Vivir, gozar, bailar – Elämän ja ruumiin käytöstä

baila_final

Otra vez
Que te dejo con la mano en el aire
Otra vez
Pa’ que lo goces y lo bailes
Otra vez
– Jacob Forever, “Hasta que se seque el Malecon”

Miten suhtautua omaan elämään ja omaan ruumiiseen muuten kuin omistamissuhteen, omistusoikeuden kautta? Kysymys käytöstä, eikä pelkästään käsillä olevien objektien vaan ennen kaikkea ruumiin ja elämän käytöstä vapaasti ilman omistussuhdetta, on yksi vallankumoukselliseksi-tulemisen keskeisistä kysymyksistä. Esimerkiksi Giorgio Agamben ja Paolo Virno ovat esittäneet, että aikamme keskeisin poliittinen kysymys koskee käyttöä  suhteena itseen, toisiin ja ympäristöön ei-omistamisena.

Ajatuksella käytöstä on tietynlainen historiallinen yhteytensä ’yhteismaihin’ ja niihin liittyvään ’nautintaoikeuteen’. Oikeus käyttää, omistamatta ja viemättä oikeutta toisilta, siis tekemättä asioista privaatteja (privatus, yhteisestä käytöstä vedetty) on ’nautintaoikeutta’. Oikeutta nauttia omasta ruumiista, omasta elämästä. Kun omaa ruumista, omaa elämää käytetään eikä omisteta, kun ei vainoharhaisesti kiinnitetä huomiota itseen eikä siitä tehdä projektia, pyritä kasvattamaan ja paisuttamaan sitä kuin omaisuutta, myös ruumiin kyvyt laajenevat, lisääntyvät.

Haluaisin tarkastella käytön, nautinnan ja kyvyn lisääntymisen keskinäistä suhdetta tavalla, joka ei kenties ole täysin vakava, mutta nähdäkseni vakavuuden puute, keveys, (ei-ironinen) nauru, on yksi ruumiin kykyjen kasvattamisen keskeisimmistä tavoista.

Mitä on elämä nautintana? Mitä on ruumiin käyttö, nautinta ruumiista?

Virno heittää itseään käsittelevässä dokumenttielokuvassa, että ei ymmärrä ihmisiä jotka tanssivat teknoa, koska hänen mielestään Hegelin lukeminen tuottaa enemmän adrenaliinia, enemmän nautintoa. Olen Virnon kanssa aivan samaa mieltä teknosta, mutta nähdäkseni latinomusiikilla, erityisesti Shakiralla sekä eräillä reggaeton-artisteilla on paljon enemmän annettavaa elämän ja ruumiin käyttöä koskeville kysymyksille kuin Hegelillä.

Jostakin syystä latinalaisamerikkalaisessa populaarimusiikissa elämällä ja nautinnalla sekä ruumiin käytöllä tanssimisessa on hyvin erityinen yhteys. Verbit ”vivir”, ”gozar” ja ”bailar” liittyvät merkitykseltään usein hyvin kiinteästi yhteen. Esimerkiksi:

Voy a reír, voy a bailar
vivir mi vida la la la la
voy a reír, voy a gozar
vivir mi vida la la la la
(Marc Anthony, ”Vivir la vida”)

Verbi ’gozar’ toistuu erilaisissa lattaribiiseissä jatkuvasti. Mitä ’gozar’ sitten tarkoittaa? Real Accademia Españolan sanakirjan mukaan ’gozar’ viittaa transitiivisesti, ilman prepositiota ennen kaikkea nautinnon tai ilon tuntemiseen jonkin asian läsnäollessa, siis kun esimerkiksi tuuli ja aurinko hyväilevät ihoa hiekkarannalla: ”Gozo la vista del mar”. Toiseksi ’gozar’ voi viitata hallussa pitämiseen, mutta silloin sitä käytetään preposition ’de’ kanssa, partitiivisesti, hyötymisenä tai nautintana pikemminkin kuin omistamisena: ”Goza de buena salud.” Kolmanneksi verbi viittaa seksuaaliseen kanssakäymiseen (ja myös tällä on erityisesti kuubalaisessa reggaetonissa keskeinen asema, kts.:)

Neljänneksi verbi viittaa intransitiivisesti yhteiseen, jaettuun ilon tai nautinnon tuntemukseen: ”Gozamos con su compañia”, nautimme hänen seurastaan.

