tulevaisuus4

Vielä vajaat 20 vuotta sitten monet taloustieteilijät, poliitikot, kolumnistit ja keskuspankkiirit väittivät, että emme tule enää koskaan näkemään lamaa. Talouden suhdannevaihtelut ovat ohi, koska olemme oppineet menneisyyden virheistä. Edessämme on lakkaamaton rikkauden kasvu ja kapitalismi tulee luomaan hyvinvointia jokaiselle maapallon asukkaalle.

Jotkut uhosivat näin vielä 2000-luvun puolivälissä. Nyt näyttää pikemminkin siltä, että ehkä emme tule enää koskaan näkemään nousukautta.

Vielä kymmenen vuotta sitten poliitikot höpisivät ”kakun kasvattamisesta”, jotta murusia lopulta valuisi porvarien suoliston läpi köyhillekin (ns. “trickle down”). Globaalin kapitalismin kriisin jatkuttua jo pian vuosikymmenen nämäkin puheet on unohdettu.

McKinsey Global Instituten heinäkuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan ns. kehittyneissä maissa vuosina 2005–2014 tulot joko laskivat tai korkeintaan pysyivät samoina 65–70 (vähiten tienaavalle) prosentille kotitalouksista. Ainoastaan kaikkein varakkaimpien tulot ovat kasvaneet.

Kukaan ei enää usko kakun kasvavan, jäljellä on enää taistelu murusista. Vanhojen velkojen periminen ja omituinen populistinen tappelu siitä, kuka – tai siis kenen työntekijät – saa etuoikeuden ommella farkkuja tai kasata älypuhelimia. Vaikka ilman palkkaa. Kun työttömien kontrollia jatkuvasti lisätään, aletaan työpaikan saamista jo pitää palkintona. Vaikka samaan aikaan robotit voisivat vapauttaa meidät kokonaan työstä.

Mistä optimismin katoaminen sitten johtuu? Onko kyse pelkästään ideologisesta muutoksesta, keynesiläisen taloustotuuden unohtamisesta, kuten monet vasemmiston piirissä tuntuvat kuvittelevan? Vai onko taustalla korkeampien arvojen romahdus, sivistyksen rappio?

Clintonin 1990-luvun hallituksen valtiovarainministeri Lawrence Summers on tullut tunnetuksi teesistään ”vuosisadan stagnaatiosta”, jonka perimmäisenä syynä hän radikaalimman vasemmiston tavoin näkee rakenteellisen efektiivisen kysynnän puutteen. Säästöjä on liikaa eikä niille löydy investointikohteita, koska ostovoimaa ei ole missään. Olemme joutuneet 1900-luvun talouden näkökulmasta täysin poikkeukselliseen tilanteeseen, jossa sekä talouskasvu, korkotaso että inflaatio ovat pysyneet erittäin matalina jo vuosien ajan. Uusklassisen koulutuksen saaneet taloustieteilijät ovat aivan pihalla, kun mikään mahdollinen korkotaso ei tuota inflaatiota.

Summersin teesi on monella tapaa puutteellinen, mutta sen kuvaama tilanne on kiinnostava, jos ryhdytään tarkastelemaan mistä inflaation rakenteellinen alhaisuus johtuu. Inflaatio ei riipu rahan määrästä vaan se on luokkasuhteen, pääoman ja työvoiman välisen valtasuhteen ilmaus. 1980-luvun puolivälistä alkaen inflaatio on OECD-maissa säilynyt historiallisesti poikkeuksellisen matalana, koska järjestäytynyt teollinen työväenliike on käytännössä kukistettu. Siitä lähtien myös kapitalismin kohtaamat kysyntäongelmat ovat olleet miltei kroonisia. Niitä on yritetty ratkoa ”yksityiskeynesiläisyyden”, siis yksityisen velkaantumisen avulla, mutta seuraukset ovat käyneet kaikille selviksi.

