Michel Foucault: Les anormaux. Cours au Collège de France 1974–1975, Gallimard/Seuil, 1999.
Lukuvuoden 1973–74 luennoilla Michel Foucault oli jäljittänyt psykiatrisen vallan genealogiaa mielisairaalainstituutioiden sisällä, suhteessa niiden piirissä käytyihin kamppailuihin, potilaiden kehittämiin vastarinnan muotoihin. Seuraavana vuonna 1974–75 Foucault siirtyy tarkastelemaan, miten nämä psykiatrisen vallan tekniikat kehittyvät, kun ne alkavat toimia myös sairaalan ja suljettujen instituutioiden ulkopuolella, yleistettyinä tietovallan muotoina koko yhteiskunnan tilassa. Samalla esiin alkavat nousta seksuaalisuuden, tunnustamisen ja itsen tutkiskelun teemat, jotka myöhemmin ovat Foucault’n tutkimusten keskiössä.
Psykiatrialla on Foucault’n mukaan keskeinen rooli uudenlaisen, normalisoivan vallan kehityksessä. Vielä 1800-luvun alussa psykiatria keskittyi muutamien marginaalisten hullujen tai erityisen kammottavien rikollisten, suurten hirviöiden käsittelyyn. 1800-luvun loppuun mennessä siitä oli tullut yleinen ”yhteiskunnan suojelemisen”, vaarallisten yksilöiden tunnistamisen ja eristämisen tiede, joka saattoi ottaa kohteekseen kenet tahansa ja toimia missä tahansa, myös varsinaisten psykiatristen instituutioiden ulkopuolella. Mitä tällä välin tapahtui? Miten jokaisesta meistä, ainakin niistä, jotka rikkovat yhteiskunnan normeja, tuli psykiatrisen vallan kohteita?
Kuten Foucault myöhemmin, lukuvuoden 1977–78-luennoilla kuvaa, suoraviivaisen normalisaation – kaikkien on elettävä yhden mallin mukaan – tilalle ovat nykyisin nousseet uudenlaiset kontrollin tai turvallisuuden tekniikat, jotka perustuvat eräänlaiseen normeeraamiseen, normaalijakauman sisään sulkemiseen. Kaikkien ei välttämättä tarvitse elää yhden tietyn mallin – tehtaassa tai toimistossa työskentelevä valkoinen keskiluokkainen mies – mukaan, kunhan väestön tasolla normeja ei rikota tilastollisesti liikaa. Silti Foucault’n kuvaamat psykiatriset normalisoinnin tekniikat eivät ole kadonneet mihinkään, vaikka ne olisivat muuttuneet hieman hienovaraisemmiksi tai toimisivat uudenlaisessa vallan taloudessa.
Usein vallan tekniikat ovat myös edelleen yhtä typerän groteskeja kuin Foucault kuvaa luentosarjan alussa. Moralisoivia psykiatrien lausuntoja – kuten vaikkapa nykyisin poliitikkojen tai sosiaalityöntekijöiden kuvauksia työttömistä ja maahanmuuttajista – on vaikea lukea nauramatta. Vaikka kyse on eräänlaisesta asiantuntijavallasta, jonka käyttäjät ovat läpäisseet akateemisen koulutuksen ja tehneet opinnäytteensä tieteellisten menetelmien ja käytäntöjen mukaisesti, lausunnot harvemmin perustuvat suoraan minkäänlaiseen tieteeseen. Sen sijaan ne vilisevät puhtaan moralistisia ilmauksia, kuten tiedätte: ”viitseliäisyyden puute”, ”laiskuus”, ”huono perhetausta”, ”tietynlainen kulttuuri” ja niin edelleen. Kuten Foucault kiteyttää, kyse on samaan aikaan diskurssista, joka voi tuomita vankilaan (tai jopa kuolemaan), joka on totuuden diskurssi (eli tieteellisen auktoriteetin takaama) ja jolle ei kuitenkaan voi olla nauramatta.
