kierkegaard4

Lienee jo eräänlainen kulttuurikritiikin klisee kuvata aikamme prekaaria Kierkegaardin esteettisen ihmistyypin kautta. Nykyajan ihminen, erityisesti tietenkin nykyajan nuori ei sitoudu mihinkään, ei ole kiinnostunut yhteisistä asioista, liihottelee maailman yllä kuin perhonen, tuntee epämääräistä ahdistusta kun ei ole ruumiillisessa kosketuksessa olioihin, kokeilee kaikkea huomatakseen ettei mikään tunnu miltään. Prekaarille esteetikolle mikään ei riitä, minkä vuoksi hänen on takerruttava kaikkein arbitraarisimpiin seikkoihin, käytävä läpi kaikki mahdolliset ammatit, asuinpaikat, seksikumppanit, ruokavaliot ja taiteen tyylisuunnat.

Näyttää myös helposti siltä, että Kierkegaardin kuulussa eksistentiaalisten tasojen mallissa on vajottu pykälä alaspäin. Fordismin ajan työläinen muistutti vielä ns. eettistä ihmistä. Hän solmi työn ja avioliiton kautta vakaan suhteen maailmaan, hyväksyi paikkansa yhteiskunnassa, kantoi vastuuta kansantalouden menestyksestä. Oikean työn tekeminen, omakotitalo, vuosittaiset lomat ja kansakunnan menestys urheilukilpailussa pitivät ahdistuksen loitolla. Hän liittyi ammattiliittoon ja äänesti sosiaalidemokraatteja, jotka sovittivat yhteen hänen oman etunsa ja kansakunnan (eli sen kapitalistien) edun.

Jos jätämme pinnallisen kulttuurikritiikin, emme tarkastele aikaamme ja maailmaamme ulkopuolisen moralistin näkökulmasta vaan sen sisältä käsin, itse samassa liemessä olevina, saattaa Kierkegaardin eksistentiaalisesta psykologiasta olla meille kuitenkin jotain apua tiettyjen kapitalismin henkisten tai psyykkisten vaikutusten tarkastelussa. Vailla merkkejä armosta, kokonaan tuonpuoleista jumalaa etsien mutta alati Hänestä riippuvaisena elävän protestantin henkinen tila muistuttaa nimittäin omaamme enemmän kuin kuvittelemmekaan. Koko toimeentulomme, elämänmuotomme ja keskinäiset suhteemme ovat riippuvaisia jostain, jota emme voi nähdä, johon emme voi kaltaistua, joka ei osoita armoa, mutta jonka suosiota voi tavoitella vain loputtoman maanpäällisen kilvoittelun avulla, harjoittamalla työn kulttia vailla lepoa ja vailla armoa.

Kierkegaardin mukaan esteettistä elämää luonnehtii epätoivo. Ne, jotka elävät esteettisesti, ovat epätoivoisia, tiedostavat he sen tai eivät. Epätoivo on perimmäinen esteettinen käsitys elämästä. Ja nykyisin kaikki elävät esteettisesti, etenkin ”työläinen”, josta on nykyään tullut pelkkä kuva, täysin estetisoitu ja epäpoliittinen hahmo. Työläistä ei siis enää määritä yhteinen taistelu, tai edes yhtenäinen asema tuotannossa vaan tietyt esteettiset piirteet.

Epätoivo ei tarkkaan ottaen ole tunne vaan pysyvä eksistentiaalinen tila: epätoivo on ”epäsuhde suhteessa joka suhteutuu itseensä ja on toisen asettama” (Kuolemansairaus, s. 21). Mitä tämä tarkoittaa? Ihminen on henki, ja henki on ”suhde joka suhteutuu itseensä, tai se on se seikka suhteessa, että suhde suhteutuu itseensä” (Kuolemansairaus, s. 19), eli itseys, subjektiivisuus. Ihmisen itseys, ”suhde joka suhteutuu itseensä” on kuitenkin aina jonkin toisen asettama. Ihminen ei siis koskaan ole täysin itseriittoinen yksilöllinen olento vaan aina suhteessa johonkin toiseen, Jumalaan.

Mistä epätoivo sitten johtuu?

Kierkegaardin mukaan epätoivo on vain ihmiselle ominainen tila, koska ihminen toisin kuin eläimet kiinnittää huomion itseensä, tarkkailee itseään, sulkeutuu itseensä. Siksi pelkkä epätoivon mahdollisuus ”muodostaa ihmisen etevämmyyden eläimeen verraten, ja tämä etevämmyys on hänelle ominainen aivan kuin pystykäynti, sillä se merkitsee sitä ääretöntä pystyisyyttä tai ylevyyttä, että hän on henki (s. 22)”. Voimme olla eri mieltä, pitääkö Kierkegaardin näkemys eläimistä paikkaansa, onko kyse ihmislajille universaalisti ominaisesta piirteestä ja onko kyse etevämmyydestä vai typeryydestä. Joka tapauksessa nykyihmiselle, kaikkein eniten itseään koulivalle prekaarille, on ominaista vatvoa jatkuvasti itseään. Nykyihminen on kotonaan kodittomuudessa, elää ahdistuksessa, joka ei kohdistu mihinkään erityiseen vaan hänen omaan olemassaoloonsa. Epätoivon kuvauksessa olennaista on nimittäin aina dialektinen negaatio: vaikka ahdistus ja epätoivo näennäisesti kohdistuisi johonkin yksittäiseen maalliseen tosiseikkaan (mä en saa duunia jne.), sen kohteena on tosiasiassa aina itseys, minä, sen äärettömyys eikä se satunnainen kohde joka minälle tarjoutuu. Kierkegaard siis hajottaa kaikki erityiset epätoivon kohteet ja osoittaa aina, että epätoivon kohteena on itseys, joka on ”tietyn suhteen suhteutumista itseensä”. Samalla hän kääntää kaikki positiot ympäri: ne jotka luulevat, että eivät ole epätoivoisia, ovatkin kaikkein epätoivoisimpia, koska he eivät edes tajua omaa epätoivoaan… Dialektiikka syöksee kaikki ihmisen erilaiset henkiset tilat epätoivon kierteeseen, jossa mikään ei voi pysyä paikallaan. (Tässä Kierkegaard tietenkin lainaa metodinsa suoraan Hegeliltä, joka pyrkii osoittamaan esimerkiksi Glauben und Wissenissä, että kaikki nekin filosofit tai filosofiat jotka kuvittelevat olevansa onnen ja varmuuden filosofioita, ovat alakulon tai ikävän [Sehnsuchtin] läpäisemiä. Esa Saarinenkaan ei pääse pakoon metafyysistä alakuloa, joka lienee jonkinlaista surua siitä, ettei olekaan kaikkivaltias. Tässä Kierkegaard tavallaan osoittaa, että jos haluamme päästä irti itsestämme ja omasta epätoivostamme, meidän on päästävä irti dialektiikasta ja negaatiosta, sillä dialektinen negaatio on aina yksilön negaatio, mutta palataan tähän myöhemmin.)

