Tuottavuuden paradoksi

Tuottavuuden paikoillaan junnaaminen on todellinen päänvaiva. Siis se, että tuottavuus ei kasva huolimatta lukemattomista teknisistä innovaatioista, jotka jo vuosia ovat kyllästäneet talouksiamme. PC:n nopeasta yleistymisestä 1980-luvulta lähtien aina nykyiseen tuotannon, jakelun ja kommunikaation digitalisointiin ei elämäntiloissamme ole paikkaa, jota uudet informaatioteknologiat eivät jollain tavoin koskettaisi. Jo vuonna 1987 talousnobelisti Robert Solow esitti kysymyksen, joka on yhä edelleen tärkeä: ”Miksi tietokoneita näkyy kaikkialla muualla paitsi tuottavuustilastoissa?”

Hiljattain eräs toinen taloustieteilijä, Robert Gordon, väitti, että tuottavuuden romahdus paljon juhlitun informaatiovallankumouksen aikakaudella on oire, vaikka yhtä kaikki paradoksaalinen, ei suinkaan innovaatioista, vaan paljon loogisemmin teknologisesta stagnaatiosta. Todelliset aikakauden edistysaskeleet ovat Gordonin mukaan olleet muunlaisia: juokseva vesi, sähkön käyttöönotto, polttomoottori, reaktiomoottori ja hissit: ne kaikki ovat muuttaneet kaupunkikuvaamme. Näiden rinnalla instant messagingin ja videopelien vaikutukset tuottavuuteen ja elämänlaatuumme ovat naurettavia.

Toinen tapa ymmärtää tätä tuottavuuden stagnaatiota on lähteä tuottavuuden itsensä määritelmästä. Tuottavuus on tulos niin sanotun outputin, bruttokansantuotteen ja sen tuottamiseen välttämättömien työtuntien (input) suhteesta. Todellinen ongelma on BKT:n laskentatavassa, varsinkin kun on selvä, että digitalisaation prosessit hävittävät näkyvistä koko joukon aktiviteetteja, joita teemme yhä edelleen, mutta jotka eivät kuitenkaan jätä minkäänlaisia rahallisia jälkiä. Kasvavan määrän aktiviteetteja, jotka aiemmin teki palkattu työntekijä, teemme nykyään itse ilmaiseksi tietokoneillamme ja älypuhelimillamme. Aiemmin palkatut työtehtävät, kuten laskujen maksu pankissa, junalippujen osto ja lentomatkojen varaukset, pyritään nykyään ulkoistamaan meidän omille harteillemme. Ja tästä on selvä lopputulos: kuuluisa BKT, johon lasketaan vain palkatut tehtävät, ei kasva kuten pitäisi ja syynä on ilmaisen työn alueen kasvu. Tämän seurauksena ei myöskään tuottavuus, tilastollisesta näkökulmasta, kasva.

Puhumattakaan kaikista niistä aktiviteeteista, jotka, tietoisesti tai ei, muodostavat perustan henkilökohtaisten tietojen tuotannolle, niille tiedoille, joita, tallennettuna kuuluisiin big data -järjestelmiin, tullaan myöhemmin käyttämään älykkäiden koneiden, robottien tuottamiseen, koneiden, jotka pikkuhiljaa ottavat hoitaakseen meidän työmme.

Kummassakin kyse on yhä työstä, mutta ilmaisesta työstä, joka sellaisena katoaa BKT- ja tuottavuustilastoista. Ja on hyvä pitää se mielessä, kun esimerkiksi lasketaan rahallisen minimipalkan määrää ja samalla kuitenkin unohdetaan kaikki se työ, jota meitä vaaditaan tekemään ilman minkäänlaista taloudellista tunnustusta.

Christian Marazzi
Käännös: Jussi Vähämäki
Julkaistu alunperin tysm-sivustolla otsikolla “Il paradosso della produttività”