peilineuronit2

Tutkimus kielellisestä negaatiosta on aina antropologista tutkimusta. Merkin ”ei” etujen ja käyttötapojen selittäminen tarkoittaa, että selitetään joitakin lajimme erityispiirteitä: kykyä ottaa etäisyyttä ympäröivistä tapahtumista ja psyykkisistä impulsseista, affektien moniselitteisyyttä, taipumusta muuttaa yllättäen kaikkein tavanomaisimpia käyttäytymistapoja. Pisaraan kielioppia, sanoi Wittgenstein, sisältyy joskus kokonainen filosofinen traktaatti. Se pätee ensisijaisesti tuohon cumulus-pilven hahmoon, joka muodostaa sanan ”ei” kieliopin: siitä on mahdollista kaivaa joitakin käsityksiä kädellisen Homo sapiensin maailmassa olemisen tavoista, kuten myös avaimen tulkita käyttäytymistapojen ja affektien kokonaisuutta, joka saa meidät puhumaan, eri taivutusten mukaan, sivilisaation kurjuudesta tai vallankumouksen ajankohtaisuudesta.

Korostaakseni kunnolla asemaa, joka loogisella konnektiivilla ”ei” on inhimillisessä elämän muodossa, ehdotan kolmea hypoteesia, jotka kytkevät mielemme yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen, siis julkisen alueeseen. Ollaksemme täsmällisempiä: kolme olettamusta, joiden teema on ainutkertainen epäjatkuvuus yhteiskunnallisuuden biologisen perustan ja nimenomaan negaation valtavan voiman merkkaamien tuskallisten kielellisten kehityskulkujen välillä.

 

Alussa oli «ME» 

Ensimmäinen olettamus. Ihmiseläin tuntee kaltaistensa ehdotukset ja tunteet yksilösubjektien rakentumista edeltävän alkuperäisen intersubjektiivisuuden ansiosta. ”Me” antaa kuulua itsestään ennen kuin itsetietoisuuden ”minä” astuu parrasvaloihin. Saman lajin jäsenten keskinäinen suhde on ennen kaikkea epäpersoonallinen suhde. Ajattelijat, kuten Vygotski, Winnicott, Simondon, ovat korostaneet tämän esiyksilöllisen kokemuksen tilan olemassaoloa.

Vittorio Gallese, yksi peilineuronien löytäjistä, on muotoillut kysymyksen erityisen vakuuttavasti, ankkuroimalla edeltävyyden, joka ”meillä” on suhteessa ”minään”, tietyn aivoalueen toimintaan.[1] Tietääksemme, josko joku kärsii tai nauttii, etsiikö turvaa vai haastaako riitaa, onko käymässä päälle vai halaamassa, emme tarvitse propositioita emmekä barokkista toisten mielessä olevien aikomusten tutkailua. On enemmän kuin tarpeeksi, että ryhmä aivojen alemman etulohkon alaosaan sijoittuvia neuroneja aktivoituu. Gallese kirjoittaa: ”Ryhmämme löysi simpanssin aivoista joukon esimotorisia neuroneja, jotka eivät aktivoituneet pelkästään silloin, kun simpanssi teki kädellään tarkoituksellisia liikkeitä (esimerkiksi tarttuakseen johonkin esineeseen), vaan myös silloin, kun se havaitsi jonkun toisen (apinan tai ihmisen) tekevän samoja liikkeitä. Nimesimme nämä neuronit ’peilineuroneiksi’”. Varsin pian näitä neuroneja löydettiin myös ihmisen aivoista.

Siis kun näemme mielenosoittajan Goldman Sachsin pääkonttorin edessä tekemässä jotain josta lehdet kirjoittavat ”aivoissamme käynnistyvät samat neuronit kuin olisimme itse paikalla tekemässä sitä”. Ymmärrän edessäni näkemäni ihmisen itkun, kun omat kyynelkanavani alkavat väristä. Tätä yhteisaistimista, tai kanssatuntemista, Gallese kutsuu ”inkarnoituneeksi simulaatioksi”. Peilineuronit ovat mielen yhteiskunnallisuuden biologinen perusta. Niiden ansiosta muodostuu ”me-keskeinen tila”. Yhdellä varoituksella: pronomini ”me” ei tässä osoita tarkasti määriteltyjen ”minät” moneuteen, vaan se viittaa joukkoon esiyksilöllisiä suhteita, siis ”vailla subjektia olevien intersubjektiivisuuksien paradoksaaliseen muotoon”. 

