newdeal1

You need more industries in Texas, but I know you know the importance of not trying to get industries by the route of cheap wages for industrial workers.
– Franklin Delano Roosevelt

Michel Aglietta ja Thomas Brand ehdottavat kirjassaan Un New Deal pour l’Europe Euroopalle uutta ”new dealia”. Kirja on hyvin perusteltu, järjestelmällinen taloustieteellinen esitys eurokriisistä ja sen syistä sekä sen ratkaisuyritysten ongelmista. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut ”new dealin” mahdollisuudesta ilman aktiivista poliittista voimaa, joka pakottaisi rahanomistajat, isännät, kapitalistit kompromissin: ilman tällaista voimaa ”new deal” jää helposti yhdeksi ”rationaaliseksi” (lue= oman aikansa ”rationaalisuuteen” sidotuksi) esitykseksi muiden vastaavien vasemmistosävyisten esitysten joukkoon. Pakottamaan kykenevän yhteiskunnallisen voiman luomisessa, siis erilaisten prekaarin työn muotojen organisoimisessa ja organisaation muotojen kehittämisessä mennee vielä vuosikausia Euroopassa. Tosin myös Aglietta& Brand esittävät ”kansalaisten” mukaan vetämistä Euroopan rakennusprosessiin, mutta heidän näkökulmansa politiikkaan on kuitenkin enemmän poliitikkojen politiikan kuin ihmisten omaehtoisen järjestäytymisen ja Euroopan, alhaalta, yhteiskunnallisten liikkeiden tasolta tapahtuvan poliittisen rakentamisen ohjelma.

Mutta tämä on tilanne ja kamppailu, jota joudumme käymään: Suomessa, kuten hyvin tiedämme, olemme eräänlaisessa pattitilanteessa, jossa itsenäisen poliittisen subjektin mahdollista tilaa kontrolloi institutionaalinen vasemmisto (SDP ja Vasemmistoliitto), joka on täysin tuuliajolla ja vailla minkäänlaista konkreettista poliittista aloitteellisuutta. Institutionaalisella vasemmistolla ei myöskään ole minkäänlaista todellista intressiä poliittiseen muutokseen, tai sen intressit ovat täysin (vaali)taktisia, on kyse leikkauspolitiikan vastustamisesta, perustulosta tai koulutuksesta. Ehkä myös Suomessa voisi kokeilla espanjalaistyylistä poliitikkojen toiminnan aktiivista seuraamista ja kontrollointia ainakin vaalilupausten ja poliittisen linjan kysymyksissä.

Vaikka pelkät teoreettiset, järkevät ehdotukset, niin sanottu järjen puhuminen kapitalisteille ja poliitikoille (puolueista riippumatta), onkin viime vuosina osoittautunut paitsi turhaksi myös turhauttavaksi, kuten niin monet sitä yrittäneet tietävät, sisältää Agliettan ja Brandin kirja monia hyviä ajatuksia, joihin myös meikäläistenkin poliitikkojen soisi ottavan kantaa.

 

Lähtökohta: kriisi

Eurokriisin taustalla on Agliettan & Brandin mukaan se, että euro rahana on epätäydellinen. Tämä epätäydellisyys johtuu euroalueen hallinnan ”perisynnistä”, siitä, että EKP on (federaalinen) instituutio, joka ei ole alisteinen minkään suvereenin vallan, siis minkään todellisen poliittisen yhteisön auktoriteetille. Tulos tästä on, että kriisiä ei kyetä ratkaisemaan olemassa olevan kehyksen sisällä, vaan sen ratkaisemiseksi vaaditaan poliittisen yhteisön rakentamista, Euroopan konstitutiivista prosessia. Tämä ei Agliettalle & Brandille tarkoita kuitenkaan olemassa olevan eurooppalaisen poliittisen kehyksen täydellistä hajottamista ja aloittamista kokonaan alusta, pikemminkin tarvitaan kansalaisten mukaan ottamista. Instituutioiden ”demokratisoimisen” ajatus (joka kuuluu myös DIEM 25 -liikkeen vaatimuksiin) on ongelmallinen, koska se sivuuttaa kokonaan ajatuksen instituutioiden rakentamisesta ja varsinaisista ”säätyvaltiopäivistä”, siis poliittisen prosessin aloittamisen kokonaan puhtaalta pöydältä tilanteessa, jossa vanhat instituutiot ja ”puolueet” ovat menettäneet kaiken sisältönsä.

