blake

Niin sanottuja yhteiskunnallisia elokuvia vaivaa valitettavan usein paatoksellinen kurjuudessa piehtarointi ja tirkistelevä karun elämän mässäily. Näiden tarinoiden köyhät ovat yleensä joko toisiaan kännissä pahoinpiteleviä ongelmakimppuja tai sitten romantisoituja pahan maailman uhreja, jotka kykenemättä toimimaan itse odottavat sankarillisten hyväntekijöiden apua. Edellisten kohdalla voidaan tuntea huvittunutta etäisyyttä tai huojennusta siitä, etteivät omat asiat ole yhtä huonosti, jälkimmäisten puolesta pyritään ”ottamaan kantaa” ja vaaditaan ”päättäjiä” tai muita valistuneita kansalaisia ”tekemään asioille jotain”.

Ken Loachin ohjaama I, Daniel Blake (2016) onnistuu nähdäkseni väistämään nämä kantaaottavien elokuvien sudenkuopat. Elokuvan päähenkilöt Daniel ja Katie eivät ole karikatyyrejä rappiollisesta alaluokasta tai messiashahmojen urotekojen kohteita, vaan arkisuudessaan hyvin samaistuttavia henkilöitä, joiden vaiheita kuvataan suuremmin dramatisoimatta. Elokuvan konfliktia ei ulkoisteta “rosoisesti” kuvattuihin lähiöihin tai eksotisoituihin kolmannen maailman slummeihin. Se mitä tapahtuu Danielille voi tapahtua myös meille tai läheisillemme, ellei ole jo tapahtunut.

Daniel Blake seuraa kahden päähenkilönsä kamppailua kyykyttävää sosiaaliturvajärjestelmää ja köyhyyttä vastaan. Daniel on sairastumisen takia palkkatyöt ainakin väliaikaisesti lopettanut puuseppä, joka sairauspäivärahaa hakiessa törmää tukijärjestelmän mielivaltaan. Viranomaiset eivät hyväksy Danielin työkyvyttömyyttä ja pakottavat hänet hakemaan sairauspäivärahan sijasta työnhakijan tukea (Jobseeker’s Allowance). Tämä edellyttää osallistumista työllistymistoimenpiteisiin, joten Daniel joutuu lääkärin määräyksen vastaisesti hakemaan töitä ja käymään työllistymiskurssilla, jotta tuen maksamista ei katkaistaisi. Tarinan edetessä Daniel ystävystyy Katien, työvoimatoimistossa tapaamansa yksinhuoltajan kanssa, joka on hänkin ajautunut viranomaisten hampaisiin. Katie on juuri muuttanut kahden lapsensa kanssa paikkakunnalle ja haluaisi aloittaa opinnot uudelleen, mutta köyhyys ja sen tuoma stressi ja nälkä tekevät opiskeluun keskittymisen vaikeaksi.

Loach havainnollistaa Danielin ja Katien keskinäisen avunannon sekä Danielin naapuruussuhteen kautta työväenluokkaisia hoivan verkostoja. Elokuva asettaa vastakkain työväen vertaistuen ja ihmisten elämää sorkkivan sosiaaliturvajärjestelmän nöyryyttävyyden. Työväen keskinäinen tuki on tekijä, jonka ansiosta paitsi selvitään arjesta, saadaan myös voimia vastustaa kiristävää viranomaiskoneistoa.

Vaikka suomalainen sosiaaliturva on nykyiselläänkin pullollaan kiristämistä ja nöyryyttämistä, on muutos huonompaan mahdollinen. Daniel Blakessa tehtävä brittiläisen työttömyysturvan läpivalaisu näyttää kouriintuntuvasti mihin myös täällä ollaan matkalla, mikäli työttömyysturvan uudistamista vastikkeellisemmaksi ja muita hyökkäyksiä työväkeä vastaan ei onnistuta pysäyttämään.  

Vaikeuksista huolimatta elokuvan henkilöiden elämä ei ole pelkkää hampaiden kiristelyä, vaan mukaan mahtuu myös onnellisia hetkiä, arjen pieniä voittoja. Henkilöt ovat enemmän kuin ongelmansa. Katsojan myötäeläminen hahmojen ilossa tuottaakin kenties lopulta voimakkaampia vaikutuksia kuin tarinan traagisuuden aiheuttama suuttumus. Elämässä on paljon hyvää, jota on syytä sekä arvostaa ja hoivata että suojella viranomaiskoneiston aggressiolta.

Elokuvan yhtenä tarkoituksena lienee näyttää, kuinka ajautuminen köyhyyteen ja virkailijoiden pompoteltavaksi on mahdollista kaikille, jotka joutuvat elääkseen myymään työvoimaansa pääoman palvelukseen. Massairtisanomisten aikakaudella ja (työ)elämän yleisen epävarmuuden kasvaessa työttömyyden aiheuttama köyhyys koskettaa vähintään horisontissa siintävänä huolena myös vakituisessa palkkatyösuhteessa olevia. Daniel on pitkän työuran tehnyt ”kunnon kansalainen”, tekee kaiken suurin piirtein niin kuin kuuluu ja hakee töitä kun käsketään, muttei silti onnistu välttymään taloudelliselta ahdingolta. Samanlaisia esimerkkejä tuodaan usein esiin, kun argumentoidaan työttömyysturvan tiukennuksia vastaan: työttömät eivät ole laiskoja, työttömyys ei johdu työhaluttomuudesta, aktivointi ei auta, koska avoimia työpaikkoja on huomattavasti vähemmän kuin työnhakijoita ja niin edelleen.