Gozar merkitsee siis elämän käyttöä, elämää nautintana eikä omistamisena. Kun ’vivir mi vida’, elämäni eläminen, merkitsee nautintaa – gozar – elämä ei ole ”omaa”, sitä ei omisteta eikä sen arvoa pyritä kasvattamaan kuin pääoman arvoa vaan siitä nautitaan, sitä käytetään. Olennaista on se mitä tapahtuu nyt, mistä nautimme nyt, ei se millä tavoin elämän laskennallinen arvo kehittyy tulevaisuudessa. Huomion siroaminen pois itsestä, omasta, omasta navasta, merkitsee samalla tosiasiassa myös ruumiin kykyjen lisääntymistä. Ei ”empowermentina”, omaisuuden kasvuna, itsen ja kenties miehisen elimen paisumisena vaan laajenemisena, hajautumisena, rentoutumisena.

’Gozar’ on kastilialainen muoto latinan verbistä ’gaudere’ ja siihen liittyvä substantiivi ’gozo’ sanasta ’gaudium’, joka merkitsee iloa, nautintaa. Baruch Spinozalle, jonka suku muuten oli peräisin Iberian niemimaalta, ’gaudium’ on ilon (’laetitia’) erityinen, kehittynyt muoto: ”Gaudium est laetitia, concomitante idea rei praeteritae, quae praeter Spem evenit” (Etiikka, III, XVI). Nautinta on iloa, johon liittyy idea menneestä asiasta, joka on tapahtunut toivomatta, toivosta huolimatta.

Nautinta on siis iloa, johon ei liity toivoa kohteen omistamisesta. Se ei ole omaisuuden paisuttamista vaan ilman omistamisen toivoa tapahtuvaa käyttöä. Siinä ei toivota toisen omistamista, kuten konventionaalisessa parisuhteessa vaan ainoastaan halutaan säilyttää jonkinlainen suhde ainutkertaisten ruumiiden välillä.

Jos oikeuden käsitteellä ylipäätään voi olla mitään merkitystä elämällemme, ensisijaisen oikeuden tulisi olla ”oikeus nautintaan”, oikeus nauttia elämästä, käyttää elämää ilman omistamista, siis nauttia elämästä kehittämättä itseään. Ius gaudii.

(Epäilen, voiko nautinnasta ylipäätään puhua oikeuden termein, mutta jos kyse on oikeudesta niin luonnonoikeudesta siinä mielessä kuin Spinoza siitä puhuu. Teoksessaan Tractatus politicus Spinoza esittää yhtälön jus = potentia, joka on rinnakkainen yhtälölle deus = natura, ja tarkoittaa, että immanenssin tasolla, siis ilman tuonpuoleista Jumalaa, oikeudella ei ole mitään merkitystä muuten kuin kykynä. Oikeus on kyky, ja sikäli täysin luovuttamaton eli sitä ei voida siirtää suvereenille eikä se voi toimia suvereenin vallan perusteena.)

*

Mitä oikeus nautintaan omasta ruumiista sitten tarkoittaa? Millaisia ovat tätä oikeutta toimeen panevat ruumiin käytännöt?

Kuten verbeillä vivir ja gozar, myös verbeillä gozar ja bailar vaikuttaa latinalaisamerikkalaisessa musiikissa olevan elimellinen yhteys.

Miksi? Onko tanssimisella kenties jonkinlainen merkitys elämästä nautinnalle?

Tanssiminen on sosiaalinen tilanne, jossa ruumista käytetään ilman ulkoista päämäärää, leikinomaisesti, useammin kuin missään muussa aikuisen toiminnalle ominaisessa sosiaalisessa tilanteessa. Siinä yhteisyyden, sosiaalisen tilanteen jakamisen tavat määrittävät suoraan ruumiin käyttöä. Samalla tavoin kuin leikissä, tanssiessa subjektiivisen ja objektiivisen rajat voidaan potentiaalisesti ylittää ja toiminnan ehtoja voidaan muuttaa jos ja kun toiset ovat “mukana leikissä”, seisovat takanasi.

Minkälaisia sitten ovat tämän kyvyn eri käyttämisen tavat? Kuten runous voidaan alistaa pääoman arvonlisäyksen välineeksi ja jopa mainossloganien luomisen tekniikaksi, voidaan tanssimisesta toki tehdä pelkkää ”tanssia tähtien kanssa”. Tanssimisesta voi tulla pelkkä “itsen ilmaisemisen” tai toisiin vaikuttamisen tapa.