Monet modernit vallan muodot ovatkin Foucault’n sanoin ”groteskeja” tai ”ubumaisia” (Alfred Jarryn lapsellisen idioottikuninkaan mukaan): diskursseilla tai henkilöillä on tiettyjä vallan vaikutuksia, joita niillä ei ominaisuuksiensa puolesta pitäisi olla. Nykyisistä ministereistä ei tietenkään ole vaikea löytää esimerkkejä. Kuitenkaan vallanpitäjien tai -käyttäjien naurettavuus ja typeryys ei millään tavoin aseta itse valtaa kyseenalaiseksi vaan pikemminkin päinvastoin. Se vain korostaa vallan väistämättömyyttä. Vaikka ministerit pääministeriä myöten vaikuttavat täysin vähä-älyisiltä, eikä heillä ole minkäänlaista pätevyyttä tehtäviinsä, siitä huolimatta valtasuhteille ei voi mitään. Edes totaaliset idiootit eivät saa valtasuhteita murenemaan, vaan voivat todeta ”sori siitä” ja kaikki jatkuu ennallaan. Vuoden 1972–73 luennoilla Foucault oli varoittanut pitämästä vallanpitäjiä tyhminä, mutta nyt hän tavallaan menee vielä pidemmälle: on samantekevää, mitä vallanpitäjien päässä liikkuu tai liikkuuko siellä mitään. Olennaisempia ovat ne käytännöt ja tekniikat, jotka tuottavat ja ylläpitävät valtasuhteita. Valtiovarainministerien ja psykiatrien henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole mitään väliä. Valta on aina kietoutunut yhteen tiedon kanssa ja on huomattavan älykästä, täynnä älyä, riippumatta sen käyttäjien henkilökohtaisista ominaisuuksista, sillä tämä tieto tai äly ei sijaitse kenenkään yksittäisen henkilön päässä vaan itse valtasuhteissa, vallan ”releissä” tai verkostoissa.
Vaikka nämä luennot sisältävätkin vähemmän Foucault’n muuhun työhön nähden uusia käsitteitä tai avauksia, ei niiden sisältö toki palaudu pelkkään ministereille vittuiluun. Foucault jäljittää tarkasti psykiatrisen vallan leviämisen tai yleistymisen prosessia, tai täsmällisemmin sanottuna oikeastaan sitä, miten psykiatrinen valta muuttuu yleiseksi vallaksi, normalisaation tekniikoiksi, jotka eivät perustu suoraan psykiatriaan tieteenä tai tieteellisenä diskurssina, mutta eivät myöskään oikeuteen tai lakiin. Nämä normalisoivat vallan tekniikat ovat vähitellen kolonisoineet sekä oikeuden että psykiatrian niin että ne ovat sekoittuneet toisiinsa: jokaista psykiatrista potilasta voidaan pitää potentiaalisesti vaarallisena, vaarana yhteiskunnalle ja jokaista rikoksentekijää kohdellaan mahdollisesti mielisairaana.
Vielä 1800-luvun alussa oikeus ja psykiatria tekivät yhteistyötä perinteisen mallin mukaan: psykiatrin tehtävä oli selvittää, onko rikoksentekijä syyntakeinen. Oikeus ja psykiatria sulkivat toisensa pois. Vähitellen 1800-luvun aikana sen tilalle kehittyi kuitenkin uudenlainen asiantuntijavallan muoto, jossa rikoksentekijän ”luonnetta” voitiin tarkastella lieventävänä tai raskauttavana asianhaarana. Olennaista oli tunnistaa ”yhteiskunnalle vaaralliset” yksilöt ja sulkea heidät rangaistuslaitokseen, on kyse sitten vankilasta tai mielisairaalasta. Foucault’n mukaan juridisen ja medikaalisen diskurssin välittämiseen tai oksastamiseen tarvittiin kuitenkin vielä jotain kolmatta diskurssia, joka oli nimenomaan paternalistinen, moralistinen lässytys.
