pathobby1

Nykyajan prekaarille työläiselle työn ja elämän välillä ei ole eroa. Työssä on laitettava peliin kaikki henkilökohtaiset taipumuksensa, työtä on tehtävä aina ja kaikkialla, koko elämästä on tehtävä työn tai työn saamisen väline. On kilpailtava jatkuvasti toisia vastaan, jotta voisi ansaita niukan toimeentulonsa, mutta samalla kaikkein olennaisinta olisi kyetä yhteistyöhön. Työn pitäisi olla intohimon kohde, kuin taiteilijan kutsumus, mutta usein uhkana on pikemmin, että koko elämässä aletaan olla ”vain töissä täällä”.

1920–30-lukujen Hollywoodin käsikirjoittajat ja Hollywoodista elantoa etsineet kirjailijat, kuten F. Scott Fitzgerald, William Faulkner tai John Steinbeck, muodostavat erään episodin prekaarin älytyöläisen esihistoriassa. Fitzgeraldin alun perin Esquire-lehdessä vuosina 1940–1941 julkaistut Pat Hobby -tarinat ovat edelleen yksiä terävimmistä prekarisaation henkisten seurausten kuvauksista. Pat Hobby on viisikymppinen, alkoholisoitunut käsikirjoittaja, joka oli menestynyt mykkäelokuvan aikana, saanut oman huvilan ja uima-altaan, vakiintuneen aseman ja kauniin vaimon, mutta äänielokuvan synnyn myötä joutunut syrjään Hollywoodin ytimestä.

Pat oli neljäkymmentäyhdeksän. Hän oli kirjailija, mutta ei ollut koskaan kirjoittanut paljon, ei ollut enimmäkseen edes lukenut työstämiään alkuperäistekstejä, koska ylenpalttinen lukeminen sai hänen päänsä kipeäksi. Vanhoina hyvinä mykänfilmin aikoina sitä saattoi saada valmiin juonen ja etevän sihteerin ja sitten sen kuin söi tabuja ja oleili sihteerin seurassa kuusi tai kahdeksan tuntia viikossa.

Kuten kaikkien tuotannon muutosten ja teknologian kehityksen myötä asemansa menettäneiden työläisten, Hobbyn suhtautumista elämään leimaa kiihkeä nostalgia vanhoja hyviä aikoja kohtaan, aivan kuin nykyisen ay-liikkeemme ja vasemmiston kaipuu vakituisia, hyväpalkkaisia teollisia työpaikkoja kohtaan. Silloin aikanaan minä olin jotain, rahaa riitti ja kaikki kumarsivat minua, mutta nyt saan myydä itseäni, räpiköidä surkeiden pätkäduunien perässä ja naisetkin ovat enää kiinnostuneita vain ulkomaalaisista tai jostain liituraitapukuisista pankkiireista. Kuten kaikenlaisilla suuret luulot omaavilla sedillä, odotukset eivät silti aina ole vielä täysin pudonneet asianmukaiselle tasolle:

Kerran oli ollut aika, jolloin Pat ei olisi vilkaissutkaan yli kaksikymmentäviisivuotiaaseen naiseen, ellei nyt sitten kysymyksessä ollut joku sihteeri juuri samassa huoneessa. Mutta nykyisin typykät olivat niin nokkavia – puhuivat aina poliisin kutsumisesta paikalle.

Suru oman aseman menetyksestä kääntyy aina vihaksi ja kaunaksi kaikkea uutta kohtaan sekä vanhojen hierarkioiden ja järjestelmien puolustamiseksi. Eräässä tarinassa kaikki Hollywoodin lehdet ovat alkaneet puhua “jostain Orson Wellesistä”:

Mitä todella? Oliko Welles, kuten Pat, ollut Hollywoodissa yli kaksikymmentä vuotta? Oliko Wellesillä sellaista määrää krediittejä, että niitä lukiessa silmät putoavat kuopistaan, ja samassa ajassa kuin – no, ainakin viiden vuoden takaiseen aikaan saakka, jolloin Patin krediittien määrä oli alkanut harveta? “Kuulehan – eivät he kauan pysy pinnalla”, Louie lohdutti. “Me olemme nähneet niiden tulevan ja menevän. Vai mitä, Pat?”

