Yhteiskunta on rangaistus

Michel Foucault’n viime vuoden lopulla ilmestyneitä luentoja La société punitive (Michel Foucault: La société punitive. Cours au Collège de France, 1972–73, Gallimard/Seuil, 2013) lukiessa mieleen tulee eräänlainen muunnelma Duns Scotuksen vanhasta determinismikiistaan liittyvästä vitsistä: kaikki akateemiset Foucault-tutkijat, jotka jaarittelevat Foucault’n suhteesta fenomenologiaan tai strukturalismiin, pitäisi sulkea vankilaan tai mielisairaalaan niin pitkäksi aikaa, että he alkavat lopulta kiinnostua myös nykyisen maailman valtasuhteista ja kamppailuista. Perässä sinne voitaisiin heittää saman tien kaikki muut neutraalia tieteellisyyttä teeskentelevät yhteiskuntatutkijat, sillä näin puolueeton tieteellinen tieto voitaisiin kirjaimellisesti palauttaa sinne mistä se on tullutkin. Kuten Foucault lakkaamatta muistuttaa, nykyiset ihmistieteelliset tietomuodot, niin yhteiskuntatieteet, lääketiede kuin psykologia ovat syntyneet pitkälti kurivallan instituutioiden piirissä. ”Itseään korjaavan tiedeyhteisön” (kuten referee-toimikunnan) esiaste ovat siis psykiatristen sairaaloiden arviointitoimikunnat ja vankiloiden kurinpitolautakunnat, jotka arvioivat vangin käytöstä ja tekevät päätöksiä rangaistusten lyhentämisestä.   

Luennot ovat peräisin keväältä 1973 eikä tarvita kovin tarkkoja korvia, jotta kuulisi niiden taustalta ”taistelun kumun”, jota Foucault vaatii meitä kuuntelemaan kirjassaan Tarkkailla ja rangaista. Kyse on ajanjaksosta jolloin Foucault toimi kaikkein aktiivisimmin erilaisissa vallankumouksellisissa ryhmissä vankien, psykiatristen potilaiden ja siirtolaisten kanssa. Erityisen keskeinen oli GIP (Groupe d’information sur les prisons), joka pyrki tuottamaan eräänlaista vastatietoa vankilajärjestelmästä ja siihen liittyvistä valtasuhteista sekä tietomuodoista. Kevään 1973 luennoilla Foucault esittääkin suoraan kysymyksen: mistä vankila modernina rangaistus- ja kurinpitojärjestelmänä tulee? Vielä 1770-luvulla vankeusrangaistusta ei käytetty oikeudellisena rangaistuksena lähes lainkaan. Vuoteen 1820 mennessä siitä oli tullut käytännössä ainoa rikosoikeudellisen rangaistuksen muoto. Mitä tällä välillä oikein tapahtui?

Vastaavuus tehtaan ja vankilan vallan arkkitehtuurien välillä on tuttu jo Tarkkailla ja rangaista -kirjasta. Luennoillaan Foucault ikään kuin vastaa vielä suoremmin kysymykseen kurin tekniikoiden ja kapitalismin kehityksen suhteesta: vankila kurinpidon ja rankaisemisen tekniikkana liittyy pyrkimykseen muuttaa elämän aika työajaksi, homogeeniseksi ja mitattavissa olevaksi ajaksi. Kyse on siis pääomalle alistetun työvoiman tuottamisesta, niin sanotusta alkuperäisestä kasautumisesta. Samalla tavoin kuin palkkatyössä, vankilassa elämän ajasta tulee eräänlaista valuuttaa: rikoksista maksetaan menetetyllä elämän ajalla, kun taas aivan vastaavalla tavalla, mutta toisin päin, palkkatyössä menetetystä elämän ajasta, vankeudesta tehtaassa, maksetaan palkkaa (s. 72–73). Vankilalle rangaistusmuotona on ominaista, että siinä ainoa vaihdeltavissa oleva muuttuja on aika, rangaistuksen pituus. Elämän ajasta tulee vaihdettavissa oleva hyödyke, ja samalla työajasta, työsuorituksesta tulee ikään kuin työvoiman ruumiista irrotettava tavara. Eroa ruumiin, sen tunteiden ja tuntemusten, elämän nautinnon ja työn aiheuttaman turtumuksen, ja ruumiin työssä suorittamien eleiden välillä ei kuitenkaan ole mahdollista luoda ilman laajamittaista väkivaltaa, ruumiin lakkaamatonta kouluttamista alistumaan. Kuten Foucault sanoo:

Elämän aika, jolle loivat rytmiä laiskottelu, nautinto, sattuma, juhla, täytyi homogenisoida siten, että se voitiin integroida sellaiseen aikaan, joka ei enää ole yksilöiden olemassaolon, heidän nautintojensa, halujensa ja ruumiidensa aikaa vaan tuotannon jatkuvuuden ja voiton aikaa (216).