Oikeuden ja psykiatrian suhteet ovat tietenkin jatkuvasti muuttuneet, ja ne ovat edelleen muuttuneet jopa 1970-luvulta lähtien, mutta niiden sekoittuminen ja samalla tehtävä ”yhteiskunnan suojelijana” ovat edelleen voimassa, vaikka nyt turvallisuuden dispositiivin hallitsemassa vallan yleisessä taloudessa profilointia harjoitetaan jo pikemminkin jatkuvasti ennalta, tilastollisesti ennakoiden: on psykologisen profiloinnin avulla tunnistettava jo ajoissa, minkälaiset tyypit ovat potentiaalisesti vaarallisia ja puututtava heidän kehitykseensä jo ennen kuin rikoksia on tapahtunut. Hiljattain Helsingin Sanomat uutisoi tutkimuksesta, jonka mukaan vaaralliset psykopaatit – tulevat murhaajat ja anarkistit – voidaan tunnistaa jo neljä–viisivuotiaana ja heidän kehitykseensä on tärkeää puuttua jo varhaisessa vaiheessa.
Psykiatria tunkeutuu kaikkialle
Juuri näillä kahden peräkkäisen lukuvuoden psykiatrista valtaa koskevilla luennoilla Foucault’n käsitteet alkavat olla kaikkein puhtaimmin nietzscheläisiä, ja samalla hän näyttää, miten ratkaisevasti hänen tapansa käyttää Nietzscheä poikkeaa erilaisista 1900-luvun filosofisista Nietzsche-tulkinnoista. Jos esimerkiksi Heidegger tulkitsee voimien ja vallantahdon käsitteitä suhteessa länsimaisen filosofian tai metafysiikan historiaan (jota hän kutsuu ”länsimaiden historiaksi”, abendlandische Geschichte) ja pitää Nietzscheä ennen kaikkea platonismin ontologisena nurinkääntäjänä, Foucault’lle Nietzsche on väline astua kokonaan ulos filosofisen tai diskurssin sisäisyydestä, metafysiikan ”itseliikunnosta” ja tarkastella teorioita, tietoa, käsitteitä suhteessa ruumiiseen kohdistuvien vallan tekniikoiden historiaan tai ”ruumiin poliittiseen historiaan”.
Foucault kuvaa, miten yleistetty, koko yhteiskunnassa toimiva, vaaroja tunnistamaan pyrkivä psykiatrinen valta ei ole peräisin lääketieteestä eikä oikeudesta vaan valtakäytännöistä, joiden kohteena olivat ”abnormit”. Kuten jo aiemmista Foucault’n kuritekniikoiden analyyseista on tuttua, nämä vallan tekniikat eivät ole vain negatiivisia, ne eivät perustu vain ulossulkemiseen tai kuoleman uhkaan vaan ne ovat positiivisia, tuottavia, niissä keskeistä on tieto ja vallan vaikutusten moninkertaistuminen.
Mitä ”abnormit” sitten ovat? Abnormi ei ole pelkästään rikollinen eikä hullu vaan yksinkertaisesti ”poikkeava”, vaikka abnormin kategoria lopulta sulkee rikollisen ja hullun sisäänsä. Kuka tahansa voi ainakin potentiaalisesti olla poikkeava, ja siksi normalisoivien vallan tekniikoiden on tunkeuduttava kaikkialle yhteiskuntaan. Abnormius muodostaa vähitellen käsitteellisen kehikon, josta tulee myös itsen hallinnan ja tutkiskelun väline: muistatte kenties Pentti Saarikosken Nuoruuden päiväkirjat, joissa hän kysyy jatkuvasti, ”Olenko minä abnormi?”
Foucault’n mukaan abnormilla on kolme keskeistä historiallista hahmoa: (ihmis)hirviö, eheytettävissä tai korjattavissa oleva yksilö ja itsensätyydyttäjä. Foucault analysoi normalisoivien vallan tekniikoiden kehitystä näiden hahmojen historiallisten muutosten kautta. Näistä hirviö on poliittisesti keskeinen, ja Foucault käyttääkin useita luentoja sen kuvaamiseen, miten keskiajan luonnonoikuista kehittyy vähitellen hirviömäinen murhaaja, suuri moraalinen hirviö ja tästä taas jokapäiväinen pikkupaholainen, vähäinen hirviö, joita ei ole enää ainoastaan suljetuissa laitoksissa vaan kaikkialla.