Agliettan & Brandin mukaan, sen sijaan, että poliittisin toimenpitein olisi onnistuttu hillitsemään kriisiä, poliittiset interventiot (koska niiltä puuttuu yhteinen perustuslaillinen kehys) ovat päinvastoin syventäneet sitä ja lisänneet euromaiden eroja ja niiden ajautumista voimakkaasti kasvaneen finanssitalouden armoille. Tämän seurauksena euroalueesta on tullut herkästi haavoittuva ja globaalin finanssitalouden muutoksille alisteinen. Siksi olisi analysoitava kriisin kehittymistä euroalueella ja tunnistettava suurimmat poliittiset virheet, jotka ovat finanssitalouden hajaannuksen kautta johtaneet Euroopan kuilun partaalle. Agliettan ja Brandin mukaan vain EKP ja sen luonteen muuttaminen kykenee jollain tavoin hallitsemaan kriisiä, mikäli se asettuu välittäväksi instituutioksi finanssimarkkinoiden ja euromaiden välille. Mutta EKP:n luonteen ja aseman muuttaminen ei mielestäni voi tapahtua teknisenä tai teoreettisena kysymyksenä, vaan se vaatii Euroopan laajuista poliittista prosessia. Siinä on siis kysymys instituutioiden rakentamisesta, instituutioiden, jotka voivat tehdä eurosta lopullisesti ja täydellisesti rahan, viedä loppuun pankkiunionin ja budjettiunionin, asettaa fundamentaalisen ongelman demokraattisesta legitimiteetistä, siis edellytyksenä on uudentyyppinen politiikka, joka lähtee muualta kuin poliitikkojen politiikasta. Tämä on myös DIEM25 -liikeen perustava ongelma, jota sen asiakirjoissa ei juurikaan korosteta, vaan politiikka nähdään konstitutiivisen prosessin sijaan olemassa olevien instituutioiden toiminnan alistamisena palvelemaan ”hyviä tarkoitusperiä”. Mikäli Eurooppa rakentuu poliittisena yhteisönä, on luultavaa, että se ei muodostu nykyisten instituutioiden mallille tai niiden yhdistelmälle, jotka ovat tiettyjen poliittisten subjektien tuottamia, vaan uudenlaisten poliittisten subjektien tarpeille.

Yhteistä poliittista prosessia ei Agliettan ja Brandin mukaan saada aikaan, ennen kuin Euroopan alueella asuvat ihmiset tulevat jollain tavoin tietoisiksi yhteisestä kohtalostaan ja ovat valmiita yhteiskuntasopimukseen (termi, josta en pidä, koska se perustuu ajatukselle alun perin yksilöllisten intressien yhteen sovittamisesta), joka sitoo toisiinsa yhteiskunnallisen edistyksen, kilpailukyvyn ja ympäristöinnovaatiot. Tämä ”yhteiskuntasopimus”, ”new deal”, on Agliettan ja Brandin ehdotuksen konkreettinen sisältö. Michel Aglietta onkin pitkään puhunut ja kirjoittanut Euroopasta kestävän kehityksen maanosana. Seikka, joka on kuitenkin enemmän kuin ongelmallinen, jos ajattelemme biotaloutta kapitalistisen kasautumisen muotona, joka ei hyödynnä pelkästään metsiä, turvetta ja tuulta, vaan myös ihmisruumista, ruokaa, ilmaa, vettä, terveyttä, oppimista ja kulttuuria. Tämä puoli, siis kapitalismin muuttuminen kohti ”biokapitalismia”, jää vajavaiseksi. ”New deal” vaatisi ihmisruumiiden vastarintaa, jotta saataisiin edes jonkinlaista säätelyä pelkkään riistämiseen.