Kierkegaardin mukaan minä on kahden aspektin, äärettömän ja äärellisen ykseys. Yhtäältä minä liikkuu aina kohti ääretöntä, kohti Jumalaa ja ikuista maailmaa, toisaalta kohti äärellistä, maallista. Epätoivo syntyy vääränlaisesta suhteesta näiden kahden liikkeen välillä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, mitä voisimme ensin olettaa, että epätoivo olisi seurausta vajoamisesta pelkästään maalliseen, äärelliseen todellisuuteen ja ikuisen unohtamisesta. Epätoivo seuraa silloin, kun ainoastaan toinen näistä kahdesta liikkeestä onnistuu, täyttyy: minä joko leviää ikuisuuteen tai supistuu äärimmilleen. Kuten Jean Wahl kirjoittaa:

toisinaan epätoivon verukkeena on jotain hyvin maallista, toisinaan koko maallisen kokonaisuus; toisinaan, kun ihminen pääsee vielä pidemmälle tietoisuudessaan epätoivosta, hän näkee että tämä epätoivo liittyy epätoivoon jonka aiheena on ikuinen sekä epätoivoon jonka aiheena on minä. Olemuksellisesti epätoivo syntyy ylittämättömältä tuntuvasta esteestä subjektiivisen minän ja objektiivisen minän välillä. (Jean Wahl, Études kierkegaardiennes, s. 71)

Kun ihminen siis liioittelee omaa merkitystään joko niin, että yrittää kokonaan unohtaa itsensä – mikä dialektisesti merkitsee että hän palauttaa kaiken itseensä – tai niin, että kuvittelee itsensä olevan kaikki, hän vajoaa epätoivoon. Hän ei usko tai luota, tunnusta omaa riippuvaisuuttaan siitä joka hänet on luonut, vaan yrittää suhteuttaa sen suhteen, joka on, pelkästään itseensä, ilman Jumalaa. Epätoivo on tila, josta ei voi päästä eroon, jos on ihminen, siis suhde joka suhteutuu itseensä. Siksi epätoivo on ”kuolemansairaus”, joka ei koskaan johda kuolemaan, koska itseydestä ei voi päästä eroon.

kierkegaard3

Epätoivon pintapuolisena syynä voi olla jokin näkyvä asia, maallinen tai taivaallinen, äärellinen tai ääretön. ”Minusta ei tullut uutta Steve Jobsia”, ”En ole onnistunut pelastamaan Afrikan lapsia”, ”X petti ja jätti”. Tosiasiassa epätoivoinen on aina epätoivoinen itsestänsä. ”Niinpä kun vallanhimoinen, jonka tunnussanana on päästä Caesariksi, ei pääse Caesariksi, niin hän on siitä epätoivoissaan. Mutta se merkitsee jotakin muuta: että hän, juuri siitä syystä, ettei päässyt Caesariksi, nyt ei voi sietää omana itsenänsä olemista […] Syvemmässä merkityksessä hänestä ei tunnu sietämättömältä se, että hän ei päässyt Caesariksi vaan tämä itseys, joka ei päässyt Caesariksi, on hänestä sietämätön”. Niinpä hänen täytyy kieltää omat halunsa, syyttää itseään vääristä valinnoista ja niin edelleen.

Teoksessaan Kuolemansairaus Kierkegaard esittää eräänlaisen epätoivon muotojen taksonomian, jossa esiintyvät hahmot ovat nykyään äärimmäisen tuttuja jokapäiväisestä ympäristöstämme. Kierkegaard johtaa hahmot dialektisesti toisistaan, ne ovat aina toistensa negaatioita ja siten toistensa määrittämiä. Vaikka hahmojen dialektisen seuraannon voi nähdä kronologisesti, ja se kenties jollakin tavoin kuvastaa jopa eri elämänvaiheita, ei kyse ole erillisistä eikä välttämättä ajallisesti toisiaan seuraavista, vaan myös limittyvistä hahmoista, erityisesti nyt, kun prekaari työläinen ei näytä koskaan ”kasvavan aikuiseksi”, saavuttavan selkeää paikkaa yhteiskunnassa.

Ensiksi epätoivoa tarkastellaan yksinkertaisesti ihmisen muodostavan synteesin momenttien näkökulmasta, määreen äärellisyys–äärettömyys valossa. Kierkegaardille itseys on äärettömyyden ja äärellisyyden tietoinen synteesi, joka suhteutuu itseensä, ja jonka tehtävänä on tulla omaksi itseksensä, mikä on toteutettavissa ainoastaan Jumalaan suhteutumalla. Jos ihminen ei suhteudu Jumalaan ja siten tule omaksi itseksensä, hän on epätoivoinen.

