Politiikkako eduskunnassa?

20404411094_2fb3b6dc35_h

Kuvaaja: Mitro Härkönen

Politiikkakollektiivin ja Ryhmäteatterin Eduskunta III oli nähtävillä elokuun alussa Tampereen Teatterikesässä. Susanna Kuparisen ohjaama esitys on monella tapaa ansiokas: vallitsevan kurjistuspolitiikan käsittelemisen tuominen esitystaiteen piiriin on ensiarvoisen tärkeää, eurooppalaisen poliittisen päätöksenteon kritiikki videolla yhdessä Varoufákiksen kanssa kiertelemätöntä ja totuudellista. Lisäksi Eduskunta III yhdessä muiden Eduskunta-esitysten ja Valtuusto-esitysten kanssa on luonut uudenlaisen ajankohtaispoliittisen teatterin traditiota Suomessa. Näistä kiistämättömistä ansioista huolimatta – tai paremmin: niistä johtuen ja niiden mahdollistamana – olen kirjannut ylös joitain Eduskunta III:n äärellä kokemiani erimielisyyksiä.

*

Repliikit on poimittu virallisista asiakirjoista. Esitys ehdottaa itsensä lukutavaksi: nyt meillä on mahdollisuus katsoa todellisuutta silmästä silmään. Jos oikein keskitymme näkemäämme, piirtyy silmiemme eteen totuus vallitsevasta poliittisesta tilanteesta. Kokemukseni: esityksessä luovuttiin oman todellisuuden rakentamisen mahdollisuudesta toisen, todemmaksi esitetyn todellisuuden esilletuomisen vuoksi. Eikä minkä tahansa toisen todellisuuden, vaan edustuksellisen demokratian spektaakkelitodellisuuden vuoksi. Tämä tunne seurasi minua esityksen alusta loppuun. Miksi seisomme taas eduskuntatalon rappusilla? Esityksen ehdottama poliittinen perspektiivi vaikuttaa minusta hämmästyttävän konservatiiviselta: politiikkaa tehdään eduskunnassa ja virallisten instituutioiden valtuuttamien ihmisten nähdään elävän tavallista todellisempaa, tai ainakin ”vaikuttavampaa”, elämää (joka tapauksessa fokus on pidettävä tiukasti “todellisessa”, joka on aina muualla). Eduskunta III tuntuu jäävän vallitsevien instituutioiden kynnyksille kysymään, miksi ihmeessä tämä kone tuottaa tuskaa ja kärsimystä – missä vanha kunnon hyvä hyvinvointiyhteiskuntamme on. Esitys ei kyseenalaista edustuksellista demokratiaa vaan haikailee paremman edustuksellisen demokratian perään. Esityksen todellinen toimija on valtaapitävä eliitti, ihmisten suuri enemmistö on uhrin asemassa.

Eduskunta III kommentoi yhteiskuntaa iltapäivälehtien tyyliin. Se ivaa, esittää haastavina näyttäytyviä kysymyksiä eliitille, mutta ei itselleen ja tyytyy vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen kommentointiin. Esitystä katsoessa kokeekin olevansa kuin yhteiskuntaopin tunnilla: katsokaa, missä todelliset päätökset tehdään! Kun tuijotamme riittävästi vallitsevan järjestyksen idioottimaisuutta, hyväksymme sen lopulta kaikkea määrittävänä välttämättömyytenä. Luemme virallisia asiakirjoja vielä tarkemmin, äänestämme vielä voimallisemmin ja esitämme vielä rohkeampia kysymyksiä vielä suuremmille väärintekijöille.

Esityksessä tunnustetaan siinä sovellettavan strategian heikkous. Videolla Kuparinen kertoo Varoufákikselle, että on aina uskonut faktojen voittavan, mutta epäilee tätä nyt, koska mikään ei tunnu muuttuvan, vaikka kuinka paljon faktoja lyötäisiin tiskiin. Faktat eivät auta, mutta ovat silti lavalla. Eduskunta ei auta, mutta on silti prismana meidän ja maailman välissä. Ikään kuin me tarvitsisimme eduskuntaa eikä toisinpäin.