“Liian matala” inflaatio johtuu siis siitä, että nykyisellä työvoimalla, prekaareilla affektiivisen ja kognitiivisen työn tekijöillä, ei ole kumouksellista poliittista subjektiivisuutta. Kun työläisillä on liian vähän rahaa, ei sitä ole liikaa myöskään globaalissa taloudessa. Nyt pankkijärjestelmän luoma likviditeetti ei muutu konkreettiseksi ostovoimaksi, koska työvoima ei kykene repimään sitä omiin käsiinsä vaan rahavirrat jäävät finanssikierron piiriin. Vaikka kaikkialla kamppaillaan rahanpuutteen kanssa, kamppailut eivät kiihdy eivätkä laajene, koska ne eivät ole löytäneet yhteistä, näkyvää hahmoa. Ilman vastarintaa kapitalismi ei synnytä innovaatioita, koska yrittäjät eivät ole innovaatioiden lähde. Ainoastaan vastarinta, taistelut riistoa vastaan tuottavat työtä vähentäviä ja tehostavia innovaatioita.

Kaksi muuta amerikkalaista, liberaalia, mutta varsin teräväjärkistä taloustutkijaa on hieman eri muodoissa esittänyt kapitalismin nykyisestä kriisistä näkemyksiä, jotka kiinnostavalla tavalla toistavat italialaisen operaismon 1960-luvulla esittämän teorian työväenluokasta kapitalismin dynamiikan lähteenä. Kapitalismin kehityksen moottorina ovat aina toimineet elävän työn taistelut riistosta vapautumiseksi, siis tiettyä tuotantotapaa vastaan, ja kapitalismi kykenee uudistumaan, innovoimaan ja tuottamaan edes aineellista hyvinvointia ainoastaan silloin, kun työläiset rynnäköivät vasten taivasta ja pyrkivät hävittämään kapitalistisen yhteiskunnan kulloisenkin perustan.

Kun työväenliike lamautetaan, kun työläiset lamaantuvat eivätkä kykene vastustamaan valtasuhteiden lukkiutumista, seurauksena on lama koko kapitalistisessa järjestelmässä.

Robert J. Gordonin alkuvuodesta ilmestynyt kirja The Rise and Fall of American Growth on herättänyt laajaa huomiota Yhdysvalloissa ja hieman jopa Suomessa. Gordon väittää, että talouskasvu ja työn tuottavuuden kehitys ovat hidastuneet luultavasti pysyvästi. Talous kasvoi historiallisesti poikkeuksellisen nopeasti vuosina 1920–1970, mutta sen jälkeen kasvu on hidastunut, eikä paluuta kultaisiin 50 vuoteen enää ole. Merkittävin ero johtuu Gordonin mukaan siitä, että työn tuottavuus kasvoi vuosina 1891–1972 keskimäärin 2,33 prosenttia vuodessa, mutta sen jälkeen kasvu on pudonnut lähes puoleen, noin 1,35 prosenttiin (lukuunottamatta väliaikaista lyhytaikaista jaksoa 1990-luvun puolivälissä, jolloin kasvu nousi muutamaksi vuodeksi aiemmalle tasolle).

Gordonin kirjaa koskevissa kommenteissa korostetaan yleensä hieman suoraviivaista, ehkä moralistiseltakin kuulostavaa väitettä, jonka mukaan talouskasvu on hidastunut, koska älypuhelimet ja sosiaalinen media eivät ”oikeasti” muuta elämäämme yhtä merkittävästi kuin vesivessa, sähkö, polttomoottori, muovi, lääkkeet tai puhelin. Gordon kuvaa tunteisiin vetoavasti, miten suunnattomasti ihmisten elämänlaatu parani vuodesta 1870 vuoteen 1940: saastaisista, pimeistä ja kylmistä hökkeleistä oli päästy muuttamaan valaistuihin, viemäröityihin omakotitaloihin, jotka oli puhelimen ja moottoritien välityksellä kytketty koko muuhun Amerikkaan. Työ oli muuttanut raastavasta mutakuoppien kaivamisesta ja hiilipölyssä kahlaamisesta siistiksi sisätyöksi liukuhihnan ääressä. Näitä Gordonin teesejä on tietenkin helppo kritikoida hölmöstä edistysuskosta ja siitä, millä tavoin hän ohittaa kaikki kuriyhteiskunnan erilaiset kritiikit. ”Valaistu ja viemäröity lähiö” oli naisille ja nuorille eräänlainen pehmustettu vankila samalla tavoin kuin tehdas liukuhihnan ääreen loppuiäkseen pakotetulle miehelle. Lienee myös selvää, ettei bruttokansantuotteen abstrakti numeraalinen muutos ole suoraan riippuvaista “elämänlaadun” muutoksista. Kapitalismissa keskeistä ei ole konkreetti vaan abstrakti.

