peukaloliisa

Michel Serresin haastattelu

Le Point: Internetin ja matkapuhelimen lapsi, Petite Poucette (Peukalo-Liisa)  – kutsumanimi, jonka annatte uudelle sukupolvelle – elää radikaalisti erilaisessa maailmassa kuin se, jonka heidän isovanhempansa tunsivat. Kuuluuko hän vielä ”homo sapiensin” perheeseen vai olemmeko todistamassa uuden inhimillisen syntymää?

Michel Serres: Uusi inhimillinen, ei nyt liioitella! Käynnissä oleva muutos ei ole verrattavissa siihen muutoksen, joka tapahtui kun siirryimme kävelemään kahdella jalalla. Kuitenkin, kirjoituksen ja kirjapainotekniikan keksimisen jälkeen kyse on kolmannesta antropologisesta murroksesta ihmissuvun historiassa. Listaan tässä lyhyesti sen keskeisiä elementtejä: väestönkasvu, urbanisoituminen, maanviljelyksen osuuden väheneminen ihmisen toiminnassa, eliniän piteneminen, lääketieteen kehitys. Kaikki tämä on muuttanut syvästi suhdettamme syntymään ja kuolemaan. Joitakin sukupolvia sitten puolisot vannoivat ikuista uskollisuutta muutamaksi kymmeneksi vuodeksi, nyt, kun oppilaani menevät naimisiin, heillä on edessään kuusikymmentäviisi vuotta yhteiselämää!

LP: Ehkä naimisiin mennään siksi aikaisempaa vähemmän… Mutta, jos te puhutte tekstiviestien ja GPS:n sukupolvesta, eivätkö viime vuosikymmenien tekniset keksinnöt ole murtuman ensisijainen tekijä?

MS: Ilman muuta! Uudet teknologiat ovat muuttaneet tilan ja ajan aistimistamme, ja paljon! Ne eivät ole vain supistaneet etäisyyksiä, kuten tekivät aikoinaan aasi ja suihkukone, vaan liuottaneet ne. Nuorena olin merimies; olin sijoitettuna Djiboutiin, kun tyttöystäväni asui Bordeaux’ssa. Kun hänen kirjeensä tulivat minulle, niissä vastattiin kirjeisiini, jotka olin kirjoittanut kolme tai neljä kuukautta aiemmin, niinpä ne tuntuivat minusta viipyvän pitkään. Ihmettelenkin kuinka internetin välityksellä voi kirjoittaa rakkauskirjeitä.

LP: Diderot ei kysynyt itseltään tätä kysymystä, kun hän kirjoitti Sophie Vollandelle. Toisaalta, aikaero antoi mahdollisuuden etäisyydelle, jota voidaan pitää kunnioitettavana. Diagnostiikkanne on helppo hyväksyä. Toisaalta, kaikki uutuudet viehättävät teitä. Oletteko digitaaliajan intoilija?

MS: Muotoilu on hieman liian ankara! Sen sijaan myönnän mielelläni, että tunnen luontaista epäluottamusta pessimistejä kohtaan. Tiedän hyvin, että katastrofeilla myydään, mutta katsokaahan, minulla on lapsia, pikkuisia lapsia ja opiskelijoita. Siksi harjoitan taistelevaa optimismia.

LP: Optimismi ei sulje ulos selkeää näkemystä. Mutta sanotaan, että te kiellätte kaiken negatiivisen arvostelun aikakaudestamme. Ettekö näe muuta kuin etuja oppilas–opettaja-, lukija–tekijä- ja lääkäri–potilas-hierarkioiden katoamisessa?

MS: En kulje valittamassa sitä, että oppilaan ja opettajan suhteet eivät enää ole samoja kuin neljäkymmentä vuotta sitten! Kun menen luokkaan pitämään luentoa, suurin osa opiskelijoista on vähintäänkin katsonut Wikipediasta asioita, joita käsittelen.

LP: Tuntevatko he asiat, koska ovat lukeneet siitä Wikipediasta?

MS: Tiesittekö, että Encyclopædia Universalis sisältää enemmän virheitä kun Wikipedia? Joka tapauksessa, ennen kuin alan puhua, opiskelija on jo hankkinut tietyn määrän informaatiota, joten häntä ei voi olettaa täysin kyvyttömäksi. Samalla tavoin ei ole tärkeää, kuka lääkäri teille selittää hoidon eri mahdollisuuksia, kysyy teidän mielipidettänne. Kolmekymmentä vuotta olen pyytänyt lääkäriäni selittämään hoitovalintojaan ja vastaus on ollut: ”Minä olen lääkäri, antakaa minun tehdä työtäni!”

LP: Varmaan, mutta ettekö sorru kuvitelmaan verkon maailmasta, jossa jokainen uskoo voivansa olla kirjailija, professori… tai journalisti?

MS: Tämä on olennainen kysymys. Riittää, että tutustuu nykyiseen kirjalliseen ja musiikilliseen tuotantoon niin tietää, että kaikki eivät ole Montaigne tai Mozart. Mutta, samaan aikaan, huomautuksenne sai minut ajattelemaan reaktioita yleiseen äänioikeuteen: kuten te, monet loukkaantuivat siitä, että voitiin antaa yhtäläinen ääni tärkeälle professorille ja tämän ovenvartijalle. Mutta se on demokratian perusta.

LP: Voivatko tieto ja kulttuuri olla demokraattisia? Eikö ole vaarallista, että ihmisten annetaan uskoa, että kaikki käy?