Voimme nähdä silmissämme jonkun työttömyyseläkeputkeen tungetun vanhan osastopäällikön, joka puolustaa silmät kiiluen ja suu vaahdoten uusia kuritoimia nuorisolle: koeaikoja, palkan alennuksia, työttömyysturvan heikennyksiä, lomien vähennyksiä.

“Herra Marcus”, Pat sanoi niin vilpittömästi, että hänen äänensä vapisi. En yhtään ihmettele vaikka Orson Wellesistä tulisi Hollywoodin suurin maanvaiva vuosiin. Hän saa yhdestä elokuvasta sataviisikymmentätuhatta enkä hämmästy yhtään vaikka hän mullistaisi kaiken niin että teidän olisi hankittava kaikki uudet välineet ja aloitettava kaikki uudelleen alusta aivan kuin äänielokuvan tullessa 1928.”

“Hyvä Jumala”, Marcus vaikeroi.

“Ja minä”, Pat sanoi, “minä haluan vain kulkuluvan enkä yhtään rahaa – haluan jättää kaiken niin kuin se on.”

Saadakseen vanhat hyvät ajat takaisin Pat on valmis tekemään mitä tahansa. Vakituisen työpaikan himo saa hänet keksimään surkeita konsteja pomojen kiristämiseen, varastamaan ideoita sihteereiltä, lahjomaan ovimiehiä, pokkuroimaan pomoja ja nuolemaan persettä, vaikka kyse olisi työpaikasta surkeiden tusinaelokuvien tuotannossa. Aivan kuten ilmaistyötä (harjoittelupaikkoja) metsästävä nykyajan nuoriso, Hobby on valmis mihin tahansa ainoastaan päästäkseen sisälle Hollywoodin myyttiselle studioalueelle. Epäilemättä jopa tappamaan tai syömään ulosteita saadakseen konkreettisesti jalkansa työpaikan oven väliin, vaikka lentäisikin heti ulos kengänjälki takapuolessa.

pathobby2

Pat puolustaa henkeen ja vereen hierarkioita, joiden alimmalla askelmalla itse nyt on, pelkästään sen takia, että on itse vanhoina hyvinä aikoina ollut “huipulla” ja haaveilee epätoivoisesti kiipeävänsä vielä takaisin. Eräässä tarinassa hän yrittää nuoleskella pomoja syöksymällä laittamaan kuriin tyyppiä, joka uhmaa studioiden ruokapöytähierarkiaa.

Omassa pöydässään Pat ajatteli miksi kukaan ei tee mitään. Nyrkillä leukaan ja pois. Jos eivät itse uskaltaneet, kutsuisivat poliisin.

Pat Hobby ei kestänyt enää. Hän oli hypännyt pystyyn ja napannut tarjoilupöydältä raskaan tarjottimen. Kahdella loikkauksella hän oli tapahtumapaikalla – hän oli nostanut tarjottimen ylös ja läjäyttänyt sen avustajan päähän kaikilla 49-vuotiailla voimillaan.

Kuten aina, Patin opportunistiset yritykset päättyvät surkeasti: paljastuu, että tyyppi, jonka hän kolkkaa, on tosiasiassa menestyskirjailija, joka on vain pelleillyt pomojen kanssa.

Studion poliisi työntyi Patin ohitse. Wilson työntyi ohitse, eräästä toisesta pöydästä kaksi miestä ryntäsi tutkimaan tilannetta.

“Se oli jekku!” toinen huusi. “Se on Walter Herrick, kirjailija. Hän on kirjoittanut sen elokuvan.”

“Hyvä Jumala!”

Itse työ ei välttämättä Patia erityisesti kiinnosta, vaan ”sisällön” hänen elämäänsä tuovat pikemminkin viski ja raveissa pelaaminen. Siitä huolimatta hän on valmis mihin tahansa pelkästään ”päästäkseen töihin”. Kun muita rahatulon lähteitä ei ole, ja työn saaminen vaatii, että ”antaa kaikkensa”, vaihtoehdot ovat vähissä. Pat Hobby -tarinat ovatkin eräänlainen antropologinen tai ehkä pikemminkin eläintieteellinen koe, mitä ihmiselle tällaisessa tilanteessa tapahtuu.

