“Olen nähnyt vaivaa jotten asettaisi naurunalaiseksi, surkuttelisi tai tuntisi vastenmielisyyttä ihmisten tekoja kohtaan vaan sen sijaan ymmärtäisin niitä” 
(Baruch Spinoza)

Espanjan joulukuun vaalien jälkeen hihkuimme hallitsemattomuudesta. Puolen vuoden mittaisten epäonnistuneiden hallitusneuvottelujen jälkeen uusitut eduskuntavaalit toistivat kesäkuun 26. samantapaisen tuloksen. Merkittävin ero, ja poliittista analyysiamme kiinnostava seikka: Podemosin vaaliliitto vanhan vasemmistopuolue Izquierda Unidan kanssa vei “uudelta politiikalta” ääniä niiden lisäämisen sijaan. “Unidos Podemos” saavutti 1 100 000 ääntä vähemmän kuin Podemos, paikalliset vaalilistat ja IU joulukuun vaaleissa yhteensä. Yksi viidestä todennäköisestä äänestäjästä jätti siis äänestämättä. Näin kävi huolimatta siitä, että jo joulukuun vaalien alla Podemosilta vaadittiin laajempaa vaaliyhteistyötä – avaimena on kysymys siitä kenen kanssa sitä tehdään ja millä tavoin. Niin makaa kuin petaa, tai sanottaisiinko: ken kuolleiden kanssa makaa, löyhkää…

Miten tämän selittäisi? Yritetään.

Vaaleja toisistaan erottavan puolen vuoden ajan “uusi politiikka” mainitaan miljoona kertaa, mutta poliittisena näkymänä on pelkät suljetut ovet.

Kansan huvitukseksi tarjotaan perheriidan omaisia mediaskandaaleja Iglesias–Errejón-haarojen välillä.

Jos jonain päivänä sisältä tuulee hieman ulos, ilma on tunkkaista.

Sisään ei tuule koskaan, ja suurimman osan aikaa ei tuule muutenkaan.

Suljetut ovat ovet, ja kaiuttimet kertovat, että niiden takana Pablo ja IU-Alberto istuvat sohvalla juttelemassa (näemme siitä toki valokuvan, saman joka toistuu useaan otteeseen kuukausien mittaisen saagan ajan).

Välillä Iñigo käy lässyttämässä “kaikkien isänmaasta” samaan aikaan kuin äidinmaidossa imetty eteläamerikkalainen vasemmistopopulismi vainoaa homoja, naisia ja intiaaneja lätäkon tuolla puolen.

Pablo ilmoittaa pitävänsä ex-pääministeri Zapateroa, jota vastaan 15M nousi, Espanjan demokraattisen historian parhaana pääministerinä.

Suljetut ovat ovet, ja suljettuina pysyvät.

Seuraavaksi mitä jännittävimmät neuvottelut tuolien jakamisesta (ja, bubbling under, Iglesiasin Pablon ja Alberton naamavärkkien prosentuaalisesta vaihtelusta vaalimainonnassa).

Suljetut ovet, kaikilla seinustoilla.

Onko ihme, että keksimme parempaa tekemistä?

Huusimme jo kaksi vuotta sitten, että puoluemuoto on vastakkainen instituutioihin hyökkimiselle. Näin ei tietenkään koskaan ajateltu Podemosin keskusjohdossa, mutta kunnallisvaaliliike piti sitä vahvana lähtökohtanaan. Nyt “kapinalliset kunnanvaltuustot” ovat sekä Podemosin ainoa toivo 15M:n viimeisillä vaahtopäillä surffailuun, että osassa tapauksista silkka sosiaalisen konfliktin kesytyshuone liikkeille. Kunnallisen tason politiikka on kuitenkin yhä elossa, kytkeytynyt alueen todellisiin konflikteihin ja sitoutunut jossain määrin sisäisten konfliktien käsittelyyn laajemman liikkeen piirissä (kts. esim MAC1). Sen sijaan vaikuttaa jatkuvasti selvemmältä, ettei Podemos osaa ratsastaa historian aallonharjalla: se haluaa olla alku, ponnistuskohta, kuten perinteinen vasemmisto, joka onkin nyt syleillyt sen kuoliaaksi (vai kuinka eläväiseltä kuulostaa Iglesiasin lausunto tänään, reilu viikko vaalien jälkeen: “Podemos on nyt normalisoitava puolueena”?) Ja kun ei osaa surffata, vaan toljottaa horisonttiin kastellen lainelaudan reunalta hieman varpaitaan plebeijien syvänteen pyörteissä, mätkähtää sitä jossain vaiheessa lainelaudalle nokalleen. Siksi Unidos Podemos on epäonnistunut, kuten Emmanuel sanoo, “ei kenenkään muun tuhoamana kuin itsensä”:

Podemosin tuhoa ymmärtääksemme meidän on uskaltauduttava tekemään pieni, vähintään viiden vuoden mittainen aikamatka menneeseen, hetkeen, jona 15M nostatti leirinsä kaikilla toreilla, säestäen työtä huudoin: “Tätä kutsutaan demokratiaksi, muttei se sitä ole.” Silloin liike vältti johtohahmojen henkilöitymisen, puolusti horisontaalista ja amatöörimäistä politiikkaa, ja piti kiinnostuksensa keskiössä mahdollisimman monien tavallisten ihmisten mukaan saamisen. Aluksi “epäpuolueeksi” itsensä nimenneen Podemosin alkuaikojen menestys johtui siitä, että se oli 15M:n poliittinen kopio: se levisi saman, paikallisten neuvostojen perustamisen ja verkossa kopioitavuuden kaavan mukaisesti.

Podemosin ensimmäinen kriisi syntyi, kun se alkoi kurkottelemaan kohti asemaa “puolueena puolueiden joukossa” oligarkkisine johtoineen ja loputtomine sisäisine valtakamppailuineen, ja kun Ciudadanos laittoi pisteen sen transversaalin politiikan strategialle. Silloisesta, 15–18 prosentin ääniennusteesta […] Podemosia eivät pelastaneet sen omat oivallukset: sen äänikattoa nosti kunnallisvaaliliikkeen menestys, joka oli 15M:n mukaisten viestinnän tapojen, osallistumisen ja järjestäytymisen muotojen ansiota. Näiden tekemisen tapojen muisto työnsi Podemosta eteenpäin joulukuun vaaleissa, joissa se sai parhaat tuloksensa paikallisten, kunnallisvaaliliikkeen tukemien vaalilistojen kaupungeissa.

[Kesäkuun vaaleissa] ei tuosta hajautetusta yhteiskunnallisesta motiivista enää ollut paljonkaan jäljellä. Vaalikampanjan ainoa tehtävä oli vahvistaa sen poissaolo. Tasavaltaliput, “isänmaa”, maltillisuus, “sosiaalidemarius” ja voittomielisyys jättivät muut kylmiksi. Ja monet jättivät lopulta äänestämättä. Ainoa merkittävä ero joulu- ja kesäkuun kampanjoiden välillä on syvenevä tunne puolueelle tehdystä kampanjasta, joka riippuu ainoastaan puolueesta ja värähtelee kerta kerralta vähemmän ulkoisten tekijöiden kanssa. Kyseessä ei ole yksinomaan Podemosin johtoa koskeva ongelma: se koskee koko “uutta politiikkaa”, joka on suunnattu pelkästään edustuksellisuuden elvyttämiseen.

Mieleen tulee väistämättä kuinka Suely Rolnik muistutti muutama kuukausi sitten keskeltä Brasilian poliittisten mannerlaattojen liikehdintää, että kaikkialla maailmassa oikeiston vallan säilymisen takana on ihmisten halu tulla hallituiksi. Juuri tästä syystä politiikka merkitsee meille ennen muuta interventioita, jotka keskeyttävät tuon halun tuotannon; autonomisia prosesseja, joissa minun haluni yhdistyy sinun haluusi, ja yhdessä ne luovat uusia uomia. Podemosissa niitä, jotka ovat pitäneet tätä prioriteettinaan, on puskettu ulos Vista Alegren perustamiskokouksesta lähtien. Ja samasta syystä me, jotka panemme siihen kaiken voimamme, olemme muualla.

Podemosin epäonnistumisen todellinen ydin on, ettei se onnistu tuottamaan interventioita hallituksi tulemisen halun jatkuvassa tuotannossa, vaan tyytyy uusintamaan sen toisissa väreissä. Vaikkei tämä olisi hyvä uutinen, äänimäärän lasku seurauksena voi sitä ollakin: jos Unidos Podemosin kotiin jääneet äänet merkitsevät haluttomuutta tulla hallituksi, se on loistava uutinen.

Ja kas, tänäänkään ei ole aika itkeä tai syytellä. On aika järjestäytyä.

Lotta Meri Pirita Tenhunen

One thought on “Podemos ja halu tulla hallituksi

Comments are closed.