Kun inhimillinen kokemuksemme muistuttaa osakkeen elämää – nyt voi olla hyvä meininki, mutta koskaan ei tiedä milloin taas mennään alaspäin, voit menestyä tänään, mutta hävitä jo huomenna, ylikvartaalista saati ylisukupolvista kokemusta ei ole eikä liikuttavaa kättä näy, merkityksiä, yhteyksiä ja mahdollisuuksia ei ole, vain mykkä pakko yrittää koko ajan kovemmin –, on halu kääntyä selkeiden merkityskehikkojen puoleen ymmärrettävä. (Pahojen poliitikkojen potkimisessa on kuitenkin jotain kiusallisen perussuomalaista. Lisäksi se ei tunnu lisäävän toimintakyvyn vaan moralismin määrää.) Parlamentti ei voi meitä tässä kriisissä auttaa, koska se on pörssin kanssa samaa konetta. Näkymättömän käden armoilla olevien yksinäisten, erillisten ja ahdistavien mielialojen ylittämisen paikka ei löydy koneen sisä- vaan ulkopuolelta. Kuinka emme rakenna kollektiivista taistelua pelkoa vastaan: suuntaudumme virallisiin instituutioihin, jotta voisimme lohduttautua Jumalan helmoissa ja kääntää selkämme ihmistenvälisyydelle.

21462927349_d79891240b_k

Kuvaaja: Ilkka Saastamoinen

Yksilöllistämisen ei luulisi olevan yksi vallitsevia yhteiskunnallisia lainalaisuuksia kyseenalaistavan teatterin käytännöistä, koska vallitseviin yhteiskunnallisiin lainalaisuuksiin kuuluu ihmisten toisistaan erottaminen yksinäisiksi pakottamalla. Eduskunta III ei kuitenkaan pidättäydy yksilöllistämästä. Ensinnäkin esitys yksilöllistää ivaamalla – kaikki lavalle tuodut hahmot ovat ”naurettavia” karikatyyrejä, kaikki eleet ivaavaa vitsiä. Esitys ei ivaa väkivaltaista yhteiskuntajärjestystä vaan siinä toimivia ihmisiä. ”Nämä moraalittomat roistot pitää pistää vaihtoon!” Esitys ei itsekään tunnu uskovan, että vaihtoon paneminen aiheuttaisi toivottavaa muutosta, mutta pitäytyy silti pilkassa. ”Vastuuasemissa olevat aiheuttavat kuolemia, rankaiskaa vastuullisia!” Tässä kuvastossa systeemikritiikki saati omaehtoisten toimintakulttuurien hahmottelu tuntuvat jo kaukaisilta haaveilta – niin mehukasta on viedä giljotiiniin vanhoja setiä! Ivan ele hallitsevana näyttämöllisenä toimintana ei lakkaa hämmästyttämästä esityksen edetessä. Miksi uusinnamme pahinta mahdollista ihmistenvälisyyttä? Kritiikki on (vahingossa?) vaihtunut halventavaan kiusaan.[1] Näemme lavalla (karnevalistisia?) ivallisia karikatyyrejä, jotka lausuvat virallisista asiakirjoista poimittuja repliikkejä. Tässä Eduskunta III tuntuu kelluvan iltapäivälehdistön diskurssissa. Aseena kiusa, puolustettavana ei mitään. Kun tarpeeksi sättii toisia, pienenee potentiaali saada pilkkaa omaan nilkkaan. Tai näin ainakin lyhyellä aikavälillä…

Porvarisvalta pyrkii erottamaan jyvät akanoista ja ylläpitämään yhteiskunnallisia hierarkioita väsymättömällä yksilöllistävällä pilkalla. Kunpa löytäisimme vastarintamme taktiikoiksi jotain rakkaudellisempaa.

Toinen esille nouseva yksilöllistävä toimintatapa on tivaavien toimittajien marssittaminen lavalle. Toimittajat uskaltavat esittää kivuliaita kysymyksiä. Hienoa! Mutta miksi meidän täytyy olla todistamassa tätä? Toimittajien kysymyksiin ei kuitenkaan tule vastauksia. Jäljelle jää vain rohkeiden tekijöiden ja vähemmän rohkeiden näkijöiden välinen suhde, joka ei innosta yhteiseen.

