Foucault ja Subjektin hermeneutiikka

Johdanto

Kumu julkaisee talven ja kevään aikana esittelyjä Michel Foucault’n College du France-seminaareista vuosilta 1970–1984:

La Volonté de savoir (1970–1971)
Théories et institutions pénales (1971–1972)
La Société punitive (1972–1973)
Le Pouvoir psychiatrique (1973–1974)
Les Anormaux (1974–1975)
Il faut défendre la société (1975–1976)
Sécurité, territoire et population (1977–1978)
Naissance de la biopolitique (1978–1979)
Du Gouvernement des vivants (1979–1980)
Subjectivité et vérité (1980–1981)
L’Herméneutique du sujet (1981–1982)
Le Gouvernement de soi et des autres (1982–1983)
Le Gouvernement de soi et des autres: le courage de la vérité (1983–1984)

Aloitimme ”rangaistusyhteiskuntaa” käsittelevällä seminaarilla. Nyt seuraa ”subjektin hermeneutiikkaa” käsittelevä seminaari. Tarkoitus ei ole referoida seminaarien sisältöä, vaan pikemminkin lukea niitä nykyisyyden ymmärtämisen vaatimuksen kautta: onko Foucault avuksi nykyisyyden ymmärtämiseksi, auttaako hän näkemään oman tilanteemme ja voimmeko hänen avullaan rakentaa noita kuuluisia uusia aseita maailman ja oman elämämme muuttamiseksi? Tiedämme olevamme paskaraossa: akateeminen ”Foucault-tutkimus” lukee Foucault’n tekstejä hieman kuin google-kääntäjällä, sitoo tämän korkeintaan palvomaansa filosofian historiaan, mutta ei koskaan historiallis-spesifeihin kamppailuihin; toimintaa palvovilla aktivisteilla ei ole aikaa hukattavaksi tuskallisen hitaaseen lukemiseen ja heille menneisyys on pelkkä ihanteellinen monumentti, jota voi vain orjallisesti jäljitellä ja joka siksi lamaannuttaa kokemuksen, aktiivisen tekemisen ja korvaa sen elämyksellä, jo eletyllä ja valmiilla.

Subjektin hermeneutiikka

(L’herméneutique du sujet. Cours au Collège de France. 1981–1982, Paris, Seuil/Gallimard 2001).

Foucault aloittaa luennot seuraavasti:

Kysymys, johon tänä vuonna haluaisin käydä käsiksi on siis yksilöidä se historiallinen muoto, jossa länsimaissa solmiutuvat yhteen kahden sellaisen elementin kuin subjekti ja totuus suhteet.

Luentojen – jotka tosiasiallisesti pidetään vuoden 1982 keväällä – kohteena on siis subjektin ja totuuden suhde ja tuon suhteen erityinen historiallinen muoto.

Peruskäsite, jonka ympärille luennot rakentuvat, on epimeleia heautou tai cura sui, itsehoiva, itsestä huolehtiminen, joka luonnehtii Platonin, stoalaisten, Epikuroksen ja kyynikoiden filosofiaa, hellenistisiä ja roomalaisia ajattelijoita ja lopulta kristillistä spiritualismia. Kyse on olemisen tavasta ja tiedontahdosta tai tiedon paatoksesta, jossa tärkeässä asemassa on suhde itseen ja toisiin, erityisestä katseesta, joka maailman sijaan suuntautuu itseen ja joka tarkkailee ja valvoo sitä, mitä ajattelussa tapahtuu sekä tekniikoista, käytännöistä joita käytetään omantunnon tarkasteluun ja henkisten mielenliikkeiden ja mielikuvien todentamiseen. Tämä itsetutkiskelu, itsestä huolehtiminen on välttämätöntä subjektille, joka pyrkii totuuteen.

Luennot ovat tärkeitä, jotta ymmärrettäisiin toden sanomisen, kaiken sanomisen, parrēsia merkitys Foucault’n seuraavilla luennoilla vuosina 1983 ja 1984. Tammikuun 27. luennon ensimmäisellä tunnilla mainitaan parrēsia ensimmäisen kerran tietoisuuden ohjaamisen yhteydessä, kun filosofin hahmo ymmärretään pelastuksen muodon ja sille välttämättömän sisällön välittäjänä. Tämä hetki merkitsee tietynlaista katkosta itseä koskevien käytäntöjen ja tietoisuuden ohjaamisen välillä klassisessa ajattelussa, kun ”opettaja” ei enää puutu asioihin tietämättömyys–muisti–tieto-akselilla, jolla muistaminen tai mieleenpalauttaminen antoi mahdollisuuden siirtyä tietämättömyydestä tietoon. (Valtio-dialogissa Sokrates argumentoi seuraavasti: jos lähtökohta on tietymätön ja myös lopputulos ja välivaiheet kutoutuvat yhteen asioista joita ei tiedetä, kaikki voi kyllä olla keskenään yhtäpitävää, mutta miten ihmeessä siitä voisi syntyä mitään tietoa?, 533b-c). Aiemmin oppilaan oli siis mahdotonta päästä yksin tietämättömyydestä tietoon, siihen vaadittiin opettajan (Platonilla opettajan ja ”oppilaan” dialogia) välitystä, tai kuten Foucault sanoo, siinä vaadittiin aina toinen, suhde toiseen. Foucault:

Opettaja ei ole enää se, joka hallitsee muistia. Hän ei ole enää se, joka, tietäessään sen, mitä toinen ei tiedä, kykenee välittämään tälle sen. Eikä enää edes se, joka kykenee näyttämään tälle millä tavoin ja mihin saakka tämä todellisuudessa tietää sen, mitä ei tiedä. Opettajan asema ei enää kirjaudu tällaiseen mekanismiin. Opettajasta on itse asiassa nyt tullut toimija yksilön uudistamisen prosessissa ja tämän muovaamisessa subjektina. Hänellä on välittäjän tehtävä suhteessa, joka subjektilla on omaan rakentumiseensa.

Opettajaa ja hänen tietoaan ei enää tarvita ulkoisena puuttumisena eikä hän ole välttämätön mieleenpalauttamisen (anamnesis) työssä, vaan vaatimuksessa muuttaa subjektin olemassaolon tapaa, tämän hexistä, kun se on pahojen tottumusten viettelemä. Siirtymä näyttäisi tarkoittava sitä, että totuus on jollain tavoin löydettävissä subjektista itsestään, vaikka tämä onkin liian kaavamaisesti sanottu. Foucault sanoo, että tällainen opettaja on filosofi, joka ei kuulu pelkästään subjektin itsesuhteen piiriin, vaan jonka tehtävänä on myös ohjata muita ihmisiä: tärkeää filosofille on ”itsen hallinta ja toisten hallinta” . Tätä jälkeä Foucault lähtee seuraavilla luennoilla seuraamaan ja näille jäljille palaamme myöhemmin. Mutta nyt ”subjektin hermeneutiikkaan”.

Ensisilmäyksellä kyse ei ole uudesta avauksesta. Foucault’n aikaisemmissa tutkimuksissa subjektin ja totuuden suhdetta on käsitelty jo runsaasti. Omalla tavallaan uutta, on, että nyt Foucault’n aineistona ovat – ja tulevat seuraavinakin vuosina olemaan – klassisen antiikin tekstit, eivätkä edes välttämättä minooriset tekstit, vaan myös perinteen keskeiset monumentit, kuten Platon. Mutta niissäkin katse kohdistuu ehkä pikemminkin marginaaleihin kuin suureen rakennelmaan. Foucault ei ole keittiöfilosofi, joka etsisi ajattelun syitä materiaalisista elinolosuhteista tai sukupuolisesta orientaatiosta. Pikemminkin hänen katseensa kohdistuu siihen maastoon, jossa hänen kohteensa liikkuu, koska maaston näkeminen tekee ymmärrettäväksi erilaiset liikkeet, käännökset ja hyppäykset, jotka totuuden historian on kuljettava.

Luennot alkavat jo tutuksi käyneellä nopealla sivuaskeleella: tutkimusta subjektin ja totuuden suhteesta ei aloitetakaan Apollon temppeliin hakatusta lauseesta ”Tunne itsesi” (gnothi seauton), vaan itsen hoitamisesta, huolenpidosta itseä kohtaan, joka käsitteenä on ollut filosofian ja antiikin ajattelun historiassa minoorinen. Miksi tämä sivuaskel, katseen irrottaminen ja ”tunne itsesi”-tematiikan sijoittaminen laajempaan kontekstiin? Koska ”tunne itsesi” näyttäytyy Foucault’n mukaan joissakin keskeisissä teksteissä laajemman ”pidä huolta itsestäsi” -tematiikan kehyksessä: on tärkeää ottaa itsensä huomioon, pitää itsestä huolta, on tärkeä olla unohtamatta itseään, ja ”tunne itsesi” on ikään kuin huipentuma tai kulminaatio näistä yleisemmistä periaatteista ja yleisen itsestä huolen pitämisen säännön konkreetti sovellus. On muistettava itsensä, ja se vaatii harjoitusta, tekniikoita ja työtä. Itsestä huolehtiminen ja itsen (totuuden) tunteminen ovat sidoksissa toisiinsa.

Foucault’n käsityksen mukaan olennainen juonne subjektin ja totuuden probleemasta on löydettävissä joukosta sellaisia tekoja, näkemyksiä ja harjoituksia, jotka ovat tekemisissä paljon pelkkää tietämistä laajemman henkisen ulottuvuuden kanssa. Vuosisatojen ajan totuus oli yhteydessä subjektiivisuuteen, jota ei voitu määritellä pelkkänä tiedon subjektina, tietävänä subjektina, sillä puhtaasti tiedollinen subjekti oli aina tekemisissä ja suhteessa totuuteen toiminnassa, joka puolestaan näyttäytyi sellaisissa muodoissa kuin tunnustus, askeesi, suoraan puhuminen, toden sanominen jne. Kuitenkin, tiettynä hetkenä, tämä sidos subjektin ja totuuden, subjektin elämän ja totuuden tietämisen välillä katkeaa. Totuuden saavuttaminen ja siihen yhteydessä ollut vaatimus subjektin ja sen mitä subjekti on muutoksesta/subjektin muuttamisesta subjektin omana toimintana eroavat toisistaan. Eli totuus, totuuden tietäminen ei enää muuta ja muovaa subjektia ja tietäminen ja eläminen eroavat toisistaan. Tuloksena on katkos tiedon ja itsen todeksi tekemisen (elämän) välille. Syntyy tiedon subjekti, subjekti, joka tietää totuuden, mutta ei elä ja muutu sen mukana, vaan jää ikään kuin totuuden sanojaksi, totuuden ulkopuolelle.