Ensimmäinen epätoivon laji on äärettömyyden epätoivo, joka johtuu äärellisyyden puutteesta. Äärettömyyden epätoivo on haaveellista ja se suhteutuu mielikuvitukseen, joka on ”äärettömäksitekemisen väline”. Haaveellisuus ”johtaa ihmistä ulos äärettömyyteen siinä määrin, että se vain johtaa hänet pois omasta itsestään ja siten estää häntä palaamasta takaisin itseensä”. Hän tempautuu mukaan mihin tahansa, mitä hänelle ehdotetaan, mutta myös jatkuvasti keksii itse itselleen erilaisia elämiä. Äärettömyyden epätoivo on siis epätoivon lajeista ensimmäinen, ja jatkuvan haaveilun, erilaisten tulevaisuuksien kuvittelun ja ailahtelun tila on epäilemättä lähes jokaisen nuoren (ja jatkuvasti myös yhä vanhemman, kun omaa paikkaa, omaa ”ammattia” ei koskaan löydy) prekaarin perustava eksistentiaalinen vire. Hän ehtii jopa saman päivän aikana laatia itselleen kolme eri ”elämänsuunnitelmaa”: aamulla hän käy vielä suhteellisen innokkaasti tavanomaisiin askareisiinsa, mutta jo ennen lounasta alkaa haaveilla muutosta maalle, ryhtymisestä taiteilijaksi tai yrittäjäksi joka tekee etätöitä luomutilaltaan käsin. Iltapäivällä hän alkaa tympääntyä kokonaan nykyiseen elämäänsä, ja keksii hakea jatko-opiskelupaikkaa Englannista, nousta parissa vuodessa professoriksi ja ryhtyä sen jälkeen jakamaan maailman johtajille neuvoja talouskriisin ratkaisemiseksi. Illalla kapakassa joku ehdottaa hänelle kahvilan perustamista, ja nukkumaan mennessään hän vuokraa jo mielessään liiketiloja ja tilaa Italiasta espressolaatuja.

Äärettömyyden epätoivon vastakohtana ja usein seuraavana askelena on ”äärellisyyden epätoivo”. Sen vallassa ihminen ”on riistänyt itseltään alkuperäisyytensä, että hän on, henkisessä katsannossa, kuohinnut itsensä”. Hän ”ei uskalla luottaa itseensä, pitää liian uhkarohkeana olla oma itsensä, paljoa helpompana ja varmempana olla toisten kaltainen, muuttua jäljitelmäksi, numeroksi, joukon jatkoksi.” Moni pääsee tähän vaiheeseen jo ylioppilaskirjoituksiin mennessä, kun alkaa havaita, ettei hänestä tullutkaan NHL-jääkiekkoilijaa, mutta viimeistään kolmeakymmentä lähestyessä, kun myös tieteellisen ihmelapsen ura tai uuden menestyskahvilan perustaminen osoittautuivat mahdottomiksi. On siis syytä vain tyytyä tekemään niin kuin toisetkin, ryhtyä insinööriksi tai sairaanhoitajaksi, ottaa vastaan oma paikkansa. Entä jos vakituista paikkaa ei kuitenkaan löydy ja ”harjoitteluja” on jatkettava toinen toisensa perään?

Seuraava määre, jonka valossa Kierkegaard tarkastelee epätoivon muotoja, on mahdollisuus – välttämättömyys. Jos mahdollisuus ”kukistaa välttämättömyyden niin että itseys mahdollisuudessa karkaa pois itsestänsä”, syntyy ”mahdollisuuden epätoivo”. Silloin ”itseydestä tulee abstraktinen mahdollisuus, joka pyristelee itsensä uuvuksiin mahdollisuudessa, mutta ei pääse paikaltansa eikä mihinkään paikkaan” (s. 55). Mahdollisuudet näyttävät yhä suuremmilta, kun mikään ei tule todelliseksi. Tässä vaiheessa on siis siirrytty pelkästä haaveilusta toimintaan: on samaan aikaan perustettava perhe, koetettava väkisin rakentaa itselleen uraa insinöörinä tai taiteilijana, illalla opiskeltava varmuuden vuoksi sosiaalityötä jotta voisi tarvittaessa vaihtaa alaa, yöllä käytävä baarissa siltä varalta, että joku muotisuunnittelija huomaisi sinut ja sinusta tulisi huippumalli, ja aamulla kuudelta herättävä kuntosalille, jotta antaisi edullisen vaikutelman kaikilla elämän aloilla. Ongelma on tietenkin, että ”jokainen pienikin mahdollisuus tarvitsisi todellisuudeksi muuttuakseen hieman aikaa. Mutta lopulta aika, joka olisi käytettävä todellistamiseen, käy yhä lyhyemmäksi, kaikki muuttuu yhä silmänräpäyksellisemmäksi” (s. 56). Mahdollisuudet himertävät kaikkialla yhä intensiivisempinä, mutta vain mahdollisuuden, ei todellisuuden näkökannalta. Lopulta huomataan, että niskassa on asuntolaina ja hoidettavina lapset, vakituinen työpaikkakin meni alta, eikä ”itseydestä tullut mitään maailmassa”.