Siksi työ ei ole ihmiselle luonnollista eikä ilmaise ihmisen olemusta, kuten monet hegeliläiset marxistit väittävät. Pääoma ei löydä työvoimaa luonnosta, vaikka se saakin sen käyttöarvon eli sen tuottavan voiman ”luonnonlahjana” eli maksamatta.

Foucault korostaa, ettei palkkamuodon ja vankilamuodon välillä ole minkäänlaista suoraa historiallista yhteyttä, eikä kumpikaan synny toisen funktiona, ei ole mitään taloudellista alarakennetta tai perustaa, jota vankila oikeudellisena ylärakenteena heijastaisi. Vangitseminen on samanaikainen kurinpidon tai koulimisen ja rankaisemisen tekniikka, jonka tarkoitus on tuottaa tehdastyöhön alistuvia ruumiita. Valtasuhteiden ja tuotantosuhteiden välillä ei siis ole historiallista eikä loogista hierarkiaa, ruumiiseen kohdistuvat mikrovallan suhteet eivät ”tee mahdolliseksi” tuotantosuhteita vaan muodostavat ne.

Teoriassa kurivallan instituutiot muodostavat toisiaan täydentävän sarjan ja toteuttavat vain yhtä funktiota: tehtaassa tehdään työtä, vankilassa lusitaan, koulussa opitaan ja sairaalassa parannutaan. Tosiasiassa, kuten Foucault huomauttaa, kaikki nämä instituutiot ottavat kuitenkin suoraan kohteekseen koko ihmisen elämän, erityisesti ruumiin ja sen suhteet muihin ihmisiin. Itse asiassa ne ovat siis hyvin indiskreettejä, uteliaampia ”asiakkaidensa” elämäntapojen suhteen kuin karikatyyrien uteliaat naapurinrouvat koskaan, sillä niissä puututaan myös kaikkeen, mikä ei suoranaisesti kuulu niiden ”varsinaiseen” tehtävään. Ennen kaikkea kurivallan instituutiot ovat tietenkin kiinnostuneita seksuaalisuudesta ja muusta ruumiin käytöstä: koulussa ei vain opeteta biologiaa ja matematiikkaa vaan aivan yhtä lailla tarkkaillaan polttavatko oppilaat tupakkaa, juovatko alkoholia, nukkuvatko tarpeeksi, harrastavatko seksiä liian nuorina ja niin edelleen.

Kurivallan instituutioiden kehitys osoittaakin harhaisiksi kaikki väitteet siitä, että kapitalismin kehitys olisi johtanut yksilönvapauden ja demokratian laajenemiseen. Päinvastoin nämä uudet instituutiot ovat toimineet ”vallan moninkertaistajina, vyöhykkeinä, joilla valta on keskittyneempää, intensiivisempää”. Tehdas on tietenkin tärkein näistä vallan keskittymistä. Foucault korostaakin sitä, että työläisten reaktio 1800-luvun alussa oli selvä: tehtaat olivat eräänlaisia feodaalisen vallan pesäkkeitä kapitalistisen yhteiskunnan sisällä, koska niissä vallankäyttö oli niin ankaraa. Patruunat, joita esimerkiksi Esko Seppänen nostalgisesti ihannoi, olivatkin vain feodaaliherran uusi historiallinen muunnelma, ja epäilemättä käyttivät esimerkiksi ”ensiyön oikeutta” aivan yhtä usein kuin feodaaliruhtinaat – sillä tosiasiassa jus primae noctiksen historiallisesta olemassaolosta oikeudellisena instituutiona ei varsinaisesti ole todisteita vaan se on naistyöntekijöitään raiskanneiden ja ahdistelleiden kapitalistien propagandistinen keksintö, jonka tarkoitus on väittää, että henkilökohtaisiin valtasuhteisiin liittyvät hyväksikäytön mahdollisuudet olisivat muka vähäisempiä kapitalistisessa kuin feodaalisessa yhteiskunnassa. Toisin kuin Seppänen ja kumppanit kuvittelevat, patruunat eivät ole kadonneet mihinkään. Niin Shenzhenin tehtailla kuin Helsingin mainostoimistoissa kaikenlaisia lämpimiä setiä riittää aivan tarpeeksi.