Kyse on siirtymästä, jossa tietämisen toiminta, tietämisen työ eroaa subjektiin itseensä kohdistuvasta työstämisestä (työstä). Hetken Foucault paikallistaa Descartesiin ja Kantiin: Descartesin kirjoituksissa on erikoista se, että hän onnistuu korvaamaan itsen käytäntöjen kautta rakentuvan subjektin subjektilla, joka on tiedon käytäntöjen perusta. Descartesilla filosofia on pelkän tiedon päämäärien takia itsessään riittävää ja Kantilla tietämisen rajat sisältyvät kokonaisuudessaan tiedon mahdolliseksi tekevän tiedon subjektin rakenteeseen.

Kyse on olennaisesta muutoksesta, sillä vaikka kreikkalainen filosofia oli äärimmäisen rationaalista ja perusti rationaalisuuden, oli sille kuitenkin selvää, että subjekti ei saavuta totuutta mikäli se ei työstä itseään sillä tavoin, että totuus on mahdollista tuntea (siis myös aistia) eikä vain ”tietää”. Siksi oli puhdistauduttava, keskityttävä sieluun, mietiskeltävä itseään sielua, harjoitettava itseään. Sen periaatteena oli jotakuinkin: mitä minun on tehtävä itselleni, jotta minusta tulisi kykenevä ja kelvollinen totuuteen?

Ennen Descartesia ei ollut mahdollista olla epäpuhdas tai moraaliton ja kuitenkin tuntea yhtä lailla totuus. Descartesin myötä välitön evidenssi riittää ja hänen jälkeensä meillä on subjekti, joka ei ole askeettinen. Vasta tämä muutos tekee modernin tieteen institutionalisoinnin mahdolliseksi.

Mutta vaikka totuuden saavuttamisen ja itsen muuttamisen yhteys on katkennut, ”on turhaa, että sanon teille, että kun totean , että tuollainen sidos on lopullisesti katkennut, en usko siihen tippaakaan”. Miksi Foucault ei usko sidoksen täydelliseen katkeamiseen? Siksi, että sidos on vain peitetty, hämärretty ja kätketty. Eikä katkoksessa ole kyse pelkästä historiallisesta tapahtumasta ja tosiasiasta. Siitä löytyy jälkiä myös modernista filosofiasta, Hegeliltä, Nietzscheltä ja jopa Heideggerilta. Kaikilta näiltä on löydettävissä määrätty henkisyyden rakenne, joka pyrkii yhdistämään tiedon, tietämisen, tietämisteon edellytykset ja lopulta tietämisen vaikutukset subjektin itsensä olemiseen, elämään ja sen muuttumiseen.

Jo aiemmin, esim. 1970-luvulla, Foucault oli korostanut filosofien kuten Bataille, Blanchot, Deleuze ja Klossowski sekä tietenkin Freudin merkitystä subjektin ongelman esiin nostamiselle. Descartesista Sartreen ja ylipäätään kaikessa fenomenologiassa mukaan lukien Merleau-Ponty, subjektia pidettiin fundamentaalisena kategoriana, jota oli kuitenkin mahdotonta käsitellä kriittisesti eikä sitä voitu kyseenalaistaa.

Luentojen taustalla on tilanne, jossa subjekti nähdään turvapaikkana maailmassa, ainoana turvana; selvitäkseen ihmisen on palattava itseensä, paettava itseensä (Plotinos, joka kuuluu myöhäisplatonismin filosofeihin ja siis Foucault’n käsittelemään aikaan puhuu paosta yhteen).

Hellenismin aika ”vastaa” meidän aikaamme globaalistumisen, rajattomuuden ja määrättyjen yhteisöjen hajoamisen aikana. Se oli ”kulttuurisen apokalypsin” (De Martino) aikakausi, joka ravisteli Välimeren maiden kansojen ”kosmologista vakaumusta” (J.Z. Smith, Map is not Territory/C. Loew, Myth, Sacred History and Philosophy), ”että elämän tarkoitus on juurtunut kaikenkattavaan kosmiseen järjestykseen, johon ihminen, yhteiskunta ja jumalat osallistuvat”. Maailma on siis rationaalinen ja ymmärrettävissä kokonaan, siihen on näkymä ulkopuolelta. Loew erottaa viisi eri piirrettä tästä vakaumuksesta:

On olemassa kosminen järjestys, joka läpäisee todellisuuden kaikki tasot (ja tämä järjestys on periaatteessa luettavissa, joku voi sen lukea).
Kosminen järjestys on todella olemassa oleva jumalten yhteisö.
Jumalten yhteisön rakenne ja dynamiikka voidaan löytää taivaankappaleiden liikkeistä ja konstellaatioista (nykyään kai yhteiskunnasta ja siinä liikkuvista voimista).
Ihmisten yhteiskunnan on oltava jumalten yhteisön mikrokosmos (järjestettävä sen mukaan).
Kuninkaiden ja pappien on sovitettava inhimillinen järjestys jumalalliseen.