Mahdollisuuden epätoivon vastinpari on ”välttämättömyyden epätoivo”, mahdollisuuden puute. Mahdollisuuden puuttuminen merkitsee joko sitä, että ”kaikki on käynyt ihmiselle välttämättömäksi tai että kaikki on muuttunut joutavan jokapäiväiseksi” (s. 62–63). Ensimmäinen vaihtoehto, fatalismi tai determinismi juontuu siitä, että on kadotettu Jumala ja menetetty mahdollisuuden horisontti. Kyse on kenties eräänlaisesta ”vasemmiston poterosta” (ilmaus on muistaakseni ehkä peräisin Tuomas Nevanlinnalta): jos Jumala on mahdollisuus, jos vain Jumalalle kaikki on mahdollista, Jumalan menettäminen merkitsee mahdollisuuden haihtumista ilmaan, muuttumista eräänlaiseksi haamuksi, joka kummittelee kaikkialla ja peittää kaikki toiminnan mahdollisuudet perässään raahaamiensa kahleiden kalkatuksen alle. ”Toisenlainen maailma” on mahdollinen, hyvinvointivaltio ja vakituinen palkkatyö voitaisiin pelastaa, jos meillä riittäisi tahdonvoimaa, jos ihmiset ymmärtäisivät meitä, mutta jos niin ei tapahdu, ainoa johtopäätös on, että kaikki on välttämätöntä, kohtalo ohjaa kaikkea, kapitalismin voittokululle ei voida mitään ja siksi se voidaan korkeintaan ”tuomita” oikeudenmukaisuuden ja heikomman puolella seisomisen moraalisen verhon takaa.

”Välttämättömyyden epätoivon” toinen variaatio taas on ”poroporvarillisuus”. Siinä ikään kuin asetutaan välttämättömyyden puolelle: ”Poroporvari, joka on aina vailla mielikuvitusta, elää määrätynlaisten kokemusten kehässä, tietää, kuinka asiat tapahtuvat, mikä on mahdollista, kuinka tavallisesti käy – olipa poroporvari muuten oluenlaskija tai valtioministeri.” Kyse on tietenkin ”paremmin tietävästä sedästä”, Matti Vanhasen tai Juhana Vartiaisen muotokuvasta, jonka kalpeampia variantteja esiintyy jokaisella internetin keskustelufoorumilla.

Merkittävin epätoivon aspektien erottelu koskee kuitenkin sitä, onko epätoivo tiedostamatonta vai tietoista. Juuri siksi, että epätoivo ei ole tunne vaan tila, ”suhteen epäsuhde”, siitä ei välttämättä olla tietoisia. Moni vakituisen työpaikan ja korkean palkkatason saavuttanut kuvittelee ansainneensa kaiken omalla työllään, olevansa riippumaton, ”suhteuttavansa sen suhteen, joka on, pelkästään itseensä” ja voivansa elää ilman sitä, joka hänet on asettanut. Jos joku koettaa kyseenalaistaa hänen näkemyksensä, vihjata vaikka talouskriisin tai konkurssin mahdollisuudesta nousukautena, työn ja omaisuuden yhteisestä perustasta tai mahdollisesta katoavaisuudesta, ”hän katkeroituu, katsoo pahimmaksi viholliseksensa sen, joka niin menettelee” (s. 67). Epäilemättä ensimmäinen reaktio kritiikin esittäjälle on aina: ”Ehkä teidänkin tytöt kannattaisi mennä töihin…” Kierkegaardin mukaan tietämättömyys epätoivosta on silti epätoivoa, sillä ihminen on henki, äärettömän ja äärellisen ykseys, ja hänen suhteensa itseensä on Jumalan asettama.

Varsinaisella, tietoisella epätoivolla puolestaan on jälleen kaksi lajia: tietoisesti epätoivoinen joko on epätoivoisesti tahtomatta olla oma itsensä tai epätoivoisesti tahtoo olla oma itsensä. Ensimmäinen muoto on ”heikkouden epätoivoa”, jota Kierkegaard kutsuu myös ”naiselliseksi epätoivoksi”. Tässä kohden Kierkegaardin esitys muuttuu hieman sekavaksi, kuten sekavia toki ovat myös hänen käsityksensä ”naiseudesta”, mutta ilmeisesti ”naisellisella epätoivolla” edelleen on kaksi muunnelmaa: 1) epätoivo maallisesta tai jostakin maallisesta ja 2) epätoivo ikuisesta tai omasta itsestänsä. Varsinaisen epätoivon asteella kyse on jo jollakin tavoin ”nuoruuden haihatteluista” yli päässeistä ihmisistä, ja hahmoja esiintyy erityisesti niin sanotuilla ”työpaikoilla”, vaikka kyse on edelleen kaikille ominaisesta, ei kronologisesta eikä pelkästään psykologisesta vaan eksistentiaalisesta muunnelmasta. Naisellisen epätoivon ensimmäinen versio, ”epätoivo maallisesta” on yleensä seuraus jostain ikään kuin ”ulkoa päin” tapahtuvasta, jostakin erityisestä vastoinkäymisestä, jonka ihminen alistuen hyväksyy osakseen. Sen hahmo on eräänlainen näkymätön marttyyri. Aluksi hän vajoaa passiiviseen masennukseen, menettää toivonkin paremmasta elämästä, ”makaa ihan hiljaa, ikään kuin olisi kuollut”, ja jos vähitellen oppii hyväksymään tilansa, ei enää piittaa itsestään ja antaa siksi toisten käyttää itseään hyväkseen koska ei usko itselleen olevan mitään hyvää luvassa tässä elämässä. Hänen palkkaansa voi alentaa, ylityölisät jättää maksamatta, pyytää häntä tekemään sairastuneen työtoverin työt tai tekemään kaikki kotityöt ja hoitamaan lapset, koska hänellä ei ole parempaakaan tekemistä. Hänelle omasta ruumiistaan on tullut vieras, koska sitä on käytetty niin paljon. Tätä naisellisen epätoivon ensimmäistä hahmoa kuvaa kertomus maalaismiehestä, joka oli saapunut pääkaupunkiin paljain jaloin, kerjännyt niin paljon kolikoita, että voi ostaa sukat ja kengät ja juoda itsensä juovuksiin. Mies sammui kadulle ja oli vähällä jäädä vaunujen alle, kun

ajomies huusi hänelle käskien häntä korjautumaan sivuun, koska hän muuten ajaisi hänen koipiensa yli. Humalainen ukko heräsi, silmäili sääriänsä ja kun ei sukkien ja kenkien vuoksi niitä tuntenut, niin sanoi: aja vain, veikkonen, eivät ne ole minun omani (s. 85).