Keskiajalla hirviö, monsteri, tarkoitti erilaisia ”luonnonoikkuja”, kuten hermafrodiitteja, joihin suhtautuminen vaihteli. Hirviö rikkoi lakeja, mutta ei yhteiskunnan vaan luonnon. Välillä heitä poltettiin, usein annettiin olla. Hirviöiden ajateltiin olevan muita taipuvaisempia rikoksiin, mutta kytköstä toisin päin ei ollut (että kaikki rikolliset olisivat hirviöitä). Vähitellen 1800-luvun alussa esiin nousee ”moraalisen hirviön” kategoria, ja nyt kaikki rikolliset ovat periaatteessa moraalisia hirviöitä, koska he asettuvat koko yhteiskuntaa, yhteiskuntasopimusta ja yhteiskuntaruumista vastaan. Hirviömäisyys liittyy rikokseen, käyttäytymiseen eikä enää luontoon ja luonnonilmiöiden luokitteluun.
Aluksi hirviöllä on 1800-luvun porvarillisessa ajattelussa kaksi keskeistä hahmoa, jotka tietenkin sijoittuvat porvariston itsensä ylä- ja alapuolelle yhteiskunnallisessa topologiassa: insestiä harjoittava kuningas ja kadulla riehuva kansanjoukko. Nämä hahmot näkyvät pitkälle vielä 1900-luvun aikanakin eri muodoissaan esimerkiksi antropologiassa, psykoanalyysissä jne. Foucault’n tutkimuksen kannalta keskeinen kysymys on kuitenkin, miten suuresta hirviöstä, siskoaan nussivasta kuninkaasta ja rikkaita syövästä roskajoukosta tulee sitten jokapäiväinen pikku abnormi? Miten lääketiede ja psykiatria muuttuvat yleiseksi yhteiskuntahygieniaksi? Missä vaiheessa psykiatrian kohteeksi tulevat ”todellisuudesta vieraantuneiden” hullujen sijaan yhteiskunnalle potentiaalisesti vaaralliset abnormit?
Foucault tarkastelee näillä luennoilla muutosta ennen kaikkea muutamien historiallisten esimerkkitapausten, kuten vuonna 1825 vauvan murhasta syytetyn Henriette Cornierin tapauksen kautta. Cornierin tapauksessa merkityksellistä on, että murhan psykiatris-oikeudellisessa selittämisessä esiin nousee selkeästi, aiemmista vastaavista tapauksista poiketen ”vietin” (instinct) käsite. Vietistä tulee anomian, poikkeavuuden keskeinen selitys alienaation, todellisuudesta vieraantumisen sijaan, ja samalla siitä tulee pesäke, jonka kautta psykiatriset vallan tekniikat voidaan yleistää koko yhteiskuntaan. Vietit ovat jotain, jotka kuuluvat kaikille, ja jotka ovat siinä mielessä ”normaaleja”. Abnormia on vain niiden liiallisuus tai kääntyminen väärään suuntaan. Jälleen Foucault huomauttaa, että psykiatrian tieteellisessä diskurssissa vietin käsitteen asema on pitkään täysin marginaalinen, mutta sen merkitys psykiatrisen vallan yleistämisessä on keskeinen. Vietin käsitteen ympärille syntyvät vähitellen 1900-luvun suuret psykiatriset teknologiat, joita yhdistää se, että ne molemmat ovat viettien neutralisaation ja normalisaation, muokkaamisen ja kurissa pitämisen teknologioita: eugeniikka ja psykoanalyysi.
Psykiatrisen vallan leviämisessä sairaaloista kaikkialle yhteiskuntaan kolme prosessia on keskeisessä asemassa:
- Psykiatrisen vallan tehtäväksi tulee määrittää oikeudellisissa ja hallinnollisissa prosesseissa, onko tietty henkilö vaarallinen; tästä tulee samalla automaattista, koska ne, jotka on suljettu psykiatrisiin laitoksiin, ovat vaarallisia, ja tämä on lopulta vaarallisuuden koko määritelmä: laitoksiin suljetaan ne jotka ovat vaarallisia, ja vaarallisia ovat ne, jotka on suljettu laitoksiin. Perusteena määritykselle toimii ”viettien anomia”.