Ihmisen on löydettävä paikkansa kosmisessa järjestyksessä.

Ylipäätään vallalla on taistelu kaaoksen ja järjestyksen voimien välillä. Siksi on asetettava rajoja, vartioitava, kannettava huolta. Kaksi tilaa, jotka uhkaavat järjestystä ovat: autiomaa/erämaa/laaja rajaton maa ja meri. Molemmat ovat rajattomuuden kokemuksen tilallisia ilmauksia. Niiden laajuuden, äärettömyyden ja loputtomuuden edessä ihminen kokee kauhun hetkiä. Hellenismi on aikakausi, joka ravistelee vakaumusta kosmisesta järjestyksestä. Esimerkiksi J.Z. Smithin tutkimukset dokumentoivat hyvin reaktioita maailmaan, jonka koetaan olevan mullin mallin. Smith myös erottelee toisistaan kaksi ”kapinallista” reaktiota: sankari, joka lähtee kotikylästä suuttuneena, kiertää maailma ja palaaa takasin samaan järjestykseen, mutta nyt kykenevänä hallitsemaan, ja sankari, joka lähtee eikä palaa, vaan perustaa muualle uuden järjestyksen, Odysseus ja Aeneas siis. Eikä kumpikaan jää merelle tai erämaahan.

Joka tapauksessa luulen, että Foucault katsoo siis hellenismin, siis ensimmäisen globaalistumisen, ja sen aikana syntyneiden ajatusmuotojen kautta nykyihmisen tilannetta.

Foucault työstää nykyihmisen tilannetta stultitia-käsitteen (tyhmyys, typeryys jne.) kautta ja itse tyhmyyden ja tietämättömyyden käsitteen muuttumisen avulla (Platonista hellenismiin).

Stultitian vallassa oleva ihminen:

Heittelehtii maailmasta tulevien erilaisten impulssien ja esitysten armoilla (Platon määrittelee Valtiossa tämänkaltaisen ihmisen, joka on ilman omaa, demokraattiseksi tyypiksi ja tyrannian kasvualustaksi), koska hänellä ei ole minkäänlaista välittävää ”instituutiota” itsensä ja maailman välissä.
On vailla erottelukykyä, discriminatio (arvostelukyvytön, ei kykene erottamaan totta ja valheellista).
Tuhlaa aikaa, aika valuu käsistä, on arvotonta, aikaa ei jää mihinkään.

Jo näistä teemoista näkyy selvästi, että olemme tekemisissä nykyisyyden analyysin kanssa (samalla myös Spinozan ajattelun teemojen, kuten heilahtelu pelon ja toivon välillä, turvautuminen taikauskoon jne.).

Jonkunlainen punch ehkä nuoren Marxin suuntaan voidaan myös lukea, jos muistetaan Feuerbach-teesien muotoilu: ”Filosofit ovat vain selittäneet maailmaa, tehtävänä on sen muuttaminen”. Foucault näyttää ironisesti toteavan, että filosofit ovat päinvastoin – ainakin hellenismistä lähtien ja aiemminkin – pikemminkin pyrkineet muuttamaan maailmaa kuin selittämään sitä.

Mihin Foucault’n pohdiskelut luennoilla olisi siis sijoitettava? Mieleeni tulevat muutamat viime vuosikymmenten keskeiset aiheet:

Globaalistuminen, erityisten paikkojen katoaminen, yhteisön ja kansalaisuuden kriisi ja reaktiot niihin.
Hierarkkisten poliittisten liikkeiden ongelmat, mukaan lukien marxismi ja sille (niille) ominainen reduktionismi (metafysiikka), totalisoiva näkemys yhteiskunnasta rationaalisena ja osiinsa pilkottavissa olevana ja jälleen yhteen koottavana kokonaisuutena. Esim. marxismissa kaikkien hallinnan/vallan muotojen palauttaminen pääoma/työ suhteeseen ainoana todellisena tai aitona alistamisen ja vallan muotona.
”Yhden asian” liikkeiden nousu, feminismi ja ympäristöliikkeet, siis heterogeenisyyden, toisiinsa palautumattomuuden varhainen näkyminen politiikan tasolla.
”Pako itseen”, itsen hoitaminen, kuntoilu, elämäntapa, ruokavalio jne.

Kaikkia näitä katsotaan hellenismin, ”toisen” – opettajan – avulla, jotta nähtäisiin mitä tapahtuu nyt, minkälaisia hahmoja, muodostelmia, kummajaisia nyt syntyy. Mutta läsnä on myös imperiumi, Rooman imperiumi, Augustuksen aika, Pax Romana ja politiikan loppu, ohjauksen ja oikeudenjumalattaren aikakausi tasavaltaisten kiistojen ja konfliktien sijaan. (Biopolitiikan aikakausi ja biovalta, valta elämän yli ratkaisuna globaalistuneen maailman ongelmiin.)