kierkegaard1

Mieleen tulee heti Walter Benjaminin fragmentti ”Mikki Hiirestä”, sillä Mikki Hiiri -elokuvissa Benjaminin mukaan ”nähdään ensimmäistä kertaa, että oma ruumis tai oma käsi voidaan varastaa.” Mikki ”osoittaa että olento voi vielä säilyä olemassa, vaikka siitä olisi riisuttu kaikki ihmistä muistuttava” (”Mikki Hiirestä”, teoksessa Keskuspuisto). Hänen ruumiinsa on siis pelkkä esine, pelkkä fysiologinen lihakimpale, jolle on yhdentekevää miten häntä kohdellaan. Nähdäkseni feminismin piirissä käytetty ilmaus ”esineellistäminen” tarkoittaa juuri tätä: palauttamisesta pelkäksi toisten armoilla väriseväksi lihaksi, ruumiskappaleeksi. Tälle epätoivon lajille on itse asiassa ominaista, että epätoivoinen ei niinkään kadota itseänsä vaan vaikka hän tahtoisi olla jokin toinen, hän ei pääse eroon itsestään vaan pikemminkin palaa siihen yhä väkivaltaisemmin, mutta vailla henkisyyttä, siis vailla suhdetta toiseen (Jumalaan, mahdollisuuteen).

Jos taas ”epätoivoon maallisesta” kuitenkin liittyy tietty määrä ”itseharkintaa”, muuttuu koko itseyttä koskeva kysymys ”jonkinlaiseksi hänen sielunsa taustalla olevaksi näennäis-oveksi, jonka takana ei ole mitään”. Epätoivoinen ihminen suuntautuu ulospäin, ”kohti niinsanottua elämää”, oppii kenties vielä nauttimaan siitä, ettei hänellä itsellään ole erityistä merkitystä ja saamaan tiettyä tyydytystä kohtuullisesta uhrautumisesta toisten hyväksi: hän jättää ruokatuntinsa väliin työpaikalla ja syö hedelmiä (samalla laihtuu…), pesee toistenkin vaatteet kun kerran paremmin osaa, ja on mielissään siitä, että ”häntä tarvitaan”. Tämä on epätoivon lajeista kaikkein jokapäiväisin ja yleisin.

Toinen ”heikkouden epätoivon” alalajeista on epätoivoa ikuisesta tai omasta itsestänsä. Se ei Kierkegaardin mukaan ole oikeastaan heikkouden epätoivoa, vaan epätoivoa omasta heikkoudestansa, eräänlaista meta-epätoivoa, joka vaikuttaa myös kovin yleiseltä kaikkialla ympärillämme. Sen hahmoa voisi kutsua menestyväksi maailmanparantajaksi. Maailmanparantaja ”ymmärtää, että on heikkoutta sallia maallisen koskettaa itseään niin kipeästi, että on heikkoutta olla epätoivoinen” (97). Hän on siis ”epätoivoinen siitä että voi olla kyllin heikko pitämään maallista niin merkityksellisenä.” Meta-epätoivo, vatvominen näkyy eräänlaisena hengen punavihreytenä: teen uraa, kehitän itseäni, asun Kalliossa, mutta koen alati huonoa omaa tuntoa Afrikan köyhien tai tuhoutumassa olevan maapallon puolesta. Jos menetän työpaikkani ja masennun, vajoan entistä suurempaan epätoivoon, sillä olen epätoivoinen siitä että olen epätoivoinen omasta epätoivostani vaikka on paljon suurempiakin ongelmia, ilmastonmuutos uhkaa maapallon tulevaisuutta ja Afrikan lapset… ja sitten olen epätoivoinen tästä epätoivostani… Kyse on siis jonkinlaisesta itseään menestyvänä pitävästä, kaikki kamppailut itsestään ulkoistavasta moraali-spiraalista: kunhan vain saisin kiinni itsestäni, epätoivo voisi loppua, mutta ongelma on tietenkin, että itse ei suhteudu pelkästään itseensä vaan on aina jonkin toisen ”asettama”.

Tällainen epätoivo omasta heikkoudestaan, refleksiivinen riittämättömyyden tunne (ei mistään tietystä asiasta vaan eräänlaisena toisen asteen riittämättömyytenä) on nykytyön rajattomassa tilassa ja ajassa vailla määrättyjä suuntaviivoja harhailevalle prekaarille tietenkin äärimmäisen tyypillinen. Tämä epätoivon laji kääntyy helposti sulkeutuneisuudeksi, ”itseys istuu ikään kuin pitäen silmällä itseänsä, askarrellen tai kulutellen aikaansa olemalla tahtomatta olla oma itsensä, mutta ollen kuitenkin riittävässä määrin itse rakastaakseen itseänsä.” Välttämättä nykyajan tieto- tai hoivatyöläisen ei ole mahdollista sulkeutua neljän seinän sisälle koko päiväksi, ”hän ikään kuin lähtee ulos”, on ”leppoisa aviomies” ja ”huolekas perheenisä”, mutta hän sulkee itsensä toisilta, ei puhu huolistaan koska pitää niitä omana asianaan, odottaa että hänen riittämättömyytensä tai heikkoutensa katoaisi, kunhan hän itse ”saa siitä kiinni”, onnistuu tulemaan tietoiseksi tilastaan ja kehittämään itseään tietoisesti vähemmän epätoivoiseksi ja spontaanimmaksi, tulemaan itse omine avuineen vähemmän yksilölliseksi. Erilaiset itsehoidon tekniikat yrittävät kaikkialla vahvistaa tätä double bindia: liiku, mietiskele, huolehdi itsestäsi niin sinusta tulee rennompi, ”luonnollisempi”. Lopulta ei ole enää aikaa tavata ketään, uhrata aikaansa kenellekään muulle, kun on pidettävä jatkuvasti huolta itsestään… Ja koska tuntee itsensä koko ajan epätoivoiseksi, omasta epätoivostaan, tuntuu myös helpommalta vajota vielä yhteen kierrokseen epätoivon epätoivon epätoivossa kuin yrittää päästä siitä eroon ja palata ihmisten ilmoille.