Toimittajien henkilöiden nouseminen journalismin keskiöön peittämään asian poissaolon jättämää aukkoa on nykyistä valtajournalismia keskeisellä tavalla määrittävä trendi. Tässäkään tapauksessa yksilön korostaminen ei kuitenkaan lisää yksilöiden autonomiaa vaan vähentää sitä. Sankaritoimittaja taistelee pelkoa vastaan yksilönä, mikä on pois kollektiivisten pelon ylittämisen käytäntöjen etsimisen projektista. Rohjetkaa tekin, niin menestytte! (Olenko kuullut tämän käskyn joskus aiemminkin?)

Kolmas yksilöllistävä ele Eduskunta III:ssa on näyttelijöiden esittäytyminen esityksen lomassa – kuin poliisille esitettävä tunnustus. Minä olen se ja se ja näyttelen tätä ja tätä. Aikamme esitystaiteelle tyypillinen ele, joka tuntuu kaikista hyvistä aikeista huolimatta vain alleviivaavan ihmisen yhdenlaisuutta ja yksinäisyyttä. Ihminen ei enää ole moni ja monenlainen, ei moniaalle kytkeytyvä ja moneen mahdollinen, vaan yksi ja sama porvarillinen subjekti, jota voi jäljittää, kurittaa ja alistaa, mutta joka ei kykene itsensä ylittämiseen eikä yhteiseen. Ehkä esittelyllä haetaan läpinäkyvyyttä ja rehellisyyttä kontrastiksi virkamieskoneiston anonymiteettiin? Tai sitten motiivina on kytkeytyminen vieraannuttamisen traditioon? Katsojana en kuitenkaan koe esittelyjen hetkellä, että vallitsevasta tarinasta (kapitalismin deterministisyydestä) voi hypätä pois. Välttämättömyydestä irtautumisen mahdollisuuden sijaan tunnen oloni yksinäiseksi. Jos sinä ilmoittaudut olevasi se, joka olet nyt (ja joka olet aina ollut ja tulet aina olemaan eli se joka sinun nimesi on), me emme maailmaa muuta. Me toistelemme omia nimiämme ja poliitikkojemme nimiä ja lankeamme porvarillisen ihmiskuvitelman autiomaahan.

Neljäntenä yksilöllisiä voimanponnistuksia – kollektiivisten organisoitumisen sijaan – alleviivaavana näyttämöllisenä eleenä minulle näyttäytyy ohjaajan persoonan ottaminen osaksi esityksen henkilögalleriaa.

21638068482_81986c4835_k

Kuvaaja: Ilkka Saastamoinen

Eduskunta III tuntuu ehdottavan, että meidän on keskityttävä kritisoimaan yhteiskunnallisia epäkohtia – osoitettava vääriksi taantumuksellisten voimien esittämät aloitteet.[2] Esitys ei kuitenkaan etsi epäkohtia ja taantumuksellisia aloitteita työstä tai arkipäiväisistä käytännöistä vaan näitä hallinnoimaan pyrkivästä instituutiosta. Emmekö ymmärtäisi elämämme mahdollisuuksia ja voimaa paremmin ilman eduskuntaa? Miksi annamme taantumuksellisten voimien määrittää ajatteluamme ja elämäämme?

Olen voinut teatterissa hyvin, kun olen kokenut esityksen kanssa toimintamahdollisuuksien runsauden, syvyyden ja välittömän läsnäolon. Eduskunta III:n äärellä mahdolliselta näyttävät äänestäminen, edustaminen ja yksilöllinen itsen ylitys. Tärkeinä olen pitänyt myös sellaisia esitystaiteellisia hetkiä, joina olen kokenut elämän voivan olla jotain muuta kuin raskasta, syyllistä, velallista ja alamaista. Eduskunta III:n äärellä koen kuitenkin, että vain poliitikot tekevät todellisia päätöksiä ja hierarkiat ovat välttämättömiä. Silti myös poliitikot vain yrittävät selvitä mitääntarkoittamattomista väittelyistä voittajina, kommentoivat valehdellen asioita, joihin heillä ei ole mitään kosketusta. Näkymä on epätoivoinen – onko tässä onnemme onnettomuudessa: Eduskunta III näyttää eduskunnan hirviömäisen tyhjyyden?