Uusissa kuri-instituutioissa rikosoikeudellinen rankaiseminen ja moraalinen kurinpito tai koulutus kietoutuvat välittömästi yhteen tavalla, joka on Foucault’n mukaan ennenkuulumaton länsimaiden historiassa. Aikaisemmin oikeudellinen rangaistus oli rangaistus – käsi poikki, pää irti tai omaisuus kruunulle. Moraalinen koulutus ja kurinpito taas kuului kirkolle. Nyt ensimmäistä kertaa rikosoikeuteen alkaa liittyä moraalisia, kohdettaan syyllistäviä ja hänen sieluunsa pureutumaan pyrkiviä piirteitä. Rikollista ei enää vain rangaista vaan hänet on ”uudelleenkoulutettava”. Uuteen rangaistusjärjestelmään liittyvät olennaisesti täysin uudenlaiset menettelytavat, kuten ”lieventävät asianhaarat” ja rangaistusten asteittaisuus, mahdollisuus vapautua ennen aikojaan hyvän käytöksen ansiosta. Ne kertovat juuri siitä, että vankilan keskeisin tarkoitus on moraalinen kouliminen, tietynlaisen subjektiivisuuden tuottaminen, ei pelkkä oikeuden täytäntöönpano. Foucault’n mukaan vangitsemisen tekniikan tausta on kveekarien eräänlaisissa omaehtoisissa oikeusjärjetelmissä 1600- ja 1700-luvuilla. Kveekarit alkoivat ensimmäisinä käyttää vangitsemista tai eristämistä rangaistusmuotona, kun he halusivat luoda oman oikeusjärjelmänsä, jotta valtio ei puuttuisi uskonnollisen yhteisön sisäisiin asioihin. Vangitsemisella oli rankaisemisen lisäksi olennaisesti moraalinen luonne: kun ollaan rauhassa sellin sisällä, vietetään aikaa yksin oman sielun kanssa, voidaan saada lähempi yhteys jumalaan, sielu voi parantua ja palata oikealle tielle. Näissä vangitsemiskäytännön varhaismuodoissa rangaistus kohdistuu ryhmän jäseniin, joita ryhmä itse valvoo, mutta vähitellen valtio alkaa käyttää tätä tekniikkaa alamaisiinsa. Samalla siihen liittyvät tietomuodot ikään kuin kääntyvät ympäri: jos kveekarien eristyksessä olennaista oli, että rangaistuksen kohteeksi joutunut subjekti itse tunnustaa syntinsä, vankilassa tietoa eivät enää tuota subjektit itse vaan tieteellisen auktoriteetin omaavat asiantuntijat. Vangitsemisen genealogia osoittaa, että rankaiseminen ja kurinpito tai kouliminen eivät ole toisiinsa nähden ulkoisia tai erillisiä tekijöitä: moraalinen parantaminen, sielunhoito jne. eivät ole vankilamuotoon nähden neutraaleja tai siitä riippumattomia tietomuotoja, joiden voitaisiin esimerkiksi sitten odottaa kykenevän korjaamaan vankilaan liittyviä ongelmia.

Foucault’n mielestä huomionarvoista on, että oikeuden ja moraalin sulautuminen yhteen on täydellisessä ristiriidassa aikakauden kriminologisten ja oikeudellisten teorioiden kanssa. 1700-luvun lopulla syntyneen uuden kriminologian mukaan rangaistusten oli oltava luonteeltaan vain teknisiä ja niin lieviä kuin mahdollista, jotta ne eivät aiheuttaisi vastarintaa kansalaisissa. Oikeus ja moraali piti nimenomaan erottaa toisistaan. Siksi muutos, joka johtaa vankilan syntyyn, ei ole ideologinen, sitä ei voida johtaa teorioista. Sen syiden täytyy olla muualla. Ne ovat päinvastoin hyvin käytännöllisiä. Usein on väitetty, että uudet kuritekniikat kehittyvät vastauksena urbanisaation, tiiviin yhteiselämän porvaristossa herättämään pelkoon, mutta Foucault’n mukaan tästä pelosta tulee keskeistä vasta 1840-luvulla, kun vankeus on jo vakiinnuttanut asemansa keskeisimpänä rangaistusmuotona. Kyse on aivan toisenlaisesta pelosta, joka ei myöskään ole lainkaan fantasmaattista, kuviteltua vaan aivan todellista ja perusteltua.