Tosiasiassa Gordonin teesi ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Hänen mukaansa vuosien 1920–1970 poikkeuksellisen voimakkaan kasvun syynä eivät olleet pelkästään tai ehkä eivät edes ensi sijassa teknologiset innovaatiot. Sen sijaan keskeisessä osassa oli työn tuottavuuden merkittävä kasvu, jonka syynä olivat reaalipalkkojen nousu ja työpäivän lyheneminen. Ensinnäkin reaalipalkkojen nousu toimi kannustimena korvata työvoimaa uusilla koneilla – jotka olivat olleet teknologisesti olemassa jo vuosikymmeniä mutta joita ei oltu hyödynnetty teollisuudessa. Toiseksi työajan lyhentäminen jo sinänsä kasvatti tuottavuutta työtuntia kohden, koska työntekijä oli vähemmän väsynyt ja kykeni työskentelemään tehokkaammin sen ajan, jonka vietti töissä. Monet firmat tuottivat nyt kahdeksassa tunnissa sen minkä aiemmin kymmenessä.

Poikkeuksellisen voimakkaan talouskasvun moottorina oli siis työläisten laiskuus, halu tehdä vähemmän työtä kapitalistin hyväksi ja saada enemmän aikaa itselleen. Halu saada enemmän rahaa vähemmästä työstä, ei roikkua vimmaisesti missä tahansa työpaikassa. Halu tehdä työtä itsenäisemmin, itsensä ja yhteisönsä hyväksi eikä kapitalismin tai kuvitteellisen kansakunnan hyväksi. Ilman organisoitunutta vastavoimaa kapitalistit eivät koskaan olisi kyenneet ottamaan ”järkeä käteen”, sillä yksittäiset kapitalistit ovat aina typeriä elukoita, jotka punkin tavoin kykenevät reagoimaan ainoastaan muutamaan yksittäiseen ärsykkeeseen: vähemmän rahaa duunarille, enemmän mulle. Viime vuosikymmenenä he ovat onnistuneet tartuttamaan aivokuumeen myös vanhoihin työväenpuolueisiin ja ay-liikkeeseen.

tulevaisuus1

Jotta yksittäiset kapitalistit alkaisivat kuunnella edes oman luokkansa edistyksellisiä jäseniä, muodostaisivat jonkinlaiset ”luokan aivot”,  tarvitaan työväen vastarintaa, joka pakottaa kapitalistit ajattelemaan. Jos pääoman poliittiseksi edustajaksi valitaan yksittäinen kapitalisti, vajaaälyinen taikinanaamainen hihhuli kuten nykyinen pääministerimme, seurauksena on vääjäämättä taloudellisen dynamiikan surkastuminen.