Sulkeutunut syyttää itseään omasta sulkeutuneisuudestaan ja omasta epätoivostaan, ja mitä pidemmälle hän menee sen tiellä, sitä vaikeampaa hänen on suhteuttaa sitä suhdetta joka itse on, mihinkään muuhun kuin itseensä. Siksi jos sulkeutuneisuus säilyy ehdottomana, ”joka suhteessa täydellisenä niin itsemurha on lähin vaara”. Itsemurha on siis viimeinen keino pitää kiinni siitä, että kaikki on kiinni omasta itsestä, että epätoivon voi ratkaista itse vaikka kieltämällä, tuhoamalla lopullisesti itse oman itsensä. Tietyille epätoivoisille hahmoille on kuitenkin tyypillistä sulkeutumisen ja omassa heikkoudessa märehtimisen sijaan uhmata maailmaa, syyttää kaikesta toisia eikä itseään. Tätä epätoivoa, joka on nimenomaan epätoivoista pyrkimystä olla oma itsensä, Kierkegaard kutsuu ”miehekkääksi epätoivoksi”. Kierkegaard sanoo, että ”tahtoakseen epätoivoisesti olla oma itsensä täytyy olla tietoinen äärettömästä itseydestä”, vaikka tämä ääretön itseys epätoivon piirissä jää abstraktiksi mahdollisuudeksi. Uhmakas minä tahtoo luoda itse kokonaan itsensä ja tehdä koko maailmasta oman henkilökohtaisen kuvansa, hän tempaa itseytensä ”irti jokaisesta suhteesta siihen valtaan, joka on sen asettanut, tai temmaten irti siitä ajatuksesta, että sellainen valta on olemassa” (s. 107). Näin ”itseys tahtoo epätoivoisesti vallita itseänsä tai luoda itsensä, tehdä itseytensä siksi itseydeksi, joka hän tahtoo olla, määrätä mitä hän tahtoo ottaa konkreettiseen itseyteensä, mitä ei”.

Kierkegaardin kuvaus tästä ”sisäisestä sankarista” on äärimmäisen tarkka:

Hänen konkreettinen itseytensä eli konkretionsa on välttämätön ja rajallinen, se on aivan määrätty, siihen kuuluvat nämä kyvyt, taipumukset jne, näissä konkreettisissa suhteissa jne. Mutta hänpä tahtookin ensinnä ryhtyä tuon äärettömän muodon, tuon negatiivisen itseyden avulla muovaamaan kokonaisuutta uudestaan saadakseen siitä sukeutumaan itseyden, sellaisen kuin itse tahtoo, negatiivisen itseyden äärettömän muodon avulla tuotetun – ja sitten hän tahtoo olla oma itsensä. Toisin sanoen: hän aloittaa hieman aikaisemmin kuin muut ihmiset, ei alusta, vaan ”alussa”: hän ei tahdo omaksua itseänsä, ei nähdä tehtäväänsä hänelle annetussa itseydessä, hän tahtoo itse konstruoida äärettömän muodon olemalla se. (s. 108)

Kun hän ei kykene kuitenkaan sulkemaan itseyttään, poistamaan siitä äärettömyyttä, Jumalaa, joka hänet on asettanut, hänen epätoivonsa korostuu entisestään ja muuttuu demonisuudeksi. Hän ei suostu myöntämään omaa rajallisuuttaan, uupumustaan: ”Itseys joka epätoivoisesti tahtoo olla oma itsensä, kärsii jotakin tuskaa, jota ei käy poistaminen tai erottaminen hänen konkreettisesta itseydestänsä. Juuri tuohon tuskaan hän sitten suuntaa koko intohimonsa, joka vihdoin muuttuu demoniseksi raivoamiseksi.” Voimme nähdä ”sisäisen sankarin” saunan lauteilla kossupullo kädessä raivoamassa omaa rajallisuuttaan. Jos hänelle tarjotaan apua, ”vaikka Jumala taivaassa ja kaikki enkelit tarjoutuisivat häntä auttamaan, hän ei tahdo”, ”hän tahtoo mieluummin raivota kaikkea vastaan”, sillä ”muutenhan hän ei voi todistaa eikä saada itselleen todistukseksi että hän on oikeassa.” Lopulta hän ”demonisessa epätoivossaan raivoaa kaikkein eniten ajatellessaan, että ikuisuus voisi johtua ottamaan häneltä hänen surkeutensa.”

Kierkegaardin kuvaus viimeisestä epätoivon lajista muistuttaa välittömästi siitä, mitä Gilbert Simondon sanoo ahdistuksesta tai tietystä ontologisen ahdistuksen lajista: kun minä kieltää itseensä sisältyvän äärettömän aspektin, apeironin ja yrittää yksin tehdä itsestään koko maailman, hän vajoaa ahdistukseen. Simondonille minän ääretön aspekti ei kuitenkaan merkitse Jumalaa, ikuisuutta vaan esiyksilöllistä tai transindividuaalista, joka sisältyy jokaiseen yksilöön. Esiyksilöllinen tai transindividuaalinen merkitsee ääretöntä, mutta ei loputtoman reflektion, huonon äärettömyyden eikä myöskään ikuisuuden mielessä vaan virtuaalisuutena, vielä aktualisoimattomina esiyksilöllisen olemisen latauksina yksilössä. Jos siis tulkitsemme Kierkegaardin eksistentiaalipsykologiaa materialistisesti, epätoivossa on kyse ”vääränlaisesta” suhteesta minän yksilöllisen ja esiyksilöllisen puolen välillä. Kuten Kierkegaard sanoo, kun kuvittelemme että minä on kaikki, vajoamme epätoivoon. Yksin emme mitenkään voi muuttaa edessämme hahmottuvaa ongelmien kenttää, muuttaa toiminnan ehtoja vaan ainoastaan lyödä päätämme ratkaisemattomien ongelmien seinään.