 

Poliittinen yhteisö, keskuspankki ja rahoitusjärjestelmä

Euro on rahana siis epätäydellinen, koska sillä ei ole elimellistä suhdetta valtioon tai poliittiseen yhteisöön. Raha on kaikkein yleisin yhteishyödyke, hieman kuten vesi tai ilma. Se on väline, jonka kautta kollektiivi antaa jokaiselle jäsenelleen maksuteossa sen, minkä yhteisö katsoo tälle kuuluvan hänen toimintansa ansiosta, mutta se on myös väline, jonka kautta yksittäiset ihmiset hankkivat niin sanottua yhteiskuntavelkaa, joka on vastinpari julkisia palveluja tuottavan yhteiskunnan kollektiiviselle pääomalle. Sitä ylläpidetään verotulojen avulla, tulojen joiden oikeutus on peräisin siitä, että ne edustavat ”kansaa” tai poliittista yhteisöä, ovat eräänlaista lainaa yhteisöltä.

Julkinen velka (valtion rahavelka) on sukupolvien välinen siirto (eräänlainen jälkivero tai veronpalautus pitkällä aikavälillä), joka rakentaa yhteiskunnan koheesiota ajassa. Raha (luottamuksen materiaalinen ilmaus) on puolestaan (yhteisö)väline, jonka avulla yhteiskuntavelka palkitaan, se on lähtökohtaisesti suvereenia: valtion tai poliittisen yhteisön on aina kyettävä rahoittamaan velkansa, siis kyettävä asettamaan se markkinoiden ulkopuolelle suojatakseen sitä likviditeettistressiltä.

Kaikissa maissa, jossa valtio ei ole kaatumassa, valtio / poliittinen yhteisö luo rahallaan julkista velkaa ja sen asukkaat pitävät tuota velkaa hallussaan, kun valtio (poliittinen yhteisö) takaa keskuspankin pääoman, se luo samalla rahoitusjärjestelmän, jolle julkinen velka on olennaista, viimeinen takaaja.

newdeal2

Euro epätäydellisenä rahana

Ensinnäkin euro on vain ”legaali” raha, tulos sitä käyttävien valtioiden sopimuksesta. Toisin sanoen, se on enemmän poliitikkojen raha, neuvottelujen ja kompromissien tulos, kuin erityisen yhteiskunnallisen ja poliittisen luomistyön kristallisoituma. Euro ei ole ilmaus tietyn yhteiskunnallisen ryhmän yksimielisyydestä ja kyvystä ilmaista tuota yksimielisyyttä objektiivisesti. Tästä juontuu euron kyvyttömyys luoda (markkina)yhteisö ja tuottaa sille ykseys sekä ”identiteetti”.

Euron syntyminen ja yhteismarkkinoiden laajentaminen oli hämärähkö poliittinen kompromissi.

Delorsin (1985) julistama yhteismarkkinoiden syventäminen teki tulevasta eurosta Euroopan rahoitusjärjestelmän yhdistämisen keskeisen tekijän ja samalla hylättiin Wernerin raportin (1970) ajatus yhteisestä budjetista. Saksojen yhdistymien uhkasi Euroopan poliittista järjestystä ja erityisesti Ranskan asemaa ja yhdistymisen hinnaksi määriteltiin Saksan luopuminen markasta (Kohl/Mitterrand sopimus).

Saksalainen käsitys rahasta oli, että se on oikeutettava perustuslaillisesti, siis poliittisen suvereenisuuden on luotava raha. Siksi CDU vaatii (1994) ranskalais-saksalaista hallitusta, vaatimus, jonka Ranskan poliittinen eliitti tyrmää. Seurauksena on vakaussopimus, joka johtaa heikkoon hallintaan, koska se vaatii aina hallitusten välistä sopimista eikä hallitusten erilaisten (poliittisten) ja ristiriitaisten intressien takia synny mitään yhteistä eurooppalaista intressiä.

Lopputulos on, että EKP on ainoa ”federalistinen” instituutio valtiokokoelmassa, joka ei ole alisteinen minkäänlaisella (federalistiselle) perustuslaille, eikä EKP siten ole minkään suvereenin vallan alainen. Tämä on euroalueen perisynti tai valuvika. Euron vastustajat näkevät tämän, mutta heiltä puuttuu kokonaan Euroopan todellisuuden ”strateginen” näkemys, joka ei voi perustua enää, koska juna on tavallaan jo liikkeessä, paluuseen takaisin ja uudelleen aloittamiseen. Olemme matkalla, ja tällä matkalla on pakko keksiä keinoja yhteisen rahan rakentamiseen.