 

Tuo «EI» ole ihminen 

Toinen hypoteesi. Tästä alkuperäisestä intersubjektiivisuudesta, kaikkien ihmisapinoiden etuoikeudesta, ei kieli paljon rummuta. Pikemminkin kuin kruunaten sitä tuhansin hienouksin, lausumamme toimivat tuhoisasti peilineuronien rakentaman ”me-keskeisyyden” suhteen. Syntaksin hallinta haittaa, ja joskus estää, neurofysiologista empatiaa. Ihmismielen yhteiskunnallisuus on tietenkin mallinnettu ”inkarnoituneen simulaation” ja verbaalin ajattelun sidoksena, mutta myös niiden jatkuvana jännitteenä ja aika ajoin tapahtuvana eroamisena.

Kieli eroaa vihjeisiin ja signaaleihin perustuvista kommunikaatiokoodeista, puhumattakaan äänettömistä kognitiivisista teoista (aistimuksista, psyykkisistä mielikuvista jne.), koska se kykenee kieltämään minkä tahansa esitetyn asian. Mukaan lukien aistitodistuksen, joka saa meidät sanomaan ”tämä on ihminen” maahanmuuttajan edessä; se lakkaa olemasta yksisuuntainen, kun se alistetaan sanan ”ei” toiminnalle. Lajitoverien vastavuoroisen tunnustamisen epäonnistumisen juuret ovat kielessä. Kieliopillisesti moitteeton, järkeenkäypä ja jokaisen ymmärrettävissä on: ”Tuo ei ole ihminen”. Vain puhuvalla eläimellä on kyky olla tunnistamatta kaltaistaan. Vanha nälän kalvama juutalainen itkee nöyryytystään. Natsiupseeri tietää ”inkarnoituneen simulaation” ansiosta mitä tämä tuntee. Mutta upseeri kykenee, ainakin väliaikaisesti, deaktivoimaan peilineuronien synnyttämän empatian.

Ymmärtääksemme kuinka tämä deaktivointi tapahtuu, on tarpeen tarkastella sanan ”ei” tyypillistä rekvisiittaa. Negatiivisten lausumien (”Anna ei rakasta minua”, ”Pekka ei lähtenyt Helsinkiin”) luonteenomainen piirre sisältyy vastaavan myönteisen lausuman semanttisen sisällön uudelleen esittämisestä käänteisellä algebrallisella merkillä. Annan rakastaminen ja Pekan matka Helsinkiin nimetään joka tapauksessa, ja ne säilytetään näin merkityksinä juuri sinä hetkenä, kun ne verbaalisesti torjutaan. Olettakaamme, että natsiupseeri ajattelee: ”Tämän vanhan juutalaisen kyyneleet eivät ole inhimillisiä”. Hänen ajatuksensa säilyttää ja torjuu samanaikaisesti neurofysiologisen empatian: säilyttää sen, koska puhutaan kuitenkin Homo sapiensin kyyneleistä eikä mistä tahansa kosteudesta; torjuu sen, riistämällä juutalaisen kyyneleiltä sen inhimillisen luonteen, joka kuitenkin sisältyi niiden havaitsemiseen. Pelkästään tämän taipumuksen – joka mitätöi sen minkä se kuitenkin myöntää – ansiosta merkki ”ei” voi vaurioittaa yhteistunnon ”sub-personaalista” dispositiivia. Negaatio ei tietenkään estä peilineuronien aktivoitumista, mutta se tekee niiden merkityksen moniselitteiseksi ja tekee niiden vaikutuksista käänteisiä. Verbaalinen ajattelu, osoittaessaan huomattavaa perehtyneisyyttä neuraalin empatian raunioittamiseen, muodostaa mahdollisuusehdon sille, mitä Kant kutsui ”radikaaliksi pahaksi”.