Tämän on tajunnut hyvin selkeästi toinen raikasjärkinen amerikkalainen, Clintonin hallituksen työministeri Robert Reich, joka aikoinaan otti loparit hallituksesta Clintonin käännyttyä tukemaan kapitalismin finanssivetoistumista. Reich vaatii kapitalismin pelastamista ja sen valjastamista palvelemaan monia, ei harvoja. Slogan on tietenkin peräisin suoraan Occupy Wall Streetiltä ja kertoo siitä, miten merkittävä Occupyn vaikutus amerikkalaiseen poliittiseen keskusteluun on ollut. Reich on kuitenkin jo kymmenien vuosien ajan kuulunut kaikkein älykkäimpiin sosiaaliliberaaleihin talouskirjoittajiin ja hänen aiemmat kirjansa ovat ainakin 1990-luvun alusta (Work of Nations) hahmottaneet varsin hyvin työn ja talouden muutoksia. Hänen uusimman kirjansa Saving Capitalism stoori muistuttaa pitkälti monia nykyvasemmiston analyysejä: hänen isänsä vielä omisti pienen vaateputiikin erään pikkukaupungin Main Streetillä, ja tuolloin vanhoina hyvinä aikoina työllä saattoi elättää mukavasti itsensä ja perheensä. Nyt pahat finanssipankkiirit ovat kaapanneet vallan niin taloudessa kuin politiikassa, kaapineet taskuihinsa koko kansallisomaisuuden ja ostaneet sen avulla myös poliitikot lakeijoikseen. Varallisuuserojen kasvu, rikkauden kasautuminen on tuhonnut myös amerikkalaisen demokratian. Eriarvoisuuden kasvun seurauksena työllä ei enää vaurastu vaan ainoastaan köyhtyy, kapitalismi menettää legitimiteettinsä eikä tuotteille löydy kysyntää.

Reichin kirjassa on kuitenkin kaksi pointtia, joiden vuoksi se kohoaa korkealle raikkaaseen ilmaan vasemmistolaisten talousanalyysien tunkion yläpuolelle. Ensinnäkin Reich analysoi pitkällisesti, miten keinotekoinen ja typerä vasemmistolainen markkinoiden ja valtion erottelu on. Kapitalismi ei ole vapaat markkinat, eikä markkinoita ole missään olemassa ilman valtion jatkuvaa puuttumista yhteiskunnan elämään. Valtio säätelee omistusoikeuksia, markkinasopimuksia, työntekijöiden neuvottelumahdollisuuksia, ja yleensä niitä on säädeltävä sitä enemmän mitä vapaammiksi markkinoita vaaditaan. Tässä ei toki ole mitään ihmeellistä, koska tämä oivallus oli itse uusliberaalin projektin lähtökohtana: Walter Lippmann kritisoi jo 1930-luvulla klassisia liberaaleja siitä, että he kuvittelivat vapaiden markkinoiden syntyvän luonnostaan, ilman valtion jatkuvaa väliintuloa.

Toiseksi Reich ymmärtää amerikkalaiseksi liberaaliksi lähes häkellyttävän hyvin, että nykyisestä umpikujasta voidaan päästä ainoastaan järjestäytyneen vastavoiman avulla. Taloustieteelliset argumentit ja järkevä keskustelu eivät riitä vaan jonkun on käytävä taisteluun finanssipankkiireita, eli pääoman nykyistä poliittista muotoa vastaan.

Reich vaatii kapitalismin pelastamista, ei sen tuhoamista, mutta sen nykyistä poliittista muotoa kohtaan hän harjoittaa armotonta kritiikkiä. Kysymys on tietenkin, onko kapitalismi enää mahdollista missään muussa muodossa? Voidaanko “ihmispääomaa”, affektiivista ja kognitiivista työvoimaa hallita muulla tavoin kuin finanssimarkkinoiden kautta?

Yksi Robert Gordonin keskeisistä argumenteista, miksi älypuhelimet ja sosiaalinen media eivät ole yhtä merkittäviä teknologisia keksintöjä kuin sähkö ja vesivessa, on, että ne eivät ainakaan vielä ole muuttaneet kovin olennaisesti työn organisaatiota. Informaatioteknologiat muuttivat työtä 1990-luvulla, kun tietokoneiden mahdollistama etätyö ja lisääntynyt joustavuus saivat aikaan Gordonin kuvaaman lyhytaikaisen tuottavuusloikan. Sen jälkeen teknologioiden vaikutus työn järjestämiseen on jäänyt kuitenkin vähäiseksi, iPhonesta, iPadista ja läppärien yleistymisestä huolimatta.

