Potereoperaio

Arvio Antonio Negrin kirjasta Storia di un comunista (toim. Girolamo De Michele), Ponte alle Grazie, 2015, 384 s.

”Erään kommunistin tarina” on Toni Negrin muistelmien ensimmäinen osa, joka päättyy Negrin vangitsemiseen huhtikuun 7. päivänä vuonna 1979:

Paola on pahalla tuulella. Puhumme vähän siitä, mitä ympärillämme tapahtuu: uusia terroritekoja, toverien pidätyksiä – hän tulee vielä pahemmalle tuulelle. Lopulta, hieman rauhoittuneina, lähdemme ulos: seisomme odottamassa hissiä kun kymmenkunta siviilipukuista poliisia saapuu paikalle – eivät avaruusolioiksi naamioituneina, vaan normaalia byrokraattista eleganssia. He esittävät minulle kotietsintäluvan ja pyörivät pari tuntia asunnossa. He tutkivat huolellisesti vain työhuonettani ja ovat jatkuvasti puhelimessa: aika epätavanomaista käyttäytymistä. Mitäköhän padassa kiehuu? Puolen päivän tienoissa… johtaja vetää esiin pidätysmääräyksen. Luen sen ja purskahdan nauruun… Vaadin, että saan tavata lapset, jotka ovat koulussa ja tulevat kotiin syömään, ennen kuin lähden poliisien mukaan. Franscesco ja Anna tulevat koulusta ennen yhtä, halaan heitä, juttelemme, liikuttumatta, ja sitten minut viedään. Sisälläni tunnen suuttumusta: mikä häpeä.

Kirja on monin tavoin hämmentävä teos. Ensimmäinen kysymys, joka kirjasta minulle tuli, oli: miksi kommunisti kirjoittaa elämästään? Haluaako hän jättää jälkiä itsestään, asettaako hän itsensä, oman etunsa, asiansa edelle? Mieleen tulee heti Robespierren syytös Dantonia ja Desmoulinsia kohtaan. Hänen mukaansa nämä kuvittelivat olevansa muita kansalaisia ylempiä, ja siksi he ovat hyvin vaarallisia, sillä näin he halusivat tuhota tasa-arvon ja samanlaisuuden. Siksi ei ole väliä sillä, kuinka paljon Ranska ja vallankumous ovat heille velkaa. He eivät voi edustaa yksilöinä kumousta. Kansa ja vallankumous ovat absoluutti, jonka edessä yksilö menettää merkityksensä. Danton ja hänen kaltaisensa ovat vallankumouksen vihollisia siksi, että he uhraavat isänmaan edun oman etunsa, henkilökohtaisten suhteidensa tai kenties pelon takia. Haluaako Negri oikeuttaa itsensä, tehdä itsestään erikoisen, johtajan, suvereenin, monarkin? Vai onko hänet vallannut porvarillinen halu jättää jälkiä itsestään, jättää jotain jälkeensä? Jättää jotain jälkipolville, ehkä siirtää kapula seuraajalle? Onko hän luopunut Brechtin ”Lukukirjassa kaupunkilaisille” antamasta ohjeesta ”Sotke jälkesi!” Älä jätä jälkiä itsestäsi, elä jälkiä jättämättä. Vai haluaako Negri kenties kertoa totuuden itsestään, sen mitä hän todella on? Tehdä itsestään subjektin, joka voidaan tuomita totuuden tuomioistuimessa? Tai pyrkiikö hän välittämään kokemuksia aikakaudella, joka on hävittänyt kaiken kokemuksen? Onko hänellä varastossa jotain, piilossa jotain sellaista omaisuutta, säästöjä kellarissa, joita hän voi hakea ja käyttää selviytyäkseen?