- Toinen prosessi psykiatrisen vallan yleistymisessä on ”perheestä tulevan kysynnän uudelleenorganisointi”: jos aiemmin pyynnön henkilön ottamisesta hoitoon saattoi tehdä kuka tahansa sukulainen ja tarkoitus oli suojella suvun mainetta, omaisuutta jne., nyt psykiatrinen valta keskittyy ydinperheeseen ja tarkastelee, onko kohde vaaraksi perheelleen, sekä käyttää kriteereinä päätöksille sitä, ovatko hänen tunteensa perhettään kohtaan ”normaalit”: jos ei rakasta lapsiaan on hullu.
- Psykiatrian poliittinen tarve tai kysyntä: psykiatriaa, psykologista kriminologiaa käytettiin erottelemaan 1800-luvun puolivälin ja jälkipuoliskon vallankumouksellisia ja kapinallisia. Nyt kysymys siitä, esittävätkö kapinalliset todellisia, edistyksellisiä vaatimuksia vai ovatko he riehuvaa roskajoukkoa (kuulostaako tutulta?), esitetään psykiatrialle. 1800-luvun lopun kirjoittajat kuten Cesare Lombroso väittävät, että naamasta näkee, onko kapinallinen harmoninen kunnon kansalainen vai rappeutunut riehuja.
Kun psykiatria alkaa käsitellä suurten hirviöiden sijaan jokapäiväisiä abnormeja, samalla seksuaalisuudesta tulee sen keskeinen kenttä. Foucault’n seksuaalisuutta koskeviin tutkimuksiin palaamme myöhemmin, ja ne ovat tietenkin tuttuja hänen kirjastaan Seksuaalisuuden historia. Näillä luennoilla Foucault käsittelee lähinnä kristillisen lihan kategorian modernia historiaa: miten kristillisissä tunnustamisen käytännöissä kehittyy moderni ajatus seksuaalisuudesta jonakin sisäisenä, kaikkein henkilökohtaisimpana alueena? Vielä 1500-luvulla ripillä ja kristillisissä sukupuolisia syntejä koskevissa tutkimuksissa oltiin kiinnostuneita seksistä ennen kaikkea toisten kanssa muodostettujen suhteiden näkökulmasta: syntiä oli aviorikos, raiskaus, lapsiin tai eläimiin sekaantuminen jne. Oli siis syntiä tehdä jotain väärän henkilön kanssa. 1600- ja 1700-luvuilla vähitellen olennaiseksi tulee tutkia ajatuksia, haluja, ei enää tekoja, eikä varsinkaan suhdetta toiseen. Kuten tiedätte, jo ajatus voi olla syntiä. Ja haureuden synnin perikuvaksi nousee nyt aviorikoksen sijaan masturbaatio, suhde omaan lihaan. Jotta sitä voidaan välttää, on välttämätöntä tutkia jatkuvasti, lakkaamatta omia ajatuksia ja himoja, tunnustaa ne auktoriteetille.
Kuten jo aiempien vuosien luennoilla on käynyt ilmi, Foucault’n mukaan modernien ihmistieteiden tutkimusmenetelmät ovat peräisin tästä kristillisestä ”tutkiskelun” tekniikasta, ja nyt Foucault jäljittää, millä tavoin tekniikka kehittyy yhteydessä kristillisten paimenvallan instituutioiden sisällä käytäviin kamppailuihin. Kuten jo edellisen vuoden luennoilla hysteerikkojen yhteydessä kävi ilmi, jos Foucault korostaa, että vastarinta tulee aina ensin, että tietomuotojen ja valtatekniikoiden muutoksia on tarkasteltava suhteessa ruumiista ja sen käytöstä käytäviin kamppailuihin, on myös selvää, että kyse ei ole pelkästään näkyvistä ns. yhteiskunnallisista liikkeistä. Jotta olisi vastarintaa – joka tulee ennen valtaa – ei tarvita, että joku menee kadulle heittämään kiviä, heiluttamaan plakaatteja ja huutamaan iskulauseita. Tällä kertaa Foucault käsittelee 1600- ja 1700-luvuilla yleistä ”riivauksen” tai paholaisen haltuun joutumisen, possession ilmiöitä ja siihen liittyviä kouristuksia vastarintana kristillistä lihan tutkiskelua kohtaan. Foucault’n sanoin ”kouristeleva liha on tutkiskelun oikeuden lävistämä ruumis, ruumis joka on alistettu täydellisen tunnustamisen velvoitteelle ja tätä tutkiskelun oikeutta vastaan nouseva ruumis.” Tai: ”Kouristeleva liha on vastarinnan vaikutus ruumiiden kristillistämiselle.”