Vaikka Gordon ei aivan suoraan muotoile asiaa näin, pointti on selvä: uudet teknologiat eivät ole kasvattaneet tuottavuutta, koska niiden avaamia mahdollisuuksia vapauttaa työntekijä määrätyn työpaikan ja työajan kahleista, työnantajan tai pomon välittömästä valvonnasta ei ole millään tavoin otettu käyttöön. Teknologiat ovat toimineet korkeintaan työvoiman tehokkaamman valvomisen ja alistamisen, eivät itsenäisen työn mahdollisuuksien lisääjinä.

Voidaan tietenkin kysyä, onko kapitalismi ilman pomojen suoraa valvontaa lainkaan mahdollista? Tai ainakin, onko mahdollista että kapitalistit todella luottaisivat pelkästään siihen, että työläiset kontrolloivat itse itseään, vaikka heidät olisi asuntolainojen ja eläkesäästöjen sekä oikeanlaisen etiikan avulla kahlittu kuinka tiukasti hyvänsä finanssivetoistuneen kapitalismin kohtaloon? Mitä syvemmälle ”päidemme sisään” vallan tekniikat tunkeutuvat, sitä hauraampia niistä väistämättä tulee. Mitä riippuvaisemmaksi pääoma tulee työntekijöiden yleisistä, työn ulkopuolella kehittyvistä kyvyistä, siis paradoksaalisesti juuri heidän ainutkertaisista piirteistään, ainutkertaisesta yhteisessä, sitä hauraammaksi sen valta suhteessa työvoimaan väistämättä muuttuu. Jos hoivatyöläisen tai tietotyöläisen tappaa, uuden kouluttaminen käy kalliiksi.

Koska kapitalismi on historiallinen yhteiskuntamuoto, jossa pääoman arvonlisäyksen edellytysten ylläpitäminen määrittää muita yhteiskunnallisia suhteita, mutta jolla ei ole mitään konkreettista, muuttumatonta, ylihistoriallista olemusta, ei vastauksia näihin kysymyksiin voida ratkaista teoreettisesti. Emme vielä tiedä, emmekä löydä edes Marxin teoksista vastausta siihen, millaista tulevaisuuden kapitalismi on, tai onko kapitalismilla tulevaisuutta.

Sen olemme kuitenkin nähneet jo monta kertaa kapitalismin historiassa, että työvoiman kannalta parempia, enemmän työläisten vapautta sallivia työn organisoinnin strategioita – jollaisia uudet teknologiat saattaisivat mahdollistaa – ei koskaan ole otettu käyttöön ilman taistelua. Ilman työväen itsenäistä järjestäytymistä teknologiat toimivat aina pelkästään alistamisen välineinä: älypuhelimet eivät vapauta määrätystä työajasta ja paikasta, anna tehdä työtä milloin ja missä haluamme vaan toimivat ainoastaan välineenä valjastaa koko elämän aika ja tila työhön, levittää riisto aivojemme jokaiseen synapsiin, elämän jokaiseen hetkeen ja huokoseen.

Taistelujen kiihdyttämiseksi ja laajentamiseksi on kuitenkin kyettävä saavuttamaan yhteisen teoreettisen analyysin avulla oikea kuva kapitalismin tämänhetkisistä tendensseistä. Tässä kohtaa Gordonin ja Reichin kirjoista voi kenties olla apua: tällä hetkellä kapitalismin dynamiikka on menossa kohti varallisuuden ja keskeisten tuotantovälineiden lähes täydellistä keskittymistä, työvoiman tulojen laskua ja itsenäisyyden jatkuvaa vähenemistä. Uusia työpaikkoja, ainakaan sellaisia joista saisi palkkaa, on pääomalta turha odottaa. Jo vähintään koko kuluvan vuosituhannen ajan valtaosan uusista ”työpaikoista” ovat luoneet pienet ja keskisuuret yritykset. Ennen kaikkea kriisin aikana – kuten usein ennenkin, kun kriisit ovat toimineet itsenäisten tuottajien pakkoluovuttamisen ja pääomien keskittymisen momentteina – mutta jo edeltävien vuosikymmenten kuluessa yritysten keskimääräinen koko on Gordonin mukaan huomattavasti suurentunut, vaikka julkisuudessa kuinka horistaisiin start up -yrityksistä. Uusien (alle 5 vuotta vanhojen) yritysten määrä oli Yhdysvalloissa vielä vuonna 1978 14,6 prosenttia, mutta vuoteen 2011 mennessä se oli laskenut lähes puoleen, 8,3 prosenttiin. Samoin alle 30-vuotiaiden osuus yksityisten yritysten omistajista oli laskenut 10,6 prosentista vuonna 1989 vain 3,6 prosenttiin vuonna 2014.