Epäilevät kysymykset voi kuitenkin unohtaa nopeasti. Toni ei oikeastaan kerro – luojan kiitos! – juurikaan itsestään. Ironisesti sanottuna hänen elämänsä ei – Benjaminia lainaten – muistuta maratonjuoksijan sankarillista matkaa, vaan pikemminkin asiakirjan matkaa virastossa: suuri osa kirjasta koostuu Tonin papereiden, artikkelien ja muistiinpanojen selailemisesta ja läpikäymisestä. Ja hyvä niin! Mikään ei ole typerämpää kuin vallankumouksellisen kommunistin sisäisen elämän ja niin sanottujen ihmissuhteiden kyökkifilosofinen esittely ja oman napanöyhdän kaivelu. Negrin, kuten monien muidenkin, kohdalla kieltäytyminen oman elämän tuomitsemisesta on merkinnyt paradoksaalisesti sitä, että kommunistin yhteinen, yleinen elämä, hänen yksityisen elämänsä tyhjyys on täytetty mitä ihmeellisimmällä porvarillis-moraalisella roinalla: ”paha mestari” tai pahan maestro, todellinen lapsia ja nuoria syövä Mefisto, luiseva padovalainen professori, joka käyttää julmasti hyväkseen asemaansa kierrellessään Milanossa ja Torinossa valmistelemassa Brigate Rossen pomona attentaatteja ja siinä sivussa panee heikkoja naisia…

Negri jos joku on – eikä pelkästään Italiassa – saavuttanut ”maineen”, eikä kukaan ainakaan porvarillisessa julkisuudessa välitä siitä mitä hän sanoo, koska kaikki tietävät ”mikä hän on”. Kaikki tietävät totuuden Tonista. Myös Suomessa ”totuus Tonista” oli selvillä jo 70-luvun lopulla: ”Toi johtaa pomminheittelyyn!” Siksi Antonion, Toniksi kutsutun, on turha todistella mitään itsestään. Mutta jos hän ei sitä tee, hän putoaa ojasta allikkoon: Negri ei ole suostunut ”itsekritiikkiin” ja hänen kirjansa on pelkkää ”egolatriaa”, oman minän ylistämistä. Porvaristo rakastaa ”double bindia”, jos et ole ehdoitta alistunut, teet aina väärin, koska täydellinen alistaminen, täydellinen tuhoaminen on ainoa nautinto, johon se yltää.

Toni ei siis esitä itseään sankarina. Kyse on erään, jonkun, satunnaisen, kenen tahansa kommunistin tarinasta, koska kommunisti voi olla vain jonkinlaisessa kollektiivisessa toiminnassa, elämässä ja aistimusten ja tunteiden yhteisessä ulottuvuudessa. Kirjan lukeneena sanon, että kirja on tietyllä tavalla nöyrä ja vaatii lukijalta myös kärsivällisyyttä ja pitkähköä pinnaa. Siitä on vaikea löytää mitään ”suurta suunnitelmaa” tai ”itsevarmaa persoonaa”, joka ajaisi omaa asiaansa. Ärsyttävää kirjassa on aina paikka paikoin putkahteleva nykyinen Toni, joka löytää jo 50-luvun Toninolta ajatuksia ”yhteisestä” tai muista Negrin viime vuosien ajatuksista.

Negri kertoo Italian lähihistoriasta, jota julkisessa keskustelussa on lähinnä luonnehdittu salaliittojen aikakaudeksi, ja jossa jokaisen väkivaltaisen räjähdyksen taustalla on monilonkeroinen vallan, mafian, ulkomaisten tiedustelupalveluiden ja poliittisten toimijoiden sotkuisa vyyhti (Piazza Fontana kuuluisimpana). Halu antaa syy, nähdä tapahtumat ulkoa ja ylhäältä hallitsee porvarillista ja mediaattista historiankirjoitusta. Niille on käsittämätöntä, että ihmiset painuvat kaduille ja saavat jotain aikaan. Toisaalta tämä ei poista kysymystä organisaatiosta eikä organisoitumisesta, joka ei palaudu ohjaamiseksi ja johtamiseksi. Kuten Romano Alquati vastasi kysymykseen, osasivatko operaistit odottaa Piazza Statuton tapahtumia ja taisteluiden leimahtamista: ”Emme me sitä odottaneet, mutta organisoimme sen.”