Epätoivoon ajavat ne yhteiskunnallisen toiminnan ehdot ja subjektiivisuuksien tuottamisen mallit, jotka sulkevat meidät itseemme, saavat meidät tarkastelemaan itseämme irrallaan maailmasta ja toisista, ja vaatimaan itseltämme jotain sellaista, mikä on mahdollista ainoastaan yhteisen toiminnan avulla. Epätoivon psykologiaan kuuluvat siten kaikki erottelevat ja yksilöllistävät vallan tekniikat, tulonmuodostuksesta asumisen ja liikkumisen järjestämiseen, elämän mahdollisuuksia ja jokapäiväisiä eksistentiaalisia reittejä sekä toiminnan merkityksellistämisen tapoja jäsentäviin lausumisen sommitelmiin. Ensimmäinen ratkaisematon kysymys epätoivon psykologiassa on, mikä sulkee meidät itseemme, saa näkemään itsemme ja toiset yksilöinä? Toinen on, miksi jotkut ovat taipuvaisempia yhteen epätoivon muotoon ja toiset toiseen? Minkälaiset vallan tekniikat, minkälaiset semioottiset prosessit eriyttävät minän ”äärellisiä” ja ”äärettömiä” aspekteja eri muodostelmiin?

Vaikka Kierkegaardilla on stereotyyppiset käsitykset ”sukupuolirooleista”, hänen tietoisen epätoivon muodoille antamansa nimet eivät ole sattumanvaraisia. Jos alamme muodostaa mielikuvia itsellemme epätoivon eri hahmoista, epäilemättä viimeinen niistä on useimmiten mies, hänellä on todennäköisesti hieman siistimmät, kalliimmalta vaikuttavat vaatteet kuin monilla muilla. Epätoivon tyypit eivät siis ole sattumanvaraisia, vaan erilaisilla mikrotason valtasuhteilla on hyvin suuri merkitys, kumpaa kohti kukin kallistuu. Kyse ei ole minkäänlaisista luonnollisista piirteistä, kuten Kierkegaard kuvittelee, mutta tavat tuottaa erilaisia subjekteja tuottavat samalla erilaisia epätoivon ja ahdistuksen muotoja. Kirjassaan Heroes Bifo väittää, että joukkosurmaaja, joka tekee itsestään yli-ihmisen ja maailman tuomarin (eräänlaisen Raskolnikovin) on aikamme kapitalismin tuottaman masennuksen hahmo. On kuitenkin vaikea kuvitella, että aivan kenestä tahansa masennusta potevasta pennittömästä siivoojasta tulisi koulusurmaajaa, pikemminkin päinvastoin, nämä Bifon ”sankarit” ovat tyyppejä, jotka ovat aina kuvitelleet, että heillä on vakaa asema maailmassa, heillä on valtaa ja maailma kuuluu heille, ja kun näin ei käykään, he mieluummin tuhoavat koko maailman kuin antavat sen paeta käsistään. Luulisin että ne, jotka eivät koe omistavansa vähintään osuutta maailmasta, kääntyvät helpommin uhraamaan itseään, koska kokevat sen omaksi osakseen.

kierkegaard2

Epätoivo ei siksi ole puhtaasti sisäistä, se ei ole mitään täysin intiimiä eikä kaikille samanlaista vaan yksilöllisyyden umpikujaan reagoidaan hyvin erilaisilla tavoilla. Erilaiset eroja, hierarkioita ihmisten välille luovat vallan tekniikat lävistävät epätoivon psykologian. Jos Kierkegaardille epätoivo on dialektiikkaa, siis prosessi joka kieltää, syöksee tyhjyyteen kaiken olevan, osoittaa kaikki maalliset onnen ja omaisuuden muodot ohimeneviksi, kenties jälleen kerran ”dialektiikka olisi käännettävä jaloilleen.” Se, mikä nykyisin hajottaa kaikki varmuudet, tekee vakituisista työpaikoista silpputöitä ja jokaisesta ennalta suunnitellusta elämästä tyhjyyden, ei tietenkään ole epätoivo, hengen negatiivisuus, vaan pääoma, kapitalismin dynamiikka. Dialektiikka on pääoman liikettä, ”pääoma-Jumalan luokkataistelua itsensä kanssa”, kuten Hans-Jürgen Krahl sanoi. Pääoma ”negeeraa” kaikki erityiset yhteiskunnalliset kategoriat ja säilyttää niistä omalta kannaltaan olennaisen, lisäarvoa tuottavan. Mutta samalla, kuten Marx oivalsi, pääoma ei voi koskaan sulkeutua pelkkään dialektiseen itseliikuntoonsa, vaan sen arvonlisäyksen ja olemassaolon edellytyksenä on aina elävä työ, joka ei ole pääoman dialektinen negaatio vaan siihen nähden autonominen ja antagonistinen voima.

