orjuus

Johdannoksi Lordoniin

Frédéric Lordonin rakentamassa Marxin ja Spinozan dialogissa Spinoza tarjoaa ihmiskuvan, antropologian, jota poliittisen taloustieteen kritiikin Marx ei ehtinyt tai halunnut rakentaa. Viime vuosina kysymys ihmisestä, ihmisen lajiominaisuuksista ja niiden muokkaamisesta, on noussut esiin etenkin postmarxilaisessa keskustelussa. Tämä ei ole merkinnyt paluuta nuoreen, humanistiseen Marxiin, saatikka ajatuksiin todellisesta ihmisyydestä ja sitä vastaavasta yhteiskunnasta. Pikemminkin on yritetty tarkastella nykykapitalismin tapoja kuluttaa työvoimaa ihmisen ruumiillisten ja henkisten kykyjen kokonaisuutena, siis kapitalismin keinoja alistaa elävä ja elämä sellaisenaan arvonlisäysprosessille ja pääoman kasautumiselle. Taustalla on kysymys nykyisyydestä, aikakaudesta, jona työn ja tuotannon organisaation raaka-aineena ovat ihmisluonto ja ihmislajin biologiset erityispiirteet. Elämme aikakautta, jona historia ja ”luonnonhistoria” sekoittuvat toisiinsa.

Omalla tavallaan Lordonin työ kuuluu tähän kehykseen, vaikka hän itse ei sitä sano. Spinozan kautta muotoiltu antropologia antaa hänelle mahdollisuuden avata esimerkiksi Michel Foucault’n tuotannossa 1970-luvulla toistuvaa ongelmaa: Miksi ihmiset haluavat tulla hallituiksi, miksi he taistelevat innokkaasti orjuutensa puolesta? Miksi ja miten valta ja hallitseminen kietoutuvat yhteen subjektiivisuuden ja yksilöllisyyden tuotannon kanssa? Toisin sanoen, valtaa ja hallintaa ei voida tarkastella ”repressiohypoteesin” avulla. Valta ei pelkästään alista ja pakota ulkoapäin aitoa ja vapaata seksuaalisuutta ja ”ihmisyyttä”, vaan kietoutuu niiden tuottamiseen ja luomiseen. Erityisesti Lordonin kohteena ovat ”kaaderit”, palkkatyöläisryhmä, joka osallistuu innokkaasti työssään pääoman arvonlisäysprosessiin. Näiden kaaderien elämässä näkyy hyvin uuden ”johtamisen” perusperiaate: jokainen itseään varten, kaikki kaikkia vastaan. Nykyistä ”työelämäpuhetta” vähänkin seurannut tietää, että teemat, kuten työssä viihtyminen, työssä jaksaminen ja työhyvinvointi ovat suoraan tekemisissä affektien ja tunteiden hyväksikäytön kanssa, eikä niissä koskaan mainita palkkatyön olennaista puolta, eli rahatuloa sekä pakon että mahdollisen ”viihtymisen” ja ”työhyvinvoinnin” lähteenä.

Spinozalainen käsitteistö antaa Lordonin käsityksen mukaan mahdollisuuden täydentää Marxin analyysia ymmärtämällä paremmin passioita, ja niiden kautta valaista uudella tavoin vieraantumisen ajatusta: emme elä enää – Lordonin kritikoiman – vapaaehtoisen orjuuden ajatuksen vankilassa, vaan täysin toisentyyppisessä orjuudessa. Spinozan avulla tarkasteltuna palkkatyö ei nyt ota haltuunsa pelkästään ”työvoimaa” ja ”työaikaa”, vaan se tunkeutuu intiimin alueelle, palkkatyöläisen haluun, niihin jännitteisiin, jotka ohjaavat tämän conatusta, pyrkimystä säilyttää itsensä olemassa. Työläisen halu ja ”yrityksen” halu muuttuvat samansuuntaisiksi ja tämä yhdensuuntaisuus voi muuttua totaaliseksi: työntekijä ei näe elämää irrallaan ”yrityksestä”, ilman sitä. Yrityksen ja työntekijän välille muodostuu vahva emotionaalinen suhde. Tämän suhteen tarkastelussa ja kritiikissä Spinozan teoriasta affekteista on apua. Tosin Spinozaa on käytetty nykyisessä liikkeenjohdossa myös toiseen suuntaan, ilolla johtamiseen ja ilolla alistamiseen.