Läsnä on myös Foucault’n oma pessimismi suhteessa erilaisiin suuriin liikkeisiin, joissa keskeisessä asemassa on kääntymys, katumus, totuuteen pääsy, totuuden saavuttaminen, sen löytäminen ihmistä muuttavana ”elämyksenä”: oikean tien löytyminen, valaistuminen ja suoraan näkeminen, elämänmuutos, jonka perustana on totuus, totuuden löytyminen (”Olemme kaikki väsyneitä näihin marxismista kääntyneisiin, jotka muuttavat meluisasti periaatteitaan ja perusarvojaan, mutta jotka tänään ’Figaron’ palstoilla ajattelevat yhtä rajoittuneesti kuin eilen ’La nouvelle critiquen’ sivuilla”, “Le souci de la vérite”, L.N.Obs, 1006, 1984.)

Foucault’n oma ohjelma on ehkä klassisempi: ”Kuinka ja missä olosuhteissa voidaan ajatella jotakin sellaista kuin totuus?” Toisin sanoen totuudella on historiansa: se, mitä nimitämme totuudeksi, ilmaantuu tietyllä kentällä, tietyissä olosuhteissa ja sillä, mistä puhumme, kun puhumme totuudesta on oma historiansa, omat vaiheensa. (Nietzsche muotoilee omalla tavallaan tämän historian Jumalhämärässä ”erään erehdyksen historiaksi”.)

Elämään sen sijaan vaaditaan vain vähän totuutta ja totuuden tähden jää paljon elämättä.

Jollain tavalla ”tuomiolla” on siis koko länsimainen filosofia ja politiikka sekä niille ominainen ajatus totuuden yleispätevyydestä (yksi tärkeä edeltäjä ON Jacob Burckhardt, valtio ja uskonto yleispätevyyden muotoina, pyrkimyksinä yleispätevyyteen ja kulttuuri heterogeenisena alueena vailla yleispätevyyden vaatimuksia). Filosofia ja politiikka ovat innokkaasti muokanneet ja muovanneet ihmistä ja elämää, vaikka elämä, ihminen ja ihmisten yhteiselämä eivät juurikaan totuutta ja sen mukaiseksi muokkaamista tarvitse.

Luento 1.

I–II vuosisadan itsekäytäntöjen yleiset piirteet

Käytäntöjen ja elämäntaidon integraatio, eli itsestä huolehtiminen ei enää edellä elämäntaitoa, vaan on sitä.
Siirrytään opettamisesta korjaamiseen, pedagogian asema heikkenee ja samalla lääkinnän merkitys kasvaa.

Itsen käytännöillä on päämääränään valmentaa vanhuuteen, joka nousee näin ikään kuin olemassaolon eräällä tavalla etuoikeutetuksi hetkeksi, ja kenties, totta puhuen, subjektin täydellisen toteutumisen ihanteelliseksi kohdaksi; jotta voisi lopultakin olla subjekti, on välttämätöntä tulla vanhaksi.

Tämä ajatus on jollain tavoin tuttu Platonilta, jolla jonkin olion idea on olion kaikkien mahdollisuuksien toteutumista, mutta tämä toteutuminen ei voi koskaan tapahtua jonkin olion tai ihmisen kohdalla, koska kuolema on täydelliseksi olioksi tulemisen raja, ihminen ei voi tulla ”itseksi”, hänen ideansa ei voi toteutua tässä maailmassa, vaikka tämä idea onkin olemassa, ei ihmisestä erillisenä, vaan juuri hänen kaikkien mahdollisuuksien, kaikkien taivutustensa horisonttina (supiini = kaikki taivutuksensa läpikäytyään verbi makaa selällään/rungollaan vailla tarvetta tehdä mitään). Eli Platonilla ihmisellä ei ole mahdollisuutta varmaan tietoon, lopulliseen tietoon, jonkin olion selkeään näkemiseen, ”minään” tai itseen, ja siksi hänellä on vain kokemus, joka ei ole definitiivistä ja selkeää, ”minä” jää aina vajavaiseksi. Modernilla ihmisellä on ”minä” ja totuus (täytenä), selkeänä ja lopullisena, mutta ei kokemusta, ei suhdetta ulkoiseen jne. Nähdä asia vanhana, tietää jo etukäteen, mitä siitä tulee, nähdä ja arvioida olion mahdollisuudet, työstää niitä ja ohjata niitä, on moderni ajatus – siis nähdä olio ”vanhana” – ja nykyisten valtatekniikoiden taustaoletus, joka tekee mahdollisuuksista pelkkiä valintoja (oikeita tai vääriä) (eräänlainen déjà vu). Olemme edelleen Foucault’n tutkimusten perusteemoissa.

I–II vuosisata ovat huippu, kulminaatiopiste kehityksessä, joka oli vallalla koko hellenismin ajan, toisin sanoen globaalistunut maailma on maailma, jossa itsestä huolehtimisesta tulee ehdoton periaate. Se on sovellettavissa kaikkiin eikä vain harvoihin ja kaikki voivat sitä harjoittaa. Se ei ole sidoksissa yhteiskunnalliseen asemaan eikä sillä ole teknistä, ammatillista tai sosiaalista tavoitetta. Itsehoivan päämäärä on ”itse” itse, tai itse ”itse” on itsehoivan kohde.