Fitzgerald itse sanoi Hobbyn olevan ”täysi rotta”. Epäilen, että hän ei tarkoittanut tätä lainkaan metaforisessa vaan täysin konkreettisessa, etologisessa mielessä. Kun ihminen ei voi muuta kuin kilvoitella siitä, voisiko päästä palvelemaan toista selvitäkseen hengissä, hänen kykynsä surkastuvat, ”vaistonsa” degeneroituvat roskia syövän ja tauteja levittävän elukan kaltaisiksi. Pat Hobby -tarinoissa tulevat todella päivänvaloon kapitalistisen yhteiskunnan psykologiset likaviemärit.

Koska lopulta edes koko elämää riistävä kapitalismi ei tee mitään täydellisillä lieroilla, jotka eivät millään tavoin kykene ylittämään heille asetettuja odotuksia, Patille käy lopulta aina surkeasti. Usein hän päätyy kirjaimellisesti laittamaan työhön koko paljaan elämänsä hieman Matti Nykäsen tavoin. Pat palkataan avustamaan elokuvan kirjoittamisessa kansainvälistä menestyskirjailijaa, joka haluaakin tosiasiassa työskennellä yksin. Kun kirjailija on saanut tekstin valmiiksi, Pat huomaa, että on vähällä jäädä ilman krediittejä. Hän päättää varastaa käsikirjoituksen, lisää siihen pari surkeaa repliikkiä ja oman nimensä kansilehdelle. Lopulta Pat tietenkin jää kiinni, koska paljastuu, että käsikirjoitus oli aikaa sitten uusiksi kirjoitettu vanha versio ja lopullinen versio oli jo toimitettu pomoille. Kirjailija kuitenkin havaitsee Patissa ainesta slapstick-komedian tai traagisen farssin päähenkilöksi, ja vaatii studioita jatkamaan Patin työsopimusta, jotta voi tehdä hänestä seuraavan näytelmänsä päähenkilön.

Toisessa tarinassa Pat tunkeutuu studioalueille pummimaan rahaa vanhoilta kavereiltaan ja kompuroi kännissä keskelle elokuvan kuvauksia. Koska hän ehtii tallentua filmille englantilaisen pääosan esittäjän kanssa, ja tähti joutuu heti seuraavana päivänä palaamaan Englantiin eikä kohtausta siksi voi uusia, ohjaaja tulee siihen tulokseen, että Pat on palkattava näyttelijäksi muihinkin elokuvan kohtauksiin. Lopulta hän päätyy stuntiksi kohtaukseen, jossa elokuvan toinen tähti ajaa autolla hänen ylitseen. Patin yli ajaessaan tähti kaatuu autolla ja hajottaa jalkansa. Ja toisen onnettomuus on alistamisestaan ylpeän alistetun ainoa onni:

Mutta kaikesta suuttumuksestaan huolimatta Pat tunsi tiettyä kiihkeää ylpeyttä. Hän oli ollut Jotakin tässä kohtauksessa – vuosien syrjinnän jälkeen hän oli jotakin joka piti ottaa huomioon. Pat oli jälleen kerran pystynyt pitämään pintansa.