Jos on vähänkin, edes etäisesti, elänyt 60–70-luvun poliittisien intohimojen maailmassa – vaikka ne eivät kohdistuneet politiikkaan, vaan elämään – kirja tuo mieleen hauskoja, tragikoomisia, tärkeitä ja joskus surullisia asioita. Ei ihmisten – vaikka kirja viliseekin nimiä – vaan paperien, tekstien kautta. Kun Negri kuvaa Lotta Continuan tyyppejä, Adriano Sofrista ja kumppaneista mieleen tulee eräänlainen porvarillisten lukiolaispoikien Herman Hesse -piiri. Tärkeää minusta on, että Negri kaivaa esiin papereita, lehtiä, keskusteluja, riitoja ja yrittää näistä aineksista koota jonkinlaista karttaa siitä, minkälaisia mantereita, kaupunkeja, kuntia Euroopan poliittisessa kiisselissä paakkuuntui tilanteessa, jossa ei ollut mestarikokkia, vaan kaikki halusivat lisätä omiaan, ja mikä tahansa tapaaminen, lähteminen saattoi johtaa uuteen poliittiseen sommitelmaan. Jengi vaan tapasi toisiaan ja nämä tapaamiset muuttivat äkillisesti elämän suuntaa eikä kukaan ollut vielä ajatellut, miten näitä kohtaamisia voisi ohjata. Ehkä juuri siksi kapitalismissa tärkeäksi tuli kohtaamisten, suhteiden kontrolli. Se, mitä hyveelliset demariporvarit ja yliopistovassarit kutsuvat ”monikulttuurisuudeksi”, ja minkä Foucault myöhemmin nimesi uudeksi valtadispositiiviksi. Suhteiden, kohtaamisten hallinta on olennaista (ja juuri Agambenin kaltainen terävä pikkuporvari reagoi tähän yrityksellä tuhota kaikki suhteet, jokainen relaatio, kuten hän korostaa kirjassaan L’uso dei corpi).

Kirjan alku on edellä sanotun suhteen outo, jotenkin melkeinpä romanttinen kuvaus äidistä, lapsuudesta ja Enrico-veljen kuolemasta fasistina. Kuolema, kuoleman läsnäolo tuo eittämättä mieleen Thomas Hobbesin omaelämäkerrallisen runon, jossa hän syntyy pelosta ja yhdessä pelon kanssa, kun äiti säikähtää Suurta Armadaa: ”And hereupon it was my mother dear / Did bring forth twins at once, both me and fear.” Kerronta on vaihtelevasti minämuodossa ja kolmannessa persoonassa, Toni ikään kuin heiluu elämänsä ja elämänsä käytön välillä, minän ja kommunismin kesken. Kun sitä vielä täydennetään nuoren Tonin vaellusvuosilla, todellisilla Wanderjahreilla, joiden kuluessa Toni kartoittaa koko tulevan poliittisen toimintansa tilan – Euroopan – herneen poiminnalla Englannissa, vierailulla Helsingin olympialaisissa ja työssä Naantalin kulmilla ja Suomen tundralla, Turkissa, Espanjassa ja tietenkin Pariisissa. Helsingissä Toni tapaa Marisan, johon rakastuu, mutta pääsee tositoimiin vasta Italiassa, kun Marisa ja Toni rakastelevat vuoristomökissä, jonka seiniä sudet raapivat. Onneksi tämä ”goottinen romanssi” katoaa taka-alalle, kun Toni alkaa toimia kristillisessä politiikassa – Padovassa, Pyhän Antoniuksen kaupungissa ei liene muita mahdollisuuksia – ja päätyy lopulta ”työläistutkimukseen” ja tapaa Renato Panzierin, Romano Alquatin ja Mario Trontin ja muita. Nuori Toni mieltää itsensä kommunistiksi jo ennen kuin hän on avannut yhtään Marxin kirjaa – mikä muuten tapahtuu yllättävän myöhään erityisesti Pääoman ja Grundrissen osalta – , kun hän ryhtyy harjoittamaan kristillistä rakkautta ja huolenpitoa toimiessaan sosialistinuorissa. Negri harjoittaa työläistutkimusta, koska sillä joka ”ei tee tutkimusta ei ole oikeutta sanoa mitään”. Tutkimus merkitsee astumista tehtaaseen, työtä työläisten keskuudessa, työläisten kanssa. Mutta se merkitsee myös tiedon tuotannon ja taistelujen yhdistämistä ja tiedon nostamista pelkän tehdaskomennon, organisaation ja koneiden tasolta työväenluokkaa rakentavaksi poliittiseksi tiedoksi. Liikettä luokasta sellaisenaan luokaksi itseään varten siis, koska, Trontin sanoin, ei ole luokkaa ilman luokkataistelua. (Yksi yllättävä asia kirjassa on, että Negri ei käsittele välirikkoja esim. juuri Trontiin juuri lainkaan henkilökohtaisella tasolla.) Tässä kohden Negrin teoreettinen tie on kiemurainen ja hän näyttää vastustelevan tarttumista Marxiin: Historismus, Dilthey, Weber, Lukács, Merleau-Ponty ja Descartes on ensin käytävä läpi. Näiden ansiosta Negristä tulee nuorin italialaisprofessori, jonka akateeminen ura kuitenkin kaatuu nopeasti militantin tapahtumakeskeiseksi elämäksi: Porto Marghera (1967, 1968, 1970), Torino, corso Traiano (1969), Milano jne. Professorin ja militantin, työn ja vapaa-ajan ero häviää ja militantti voittaa. Toni matkustaa ensimmäisessä luokassa, mutta hän matkustaa siinä vain ”tehdäkseen politiikkaa”. Mutta kuinka kauan se voi kestää, jos teet vääränlaista politiikka, et ole kristillisdemokraatti tai PCI:n toimitsija?