Yksi näkökulman hyvä puoli on, että se ei ”psykologisoi” eikä palauta hallintaa ja alistamista yksilöpsykologiseksi tai sosiologiseksi, vaan Spinozaa luetaan enemmänkin strukturalistisesta ja dynaamisesta näkökulmasta. Kirjansa loppupuolella Lordon tuo esiin termin récommune, ”yhteisasia”, jonka pitäisi korvata puutteellinen ja huonosti toimiva tai alistava tasavalta, jota Spinoza kuvaa Teologis-poliittisessa traktaatissa:

”On mahdotonta alistaa ihmisen sielu täysin toisen ihmisen hallintaan; ei kukaan voi luopua toisen hyväksi luonnollisesta oikeudestaan ajatella vapaasti ja arvioida itse mitä tahansa väitettä; eikä sellaiseen luovuttamiseen voida koskaan pakottaa. Siksi pidetään sortavana hallitusta, joka vaatii sielujen alistamista, ja katsotaan, että suvereeni auktoriteetti tekee väkivaltaa kansalaisilleen ja riistää heidän oikeutensa, kun se haluaa sanella jokaiselle sen mitä pitää syleillä totena ja torjua valheena, ja kun se haluaa määrätä millaisin uskomuksin yksittäisen ihmisen sielun on käännyttävä Jumalan puoleen…”

Lordonin récommune siirtää tarkastelun teorian ja kuvailun tasolta enemmän poliittiseksi ohjelmaksi. Se on vastakkainen nykykapitalismille, pääomalle yhteiskuntasuhteena, joka levittää kaikkialle arvon ja kasautumisen logiikan. Récommune korostaa kollektiivisen ja konkreetin tuottavan elämän ensisijaisuutta. Lordonin poliittiseen ohjelmaan ja myös sen kritiikkiin sekä hänen finanssitaloutta käsitteleviin töihinsä palaamme myöhemmin. Lordon kirjoittaa myös ”La pompe a phynance” blogia Le Monde Diplomatique-lehteen (http://blog.mondediplo.net/-La-pompe-a-phynance).

J.V.

Julkaisemme alla otteita Lordonin kirjan (Capitalisme, désir et servitude. Marx et Spinoza, La Fabrique, 2010) esipuheesta. Lähiviikkojen aikana julkaisemme myös Lordonin haastattelun.


MARX JA SPINOZA: VAPAAEHTOISEN ORJUUDEN PARADOKSIT

Kapitalismi jaksaa hämmentää. Jos ei olisi kyse – toisinaan niin ällöttävästä – spektaakkelista, voisimme katsella melkein ihaillen sen röyhkeitä esityksiä, joissa se onnistuu kiristämään tarvitsemansa teoreettisen materiaalin näyttäväksi ideologiseksi pakkopaidaksi. Kyse on liberalismista, tarkemmin kantilaisesta, joka käskee jokaista toimimaan sillä tavoin, että hän ”kohtelee kaikkia ihmisiä, myös itseään, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, eikä koskaan pelkkinä välineinä” (I. Kant, ”Tapojen metafysiikan perustus”). Vain suurten välineellistämisprojektien omana salaisuutenaan pitävien dialektisten käännösten avulla on julistettu, että vapauden olemus sellaisenaan on yhtenevä sille, että jotkut ovat vapaita käyttämään toisia ja toiset ovat vapaita antautumaan käytettäviksi välineinä. Tämän mahtavan kahden vapauden kohtaamisen nimi on palkkatyö.

Etienne de La Boétie muistuttaa meitä kuinka taipumus orjuuteen kadottaa meiltä näkymän itse orjuuden tilaan. Ei siksi, että ihmiset ”unohtaisivat” olevansa onnettomia, vaan siksi, että he jatkavat elämäänsä tässä onnettomuudessa ikään kuin se olisi kohtalo, jonka suhteen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin joko sietää sitä tai ottaa se pelkkänä elämänmuotona johon lopulta totutaan.

Onnistuneet orjuuttamiset ovat niitä, jotka onnistuvat erottamaan orjuutettujen mielikuvituksessa varsinaisen orjatyön surulliset passiot orjuuden itsensä ajatuksesta, sillä kyseisen eron haihtuessa on aina vaara, että selkeä tietoisuus niiden yhteydestä synnyttää kapinointihankkeita. Tämä La Boétien ajatus on hyvä pitää kirkkaana mielessä, kun asetetaan tehtäväksi laskeutuminen kapitalistisen orjuuden ”kovaan ytimeen” ja sen kerrosten syvyyden luotaamiseen niin hämmentävällä tasolla ettei sen pitäisi hämmentää enää ketään: on olemassa – herroiksi kutsuttuja – jotka ”voivat” saada muut toimimaan ja käyttäytymään halunsa mukaan.