Ongelma, johon vankila uutena rangaistusmuotona vastaa, on nimenomaan kapitalismin kehityksen myötä syntyvä tarve suojella kapitalistista yksityisomaisuutta (s. 107–8). 1700-luvun loppupuolella työnjaon ja kaupan kehitys johtaa tilanteeseen, jossa valtava määrä yksityistä varallisuutta keskittyy hyvin pieneen tilaan, kuten Lontoon satamassa oleviin varastoihin. Työläiset ovat tämän aivan uudenlaisen varallisuuskeskittymän kanssa tekemisissä päivittäin, ja houkutus kajota siihen on tietenkin suuri. Aiemmin käsityöläinen oli käyttänyt tuotantovälineitä, jotka hän itse omisti. Nyt työläinen käyttää tuotantovälineitä, jotka ovat äärettömän arvokkaita, mutta jotka hän kohtaa ”vieraana omaisuutena”, kuten Marx korostaa. Siksi kapitalistien omaisuuden ja sitä päivittäin käpälöivien työläisten ”välissä” on oltava muutakin kuin pelkkä formaali omistusoikeus. Työläisen päähän ja ruumiiseen on taottava, että kapitalistin omaisuutta ei saa ”verottaa”. Juuri siksi uusien kurinpitotekniikoiden on ennen kaikkea kehitettävä työläisen moraalia, jotta varkaudet voidaan ehkäistä jo ennalta. Olennaista on, että rikoslain uudistukset eivät kohdistu vain ”marginaalisiin” ryhmiin, kulkureihin, ammattivarkaisiin tai narkkareihin vaan ennen kaikkea työntekijöihin. Vangitsemisessa ei siis millään tavoin ole kyse ”ulossulkemisesta” (sulkemisesta yhteiskunnan ulkopuolelle) vaan päinvastoin sisäänsulkemisesta, integraatiosta. Vankila on modernin yhteiskunnan keskeisin integraatiomenetelmä. Sen tarkoituksena on pakottaa ”olemaan mukana” ja puhaltamaan yhteiseen hiileen, kertoa mitä sinulle tapahtuu, jos yrität hankkia elantosi jollain muulla keinolla kuin tekemällä työtä kapitalistin palveluksessa.

Samalla rikoslain uudistuksilla on keskeinen merkitys omaisuuden muotojen uudelleenmäärittelyssä ja uusien elämänalueiden tuomisessa yksityisen omistuksen piiriin. Tästä kertovat hyvin esimerkiksi nykyiset armottomat hyökkäykset piraatteja vastaan. Teollisen tuotannon kehittyessä tämä tarve suojella kapitalistien omaisuutta saa kuitenkin vielä toisenkin muodon. Enää ”omaisuutta”, jota on suojeltava varkauksilta, eivät ole enää pelkästään varastoihin kasatut tavarat, työn lopputuotteet. Kapitalistien arvokkainta omaisuutta on tietenkin itse lisäarvoa tuottava työvoima, elävä työ, jonka käytöstä he maksavat palkan muodossa (177–8). Siksi pääoman näkökulmasta laiskottelu ja ruumiin voimien tuhlaaminen kuten juopottelu, bilettely tai liiallinen paneskelu ovat ”varkautta”, rikoksia yhteiskuntaa kohtaan. Sama logiikka on edelleen päihdepolitiikan, kuten huumeiden kriminalisoinnin ja alkoholin myyntikieltojen taustalla: työläisen ruumis ei kuulu hänelle itselleen, hän ei saa tehdä sillä mitä haluaa, vaan se kuuluu pääomalle (eli ”yhteiskunnalle”) ja siksi sitä on ”suojeltava” kuin mitä tahansa kapitalistin omaisuutta.

Kun työntekijöille maksetaan päiväpalkkaa saati sitten kuukausipalkkaa, on olennaista, että he eivät voi käyttää myöskään työn ulkopuolista aikaa miten haluavat. Siksi juhlia, uhkapelejä tai vapaata seksiä vastaan on hyökättävä moraalisesti ja poliisin voimin, koska niissä kyse on huonosta suhteesta aikaan. Terveellisesti elävä, säntillinen ja säästeliäs, vakituisessa ydinperheessä elävä työläinen kykenee itse hallitsemaan oman olemassaolonsa sattumanvaraisuutta eli kantamaan riskit kapitalistin puolesta. Hän kykenee esimerkiksi itse säästämään pahan päivän, eli työttömyyden tai sairauden varalle, sen sijaan että kapitalistin tarvitsisi osallistua elämään kuuluvasta sattumasta mahdollisesti koituvien kulujen kustantamiseen.