Tämän vuoden Teatterikesässä liikuttiin myös elävässä elämässä. Transformations – Otteita maskuliinisuuden sanakirjasta ylitti edustuksellisuuden suhteen. Myös tässä esityksessä kommentoitiin poliitikkojen puheita, mutta näkökulmaa ei suunnattu eduskuntatalon rappusilta eikä eduskuntaa kohden. Objektiivisten totuuksien metsästämisen sijaan esitys fokusoi subjektiivisiin kokemuksiin, joista piirtyi kirkas kuva: vanhat instituutiot eivät enää toimi. Emme ole miehiä ja naisia.

Transformations-esitystä määritti rentoutuminen. Siinä missä Eduskunta III:ssa pinnistäen lypsettiin vastauksia, joiden saamista ei edes odotettu, Transformationsissa rentouduttiin hahmottelemaan kysymyksiä, jotka kumpuavat meidän elämästämme. Yksi esiintyjistä muistelee ahdistavasta sukupuolisuudesta vapautumisen olleen nimenomaan rentoutumista – ahdistavasta normatiivisuudesta irtipäästämistä. Erikoisuudentavoittelu näyttäytyy yhtäkkiä tarkoituksellisen harhaanjohtavana käsitteenä. Normiahan sitä tavoitellaan, erikoisuus, oma erikoislaatuisuus, henkilökohtainen ja kollektiivinen autonomia, omaehtoisuus, käsitys ympäröivästä todellisuudesta ja toimintakyky saavutetaan rentoutumalla.

theater-transformations-maru-hietala-maru_pun_highres-1024px-wide

Kuvaaja: Teemu Mäki

Esitys muistuttaa sekulaaria hartaustilaisuutta – samaan tapaan kuin myös Teatterikesässä nähty Hipsterit. Hartauden lähteenä ja kohteena on elämämme, ei eduskunta tai muu ”meitä ylempi”. Näyttelijöiden ei tarvitse toistaa tyhjää puhuvan pienen eliitin valheita ja kliseitä. Harvoin teatterissa tulee kokemus, että esiintyjiltä on kysytty, haluavatko kohtauksessa esiintyvät henkilöt olla läsnä kyseessä olevassa kohtauksessa. Transformations-esityksessä tämä kokemus oli läsnä. Ihmisillä on väliä enemmän kuin ideoilla. Lavalla ei edustavia poliitikkoja, ei edes näyttelijöitä, vaan elämä ja sen koetteleminen.

Transformations-esityksessä sanotaan:

”Jos käy hyvin, transihmisistä tulee rohkaiseva esimerkki siitä, että jokainen ihminen on vapaa tekemään itsestään sellaisen kuin haluaa. Kenenkään ei tarvitse tyytyä siihen millainen hän on. Kenenkään ei tarvitse stressaantuneena etsiä kuvitteellista, autenttista minuuttaan, ellei halua. Ihminen saa luoda itse itsensä.”[3]

Rohkaisua muistaa ja yhdessä kokea, että meidän halumme on poliitikkojen päätöksiä keskeisempää, että elämä rakentuu meidän arjessamme ja vastarinnassamme? Kyllä kiitos!

Teksti: Lasse Poser


[1] Mieluummin: “Olen nähnyt vaivaa jotten asettaisi naurunalaiseksi, surkuttelisi tai tuntisi vastenmielisyyttä ihmisten tekoja kohtaan vaan sen sijaan ymmärtäisin niitä.”
Baruch Spinoza (http://kumu.info/podemos-ja-halu-tulla-hallituksi/)

[2] ”Kuten Peter Sloterdijk sanoo Kyynisen järjen kritiikissä (ei suom., 1983), yhteiskunnallinen vastarinta kapitalismille, sovinismille, heterofasismille ja rasismille on valitettavasti kuitenkin tuhlannut voimiaan vain osoittaakseen vääriksi vastustajiensa argumentit – joita vastustajat jatkuvasti päivittävät pitäen kriitikkonsa näin kiireisinä. Samalla resistanssin performoimisesta (näyttävät kulkueet, tuliset vastapuheet) on tehty itseisarvo.”
Usva Vinttilä, 19. tammikuuta, Klo 21.01, Hotelli Tornin kattobaari. Esitys-lehti 1/2016, s. 39.

[3] http://www.teemumaki.com/theater-transformations-suomeksi.html