raha1

Felix Martin, rahan historian tutkija, on kirjoittanut upean kirjan (Money: The Unauthorized Biography – From Coinage to Cryptocurrencies), jossa hän puhuu amerikkalaisen tutkimusmatkailijan ja antropologin William H. Furnessin viime vuosisadan alkupuolella tutkiman Tyynenmeren Jap-saarelaisten yhteisön tavoista ja käytännöistä ja niiden olennaisesta merkityksestä John Maynard Keynesin ja jopa Milton Friedmanin ajattelulle. Tällä saarelaisten yhteisöllä, jota ei oltu koskaan kolonisoitu huolimatta brittien ja lähetyssaarnaajien lukuisista yrityksistä – joissa yrittäjät kuolivat – oli käytössään vain kolme perushyödykettä: kalaa, kookosta ja merikurkkua. Kyse on taloustieteelle klassisesta yhteisöstä vaihtoa koskevien olettamusten pohdiskelemiseksi: pieni ihmisjoukko, joka vaihtaa keskenään vain kolmea tavaraa.

Furness kuitenkin havaitsi, että Jap-saarelaisilla oli äärimmäisen sofistikoitu rahajärjestelmä, joka perustui rahaan nimeltä fei ja joka antoi vaihtotoimille yhteisöllisen suhteen. Feit ovat valtavia kivipyöriä, joiden keskellä on reikä – nykyään niitä on esillä muun muassa British Museumissa – ja ne toimivat symboleina vaihtotoimille, jotka tämä yhteinen mittayksikkö sitoo yhteen.

Tämä maksimaalisen aineellinen raha oli itse asiassa maksimaalisen aineetonta, kokonaan immateriaalista: se ei liikkunut, vaan se toimi kirjanpidollisena todisteena saarella tapahtuville vaihtotoimille. Siksi perhe saattoi säilyttää asemansa saaren rikkaimpana, vaikka sen kaikki feit olisivat uponneet kuljetuksen aikana mereen.  Materiaalisesti perheellä ei ollut yhtäkään feitä, mutta muisto säilyi, tietoisuus siitä, että he ovat rikkaita, koska he ovat haalineet niin monta, vaikkakin lopullisesti kadonnutta feitä.

”Jos Japien feit eivät olleet vaihdon väline, niin mitä ne sitten olivat? Ja ennen muuta, mikä muu kuin fei voisi olla Japien rahayksikkö? Vastaus kumpaankin kysymykseen on huomattavan yksinkertainen. Japien raha ei ollut fei, vaan niiden taustalla oleva luoton ja kompensaation järjestelmä, jota feit auttoivat jäljittämäään. Feit olivat vain symbolisia rahoja, joiden avulla pidettiin kirjaa.” (F. Martin, s. 18.)

Hieman yleisemmin rahat ja valuutat ovat symbolisia objekteja, esineitä,  jotka ovat hyödyllisiä luottojärjestelmän dokumentoinnissa ja sopimusosapuolien välisen kompensaatiosuhteen loppuun viemisessä. ”Raha – kirjoittaa Martin – on laskujen ja niiden kompensaation järjestelmä, jota rahayksikkö edustaa (s. 19).” Myös modernit setelirahat eivät ilmiselvästi ole mitään muuta kuin symbolisia objekteja. ”Suurimmalla osalla kansallisesta rahastamme (noin 90 % Yhdysvalloissa ja 97 % Britanniassa) ei ole minkäänlaista aineellista olomuotoa.[2] Se muodostuu pelkästään pankkitiliemme saldoista. Lähes kaikissa nykyisissä maksusuorituksissa ainoa käsin kosketeltava apparaatti rakentuu muovikortista ja näppäimistöstä.” (Ibidem.) Ja todennäköisesti, kiitos iPhonen, pian emme tarvitse edes muovikorttia.

On siis tärkeä erottaa toisistaan raha ja rahayksiköt (moneta ja denaro, monnaie ja argent), kun rahayksiköt (ja valuutat) ovat symbolisia esineitä jostakin paljon syvemmästä, tuosta luoton ja kompensaation järjestelmästä, joka raha on olemukseltaan. Maria Grazia Turri on kirjoittanut rahojen ja rahan erottamisesta/erosta erityisen oivaltavasti kirjassaan La distinzione fra moneta e denaro. Ontologia sociale ed economica, Carocci, Roma, 2009[3]: ”Erityinen raha on yksi rahan muodoista ja samalla raha on erityisten rahojen idealisoitu muoto. Raha toimii olematta mikään fyysinen asia ja ilman minkäänlaista muuta suoraa sidosta materiaan kuin symbolinen; näin se korostaa sitä tosiasiaa, että rahalla on ideaalinen luonto. Erityisellä rahayksiköllä, monetaarisena merkkinä, on merkitsijän puoli sen kautta, että se osoittaa laskennallista ykseyttä, toimii mittaamisen, maksamisen ja vaihdon välineenä ja merkityn puoli, joka on raha viittauksena tavaran tai mahdollisen hyödykkeen vastikearvon puhtaaseen käsitteeseen.” (M. G. Turri, s. 29.)