Kierkegaardille epätoivo voi avata tien uskoon ja pelastukseen, koska se saa irtautumaan maailmasta. Jos ajattelemme pääomaa vastaan asettuvaa työvoimaa, elävää työtä vain dialektiikan näkökulmasta, päädymme lopulta aina jonkinlaiseen messianismiin: kun ja vasta kun kaikki menee mahdollisimman päin persettä, kun proletariaatilta riisutaan viimeisetkin vaatteensa, pelastus on mahdollinen. Lopulta pelastusta ei kuitenkaan löydy ja kaikki vain menee päin persettä. Messianismin, negatiivisen dialektiikan umpikujasta ulos pääsemiseksi on siksi ajateltava uudelleen tietyt keskeiset ontologiset kategoriat. Kierkegaardille usko näyttäytyy ratkaisuna erityisesti välttämättömyyden epätoivoon. Deterministi tai fatalisti voi vapautua epätoivostaan vain ottamalla vastaan Jumalan, joka on mahdollisuus. Tässä kohden alkavat hahmottua kuitenkin myös Kierkegaardin individualismin ja negatiivisen dialektiikan rajat. Jos emme voi uskoa Jumalaan, fatalismista ei pääse ulos, ja oikeastaan lopulta itse Jumala, eli mahdollisuus alkaa näyttää eräänlaiselta mahdottomuuden negatiivilta. Samalla Kierkegaard tulee kenties ”paljastaneeksi” meille, millä tavoin länsimainen filosofia on aina sijoittanut mahdollisuuden maailman ulkopuolelle. Mahdollisuus = Jumala, ja jos kadotamme uskon tuonpuoleiseen, kadotamme myös maailmasta kaiken mahdollisuuden. Tai mahdollisuus on Puolue, politiikan neutraali väline joka vain kääntää maailman mahdollisuudet ylösalaisin, toteuttaa jonkin jo olemassaolevan mahdollisuuden joka on pelkkä todellisuuden varjokuva, eikä muuta toiminnan ehtoja tai mahdollisuuksien kenttää, kuten uudet tuotantovälineet, uudet elämänmuodot tai uudet järjestäytymisen tavat.

Jos on olemassa ainoastaan yksilöitä, jotka ovat suhteessa toisiinsa vain absoluutin, Jumalan kautta, mahdollisuus on yksilöön nähden täysin ulkoinen. Joko kaikki on mahdollista ja Jumala on olemassa tai sitten Jumalaa ei ole ja mikään ei ole mahdollista. Mahdollisuus on jonkinlainen haamu, se muistuttaa todellisuutta mutta ei ole todellista, ja kummittelee mielessämme tehden elämästä mieletöntä, koska mahdollisuudet eivät koskaan ruumiillistu maailmassa. Hegel lienee itse asiassa oikeassa siinä, että yksinäinen, alakuloinen protestantti tarvitsee aina jotain joka ylittää hänet itsensä, kumoaa maailman kaksijakoisuuden (kuuluisa ”Aufhebung der Entzweiung”), eli tietenkin ”kansaa”, yhteisöä. Ei olekaan yllättävää, että uusoikeisto saa prekaarin epätoivon maailmassa aina runsaasti kannatusta.

Siksi Gilles Deleuzen ajatus korvata mahdollisuuden käsite virtuaalisen käsitteellä ei näytä lainkaan ”teoreettiselta” sanan tavanomaisessa, vittuilevassa mielessä. Kyse on jokapäiväisen elämän ja tietenkin sen ehtoja muuttamaan pyrkivän ”politiikan”, toiminnan kannalta ratkaisevan tärkeästä kysymyksestä. Mahdollinen muistuttaa todellista, kummittelee sen rinnalla, mutta ei koskaan toteudu. Kuulemme alati vasemmistomme hokevan, ”un autre monde est possible”, mutta kun l’autre monde ne se realise pas, ollaankin varmoja että there is no alternative, kapitalismi ja uusliberalismi on voittanut, ja on syytä vain varmistaa omat asemansa jossain haaksirikkoutumassa olevien instituutioiden liepeillä. Third way.

Deleuzen ajatus sen sijaan on: tunkekaa mahdolliset maailmat perseeseenne! ”Mahdollinen maailma” on nimittäin jotain, joka on olemassa vain kaikkivaltiaan ja tuonpuoleisen Jumalan päässä, kuten Leibniz kuvasi.

Niinpä kaikki ei ole mahdollista, mutta aina on jotakin virtuaalista, aina on muutoksen potentiaali, aina on mahdollista luoda jotain uutta ja muuttaa elämän ja toiminnan ehtoja, vaikka emme voi tietää ennalta millaisia uudet elämänmuodot tulevat olemaan. Emme voi etukäteen kuvitella: tätä on kommunismi, sosialismi, ihanneyhteiskunta (ne ovat kaikki mahdollisuuksia sanan leibnizilaisessa mielessä), koska jos elättelemme näitä kuvitelmia, vajoamme epätoivoon kun ne eivät toteudu. Virtuaalinen taas ei ole mitään maailmaan nähden ulkoista, se on todellista mutta se ei muistuta, ei ole minkään sen kaltaista mikä on aktuaalista ja näkyy silmillemme.

Virtuaalinen on siis transindividuaalista tai yhteistä, mutta yhteinen ei ole commons, ei silmillemme näkyvän ja käsiämme koskettavan uusi jakamisen tapa vaan jotain joka on, mutta ei vielä ole läsnä, joka ei muistuta mitään aktuaalista vaan ylittää sen. Yhteinen ei ole haltuunottoa vaan tuotantoa. Tämä nähdäkseni on Kierkegaardin, länsimaisen filosofian kirkasjärkisimmän ja rehellisimmän (todenpuhuvimman?) individualistin ja protestantin kristillisestä epätoivosta jollakin tavoin suodattuva opetus.

Ja jotta emme jäisi pääoman armoille kuin paskat housussa armoa odottava protestantti, Jyllannin tummilla aavoilla yksin Jumalansa varaan heittäytyvä Kierkegaard, meidän on lakattava suhteuttamasta vain itseemme sitä suhdetta joka olemme. Ajateltava virtuaalista, joka on yhteinen, ja ennen kaikkea toimittava yhdessä sen aktualisoimiseksi.

Teksti: Eetu Viren
Kuvat: Lasse Poser