Esiin nousee välittömästi kysymys, jolla nähdäkseni on myös olennainen merkitys yhteiskunnallisten liikkeiden järjestäytymisen kannalta, sillä se koskettaa kysymystä yhteisen ja singulaarisen suhteesta: miksi on helpompaa saada ihmiset tanssimaan yleisesti tunnettua hittibiisiä kuin jotain kenties esteettisesti hyvinkin merkityksellistä ja omaperäistä biisiä, jolla on keskeinen merkitys tietyssä genressä?

Kirjassaan Matière et Mémoire Henri Bergson erottaa kaksi muistin muotoa: motorinen muisti ja puhdas muisti. Motorinen muisti tarkoittaa yksilölliselle ruumiille ominaista kykyä tuottaa tiettyjä lihastoimintoja tietyn täsmällisen motorisen mallin mukaan. Motorinen oppiminen perustuu yksittäisiin yksilöllisen fysiologisen ruumiin suorituksiin, kuten oppitunteihin, joilla ruumiin kykyjä on muokattu: osaan tanssia poloneesia, salsaa, reggaetonia, valssia jne, Tai yleisemmin: ruumiilla on yksilöllisiä, erillisiä ja suljettuja kykyjä tuottaa tietynlaisia kineettisiä koreografioita sosiaalisesta tilanteesta riippumatta.

Sen sijaan ”puhdas muisti” viittaa virtuaaliseen muistiin, epämääräiseen ”menneeseen yleensä”. Bergsonille itselleen puhdas muisti on eräänlaista yksilön pyhää, lausumatonta sisäistä muistia, mutta nähdäkseni virtuaalisuutena se on pikemminkin yhteistä, jaettua, ei-yksilöllistä, persoonatonta muistia. Ruumiin suljetun yksilöllisyyden, psyyken salattujen kerrostumien sijaan kyse on ruumiissa aktivoituvista aiempien sosiaalisten tilanteiden ja niille ominaisten ei-yksilöllisten ruumiskokoonpanojen virtuaalisista muistijäljistä.

Kyse on siis siitä, minkälaisia muistijälkiä erilaiset biisit aktivoivat ruumiissa. Juuri muistot aiemmista nautinnollisista sosiaalisista tilanteista, kevyemmän elämän hetkistä, jolloin biisiä on kuunneltu, johtavat siihen, että ihmiset usein “juuttuvat” nuoruutensa musiikkiin. Ei siis esteettisen maun vanhanaikaisuus. Hittibiisin, kenties erityisesti nuoruuden nostalgisen hittibiisin soidessa ruumiin liikkeet tanssissa perustuvat ennen kaikkea muistijälkiin aiemmista kyseisen biisin tanssimisen tilanteista, bileistä, joissa sitä on aikaisemmin tanssittu. Ei niinkään ruumiin yksilöllisten ominaisuuksien tai kineettisten kykyjen soveltamiseen. Tällöin aivojen muodostama ruumiin virtuaalinen skeema laajenee, ero fysikaalisen ruumiin ja aivojen muodostaman ruumiin skeeman välillä muuttuu yhä enemmän positiiviseksi, ruumis omaksuu itseensä aiempien biletilanteiden sosiaaliset muodostelmat, ja siksi ruumiin ”kyky”, rohkeus, tietynlainen estottomuus kasvaa, myös alkoholin käytöstä riippumatta.

Juuri toistolla, tietynlaisella suhteella toiston ja eron välillä on tässä keskeinen merkitys. Kuten Jacob Forever sanoo, nauttia ja tanssia täytyy aina otra vez…