Lapsuus ja sisäinen rasismi
Aviorikoksen, raiskauksen tai insestin sijaan keskeinen synti uudessa kristillisessä lihan analytiikassa ja sen jälkeen vietin käsitteen pohjalta operoivassa psykiatriassa on masturbaatio. Sen lisäksi että huomio siirtyy suhteesta itseen, se siirtyy paljolti myös aikuisuudesta lapsuuteen. Ei siis pelkästään lapsiin vaan myös silloin, kun psykiatrinen valta ottaa kohteekseen aikuisen, se tarkastelee häntä lapsuuden kautta: oliko lapsuutesi onnellinen, normaali, vastasiko seksuaalinen kehitykseksi tiettyä mallia jne. Itse asiassa koko ”lapsuuden” moderni kategoria syntyy 1800-luvun aikana: ajatus siitä, että lapsuus on tietty erillinen elämänvaihe, jossa lasta on suojeltava, hänen elämäänsä on investoitava niin taloudellisesti kuin emotionaalisesti, jotta hän pysyisi hengissä, ja erityisesti on kiinnitettävä huomiota lapsuuden psykoseksuaaliseen kehitykseen, koska sillä on ratkaiseva merkitys koko persoonallisuuden kehitykselle. Foucault kuvaa myös 1800-luvulla tapahtunutta tavallaan paradoksaalista kehitystä: samaan aikaan, kun valtio ottaa yhä enemmän hallintaansa lasten kasvatusta, koulutusta ja terveydenhuoltoa, se ikään kuin vastineeksi antaa perheille lasten seksuaalisuuden. ”Me päätämme mitä lapsesi opiskelee, miten hänet kasvatetaan, millaiseksi hänen ruumiinsa koulitaan, mutta lapsen halu kuuluu aina teille, teidän tehtävänne on valvoa ja kaitsea hänen lihaansa.” Tämä on se syy, miksi seksuaalisuuden käsitteen ympärille rakentuva psykiatria onnistuu houkuttelemaan ydinperheet puolelleen.
Lasten suojelun ja lapsuuden tarkkailun myötä psykiatriaan ilmestyy myös ajatus perinnöllisistä mielisairauksista, huonojen elämäntapojen aiheuttamasta degeneraatiosta. Kyse on eräänlaisesta evoluutioteorian sovelluksesta psykiatriassa, ja juuri degeneraation, viettien rappeutumisen käsitteellä lapsuuden ohella on Foucault’n mukaan keskeinen asema siinä, miten psykiatriset vallan tekniikat voivat levitä sairaalasta koko yhteiskunnan tilaan, ottaa kohteekseen kenet tahansa. Sen pohjalta kehittyy 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vähitellen uudenlainen, psykiatriaan perustuva ”sisäinen” rasismin muoto: perinnöllisesti rappeutuneita ja siten vaarallisia yksilöitä – joiden rappeutuneisuus usein ilmenee esimerkiksi kapinointina yhteiskuntaa vastaan – vastaan hyökkäävä rasismi. Kyse on uudenlaisesta rasismista verrattuna vanhempaan, siirtomaista peräisin olevaan ”etniseen” rasismiin, mutta Foucault’n mukaan sitä voidaan kuitenkin kutsua rasismiksi (sanan täsmällisessä merkityksessä eikä siinä mielessä kuin nykyään puhutaan epämääräisesti ”ikärasismista” jne…) koska alempiarvoisuuden aiheuttavien ominaisuuksien katsotaan olevan perinnöllisiä ja köyhien, rähinöivän roskajoukon katsotaan muodostavan oman ”alemman rotunsa”. Tässä Foucault’n ajatus on tietenkin jälleen kerran genealogian avulla näyttää, mistä tietyt ideat ja käytännöt, kuten ”yhteiskunnan suojeleminen” tieteen ja oikeuden avulla ovat peräisin, minkälainen on niiden alkuperä. Ei ole ”yhteiskunnan suojelemista”, siis vaikkapa terrorismin vastaista taistelua ilman rasismia, koska koko idean alkuperä on rasistinen…