Mikä on kirjaa hallitseva kysymys? Mielestäni se on kysymys organisaatiosta, vallankumouksellisesta organisaatiosta, siis niistä muodoista, tavoista, käytännöistä, joiden kautta voimme kasvattaa voimaamme, luoda vallankumouksellisen, kapinallisen voiman, joka kykenee muuttamaan vallitsevan järjestyksen. Senkin uhalla, että kuulostan naurettavalta, Toni Negri on yksi harvoista, kenties ainoa – sikäli kuin tiedän – jälkeen jääneistä, jolle kysymys organisoitumisesta, konstitutiivisen vallan rakentamisesta, kapinasta yhteisenä eikä johdettuna kaappauksena, on todellinen teoreettinen ja käytännöllinen kysymys. Toisaalta, se mikä Negriä ei niinkään kiinnosta on tuotantovälineiden taso, luokkakompositio tai ”sosiologinen taso”: Keynesin, rahan tai sabotaasin kohdalla aina on kyse organisaatiosta tai vallasta. Tonin ”paperit” eivät anna mitään vastausta siihen, minkälainen ”organisaation” pitäisi olla, sen sijaan ne kertovat hyvin sen, mistä emme niin sanotuissa vallankumouksellisissa organisaatioissa pitäneet ja miksi ne epäonnistuivat ja muuttuivat nykyisen ay-liikkeen kaltaisiksi organisaatioiksi, joiden ainoa tehtävä on välittää meille työläisille herrojen kulloisetkin käskyt retoriikan kreppipaperiin käärittynä. Itse asiassa Negri kuvaa ”hauskasti” kommunistien ammattiyhdistysliikkeen toimintaa Venetsian alueella: arvoteoriaan sitoutuneina nämä neuvottelivat siitä, mikä on kohtuullinen osuus työläiselle ja paljonko kapitalisti tarvitsee voittoa jatkaakseen toimintaansa. Vulgaaristi ymmärretty arvoteoria toimi siis yhteisen rationaalisuuden lähteenä tai: sosiaalisen kompromissin eikä luokkataistelun oikeuttajana. Repikää siitä! Kysymys siitä minkälainen organisaatio tulee yhä polttavammaksi 70-luvun aikana, kun työläisten voiman kasvu alkaa tyrehtyä ja suojaaminen, puolustaminen tulee tärkeäksi. Se, mitä Potere operaion kanssa on tapahtunut on puoluemuodon epäonnistuminen. Sivumennen sanoen, Negri ei paljoakaan puutu aseellisen taistelun ideoihin, vaikka kuvaakin tavallaan hyvin tiettyä kasvavaa huolestuneisuutta sen suhteen.