Varsin outo ”kyky”, ja jos sitä ajattelee, kuuluuko se todella heille? Marxin jälkeen tiedämme, että ei kuulu: se on tietyn yhteiskunnallisten suhteiden muodostelman, nimittäin palkkatyösuhteen, luoma, sikäli kuin palkkatyö erottaa palkkatyöläiset sekä tuotantovälineistä että tuotannon tuotteista. Mutta nämä rakenteet eivät kerro kaikkea siitä, mitä tapahtuu kapitalistisen organisaation sisällä. Voitaisiin väittää vastaan ja sanoa, että siinä tapauksessa kyse on työn sosiologian ja työpsykologian erityisistä huolenaiheista. Se on totta. Siksi sillä, mitä tulemme näkemään kirjan edetessä, ei ole tavoitteena kulkea näiden oppiaineiden avaamaa tietä, vaan muotoilla abstraktimpi argumentti, jonka sisällä sosiologia ja psykologia voivat nostaa esiin joitakin erityisiä näkökulmia. Tavoitteena on yhdistää suhteiden strukturalismi passioiden antropologiaan. Siis Marx Spinozan kanssa.

Tietysti kummatkin tuntevat jo toisensa lukuisten kommentaattorien välitystyön ansiosta. Yhteneväisyyksiä heidän väliltään on löydetty suunnattomasti, mikä ei tarkoita, että he olisivat samaa mieltä kaikesta. Yhteneväisyydet ovat kuitenkin riittävän vahvoja siihen, että heidän yhteenlaittamisensa uhkana ei ole ajautuminen pelkkään älylliseen ylisanailuun. Aikaparadoksi on, että Marx tulee Spinozan jälkeen, mutta Spinoza ei kuitenkaan siksi auta vähemmän Marxin täydentämisessä. On nähty, että palkkatyöläisten kapitalistisen mobilisaation rakenteiden avaaminen ei vielä kerro meille, minkä ansiosta nämä rakenteet ”toimivat”. Tai mikä tekee niistä konkreettisesti toimivia, ei kuvitelmana, vaan koneen moottorina. Spinozistinen vastaus: affektit.

Yhteiskuntaelämä ei ole kuin toinen nimi kollektiiviselle passionaaliselle elämälle. Tietenkin sellaisissa institutionaalisissa muodoissa, joiden välillä on huomattavia eroja, mutta joiden sisällä affektit ja haluavat voimat säilyvät ensimmäisenä liikuttajana. Niiden syvällisesti strukturoidun luonteen tunnistaminen ei siis estä käymästä läpi palkkatyön ongelmaa ”tunteiden” kautta, eikä ole tälle vastakkaista. Kysyäksemme uudelleen, kuinka on mahdollista, että pieni määrä pääoman ihmisiä onnistuu saamaan suuren joukon työläisiä toimimaan hyödykseen, minkälaisilla erilaisilla mobilisaation regiimeillä ja kenties mahdollisuudella pitää yhdessä täysin yhteismitattomia asioita: palkkatyöläiset menevät töihin jotta eivät nääntyisi (syödäkseen); heidän nautintonsa kuluttajina vapauttavat heitä hieman (tai paljon) työn vaivoista; jotkut sekoittavat elämänsä työhön ja näyttävät löytävän siitä jonkinlaista etua; jotkut panevat siihen kaikkensa ja uppoutuvat kokonaan työhönsä ja ilmaisevat siinä intonsa; he ovat juuri niitä, jotka eräänä päivänä päätyvät kapinoimaan sitä vastaan (tai hyppäävät ulos ikkunasta).

Ja se on totta: nykykapitalismi näyttää meille hyvin rikkaan ja hienosti kontrastisen tunnemaiseman verrattuna Marxin aikaan. Säilyttääkseen uskollisuutensa ”pääoman” ja ”työn” monoliittien rintamien törmäykselle, marxismi on pitkään jättänyt sen vaille huomiota. Ehkäpä luokkien binaarikaavio ei ole huomannut kaaderien, noiden outojen palkkatyöläisten ilmaantumista, työläisten, jotka sijoittuvat samanaikaisesti materiaalisesti työn puolelle ja symbolisesti pääoman puolelle? (1) Nämä kaaderit ovat prototyyppi sille onnelliselle palkkatyölle, jonka kapitalismi haluaisi realisoida – tuskailematta liikaa sitä ilmiselvää ristiriitaa, joka toiselta puolen johtaa sitä, omissa uusliberaaleissa asetuksissaan, turvautumaan myös kaikkein karkeimpiin pakon muotoihin. Hallinnan ajatus ei voi säilyä muuttumattomana – ja siis pitäytyä liian yksinkertaisissa muodoissa – ja erossa onnellisten hallittujen näytelmästä.