Toisaalta ei ole syytä aliarvioida historiaa, joka näillä luottoja ja kompensaatiota ”jäljittämään auttavilla symbolisilla esineillä” on. Jos, kapitalismin historian tietyssä vaiheessa, kultaa pidettiin rahayksikkönä par excellence, johtui se kullan kyvystä ”jäljittää” kultaan viittaavien setelien välityksellä suoritettuja tavaroiden vaihtoja. Gold standard takasi tavaroiden vaihdon yhteismitallisuuden ilman määrällistä yhteyttä vaihdettujen tavaroiden arvon ja kultarahan välillä. Rahaksi muutettu kulta oli symbolinen esine kapitalismin merkantiilisessa vaiheessa, jossa tavarat vaihtuivat sekä kansakuntien sisällä, että ennen kaikkea niiden kesken niihin sisältyneen työn määrän mukaan. Mutta tiedämme 1800-luvun kriiseistä sen, kuinka vähän kultaa oli kierrossa, jotta se olisi voinut vastata paperirahaa tai erilaisia osakkeita hallussaan pitävien ”kilisevän käteisen” tarpeeseen.

Rahan luonto, näin meille sanoo Felix Martin, on aina ollut aineeton, mutta samanaikaisesti ihmisyhteisö on valinnut materiaalisia esineitä, rahoja, edustamaan symbolisesti tätä rahaa itseään. Aineellisen hyödykkeen valinnan prosessi – vuohista kotiloihin ja burmalaiseen suolaan, kultaan ja hopeaan – rahan symboliseksi edustajaksi on merkinnyt samanaikaisesti sen sulkemista ulos tavaroiden maailmasta. Burman suolasta, jotta se olisi toiminut rahana, oli tehtävä syömäkelvotonta, samalla tavoin kuin kulta, kerran valittuna ”tavaroiden tavaraksi” lakkasi olemasta karkea tavara (markkinoilla ei koskaan maksettu sormuksella tai korvakorulla). Hieman kuten René Girardin teoriassa, jonka hän esittää kirjassaan Väkivalta ja pyhä, rahaksi valittu tavara käy läpi rituaaliuhrauksen, siis tullakseen valituksi, se on suljettava ulos, sen on kiellettävä luontonsa tavarana. Kahdesta yksi: joko olet tavara tai raha.

raha3

Martinin kirjaa seuraten se, ”mitä kapitalismi ei ole ymmärtänyt”, ja lisäisin, mitä myös suuri osa sen kriitikoista ei ole ymmärtänyt, on, että nämä aineelliset tavarat eivät koskaan ole olleet todella rahaa, vaan historiallisesti erilaisten ihmisyhteisöjen valitsemia/uhraamia rahasymboleita, joiden tehtävä on toimia alla olevan hyödykkeiden ja palvelusten laskennallisen vaihdon järjestelmän edustajina/esittäjinä. Tässä vaiheessa on syytä kysyä, miksi ihmeessä viime vuosisadalla myös tavara-raha on menettänyt tavaraluonteensa, muuttunut aineettomaksi. ”Olisi todella röyhkeää rahateoreetikolta yrittää väittää, että pari mikrosirua ja Wi-Fi yhteys ovat tavara vaihtoa varten” (F. Martin, op cit.). Miksi siis nykyään myös raha symbolisena esineenä on aineeton?

Niin paradoksaaliselta kuin se voikin näyttää, vastaus löytyy Marxin rahaa koskevasta teoriasta, sieltä, missä hän analysoi pääoman ja työvoiman välistä vaihtoa. Itse asiassa tässä vaihdossa, joka on niin keskeinen Marxin teorialle, raha on aineeton siinä mielessä, että se luodaan ex nihilo, tyhjästä. Nimenomaan Marxille, ja suoraan päin naamaa kaikille niille ortodoksimarxisteille, jotka kulkevat hokien, että raha on tavaroiden ”yleinen ekvivalentti”, ”yleinen vastike”, siis tavara, jonka tehtävänä on ilmaista hinnan välityksellä tavaraan sisältyvän abstraktin työn määrää. Mutta tämä ei ole ollut koskaan totta, koska Marxille raha on arvon muoto, josta yleisenä vastikkeena toimiminen on vain yksi tehtävä (muiden joukossa).