Prekaari freelancer ei koskaan voi tietää, mikä kaikki elämästä vaikuttaa hänen työhönsä. Merkityksettömältä vaikuttavilla asioilla voi olla ratkaiseva merkitys. Yksi keskeisistä koomisen efektin lähteistä tarinoissa on jonkin aluksi merkityksettömältä vaikuttavan tapahtuman tai punchlinen paluu “kummittelemaan”. Nämä koomiset luupit sulkevat tarinan kaaren ja ovat yksi perinteisistä populaarikertomusten huumorin keinoista, joita Fitzgerald käyttää äärimmäisen taitavasti. Pat istuu krapulaisena vääntämässä repliikkejä lääkäristä kertovaan elokuvaan ja myhäilee tyytyväisyyttään keksittyään hyvän “lainin”: “Kuumaa vettä ja paljon.” Toinen tarina alkaa kohtauksella, jossa Patin sihteeri kiertelee  ympäri Los Angelesia yrittämässä hankkiutua eroon epäilyttävästä jätesäkistä (mitä siellä on? ruumis?). Varsinaisessa tarinan kulussa kumpikaan näistä semioottisista elementeistä ei liity mihinkään, ne iskevät vasta lopussa kuin jonkinlaiset banaaninkuoreen liukastuvat haamut menneisyydestä – jotka saavat kielessä ruumiin ja tuottavat siten aineellisia vaikutuksia. Sen enempää Patin pienet onnistumiset kuin häpeätahrat eivät koskaan jätä häntä rauhaan vaan pomppaavat aina esiin juuri silloin kun ei pitäisi.

Kun Pat on kolkannut menestyskirjailijan, paikalle ilmestyy lääkäri, joka tietenkin heittää Patin kirjoittaman repliikin: “Kuumaa vettä – ja paljon!” Toisessa tarinassa Pat menee neuvottelemaan elokuvan teosta yliopiston urheilujoukkueen kanssa, kun sihteeri ilmestyy paikalle pahaenteisine jätesäkkeineen.

“Mitä pussissa on?” kysyi kuraattori Wisketh, “Pommi? Vai mikä?”

Pat olisi voinut sanoa sen ennen kuin järjestyksenvalvoja nosti pussin ylös ja läjäytti sen lattialle niin, että äänestä ei voinut erehtyä. Pussissa oli tyhjiä pulloja – kokopulloja pikkupulloja – todistusaineistoa neljästä rasittavasta työviikosta kaksisataa viisikymmentä viikossa – tyhjiä pulloja, joita oli kerätty Patin työpöydän laatikoista. Koska työsopimus päättyisi seuraavana päivänä, Pat oli päättänyt olla jättämättä tämänkaltaisia todistuskappaleita jälkeensä.

pathobby3

Tarinat päättyvät aina eräänlaiseen totuuden paljastumiseen, anagnorisikseen. Totuus on kuitenkin aina Pat Hobbyn koominen epäonnistuminen: tyyppi, jonka Pat on hakannut miellyttääkseen pomoja ja puolustaakseen omaa alistamistaan, onkin menestyskirjailja. Pomo saa selville, että Pat on varastanut ainoan hyvän käsikirjoitusideansa sihteeriltä. Kun Pat houkuttelee naisen mukaansa ensi-iltaan ja vihdoin saa nimensä lopputeksteihin käsikirjoittajaksi, syyksi paljastuu, että elokuva on niin huono, että oikea käsikirjoittaja ei halunnut sitä nimiinsä. Ja niin edelleen. Toisin kuin tragediassa, totuus tai tunnistus ei johda perustavanlaatuiseen tai peruuttamattomaan muutokseen vaan anagnorisiksen jälkeen seuraa katharsiksen sijaan banaali antikliimaksi, jonka myötä kaikki jatkuu entisellään. Hobbyn kusetus käsikirjoituksesta on paljastunut, studio päättää palkata hänet näytelmän kohteeksi, ja studiopomo soittaa sihteerilleen:

”Etsikää Pat Hobby. Todennäköisesti hän on kapakassa kadun toisella puolella. Otamme hänet jälleen palkkalistoille vaikka tulemme sitä vielä katumaan.”

Berners katkaisi puhelun mutta yhdisti sen uudelleen.

”Ja vielä! Viekää hänelle hänen hattunsa. Pat Hobby unohti hattunsa.”

Berners oli tarinan alussa säälistä antanut Patille ylimääräistä rahaa hatun ostoon, jotta tämä voisi vaikuttaa edes hieman uskottavalta.

Totuuden paljastuminen, toden ja valheen erottelu osoittautuu siis merkityksettömäksi, sillä totuus ei muuta subjektia millään tavalla. Pat Hobby aloittaa seuraavassa tarinassa sekoilunsa taas alusta, samat hieman säälittävät temput toistuvat, mitään ei ole opittu eikä mikään ole muuttunut. Mitä nyt Pat Hobby taas on tyrinyt. Kello on kaksitoista ja kaikki hyvin.