On paljon tutkimuksia, jotka ovat ottaneet omakseen tämän paradoksin, erityisesti Pierre Bourdieun sosiologiset perilliset, joilla symbolisen väkivallan käsitteen tavoitteena on nimenomaan ajatella hallinnan ja konsensuksen risteymää. Mutta pelkästään tämän takia ei kapitalistisen hallinnan (käsitteellistä) työmaata voi sulkea. Mikä mieli palauttaa sille, niiden tavanomaisten lisäksi, että on olemassa avoimesti (ja aktiivisesti) kauhistuneita palkkatyöläisiä, kun taas toiset näyttävät tekevän enemmänkin kuin vain tyytyvän tilanteeseen, löytävät siitä hyvin vähän vastaansanomista ja näyttävät kaivavan siitä lopulta myös tyydytystä? Hallittujen pitäminen tyytyväisenä, varmana välineenä saada nämä unohtamaan tilansa, on yksi hallitsemisen taidon vanhimpia tavoitteita. Kapitalismi on pikkuhiljaa pääsemässä siihen, uusien tuotantomuotojensa välttämättömyyksien vaikutuksesta ja hallinnan menettelytapojensa hienostuessa, kun hallinta on lakannut tarjoamasta pelkkää vanhaa ja tuttua keppiä.

Tietysti työn sosiologia on työkseen kaivanut konsensuksen vähemmän patinoituja syntejä tai taka-ajatuksia, mutta se ei ole koskaan asettanut sitä edeltävää kysymystä tietää täsmällisesti, mitä tällainen konsensus merkitsee. Maksaisi vaivan muotoilla kysymys, sillä sen hylkäämisessä on suuri riski tehdä ”konsensuksista” (siellä missä niitä on) riiston, vieraantumisen ja hallinnan käsitteiden destabilisaation ja hämärtämisen välineitä, käsitteiden, joita kritiikki, esimerkillisesti marxilainen, piti oman älyllisen ehtoollisensa taattuina osina. Uudet johtamisen suuntaukset ovat nykyään ajaneet kaikki nämä termit kriisiin. Ne työntävät ”motivoitumaan”, lupaavat ”itsensä toteuttamista” ja ”tyydytystä työssä”…ja palkkatyöläiset näyttävät joskus toitottavan samaa. Tästä todistaa vastaava käsitteellinen kurjuus, joka, paremman puutteessa, kylvää ”vapaaehtoisen orjuuden” ilmausta. Se on ilman muuta vakuuttava oksymoron, mutta sellaisenaan (ja irrallaan samannimisestä teoksesta), se kätkee omat, nimenomaan oksymoronin, valuvikansa, tilanteessa, jossa olisi siirryttävä poeettisesta teoreettiseen.

Olla valmiina mobilisaatioon tai epämääräisesti vastahakoisia tai avoimessa kapinassa, käyttää omaa työvoimaansa innokkaasti tai vastahakoisesti, nämä ovat palkkatyön regiimissä töihin pantuja monia erilaisia affekteja, siis muotoja, joissa on määritelty astuminen sellaisen projektin (halun) toteuttamiseen joka ennen kaikkea ei ole oma. Ja tässä kenties elementaarinen kolmio, jonka avulla voimme kääntää mysteerin jostakusta joka investoi johonkuhun toiseen (kapitalistisessa muodossa): yhden halu ja toisen kyky toimia toisilla, affektit, määrittävät palkkatyösuhteen rakenteen tuottamina niiden kohtaamista.

Paikka, jossa spinozalainen passioiden antropologia risteää marxilaiseen teoriaan palkkatyöstä, tarjoaa mahdollisuuden ajatella uudelleen, mitä riisto ja vieraantuminen ovat, tai pikemminkin mahdollisuuden asettaa uudelleen ”kyseenalaiseksi” kapitalismi sen kritiikin ja analyysin mielessä.

(1) Marxilainen teoria on ottanut huomattavasti kiinni jälkeenjääneisyyttään tässä asiassa, erityisesti Gerard Dumenilin ja Dominique Levyn aloitteesta; he ovat eksplisiittisesti muotoilleet ”kaaderihypoteesin”, jonka mukaan kaaderit ovat eräänlainen luokka, koska heidän suhteensa tuotantovälineisiin ja muuhun työvoimaan on erityinen: he kontrolloivat tuotantovälineitä, mutta eivät omista niitä. He ovat kapitalistiluokan kaadereita, sen toimitsijoita, vaikka eivät  kuulu itse luokkaan. Ks. Économie marxiste du capitalisme, La Decouverte, Paris 2003; ja  J. Bidet e G. Dumenil, Altermarxisme. Un autre marxisme pour un autre monde, PUF, Paris 2007.

Teksti: Frédéric Lordon
Käännös: Jussi Vähämäki
Kuva: Lasse Poser