Itsehoivan tekniikat hiottiin uskonnollisissa yhteisöissä ja/tai skholessa, otiumissa, vapaiden miesten vapaa-ajalla, yhdessä olossa. Nämä olivat ne kaksi muotoa, joissa ihminen ylsi – itsetyöstämisen ja sen tekniikoiden avulla – subjektiksi. Näissä tapauksissa kyse oli kuitenkin jostakin vain harvojen saavutettavissa olevasta (paikallisesta).

Foucault: ”Edessämme on näin, tietyssä mielessä, erään transhistoriallisen kategorian, pelastuksen, tyhjä muoto.” Siksi on välttämätöntä nähdä minkälaisen sisällön Antiikin kulttuuri ja ajattelu tälle muodolle antavat.

Ennen sitä on kuitenkin selvitettävä kysymys toisesta, kysymys suhteesta toiseen pelastuksen (tyhjän) muodon ja sen sisällön välittäjänä.

Yleinen kaava: toisen ongelma, toinen välttämättömänä välittävänä elementtinä muodon ja sisällön välillä subjektiksi tulemisen kannalta.

Klassinen ajattelu (Platonin Alkibiades)

Alkibiades ja kolme suhdetta toiseen:

Esimerkki (paradeigma), ohjaa rinnalla, näyttää (mimesis?).
Kompetenssi: opettaja opettaa jotain, välittää tietoja ja taitoja (tekhne?).
Ristiriita, problemata, umpikuja, joka pakottaa ajattelemaan uudelleen, muistamaan (filosofia?).

Kussakin tapauksessa vastakkain tietämättömyys ja muisti. Tietämättömyys tai tyhmyys kieltää tietävänsä (luulee tietävänsä) eikä suostu muistamaan, ei jaksa muistaa. Kyse on jonkinlaisesta laiskuudesta, voimattomuudesta, impotenssista, voimien solmusta, jonkinlaisesta yksinäisyydestä (pelko/viha Spinozalla = osa voimistani on poissa käytöstäni kiinnittyneenä johonkin ja tämä tekee minusta voimattoman, ruokkii vihaa jne.) Tietoon päästään vain toisen kanssa ja kautta (dialogissa), kuten Sokrates näyttää (Sokrates, joka tietää ettei tiedä, tietää tietämättömyytensä, rajallisuutensa; moderni subjekti ei tiedä rajallisuuttaan, tietämättömyyttään on tästä näkökulmasta doxan, mielipiteen, tyhmyytensä vanki) (Herakleitos: logos (kokemus) on yksi ja yhteinen vaikka useimmat kuvittelevat, että heillä on oma logos (kokemus)).

Hellenismi

Hellenistisellä ajalla suhde toiseen on myös tärkeä, mutta nyt täysin toisessa muodossa. Subjekti ei ole nyt tietämätön tai tyhmä, vaan pelkästään huonosti kasvatettu (eli Foucault on jo meidän ajassamme). Nyt ihmisen ei tule pyrkiä tietoon, joka korvaa tietämättömyyden, vaan kohti subjektin asemaa, jota hänen ei olemassaolossaan ole aikaisemmin ollut mahdollista tuntea. Subjektin puuttuminen on korvattava subjektilla, joka määritellään itse suhteen itseen täydellisyydeksi (katkoksettomuudeksi). Mestari, opettaja ei enää välitä, toimi esimerkkinä, aja umpikujaan, vaan hän uudistaa ihmistä ja tekee tästä subjektia. Olemme totuuden työpajassa, tuotantoprosessissa.

Klassinen näkemys oli, että hallinnan perusteena on se, että tyhmyys ei voi toimia tiedon operaattorina, tiedon tekijänä. Nyt, hellenismissä: subjekti ei voi olla oman muutoksensa tekijä, vaan tarvitaan mestari.

Stultitia, typeryys, tyhmyys (Seneca). Sen vallassa oleva ihminen on ulkoisen armoilla, välittömässä suhteessa maailmaan (meteorologisten muutosten armoilla, kuten Spinoza kuvaa pelon ja toivon varassa eläviä), hän on vailla erottelukykyä (discriminatio). Hän on ulkoisen armoilla sekä tilallisesti – maailmasta tuleva pyörittää häntä kuin ilmavirta rautatiekiskoille unohtunutta käärepaperia – että ajallisesti: hän on hukkunut aikaan, vailla muistia, omaa kohtaansa ajan virrassa ja siksi hänellä ei jää aikaa mihinkään. Eli tyhmällä, typeryksellä ei jää aikaa mihinkään, hän valittaa ajan puutetta, mutta on kykenemätön keskittymään mihinkään, koska häneltä puuttuu itse (kuulostaa tutulta: ”lähdin mukaan yliopistokamppailuun, vaikka minulla ei ole poliittisia näkemyksiä, koska nykyään mulle ei jää aikaa keskittyä ’ydinosaamiseeni’”, plääh). Oman tilan ja oman ajan puuttumisen ongelmat eivät kuulosta kovin antiikkisilta vaikkapa työn muutosten, työtilojen ja omien tilojen sekoittumisen, työajan ja oman ajan sekoittumisen näkökulmasta. Erottelukyvyn puute on peräisin siis itsen puuttumisesta. Näin hellenismin filosofit todistelevat.

