastaavasti kyynikko Diogeneen kerrottiin ”paritelleen” avoimesti keskellä katua). Mitä tästä sitten taas seuraa? Lääketiede alkaa tutkia, sulkea sisäänsä, rakentaa seksuaalisuuden kategoriaa… Mutta tämä taas on Foucault’n työssä oma lukunsa.

Joka tapauksessa näillä luennoilla hysterian oireita feikkaavan potilaan hahmo tunkeutuu suoraan tiedon arkeologian kentälle ja näyttää, millä tavoin käytännöt, vallan tekniikat toimivat nyt tiedon lähtökohtina, ehtoina tai edellytyksinä. Foucault puhuu lyhyesti siitä, mitä hän kutsuu totuuden tai myöhemmin toden lausumisen käytäntöjen historiaksi. Yleisesti ottaen Foucault’n mukaan länsimaisessa historiassa on olemassa kaksi totuuden muotoa: todistus-totuus eli taivas-totuus sekä tapahtuma-totuus eli salama-totuus. Ensimmäinen vastaa tavanomaista käsitystä tieteellisestä totuudesta: totuus on tiettyjen lausumien ominaisuus, se on aina ja kaikkialla saavutettavissa kenelle tahansa, kunhan noudatetaan oikeaa eli tieteellistä menetelmää, eikä ole aluetta, jolta ei olisi tuotettavissa totuuksia. Jälkimmäinen, tapahtuma-totuuden ajatus viittaa esimerkiksi kreikkalaiseen käsitykseen Delfoin oraakkelin lausumista totuuksista, jotka voidaan siis saavuttaa vain tietyssä paikassa, vain tietyt ihmiset voivat päästä niihin käsiksi, totuuden tuottamiseksi on noudatettava tiettyjä elämää koskevia (puhtauden jne.) vaatimuksia, totuuden on tultava elämäksi eikä se ole subjektin ja objektin välinen suhde. Länsimaisessa historiassa taivas-totuus on vähitellen saavuttanut ikään kuin hallitsevan aseman, käsitämme totuuden aina pelkästään sillä tavoin. Esimerkiksi lääketieteessä tapahtuma-totuuden idea oli kuitenkin pitkään hallitseva: sairauksia ajateltiin voitavan parantaa ainoastaan tiettyjen kriittisten hetkien aikana, keskeistä oli noudattaa tiettyjä rituaalisia käytäntöjä ja niin edelleen. Vielä Foucault’n kuvaamassa 1800-luvun alun psykiatriassa, jossa paranemisen edellytyksinä pidettiin lääkärin lihaksia ja matalaa ääntä, oli kyse pitkälti rituaalisesta totuuden muodosta. Foucault’n ajatus on kuitenkin kohottaa ”salama-totuus” ”taivas-totuutta” vastaan, eli näyttää, miten todistus-totuus, ”jonka laajuutta, voimaa, valtaa ei voi kieltää” on ”tosiasiassa peräisin rituaali-totuudesta, tapahtuma-totuudesta, strategia-totuudesta, miten tieto-totuus on vain yksi alue tai aspekti tästä totuuden tapahtumasta ja tapahtuma-totuuden teknologiasta”.

Ajatus on siis näyttää, miten myös tieteellinen tieto riippuu tietyistä käytännöistä, ja juuri tätä Foucault kutsuu nyt tiedon arkeologiaksi. Millä tavoin myös tieteellisissä menetelmissä, referee-käytännöissä ja niin edelleen voidaan nähdä pikemminkin rituaalisia, puhdistautumisen ja hierarkioiden luomisen käytäntöjä kuin objektiivisia, neutraaleja taivas-totuuden tuottamisen menetelmiä? Jos tiedon arkeologia merkitsee Foucault’lle diskursiivisten käytäntöjen analyysiä, nyt näitä diskursiivisia käytäntöjä ei millään tavoin voida erottaa vallan ja vastarinnan käytännöistä ja tekniikoista, vaan ne sijaitsevat samalla tasolla, läpäisevät toisensa, kietoutuvat toisiinsa niin tiiviisti, ettei niistä voida enää edes puhua erillään. Joka tapauksessa Foucault’n ajatus tässä psykiatristen ja lääketieteellisten totuuskäytäntöjen genealogiassa on, että diskursiivisten käytäntöjen kehitystä ovat ohjanneet, vieneet eteenpäin psykiatristen potilaiden kamppailut, hysteeriset huudot ja kohtaukset mielisairaalojen uumenissa. Vaikka vallan käytäntöjen analyysi on syrjäyttänyt 60-luvulle ominaisen hieman romanttisen hulluuden tarkastelun, kyse on tällä kertaa jonkinlaisesta hullujen autonomiasta. Myös psykiatrisissa sairaaloissa vastarinta edeltää valtaa.

Teksti: Eetu Viren
Kuvat: Lasse Poser