Walter Benjamin puhuu muistaakseni monessakin tekstissä siitä, miksi lapset haluavat aina vain toistaa samoja kokemuksia: kuunnella samaa biisiä, katsoa samaa elokuvaa, leikkiä samaa leikkiä. Toisin kuin aikuisella, lapsella on kyky kokea päällisin puolin sama tapahtuma uudelleen ainutkertaisena: lapselle elokuvan katsominen uudestaan ei siis ole saman katsomista, biisin kuunteleminen uudestaan ei ole saman kuulemista. Siksi lapsi voi innostua samasta biisistä uudestaan ja uudestaan (kuunnella kolmattasadatta kertaa “oppan gangnam-style”). Tämä johtuu juuri siitä, että kuten Lev Vygotski ja Donald Winnicott parhaiten ovat ymmärtäneet, lapsella ei vielä ole yksilöllisyyttä sanan modernissa porvarillisessa mielessä. Lapsen aivoissa ovat aina läsnä toiset, lapselle olennaista ei ole tietyn representaation yksilöllinen kokeminen tai aistiminen vaan itse tilanne, jossa toiset ovat läsnä hänen aivoissaan, ja siksi esimerkiksi saman sadun lukeminen uudestaan ja uudestaan saman aikuisen kanssa on aina uusi kokemus, koska olennaista on toisen ainutkertainen läsnäolo, uudestaan ja uudestaan, eikä tämä toinen ole koskaan sama. Tärkeää ei ole se olenko ”minä” jo kuullut, nähnyt, kokenut tämän. Lapsen kokemuksen vastakohta on porvarillinen aikuinen, jolle kirjan lukeminen, levyn kuunteleminen, matkustaminen on suorittamista: “done that” (“Olen lukenut Dostojevskin teokset” kuten Paavo Väyrynen). Siksi lapsi kykenee tuomaan eron, ainutkertaisuuden näennäisen toiston sisälle. Lapsi ei kyllästy, sanan kemiallisessa mielessä, koska lapsen aivojen muodostama ruumiin skeema ei vielä ole täynnä itseään. Aikuisen elämässä harvat hetket, jolloin vastaavia singulaarisen toiston kokemuksia esiintyy, ovat juuri tanssilattialla jaetut, usein juopuneet hetket, jolloin tuttu, aiemmin tanssittu biisi, aiemmin koettu rytmi, sama melodia, sama kertosäe, saavat uuden ja ainutkertaisen merkityksen sen sosiaalisen tilanteen aivoissa tuottaman kokoonpanon pohjalta, jossa ne tapahtuvat…

Hittibiisin (kännissä) tanssiminen ei tietenkään sinänsä ole minkäänlainen vallankumoukselliseksi-tulemisen muoto, mutta se viittaa tietynlaiseen konstellaatioon toiston ja eron välillä, joka voi nähdäkseni antaa vihjeitä siitä, miten elämää ja ruumista käytetään ilman omistusoikeutta. Siinä toisto ei ole saman toistamista, vaan jaetun, yhteisen kokemuksen toistamista oman ruumiin ainutkertaisessa, yksilöllisyyden rakentamisesta irtautuvassa käytössä (Shakiran tanssiminen lauantai-iltana on jotain, mitä ei varmasti voi “laittaa CV:een”). Yhteinen, siis kokemus tietyn biisin tanssimisesta joskus menneisyydessä (ehkä tilanteessa, jota ei tarkasti enää muista, syystä tai toisesta) avaa mahdollisuuden ruumiin käyttämiselle riippumatta siitä, mitä sen erityiset kineettiset kyvyt ovat. Yksilöllisyyttä tuottavissa tapahtumissa eron ja toiston suhde on päinvastainen: toisto nähdään vain saman toistamisena, ja ero merkitsee jotain negatiivista: “olen parempi kuin muut” (koska tunnen jonkun hipsteri-indie biisin jota kukaan muu ei, jne.). Sen sijaan hittibiisin soidessa tanssilattialla yhteinen toistuu alati erilaisena, uutena ainutkertaisena sosiaalisen tilanteen kokoonpanona, jonka pohjalta ruumiin singulaarisuus saa positiivisen arvotuksen. Ero, erilaisuus yhteisyydessä on nautintoa, ei kärsimystä, ei kilpailua tai yksilöllisen erityisyyden esittämistä vaan singulaarisuuden välkehtimistä vasten yhteisen taustaa.

Nykyisin vasemmiston politiikkaa vaivaa kulttuurinen erottautuminen, hipsteriys: olisi aina oltava jollakin identitaarisella, negatiivisella erilaisia kuin muut, kuunneltava musiikkia, jolla voi erottautua yksilönä, rakennettava jonkinlaista vaihtoehtoista omaisuutta (halpa liian raskas punaviini ja Paperi T). Sen sijaan oikeisto tarjoaa yhteistä kansallisen rituaalin muodossa, erojen poissulkemisena. Kumouksellisen toiminnan tehtävä sen sijaan olisi: luoda yhteistä lähtökohtana, jonka pohjalta olla erilainen kuin itse, kuten toisetkin. Nauttia erosta, ainutkertaisuudesta, koska se ei ole mitään negatiivista, ei puutetta vaan suurin voiman ja kauneuden lähteemme. Silloin ei ole moraalilakia eikä tähtitaivas ole yllämme vaan sisällämme, sillä jokainen elämän hetki tuikkii ainutkertaisena lukuisten kaltaisten, mutta erilaisten ruumiiden ja erilaisten tilanteiden, erilaisten hetkien tähtikuviossa…

Eetu Viren