Mikään ei kuitenkaan ole haitallisempaa kuin rytmittää elämää ulkoisten määreiden mukaan. Elämäntavan muuttaminen iän mukaan (nuorena radikaali, vanhana konservatiivi, kuten johtotähtemme Snellman ja Lula kertovat) on kaikkein haitallisinta. Elämän on pyrittävä kohti päämääräänsä, vanhaksi tulemista mahdollisimman rivakasti: ”Kiirehtikäämme siksi vanhuuteen!”(Seneca). Retostelu jälkeenpäin nuoruuden tyhmyydellä ei Senecaa vakuuta, päinvastoin. Vain tyhmä vaihtaa jatkuvasti elämäänsä ja siksi tyhmälle vanhuus tulee yllättäen, kuten kuuluisa faksi Anneli Jäätteenmäelle.

Lisäksi: Stultus, tyhmä ei kykene haluamaan siten kuin pitäisi. Hänen halunsa ei ole vapaa, ulkoiset seikat rajoittavat sitä eikä se halu ole absoluuttista ja vapaata.

Mitä on vapaa haluaminen?
1. Halu toimii vailla erityistä kohdetta, siis mikään ei rajoita sitä.
2. Halun on oltava ab-solutus, vapautettu (tyhmä haluaa eri asioita samana aikaan, tyhmä haluaa jotain ja valittaa sitä).
3. Tyhmä haluaa, mutta haluaa laiskasti, sen sijaan viisas haluaa aina ja kiivaasti.

Se, mitä voidaan haluta jatkuvasti, vapaasti ja mikä ei ole riippuvaista ulkoisesta ja muuttuvasta, on ”itse”.

Tyhmällä tahdon ja itsen välillä on halkeama, jota hän täyttää milloin milläkin: puuhastelulla, tavaralla, toivolla ja pelolla. Tästä tyhmyydestä ei päästä yksin ulos, siksi tyhmän ja viisaan väliin tarvitaan välittäjä, jonkinlainen toimittaja tai konsultti. Olennaista on, että nyt tyhmyydestä ei nousta tietoon tiedon välittämisen kautta, tiedon, joka astuisi tietämättömyyden paikalle; siihen tarvitaan operaatio, joka tähtää subjektin itsensä olemassaolon muuttamiseen. Ei riitä, että tietää, tietämisen on merkittävä muutosta: totuus muuttaa ja totuuden tahto on elämän muuttamisen tahto, joka on subjektiksi tulemisen tahtoa (ja immuuniksi tulemista).

Epikurolaiset ja filosofi ”ohjaajana”, hegemon, joka on vielä omituinen tai omalaatuinen henkilö (kuten Sokrates korosti rumuuttaan).

Opettajan on oltava ”deinos en logo”, kyvykäs ja taitava ajattelemaan ja puhumaan, jotta hän kykenee ohjaamaan henkeä oikeaan suuntaan. Samalla hänen on oltava myös hyvä keskustelija, hyvä puhuja, joka kykenee kumoamaan erehdykset, korjaamaan ja oikaisemaan virheet ja korvaamaan ne totuudella. Hänen täytyy kyetä hallitsemaan (vaikkapa syödään) ja mitä halutaan olla tekemättä (laihduttaa?). On löydettävä siis opettaja ja tultava koululaiseksi.

Ensimmäinen tunti loppuu muutamaan yleiseen havaintoon:

1. Hellenismin aikana filosofi kehittyy, tulee tärkeämmäksi, panee puvun päälleen, alkaa kommentoida ajankohtaisia asioida, hänestä tulee konsultti. Globaali maailma vavahtelee synnytystuskissaan ja esiin pullahtavat konsultti-kolumnistit. Ja heidän kaksoisolentoinaan konservatiiviset konsultit ja bisnesetiikan pälättäjät, joiden kolumneja voimme lueskella lehtien palstoilta.

2. Samalla filosofi menettää erityisen asemansa, ulkoisen asemansa suhteessa arkipäiväiseen ja jokapäiväiseen; filosofi alkaa urbanisoitua, hyvätapaistua, muuttua siedettäväksi. Filosofi astuu rajalta kaupunkiin.

3. Mitä enemmän tarvitaan minätekniikoita, itseksitulemista, sitä enemmän tarvitaan neuvonantajia, filosofeja, etiikan opettajia, tapakonsultteja (ethos/mores), elämänhallinnan ohjaajia, minuuden sparraajia, mielikuvavalmentajia.