Maastrichtin sopimus, joka kieltää jäsenmaiden julkisen velan ostamisen, merkitsee, että EKP ei voi olla minkään valtion julkisen velan viimekätinen takaaja. Se ei siis ole keskuspankki termin alkuperäisessä merkityksessä. Se painaa rahaa, jota eri alueilla käytetään vieraana rahana, jolla on kiinteä vaihtokurssi. Näin euro saa aikaan rakenteellisia ongelmia euroalueella kokonaisuudessaan: ei liittovaltiobudjettia eikä budjettisiirtoja valtioiden välillä. Ristiriitaisia vaatimuksia: jos jokin valtio on velkaantunut vieraassa rahassa, julkinen velka degeneroituu yksityiseksi velaksi ja valtio voi kaatua, mennä konkurssiin.

Kun valtio on konkurssitilassa (esim. Kreikka) yhteisessä rahoitustilassa (euroalue), maksukyvyttömyydellä on taipumus levitä velkakirjoja hallussaan pitävien pankkien välityksellä (pankkien välinen luottamus katoaa), ja valtion suvereenisuuden kriisillä tai poliittisen yhteisön kriisillä ja pankkikriisillä on edessään eräänlainen noidankehä, koska luottamus rahaan katoaa.

 

Kriisin hallintayritykset ovat vain pahentaneet kriisiä

Pankkikriisi ja finanssikriisi (2007) iskee siksi heikentyneeseen Eurooppaan, jolla ei ole juuri mitään yhteistä, vaan kaikki eri maat ovat erilaisissa tilanteissa. Seurauksena on yhteisen näkemyksen täydellinen hajoaminen. Vuoden 2010 jälkeen on Agliettan & Brandin mukaan tehty kolme poliittista ja talouspoliittista virhettä:

  1. Pankkien taseiden liian varovainen saneeraus.
  2. Kreikan kriisin laajentaminen maksukykyisiin valtioihin.
  3. Liian nopeat ja rajut budjettileikkaukset.

On vaikea ajatella ”paluuta normaaliin” talouspolitiikassa, jossa normi ja normaali, joka on ollut voimassa yli kaksikymmentä vuotta on aiheuttanut nykyisen kriisin.

Lissabonin strategian taustalla ollut ajatus kasvun kehästä: alhaiset korot, pääomaa yrityksille, uudet investoinnit, tuottavuuden kasvu, palkkojen kasvu, kilpailukyvyn säilyminen, talouden vakaus, alhaiset korot… Strategia kuitenkin toteutuu spekulatiivisena kuplana: alhaiset korot, pääomien saatavuus, asuntokeinottelu, kysynnän (liiallinen) kasvu, palkkojen kasvu, inflaatio, alijäämän paisuminen. Toisin sanoen alhaisten korkojen mahdolliseksi tekemä edullinen raha siirtyi kiertämään finanssijärjestelmään tippumatta reaalitalouteen – tai se valui reaalitalouteen vain esimerkiksi asuntokuplan muodossa

Monet taloustieteilijät varoittivat taloutta ravistelevista riskeistä 1920-luvun laman kokemusten pohjalta. Jotta budjettielvytys toimisi parhaalla mahdollisella tavalla, tarvitaan eri maiden välistä keskinäistä koordinaatiota, varsin löysää rahapolitiikkaa ja likviditeetin takaamista niin kotitalouksille kuin yrityksille. Tässä kehyksessä julkisen talouden kestävyyttä on ajateltava pitkällä eikä lyhyellä tähtäimellä.

newdeal3

Minkälainen voisi olla kansallisvaltioiden demokraattinen federaatio?

Euroopan Unionia hallitseva hallitustenvälisyys johtaa vääjäämättä demokratiavajeeseen, sillä parhaimmassakin tapauksessa se saa aikaan vain sopimuksia, joilla ei ole vankkaa ja demokraattista juridista perustaa. Valtioiden ulkoinen suvereenisuus yhdistyy yhteisiksi intresseiksi vain strategisissa peleissä. Sen sijaan kansan suvereenisuus kykenee tuottamaan lain, joka takaa kansalaisille yhtäläiset oikeudet.