 

Julkisen alue? Haava 

Kolmas hypoteesi. Kieli ei lakkaa tuottamasta vasta-aineitta myrkkyyn, jota se on ruiskuttanut mielen synnynnäiseen yhteiskunnallisuuteen. Sen lisäksi, että se sabotoi kokonaan tai osaksi peilineuronien tuottamaa empatiaa, se tarjoaa myös lääkkeen (oikeastaan ainoan kunnollisen lääkkeen) aiheuttamiinsa vahinkoihin. Alkuperäistä sabotaasia voidaan puolestaan sabotoida.

Julkisen alue, toimintamme ekologinen nurkkaus, on epävakaa tulos repeämästä ja ompeleesta, yhtälailla kummastakin. Se muistuttaa siis haavaa. Toisin sanottuna: julkisen alueen alkuperä on peräisin kieltämisen kieltämisestä. Minua surettaa, jos jollekin lukijalle on vastenmielistä tämän ilmauksen dialektinen tuoksu, mutta en tiedä mitä tehdä sille. Välttääksemme väärinkäsitykset on syytä lisätä, että negaation negaatio ei palauta alkuperäistä esikielellistä sopusointua. Jatkuvasti uudelleen karkotettuna tai neutralisoituna, ei-tunnistamisen riski on kuitenkin vääjäämättä kirjattu yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen.

”Me-keskeinen” tila ja julkisen alue ovat kaksi toisilleen likeistä ja kuitenkin yhteismitatonta muotoa, joissa mielen yhteiskunnallisuus ilmenee ennen ja jälkeen kielellistä negaatiota. Ennen sen kokemista, erehtymätön ja epäpersoonallinen neuraali yhteistunto; jälkeen, herkeämätön konflikti, sopimukset, lupaukset, normit, jatkuvasti epävakaat instituutiot, tuloksiltaan olemattomat kollektiiviset projektit.

Peilineuronit, kielellinen negaatio, vastavuoroisen tunnistamisen keskeytykset: nämä ovat samanaikaisia ja kuitenkin riitasointuisia tekijöitä, jotka määrittelevät mielen yhteiskunnallisuuden lajillemme. Niiden dialektiikka hajottaa perustan jokaiselta politiikan teorialta (esimerkiksi Noam Chomskyn), joka asettaa luonnollisen ”kielen luovuuden” vastakkain historiallisesti määrittyneiden valtakoneistojen pahuutta ja alistamisenhalua vastaan.

”Me-keskeisen” tilan hauraus, joka on peräisin nimenomaan kielen ja sen ”luovuuden” tuomista häiriöistä, muodostaa realistisen taustan jokaiselle poliittiselle liikkeelle, joka tähtää nykyisen asiantilan kunnolliseen muutokseen. Suuri ja kamala politiikan filosofi, Carl Schmitt, kirjoitti ilmeisen sarkastisesti: ”Valtionvastainen radikalismi kasvaa samassa suhteessa ihmisluonnon radikaaliin hyvyyteen uskomisen kanssa”.[2] On tullut aika mitätöidä tämä pahantahtoinen yhtälö. Yhteiskunnallisen mielen tarkka analyysi antaa mahdollisuuden istuttaa ”valtionvastainen radikalismi” ja kapitalististen tuotantosuhteiden vastaisuus ihmisluonnon vaarallisuuteen (vaarallisuuteen, jota ruokkii sanan ”ei” monimerkityksellinen käyttö) eikä sen kuvitteelliseen lempeyteen. Antikapitalistisella ja antivaltiollisella poliittisella toiminnalla ei ole mitään positiivista edellytystä johon vedota. Sen sijaan ne on velvoitettu kokeilemaan uusia ja tehokkaampia tapoja kieltää kieltäminen ja asettaa ”ei ihmisen” eteen ”ei”.

Teksti: Paolo Virno
Käännös: Jussi Vähämäki
Kuva: Lasse Poser

[1] Ks. Esim. Gallesen esitelmä vuodelta 2011, https://vimeo.com/22968671 (JV)
[2] Virnon tärkeä artikkeli ”Antropologia ja teoria instituutioista” löytyy suomeksi täältä: https://barbaarit.wordpress.com/2011/06/09/antropologia-ja-teoria-instituutioista/ (JV)