Foucault johdattaa näin meidät kohti oman tutkimuksensa keskeistä ongelmaa, joka on kutakuinkin: kenen tahansa ihmisen ohjaamisen käytännöt sosiaalisen suhteen muotona. Eli uudentyyppinen valtasuhde, tietoisuuden ohjaamisen (vallan) muoto, joka siirtyy pois filosofian rajatusta piiristä ja levittäytyy koko yhteiskuntaan ja koskee kaikkia (ja on tässä mielessä kahteen suuntaan globaali: koko yk. ja kaikki). Kyse on ihmisen ohjaamisesta ja hallinnasta totena, todellisena itsenään, omien kykyjensä, taitojensa ja mahdollisuuksiensa kulminaationa, siis ”vanhana”, subjektina ja erillisenä yksilönä.

Toinen tunti

Yleisesti: miten itsekäytännöt/minätekniikat muuttuvat yleiseksi imperatiiviksi. Niiden levitessä filosofin hahmo muuttuu yhä moniselitteisemmäksi.

1. Perinteiset sofistit, filosofit poliittisesti epäilyttäviä, kannattavat uusrepublikanismia aikana, jona imperiumi nousee ja näyttäytyy hallinnan muotona, joka lopettaa ”turhat” poliittiset konfliktit ja politiikan kokonaisuudessaan (Augustuksen Pax romana jne.).
2. Ystävä/rakastaja ja ystävyys työnä, vaalimisena sekä epätasa-arvoisena suhteena.
3. Eufrates, urbanisoitunut filosofi, jonka hahmossa näkyy se, miten itsekäytännöt ovat ”muuttuneet aidoiksi ja todellisiksi yhteiskunnallisiksi käytännöiksi”. Seuraus on, että vanha mestari, jolle oli luonteenomaista joko jumalallinen inspiraatio tai poikkeuksellinen viisaus, jää vaille työtä. (Tiede demokratisoituu!)

Marcus Aureliuksen ”päiväkirja”, itsen kertominen päiväohjelman kautta tekniikkana.

Rakenne:

1. Terveys, välittömät aistimukset, ruoka
2. Perhesuhteet, velvollisuudet, ”oikonomia” ja ”maaseutu kutsuu”, koska maalla läheisempi suhde todellisuuteen, elämään (maaseutu biopolitiikan paradigmana?)
3. Rakkaus/ystävyys yksilöllisenä: minä rakastaa, rakkaus on henkilökohtaista, itsen ilmaisua???

Siis: Ruumis, Talous, Eros

Päiväkirjassa itsestä huolehtiminen materialisoituu tekniikoiksi, jotka kohdistuvat ruumiiseen, talouteen tai suhteisiin talon (oikos, familia) piirissä, rakkauteen, erokseen (itsen vapaana muotona). Mikään näistä ei yksinään eikä yhdessä ole ”tiede” (episteme), vaan pyrkimystä hyvään ja toimivaan järjestykseen, kuten Aristoteles määritteli oikonomian tai oikeastaan talon isännän taidon. Kyse on siis käytännöistä ei epistemiasta.

Foucault’n mukaan nämä elementit löytyvät jo Alkibiadeesta, mutta siinä itsestä huolehtiminen on erossa muista huolehtimisen muodoista. Nyt ne ovat sen sijaan yhdessä ja dietetiikka, oikonomia ja erotiikka ovat itsekäytännön/minätekniikan soveltamisen aluetta, sen kenttä.

Itseen keskitytään illan päätteeksi, kun vaimo on saatu nukutettua ja vaimon häiritsevä pälätys on vaiennut. Nyt jää aikaa harrastuksille ja ”rakkaalle ystävälle”, ”suloiselle mestarille” , jolle kerrotaan kaikki, kootaan yhteen hajallaan olevat asiat, ajetaan päivän aikana hajaantuneet lampaat karsinaan ja nukutaan turvallisin mielin tietäen, että aamulla herätään samana, omana itsenä, subjektina: ”rajoitun huomauttamaan, että itsekäytännön/minäkäytännön kehittymisen kautta, sen kautta, että itsekäytännöstä tulee tällä tavoin eräänlainen sosiaalinen suhde, joka – vaikka se ei tietenkään ole universaali – on kuitenkin mahdollinen aina myös sellaisten ihmisten kesken joiden välillä ei ole opettaja–oppilas-suhdetta. Näin määrittyy jotakin, joka näyttää minusta täysin uudelta ja samalla hyvin tärkeältä, siis uusi etiikka. Mutta ei kielen tai esitystavan etiikka ylipäätään, vaan etiikka verbaaliselle suhteelle toisen kanssa.” Ja tätä uutta etiikkaa toisen kanssa ilmaistaan parresian käsitteen kautta: suoruus, kaiken sanominen, toden puhuminen (itsestä) itsen muuttamiseksi.

Seuraavalla luennolla sitten jälleen Alkibiadesta – Proklos: on lähdettävä Alkibiadeesta, koska se kokoaa yhteen Platonin filosofian perusteet kokonaisuudessaan, mutta ennen muuta siksi, että ”tunne itsesi” tuodaan siinä filosofian ensimmäiseksi ja pääasialliseksi ehdoksi ja siinä poliittinen ja katarttinen artikuloidaan ensi kertaa yhdessä (so. politiikka ja ihmisen muuttaminen).

^{^[1]} Teksti on johdantoluento, joka on pidetty vuonna 2008 silloisessa Joensuun yliopistossa pidetyssä Foucault-seminaarissa.