Taaskaan aikakauden grondement de la bataillea ei ole vaikeaa kuulla historiallisten tutkimusten lävitse, sillä ”työstä kieltäytyminen” ja ryhtyminen Transporterin kyydissä ympäri maita ja mantuja vaeltavaksi, Doorsia kuuntelevaksi, vapaata rakkautta harjoittavaksi ja pilveä polttelevaksi kulkuriksi olivat vielä keväällä 1973 laajalle levinneitä ilmiöitä. Kun Foucault listaa ne työläisten paheet – päihteet, vapaa seksi ja avioliitosta kieltäytyminen jne. –, joita vastaan kurivallan diskurssit hyökkäsivät, on selvää, että historiaa tutkitaan nykyisyyden näkökulmasta. Samalla tavoin kuin 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, 1960–1970-luvun kamppailuissa oli kyse ruumiin vapaasta käytöstä, vallankumouksesta elämänmuotona eikä pelkkänä tulevaisuuden poliittisena horisonttina.

Foucault korostaa, että moraalin, kuten päihteiden tai seksuaalisuuden oikeudellinen sääntely ei ole mikään arkaainen ilmiö vaan se nimenomaan syntyy 1800-luvulla, kapitalismin kehityksen myötä. Samaan aikaan kun laki tai oikeus ”moralisoituu”, se alkaa 1800-luvulla myös entistä selkeämmin kohdistua juuri tiettyihin luokkiin. Foucault lainaa erästä Ranskan kansalliskokouksen edustajaa, joka käsiteltäessä rikoslain uudistusta vuoden 1831 marraskuun 23. päivän istunnossa toteaa suoraan: ”Rikoslait on suurelta osin kohdistettu yhteen yhteiskuntaluokkaan, mutta ne ovat toisen luokan laatimia.” Rikkaiden pitääkin noudattaa lakeja ja elää hyveellisesti ainoastaan esimerkin vuoksi ja ainoastaan julkisesti, jotta eivät näytä huonoa esimerkkiä köyhille.  

Foucault käsittelee laajasti myös Gui-Jean-Baptiste Target’n tekstiä vuodelta 1804, jossa moraalinen luokkajako kuvataan suoraan: yhtäältä ovat sivistyneet luokat, valaistuneet ja koulutuksen täydellistämät, toisaalta alaluokat, jotka ovat kurjuuden turmelemia, rikollisten tottumusten ja synnin tuhoamia. Heitä vaivaavat Target’n mukaan laiskuus, himo ja kateus, he ovat työn, talouden ja omaisuuden ikuisia vihollisia, ”äpärärotua” (166–7). Alaluokista tulevat rikolliset muodostavat primitiivisen, degeneroituneen väestöryhmän, jolta valtion on suojeltava kunniallisia kansalaisia. Kuvaukset kuulostavat tietenkin äärimmäisen tutuilta, ja ovat kuin suoraan nykyisistä sosiaaliturvan väärinkäyttäjien ja laiskottelevien maahanmuuttajien kuvauksista. Kaksi vuotta myöhemmin luennoillaan ”abnormeista” Foucault jäljittää rikollisen ja mielisairaan hahmojen, psykiatrian ja oikeuden myöhempää yhdistymistä, joka on eräänlainen jatko rikollisuuden moraalistumiselle (Les anormaux. Cours au Collège de France 1974–75). Samalla psykiatrian ja psykologian genealogia moraalissa tulee näkyväksi. Jos pohjimmiltaan terve ihminen on porvaristolle – Freudin määritelmän mukaisesti – kunniallisessa ydinperheessä elävä nuhteeton palkkatyöläinen – työstä kieltäytymisestä tai perheestä kieltäytymisestä tulee vähitellen mielisairauden keskeisiä muotoja.

Samaan aikaan moraalin ja oikeuden yhdentymisen kanssa tapahtuu myös niiden valtiollistuminen. Aikaisemmin niin rikosoikeus kuin ennen kaikkea moraalinen kasvatus oli kuulunut paikallisille toimijoille tai kirkolle, ei valtiolle. 1800-luvun alussa valtiosta tulee ensimmäistä kertaa länsimaiden historiassa olennainen moraalinen toimija, jonka tehtävänä ei ole ainoastaan estää kansalaisia tappamasta toisiaan ”kaikkien sodassa kaikkia vastaan” vaan koulia kansalaisten moraalia, jotta he voisivat tuottaa lisäarvoa mahdollisimman tehokkaasti. Foucault’n mukaan ”rangaistusyhteiskunta”, societé punitive, onkin juuri sellainen yhteiskunta, joka toteuttaa toisiinsa liittyviä rankaisemisen ja kurinpidon toimia.