Foucault’n mukaan 1900-luvun fasismissa, ennen kaikkea natsismissa tämä ”sisäinen rasismi” jollakin tapaa yhdistetään ”ulkoiseen”, etniseen rasismiin: kommunistien ja juutalaisten piirteet sekoittuvat toisiinsa ja molemmista tulee tiettyjen rodullistettujen piirteidensä vuoksi ”uhka yhteiskunnalle”. Kyse on siis jonkinlaisesta normalisoivien vallan tekniikoiden ja etnisen rasismin liitosta. Ylipäätään Foucault näyttää ehdottavan, että niin fasismia kuin erilaisia myöhempiä rasistisia käytäntöjä olisi tarkasteltava nimenomaan vallan tekniikoiden ja käytäntöjen näkökulmasta, eikä pelkästään oikeuden ja valtion näkökulmasta. Siis normien tuottamisena, ei normeista poikkeamisena, poikkeustilana eri muodoissaan. Esimerkiksi nykyiset ”yhteiskunnan suojelemisen” käytännöt, kuten terroristien jahtaaminen, eivät tässä mielessä muodosta ”poikkeusta”, eikä niitä kannata tarkastella oikeuden tai sen jäädyttämisen (eli poikkeustilan) näkökulmasta. Sen sijaan olisi tutkittava näiden käytäntöjen genealogiaa, joka monissa tapauksissa johtaa entisiin siirtomaihin, koloniaalisiin vallan käytäntöihin.
Frantz Fanon kuvasi jo 1950-luvun lopulla esimerkiksi hijab-kieltojen käytäntöä ja osoitti sen olevan peräisin siirtomaa-Algeriasta, käytännössä vuosilta 1930–35 (ks. ”l’Algérie se dévoile”, teoksessa Sociologie d’une revolution/L’an V de la révolution algerienne). Tiettyjä naisten pukeutumiskäytäntöjä vastaan hyökkääminen nähtiin merkittävänä keinona kolonisoitujen vastarinnan murtamisen kannalta. Fanonin mukaan siirtomaahallinto muotoili linjansa selkeästi: ”Jos haluamme kukistaa Algerian yhteiskunnan kokonaisuuden, sen vastarinnan kyvyt, meidän on ensin valloitettava naiset; meidän on mentävä kaivamaan heidät esiin huntujen takaa, missä he piileskelevät.” Samalla hijabin vastustamiseen liittyvät tietenkin heti ”turvallisuusnäkökohdat”: itsenäisyystaistelijat – terroristit! – voivat piilottaa pommeja kaapuihinsa (mihin FLN vastasi lähettämällä pommien kanssa siirtomaaisäntien kaupunginosiin aina nimenomaan mahdollisimman ”länsimaisesti” pukeutuneita naisia, sillä siirtomaavaltaa vastaan kamppailleille algerialaisille oli lopulta tosiasiassa aivan yhdentekevää millaisia vaatteita naiset käyttivät). Myöhemmin tämän kolonialistisen käytännön yhteyteen on sitten tietenkin liitetty toisenlaisia, liberaaleja diskursseja (meidän on pelastettava naiset…). Kun käytäntöä tarkastellaan genealogisesti, ei jää kuitenkaan vähäisintäkään epäilystä, etteikö se olisi luonteeltaan rasistinen.
Tässä on genealogian ajatus: katsokaa mitä tietyillä puhetavoilla tehdään, minkälaisiin vallan käytäntöihin ne liittyvät, eikä mitä ne korostavat ääneen, mitä ne itse väittävät sanovansa. Usein tämä nähdään helpoimmin, kun katsotaan, minkälaisten käytäntöjen yhteydestä puhe on peräisin.