Rahan toimimista aineettomana maksamisen välineenä täsmentävät työvoiman hankkimisen edellytykset ja tilanne. Työvoimalle maksetaan sen töihin panemisen jälkeen, ja tässä mielessä työläinen antaa kapitalistille luottoa viikon tai kuukauden. Mutta hänelle maksetaan ennen kuin tuotettu tavara on myyty. Tässä mielessä kapitalistin on varmasti ennakoitava vaihteleva pääoma, siis palkka. Mutta juuri senhetkinen tai tuleva työ muodostaa palkan perustan tai varannon, sen jota ei vielä ole ja jolla työläisen edeltävä työ tullaan maksamaan. Toisin sanoin raha, joka maksuvälineenä suoritetaan työvoimalle palkkana, on luotu ex nihilo koska, hetkellä jona se viedään kaksinkertaisen kirjanpidon mukaisesti taseeseen, se ei ole vielä tavara, vaan se muuttuu tavaraksi kiitos tuotantoprosessiin töihin pannun työvoiman elävän työn. Kyse on ”tulevan tuotannon kupongista”, sillä tavoin, että kun se kuun lopussa maksetaan työläiselle, on juuri työläinen itse sillä välin luonut tuon palkan perustan tai varannon (tuon palkka-tavaran), jota ei vielä sopimuksen solmimisen hetkellä ollut. Tämä tapahtuu nimenomaan koska, kuten Adam Smith oli aavistanut jo ennen Marxia, pääoman ja työn välisessä vaihdossa se, mitä kapitalisti hankkii, siis työvoima, on hyvin erityisluontoinen tavara, joka työssään tuottaa suuremman arvon kuin se, mikä sisältyy siihen palkka-tavaraan, jolla se on hankittu. Kun sitten tämä tyhjästä, ex nihilo luotu rahamäärä päätyy työläisen käsiin, se ottaa tehtävän toimia tavaroiden yleisenä vastikkeena, nimenomaan (palkka) tavaroiden, joita työläinen hankkii itsensä uusintamiseen. Täällä, siis tavaroiden kierron piirissä, rahan toimiminen yleisenä ekvivalenttina, siis kulta Marxilla, antaa kyllä mahdollisuuden mitata keskenään vaihtuvia tavaroita, kunhan nämä vaihdot tapahtuvat tavaroihin sisältyvän abstraktin työn suhteellisen määrän perustalta. Tämä ei poista (päinvastoin!) sitä, että työn ja pääoman vaihdossa raha luodaan ex nihilo, se on siis aineetonta rahaa, joka muuttuu aineelliseksi tavaraksi, tuoksi symboliseksi esineeksi, joka jo Marxin aikaan edusti tätä pääoman ja työn välistä vaihtoa määrittävien laskennallisten tai kirjanpidollisten suhteiden ainesta.

Perustellusti voidaan esittää väite, että 1900-luvulta lähtien, teollistumisen edetessä ja palkkatyöläistymisen yleistyessä, rahan aineeton ulottuvuus, sen toimiminen rahana, joka on luotu ex nihilo, on ajanut rahan esineellisen ulottuvuuden edelle. Symbolinen rahaesine, kulta, on muuttunut lopulta aineettomaksi rahaksi, symboliksi kapitalistiselle taloudelle, jossa palkkatyöstä on tullut niin keskeistä pääoman kasautumisen jatkuvuudelle, että kierron piirin esteet eivät saa sitä haitata, siis mahdollisuus rahan säästämiseen kriisin ja paniikin aikana tapahtuvaa kilisevän rahan kysyntää varten. Viimeisenkin viittauksen kultaan vieminen, mikä tapahtui elokuussa 1971, oli loppunäytös pitkälle historialliselle prosessille, jossa palkkatyön voima, sen yhteiskunnallinen laajeneminen, ajaa kaiken muun tavaroiden vaihdon edelle. Tuosta päivämäärästä lähtien, kun rahan kullaksi kääntyminen loppuu, esine-raha on lopullisesti dematerialisoitu ja muutettu luottamusrahaksi (dollari, yen, euro, jne.), jonka tehtävä on, tästä lähin, edustaa symbolisesti ja hallita poliittisesti pääoman ja työn välistä aineetonta vaihtoa, työn täydellistä palkkatyöläistymistä. Se, että myös luottamusraha menettää jatkuvasti asemaansa suhteessa kirjoitusrahaan (siis pankkirahaan), siinä määrin, että se on vain minimaalinen osa kirjoitusrahan määrästä, ei tee muuta kuin vahvistaa yhtäältä sen aineettomuutta ja toisaalta tuotannon piirissä luodun rahan ja lisäarvon rahaksi muuttumiseen sidoksissa olevien ongelmien välisen ristiriidan pysyvyyttä.

Teksti: Christian Marazzi
Käännös: Jussi Vähämäki