Anagnorisiksen vesittyminen johtaa siihen, että toden ja väärän vastakkaisuus katoaa, osoittautuu toissijaiseksi. Tarinoissa Pat Hobbyn kohelluksia ei koskaan tarkastellakaan ylhäältä päin, minkäänlaisesta ulkoisesta positiosta. Vaikka Pat on ”täysi rotta”, Fitzgeraldin häneen luoma perspektiivi ei ole tuumaakaan ylempänä vaan päinvastoin Patin rinnalla viemärin tai viskilasin pohjalla. Olemme kaikki – jälleen kirjaimellisesti, eikä metaforisesti – samassa liemessä. Kirjoittaessaan Pat Hobby -tarinoita tarinoita Esquire-lehteen 1940-luvun alussa Fitzgerald oli itsekin alkoholisoitunut entinen menestyskirjailija, joka yritti epätoivoisesti ansaita elantoaan Hollywoodissa. Tarinoissa Pat kuvataan viime kädessä aina sympaattisesti: kerronta fokalisoidaan yleensä Patin kautta, lukija viedään hänen “päänsä sisään” ja kerronta esittää epäsuorasti Patin omaa sisäistä puhetta, eikä asetu sen yläpuolelle, vaikka itse tapahtumat saavat huvittavia käänteitä.

Tässä mielessä Fitzgeraldin ”metodissa” on jotain seuraamisen arvoista, kun tarkastelemme esimerkiksi tosi-tv-ohjelmia, joissa esiintyvät tyypit voivat vaikuttaa ekshibitionistisilta ääliöiltä, mutta vain jos kuvittelemme, että oma elämämme on jotenkin suojattua, että itse voimme muka vapaasti rajata, mitä kaikkea itsestämme käytämme tulojen hankkimiseen, mitä luovutamme pääoman käyttöön.

Fitzgerald sanoi eräässä haastattelussa 1920-luvulla – lähes sanatarkasti samoin kuin Michel Foucault 1960-luvulla – olevansa kommunisti, mutta ”varsin nietzscheläisin sävyin”. Pat Hobby onkin kaikin tavoin hyvän ja pahan (eli moraalisen näkökulman) tuolla puolen. Hobbya on turha moralisoida, koska itsellämme ei mene sen paremmin. Sen sijaan Fitzgerald luo jonkinlaisen eettisen (ei moraalisen!) katseen siihen, mitä tapahtuu ihmiselle, joka koko elämässään on ”vain töissä täällä”. Mitä se tekee elämällemme, kyvyillemme, voimillemme ja ”vaistoillemme”? Millaista on pelkkään reaktiivisuuteen palautuva elämä, elämä, jossa ei tehdä mitään muuta kuin totellaan, vastataan ulkoa tuleviin odotuksiin, yritetään miellyttää vallanpitäjiä?

Fitzgeraldin tarkastelua ei ohjaa sen enempää distanssin paatos kuin kauna kritiikin kohdetta kohtaan. Tai jos tarkoitus on ottaa etäisyyttä niin aina ennen kaikkea itsestämme. Tarinoiden ”opetus” on, että on hyödytöntä asettua toisten yläpuolelle, kuvitella olevansa jotenkin paremmassa asemassa. Pikemminkin on syytä ottaa Pat Hobby -tarinat käteen, kaataa iso lasillinen viskiä, nauraa Patille – ja samalla itsellemme – ja tarkastella selväjärkisesti, miten pahasti kusessa olemme. Lähteä liikkeelle huonoista nykyisistä ajoista, ei vanhoista hyvistä… Jos haluamme selvitä omasta tilanteestamme mallikkaammin kuin Pat Hobby, on taisteltava yhdessä olosuhteiden muuttamiseksi.

F. Scott Fitzgerald: Pat Hobby -tarinat, suom. Heikki Salojärvi, Love Kirjat, 1981.

Teksti: Eetu Viren
Kuvat: Lasse Poser
Kuvissa: Maarja Kaasik