Gordonin ja Reichin (hieman moralistiset) kuvaukset kapitalismin dynamiikan kuolemasta tuovat monella tapaa mieleen Joseph Schumpeterin kirjan Capitalism, Socialism and Democracy, jossa Schumpeter ennusti kapitalismin kuolevan omasta syystään, kun se tuhoaa perustan perinteisiltä porvarillisilta perhearvoilta, eivätkä yrittäjät siksi enää ole kiinnostuneita jatkuvuudesta tai ylipäätään tulevaisuudesta vaan pyrkivät ainoastaan haalimaan voittoja itselleen mahdollisimman nopeasti. Näitä näkemyksiä kapitalismin innovaatiodynamiikan kuihtumisesta ei lainkaan sattumalta esittänyt kirjoittaja, joka oli peräisin fin-de-sièclen Wienistä ja sen keskieurooppalaisista intellektuellipiireistä, samoista piireistä kuin Robert Musil, Karl Kraus, nuori Lukács tai Wittgenstein. Heille kaikille ominainen negatiivinen ajattelu, kriisitietoisuus, klassisen porvariston ja sen vanhan julkisen kulttuurin ja sivistyksen rappion kuvaus oli keskeinen teema. Esimerkiksi Thomas Mannin Buddenbrookit kuvaavat samaa kehitystä. Kyse oli tietenkin vanhan porvariston kuolemasta, tuhoutumisesta pääoman poliittisena ja kulttuurisena muotona.

Kapitalismi ei kuollut näistä lopun ennustuksista huolimatta, vaan pikemminkin 1940-luvulta alkaen se koki uuden kukoistuskauden valtion säätelyssä, uuden manageriluokan ohjauksessa. Mutta näiden sosiaalisten ja teknisten innovaatioiden moottorina ei toiminut mätänevä porvarillinen sivistys vaan työväenluokan vastarinta, kova pakanarotu, joka ei piitannut kulttuurin raunioista vaan hyökkäsi niiden perustana ollutta saastaista tehdastyötä vastaan vailla harhaluuloja. Ilman kärsimättömiä ja barbaarisia, lisää rahaa ja vähemmän työtä vaatineita työläisiä kapitalismi ei välttämättä olisi ”pelastunut”, eikä ainakaan tuottanut hyvinvointia kenellekään muulle kuin muutamille vanhoista saatavista kiinni pitäville eliittisuvuille.

Sen vuoksi esimerkiksi ne, jotka vastustavat yliopistojen leikkauksia sivistyksen nimissä, ovat aivan pihalla. Jos haluamme luoda uudenlaista hyvinvointia, emme tarvitse sivistystä vaan lisää barbariaa. Rynnäköintiä vasten taivasta. Pyhien arvojen ja velvollisuuksien tuhoamista, pääoman ja kansakunnan jumalten raastamista alas valtaistuimiltaan.

Nykyistä järjestystä vastaan, nykyisiä riiston ja alistamisen muotoja vastaan, on siis taisteltava, mutta matkan varrella on tietenkin syytä miettiä, aiommeko jälleen pelastaa kapitalismin (tai onko se edes mahdollista), vai alkaisimmeko yhdessä rakentaa jotain muuta…

Teksti: Eetu Viren
Kuvat: Lasse Poser

Kirjallisuus:
Robert J. Gordon: The Rise and Fall of American Growth. The US Standard of Living since the Civil War, Princeton University Press, 2016.
Robert B. Reich: Saving Capitalism. For the Many, Not the Few, Alfred A. Knopf, 2015.