Loach alleviivaakin häiritsevän voimakkaasti, että Daniel ei ole pinnari tai työn vieroksuja, ja tästäkin syystä ansaitsisi kunnioittavaa kohtelua viranomaisilta. On kuitenkin kyseenalaista, missä määrin sosiaaliturvan kiristävyyttä voidaan vastustaa vetoamalla työnhakijan hyveellisyyteen, siis hakemalla kunnioitusta järjestelmältä, joka perustuu suurilta osin nöyryyttämiseen ja työhön pakottamiseen. Eikö ennemminkin olisi pyrittävä eroon kuuliaisen ja kaikkensa työllistymisen eteen tekevän työttömän normista, luopua imperatiivista osoittaa ahkeruutta hyväksynnän saamiseksi? Tunnollisuuden ja työhalukkuuden todistelu on tuskin tuonut montakaan voittoa työväen taistelujen historiassa. Danielia innostavampi vastarinnan hahmo onkin kenties hänen naapurinsa, joka yrittää harmaan talouden pikkubisneksen turvin pyristellä irti uuvuttavan palkkatyön rytmistä.

Daniel Blake herätti ilmestyessään laajalti keskustelua Britanniassa. Elokuvan avulla on kampanjoitu sosiaaliturvan leikkauksia ja työttömiä rankaisevaa politiikkaa vastaan. Elokuvan aikaansaama kohu onkin onnistunut luomaan painetta muuttaa työttömyysturvan räikeimpiä ongelmakohtia. Daniel on kerännyt myös puoluepoliittista kiinnostusta. Jeremy Corbyn on kehottanut sekä puoluetovereitaan että konservatiivipuolueen Theresa Mayta katsomaan elokuvan, ilmeisesti jotta nämä saisivat paremman käsityksen olosuhteista, joissa työttömät elävät. Onko ongelmana kuitenkaan tietämättömyys köyhien ahdingosta? Eikö työttömyysturvan tiukentamisen ja työttömien aktivoimisen yksi täysin julkilausuttu tarkoitus ole juuri hankaloittaa ihmisten elämää, jotta nämä olisivat suostuvaisempia mataliin palkkoihin ja huonompiin työehtoihin? Tukien saamiseen liittyvät vaikeudet ovat niin Britanniassa kuin Suomessa täysin tarkoituksellisen ja määrätietoisen poliittisen työn tulos. Ehkä May voisi siis Daniel Blakeen tutustuttuaan tyytyväisenä todeta, että järjestelmä toimii tehokkaasti ja juuri niin kuin pitää.

Syytä kurjistavaan työttömyyspolitiikkaan ei siis kannata etsiä poliitikkojen tietämättömyydestä tai edes heidän pahantahtoisuudestaan. Tuskin mistään muusta ihmisryhmästä kannetaan julkisuudessa ja vaalipuheissa yhtä väsymättömästi huolta kuin työttömistä. Sosiaaliturvan ja yleisemmin julkisten palvelujen heikennyksiä tehdäänkin aina naama mutrussa ja vakuutellaan niiden olevan kipeitä päätöksiä. Leikkauksia perustellaan sillä ettei ole muita vaihtoehtoja, epäilemättä usein myös omiin selityksiin vilpittömästi uskoen. Näitä kateissa olevia vaihtoehtoja alkaa kuitenkin yleensä löytyä, kun työväen vastarinta pakottaa sellaisia etsimään. Leikkauksissa ei ole siten ainakaan pelkästään kyse poliitikkojen ilkeydestä tai typeryydestä, vaan työväen järjestäytymisen heikkoudesta. Emme siis niinkään tarvitse lisää poliitikkojen huomiota tai sääliä, vaan pikemminkin uusia tapoja hahmottaa keinoja, joilla voitaisiin käydä hyökkäykseen kurjistavaa sosiaalipolitiikkaa vastaan ja “kannustaa” vastikkeellistamista ajavat tahot perääntymään.

Ihmiset kohtaavat työvoimaviranomaiset yleensä yksin, ilman vertaistensa tukea tai poliittisten instituutioiden painostusvoimaa. Daniel Blaken ansio piilee siinä, että se tarjoaa jonkinlaisen alustan tai työkalun, jonka avulla voidaan tuottaa jaettua kokemusta kahnauksista, joita sosiaaliturvan tukiviidakossa käydään. Elokuvan kautta on siis mahdollista murtaa eristäytyneisyyttä ja kartoittaa yhteisiä vastarinnan alueita, nähdä oma erilliseltä tuntuva tilanne osana yleisempää kamppailua ja löytää kaltaisuuksia muista. Elokuvaa katsoessa ja vielä salista poistuessakin we are all Daniel Blake, elokuvan kylkeen muotoillun iskulauseen mukaisesti. Tätä yhteisen tilan tuottamista tukevat myös elokuvan ohessa kerätyt ja sen Facebook-sivuilla julkaistut kokemukset työvoimatoimistoissa kohdatuista hankaluuksista.

Daniel Blake ei lupaa parempaa tulevaisuutta, vaan jättää asioiden muuttamisen katsojan tehtäväksi. Mistään ei ilmesty ”heikommassa asemassa olevia” puolustavaa vasemmistopoliitikkoa, joka valkean ratsunsa selästä kykenisi pelastamaan Danielin ja ajamaan kyttäävät viranomaiset matkoihinsa. Daniel ja Katie tapaavat, kun he järjestävät selkkauksen työvoimatoimistossa, eli eivät suostu hyväksymään työkkärin ohjeistuksia ja nousevat puolustamaan itseään ja toisiaan. Sekä elokuvaa että sen päähenkilöitä kannatteleva ystävyys saa siis alkunsa työvoimatoimistoon sijoittuvasta konfliktista. Tämä lienee yksi seikoista, joka Danielilta ja Katielta voidaan ottaa opiksi. Paremman elämän mahdollisuus syntyy vastarinnan sisällä, kamppailusta ja toveruudesta.

J.K.