Agliettan ja Brandtin mukaan ”demokraattinen transnationalismi”(Habermas) voisi muodostaa demokraattisen eurooppalaisen yhteisön hajottamatta kuitenkaan kansallisia demokratioita: oikeuden kautta rakennetaan vakaita ja tasa-arvoisia oikeushenkilöitä, jotta hallitusten vallalle eurooppalaisissa kysymyksissä saadaan perustus, laskettava liikkeelle eurobondeja, valmisteltava laillisen kehyksen rajoittamaksi (esim. komission vastuu parlamentille). Organisoidaan kykyä kollektiiviseen toimintaan tärkeillä alueilla euron muuttamiseksi legaalista sopimusrahasta todelliseksi rahaksi: pankkiunioni, joka edellyttää EKP:n mandaatin uudistamista ja budjettiunionia (joka luo euroalueen valtionvarainministeriön). Kansalaisten keskinäisen solidaarisuuden rakentaminen integraation välineeksi vaatii kansalaisyhteiskunnan poliittista organisoimista ja sen kautta luotua yhteistä, kollektiivista intressiä.

Kirjoittajat myös esittävät oman vastineensa Van Rompuyn ohjelmalle, jossa korostettiin budjettikuria ja leikkauksia. Lyhyellä tähtäimellä on päästävä leikkauspolitiikan aikaansaamasta noidankehästä, auditoitava pohjiaan myöten sen vaikutukset, lopetettava eri maiden keskinäinen vastakkainasettelu, luotava investointiohjelma velkaantuneisiin maihin, laskettava liikkeelle eurobondeja, rakennettava edellytyksiä Euroopan valtiovarainministeriölle, ja tavoitteena on rakentaa poliittinen unioni eurooppalaisen federaation luomiseen valmiiden maiden kesken sekä budjettiunioni.

 

Kasvupolitiikan uudistaminen

Euroopan taloudellisen kehityksen turvaamiseksi on yhdistettävä kilpailukyky, sosiaalinen inkluusio ja otettava huomioon ekologian asettamat rajoitteet.

Sisäinen devalvaatio on kansallisella tasolla keino tuhota yritysten kilpailukyky ja sitä kautta kansallinen kilpailukyky. Se johtaa ”uusmerkantilismiin” ja sitä kautta yleiseen köyhtymiseen. Sisäinen devalvaatio kilpailukyvyn kasvattamisena heikentää kansallista kilpailukykyä ja sitä kautta kansallista hyvinvointia. Sen sijaan yhteiskuntasopimus, joka perustuu työntekijöiden osallistumiseen vahvistaa kilpailukykyä, koska kollektiivisen hiljaisen tiedon organisatorinen oppiminen vaikuttaa suoraan tuottavuuteen. Siksi yritysten hallinnan on oltava osallistavaa ja työntekijät on otettava mukaan yritysten hallituselimiin.

Kilpailukyky, etenkin Euroopassa, on olennaisesti riippuvainen innovaatioista, ja siksi tarvitaan sekä top down -ohjauksen (organisoitua tutkimus- ja kehitystoimintaa) että bottom up / schumpeterilaisen yrittäjyyden yhdistämistä innovaatiojärjestelmässä. Sen lisäksi on olennaista investoida inhimilliseen pääomaan, sen laatuun, ja rohkaista rahoituksen kautta riskin ottoa ja julkisen sekä yksityisen sektorin yhteistyötä. Sellaisenaan nämä ehdotukset eivät poikkea kovin paljon vallalla olevasta retoriikasta, vaikka niiden kehys poikkeaakin ”uusliberaalin” ideologian kehyksestä.