Negrin kirja on jaettu kolmeen osaan, jotka voidaan ehkä suomentaa ”Lähteminen”, ”Veneton laboratorio” ja ”Kymmenen vuotta vuotta 68”. Erityisesti alussa kuvataan vieraantumista perinteisistä puolueista ja ammattiyhdistysliikkeistä ja yrityksistä rakentaa uusia järjestäytymisen muotoja kuitenkin puoluemallin perustalta (Potere Operaio) ja lopulta näiden epäonnistumista ja järjestäytyneen autonomian luomisen yrityksiä. Samalla käydään läpi työläisten kamppailujen muuttumista ja niiden kiinnittymistä enemmän elämän ja hyvän hauskan elämän kysymyksiin: tötsyjen poltto liukuhihnalla tai sabotaasi, joka on koneiden kääntämistä herroja, pääomaa vastaan. Potere Operaio syntyy vuonna 1969 ja loppuu 1973. Keskeisessä asemassa on kiista ”massojen illegaalisuuden” ja liikkeen militarisoimisen kesken, Veneton ja Rooman välillä. Negri ja venetolaiset ovat massojen kannalla. Tähän väliin – siis massamittaisen laittomuuden ja liikkeen, jonka militantit järjestäytyvät eräänlaiseksi sotilaalliseksi etujoukoksi väliin – jää tila, jonka Brigate Rosse täyttää. Italiassa kyse on nuoresta proletaarisukupolvesta. Mutta en oikeastaan halua mennä tähän, eikä Negri muistele tapahtumia mukana olleen, vaan pikemminkin jotenkin ulkopuolisen ja hämmentyneen näkökulmasta. Ehkä kyse on ovelasta taktiikasta, mutta Negri antaa hyvin kuvan tilanteesta, jossa hän ja muut olivat menettämässä vaikka kuinka vähäisen otteensa. Aldo Moron tappamisen jälkeen, Brigate rosse hallitsee, ja koko yhteiskunnallinen konflikti on siirtynyt tasolle, jossa ”massat” eivät enää ole mukana ja on turha järjestää, organisoida mitään. Koko konstitutiivisen voiman ja uuden järjestyksen rakentamisen ajatuksella ei ole mitään merkitystä. Ainoat ketkä voivat kärsiä ja ketkä on syytä panna kärsimään ovat autonomit. Muut taistelevat, ovat sotilaita, osa armeijaa, osa tuttua patrioottis-porvarillista valtiokulttuuria, ainoastaan niin sanotut sympatiseeraajat on pantava maksamaan. Ja olette jo maksaneet kalliisti, mutta ette vielä kaikkea. Siksi maksamme edelleen velkaa vuodesta 1968:

mutta kysytään uudestaan, miksi maallinen valta vihaa niin paljon vuotta 68 ja uskonnollinen valta pitää sitä niin moraalittomana? Koska siinä ruumiillistuu ajattelun ja toiminnan johdonmukaisuus – uuden maailman rakentaminen itsemme sisään ja itsemme ulkopuolelle. Sillä sisäisen ja ulkoisen yhdistäminen on sellaisenaan vallankumouksellinen voima, se on aina avoin itsemme uudistamiselle – siksi sillä on tarve vallankumoukseen. Se on sielu, joka tunnistaa itsensä ruumiissa ja päinvastoin, singulaarisuus, joka nousee moneudesta: kaiken valtaideologian – metafysiikan – hävittämisestä.

On toimittava historian sisällä historiaa vastaan, omassa ajassa, ei sitä seuraten, vaan sitä vastaan hyökäten. Negri lopettaa ensimmäisen osan sanoihin: ”Olen vastustanut ja taistellut koko ikäni. Se alkaa tästä uudestaan.”

Jussi Vähämäki