MS: Kaikki uusi herättää kahdenlaisia kysymyksiä, toiset uusia, toiset toistuvia: kysymyksenne kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Nähdessään painetun kirjan tulevan, Leibniz, joka oli kirjastonhoitajana Hannoverissa, suuttui: tämä hirveä kirjojen määrä, ajatteli hän, tekee kaikesta samanlaista ja uhkaa kulttuurin sijaan johtaa pikemminkin barbariaan. Tahdotte sitä tai ette, tiedon demokratisoituminen on todellisuutta. 20-vuotiaana, kun olin hankkinut kaksi kulttuuria, matematiikassa ja filosofiassa, minusta tuli epistemologi, joka tarkoittaa sellaista, joka analysoi tieteiden metodeja ja tuloksia ja samalla arvioi niitä. Ensimmäisessä julkaistussa artikkelissani tarkastelin atomipommia tieteiden etiikan näkökulmasta. Silloin meitä oli muutama kymmenen epistemologia koko maailmassa. Nyt kun kysytte ohikulkijalta ydinvoimasta, kohdunvuokrauksesta, geenimuuntelusta, hänellä on mielipide. Toisin sanoen: meillä on nyt seitsemän miljardia epistemologia. Sanotte, että heidän mielipiteensä ovat enemmän tai vähemmän perusteltuja. Politiikka ei voi kuitenkaan selittää pois tätä kehitystä.

LP: Epäilemättä, mutta miksi siitä pitäisi iloita? Ettekö tekisi parempaa palvelusta pikku Peukalo-Liisallenne näyttämälle hänelle sen, mitä hän on menettämässä – sisäisyyden, tiedon, kyvyn ajatella, lukemisen onnen – tässä rajattoman accessin maailmassa.

MS: Ennen kirjoitusta tiedon siirto tehtiin suullisesti – ja historioitsijoilla on otsaa sanoa meille, että historia alkaa kirjoituksen myötä. Ihmiset kuuntelivat bardia ja kykenivät vuosia myöhemmin toistamaan sen, mitä he olivat kuulleet: heillä oli muisti. Kaikki Platonin dialogit alkavat näin. Kirjapainotaitoon siirtymisen jälkeen Montaigne opettaa että hyvä pää on parempi kuin hyvin täysi pää. Kirjojen kanssa ei enää tarvita sellaista muistia. Tulos: muisti rappeutuu. Lyhyesti, jotkut inhimilliset kyvyt katoavat ja ilmaantuu joitakin uusia. Merkkien tallennustekniikat muuttavat ihmisaivoja, mutta ette voi arvioida uudessa teknologisessa kehyksessä syntyneitä aivoja kriteereillä, joita käytitte vanhassa kehyksessä syntyneisiin aivoihin. Näissä olosuhteissa ei ole mitään järkeä valittaa, että nuoret eivät enää lue tai että he eivät kykene muistamaan. Ja mikäli haluatte todella pettyä, teidän on syytä myös iloita, koska Kalkutan lukutaidottomat tenavat oppivat lukemaan täysin yksin, kun heille annetaan vanha tietokone.

LP: Ettekö halua tarkastella sitä mahdollisuutta, että ihmiskunta voi hävitä?

MS: Kaikkea muuta! Uskon, että tappio on hedelmällistä. Ystäväni, suuri esihistorian tutkija Leroi-Gourhan, oli kiinnostunut tästä kysymyksestä. Hän selitti, että kun me nousimme seisoma-asentoon, kaksi eturaajaa menettivät kannattelutehtävänsä. Mutta siirtymässä, hän sanoi, keksimme käden, jolla voi soittaa pianoa, hyväillä ja tehdä tuhansia mielenkiintoisempia asioita kuin neljällä jalalla tallustellessa. Samaan aikaan suu menetti kädelle tartuntakyvyn, mutta hankki itselleen sanan. Jokainen menetys on samanaikaisesti vapautumista.

LP: Sinä tapauksessa, mitä saavutamme menettäessämme tiedonjanon, rakkauden lukemiseen tai kunnioituksen suurteoksia kohtaan?

MS: Sitä emme tiedä varmasti! Sen sijaan tiedän, että ei ole lakattu puhumasta, vaikka kirjoitus on keksitty, ei ole lakattu lukemasta, kun on opittu kirjapainotaito, eikä ole lakattu painamasta kirjoja, kun on keksitty tietokone. Teknologioiden hyödyt eivät katoa, vaan ne kasautuvat. Haluan kyllä, että opettajan rooli muuttuu, mutta en tiedä millainen on tulevaisuuden opettaja. Lisäksi uudet teknologiat synnyttävät uuden tavan lukea, uuden suhteen informaatioon.

LP: Lopuksi – uskotteko, että historialla on merkitys? Merkitseekö se, että menneisyydessä muutokset joita on pidetty pelottavina ovat synnyttäneet edistystä sitä, että mikään muutos ei voisi aiheuttaa taantumista?

MS: Olen jo tutustunut tähän taantumiseen: kuulin sen yhdessä maailman sivistyneimmistä maista, eikä siellä vielä ollut internetiä eikä matkapuhelinta. Kun vanha marisija sanoo minulle, että ”Ennen oli paremmin”, vastaan hänelle: ”Aivan niin, sataviisikymmentä miljoonaa kuollutta!”

LP: Eilispäivän ihminen oli sosiaalinen ihminen. Mikä pikku Peukalo-Liisa on? Millaiseen kollektiiviin hän kuuluu ja miten se näkyy hänessä?

MS: Tämä on kaikkein polttavin kysymys. Uudentyyppisen yksilön syntymä tekee vanhentuneiksi entiset yhteenkuuluvuuden muodot. Enää ei tiedetä kuinka muodostaa parisuhde, kuinka rakentaa joukkue, kuinka luoda poliittinen puolue. Kaiken kaikkiaan, ihminen on muuttunut. Nyt meidän on muutettava yhteiskunta.

Michel Serres: Bienvenue à l’homme nouveau, Le Point 14.06 2012