Agliettan lempilapsi on ajatus kilpailukyvystä, joka perustuu kestävälle kehitykselle, ja jonka avulla luodaan Eurooppaan kokonaan uusi taloudellisen kasvun vyöhyke. Kestävä kehitys radikaalina innovaationa ja eurooppalaisen politiikan keskusakselina antaa mahdollisuuden Euroopan maaperän uudelleenteollistamiselle. Ympäristöpolitiikka erilaisissa ja usein epämääräisissä innovatiivisissa muodoissaan luo kuitenkin uudenlaisia elämäntapoja, jotka puolestaan luovat mahdollisuuksia suurelle joukolle erilaista taloudellista toimintaa. Siksi tarvitaan esimerkiksi hiilijalanjäljen sosiaalisten kustannusten arviointia verotuksen kautta ja muita vastaavia toimia. Lisäksi Euroopan rakennerahaston varoja on sunnattava paremmin kestävän kehityksen tukemiseen jne.

 

Lopuksi: Eurooppa taistelukenttänä

Tarvitaan siis uusi institutionaalinen kehys, jota uusi eurooppalainen yhteiskuntasopimus kannattelee. Finanssikriisi on kiihdyttänyt Agliettan & Brandin mukaan historiallista muutosta ja globaalistuminen on suurelta osin tuhonnut Euroopan Unionin maita yhdistäneen historiallisen kehyksen, joka perustui samantyyppiselle yhteiskuntasopimukselle: fordistinen kompromissi ja tulonjakoyhteiskunta. Euro on suojannut euromaita valuuttakurssien heilahtelulta, mutta ei Euroopan kansalaisia erilaisten sosiaaliturvan muotojen rapautumiselta. Euro ei muutu täydelliseksi rahaksi ilman uutta yhteiskuntasopimusta, jonka rakentamiseen Euroopan kansalaiset osallistuvat. Tämän sopimuksen täytyy perustua kestävälle kehitykselle, jonka avulla Euroopan alueet pystytään uudelleen teollistamaan. Sen sisällön on yhdistettävä toisiinsa yhteiskunnallinen edistys, kilpailukyky ja ympäristöinnovaatiot uudeksi kasvun regiimiksi. Vain tämänkaltainen sopimus kykenee uudelleen luomaan tietoisuuden Euroopan yhteisestä kohtalosta. Mutta toisaalta vain perustuslaillinen auktoriteetti, joka antaa Euroopan lainsäädännölle juridisen voiman kykenee tekemään Euroopasta kaikkien kansalaistensa silmissä legitiimin.

Jo pelkästään poliittisella tasolla yhteisen eurooppalaisen maiseman aikaansaaminen on vaikeaa: jokainen näyttää näkevän Eurooppa-ikkunasta erilaisia asioita. Eikä tämä koske pelkästään ylätason politiikkaa ja kansallisilla intresseillä pelaamista, vaan paljolti myös yhteiskunnallisia liikkeitä ja ruohonjuuritasoa. Myös niiltä puuttuu edes jollain tavoin jaettavissa oleva näkemys esimerkiksi siitä varsin homogeenisesta ”uusliberaalista” politiikasta, jota Euroopassa harjoitetaan: näkemys uusliberalismista koostuu ristiriitaisista, vainoharhaisista, nostalgisista ja valtiokeskeisistä jne. enemmän suuttumusta ja turhautumista kuin analyysia korostavista elementeistä. Ja vaikka mitään yhtenäistä näkemystä ei tarvitakaan, joudutaan silti tekemään jonkinlaisia valintoja esimerkiksi solidaarisuutta korostavien ja natsismia liehakoivien ”identitaaristen” käsitysten välillä. Eivätkä solidaarisuutta ja kansainvälisyyttä korostavat näkemykset ole tässä vahvoilla. Riittää kun selailee erilaisia vasemmistomedioita: new dealiin ollaan valmiita edes teoriassa korkeintaan ”kansallisella” tasolla ja ”hyvien kansallisten” kapitalistien kanssa. Mutta yhtälailla heikoilta vaikuttavat erilaiset ”platformit”, joissa retoriikan tasolla yritetään yhdistää alhaalta tulevat kamppailut Euroopan tason poliittisiin projekteihin useimmiten edelleen hautamaalla ”yhteisen tavoitteen” alle mikropoliittiset konfliktit ja todelliset näkemyserot. Mutta näihin palaamme myöhemmin.

Teksti: Jussi Vähämäki
Kuvat: Lasse Poser