1800-luvun porvaristo luo ”vahvan valtion”, jota monet vasemmistolaiset pitävät työväenliikkeen saavutuksena – niin sairasta kuin se onkin – näiden tuotantokoneiston molempien osien suojelemiseksi. Koko poliisi ja sosiaalipoliittinen koneisto syntyvät pyrkimyksessä suojella ”vaihtelevaa pääomaa”, eli kehittää työläisten moraalia, eikä niiden suhde tähän pyrkimykseen ole satunnainen tai ulkokohtainen. Ei ole siis olemassa erikseen työläisten kontrollia ja vahvaa valtiokoneistoa vaan valtiokoneiston tarkoitus on alusta lähtien puuttua yhteiskunnan elämään kuuliaisen ja tehokkaan työvoiman saatavuuden takaamiseksi. Ei ole koskaan ollut sosiaalivaltiota tai hyvinvointivaltiota, jonka tarkoituksena ei olisi ollut työläisen moraalinen kouluttaminen ja siten lisäarvon tuottamisen edellytysten varmistaminen.

Valtion uutta moraalista tehtävää noudattavista uusista instituutioista olennaisin on tietenkin poliisi. Poliisia ei sen enempää kuin vankilaa ole nykyisessä muodossaan olemassa ennen Foucault’n kuvaamaa rangaistusjärjestelmän uudistusta, eikä poliisin tehtävä ole koskaan ollut pelkästään yleisen järjestyksen turvaaminen, kansalaisten hengen suojeleminen vaan nimenomaan kapitalistien omaisuuden turvaaminen puuttumalla ihmisten elämään aamusta iltaan ja illasta aamuun. Poliisi ei koskaan ole vain pamputtanut ja kuljettanut vankilaan jo rikoksiin syyllistyneitä vaan sen toimintaan on olennaisesti kuulunut rikosten ”ehkäiseminen”.

Foucault tarkastelee laajasti Lontoon satamaa valvoneen Thames River Policen perustajaa Patrick Colquhounia, joka hänen mukaansa on länsimaisen moraalin historiassa paljon merkittävämpi henkilö kuin Kant. Foucault sanoo:

hänen työhönsä voidaan nähdä sisältyvän se, mikä määrittää länsimaista moraalia – valitettavasti, kun opetetaan moraalia, kun tehdään moraalin historiaa, käydään aina läpi Tapojen metafysiikan perustusta eikä lueta tätä henkilöä, jolla on perustava merkitys moraalillemme. Tämä glasgowilainen kauppias luo Englannin poliisin, käytyään lyhyesti Virginiassa hänestä tulee kauppakamarin puheenjohtaja; sitten hän asettuu Lontooseen, jossa laivayhtiöt pyytävät vuonna 1792 häntä ratkaisemaan satamalaiturien valvonnan ongelman, eli porvariston omaisuuden suojelemisen ongelman. Tämä on olennainen ongelma, kuten Benthamin veljen kohdalla voidaan nähdä; jotta voitaisiin ymmärtää yhteiskunnan moraalijärjestelmää, on esitettävä kysymys: missä omaisuus on? Moraalin historia täytyy järjestää kokonaan tämän omaisuuden sijoittumisen ja siirtämisen ongelman ympärille. (112–113)

On jo pitkään ollut selvää, että Foucault alkoi myöhempinä vuosinaan kaihtaa ”suurten ajattelijoiden” kommentointia ja keskittyi ”minoorisiin” teksteihin ja kirjoittajiin. Näillä luennoilla hän esittää eräänlaisen metodologisen periaatteen, jolle tämä ajatus perustuu. Hänen mukaansa ”suuret ajattelijat”, usein luetut ja kommentoidut tekstit ja niiden tulkinta on intellektuellien typerää  puuhastelua. Nämä viralliset diskurssit muodostavat eräänlaisen kouluja varten luodun kaanonin, jonka tulkinnasta voidaan jaaritella ilman, että luettaisiin niitä diskursseja, jossa aikakaudelle ominaiset konfliktit materialisoituvat. Foucault’n mukaan tulkinta on aina turhaa, koska kaikki sanotaan suoraan, kunhan osaa etsiä oikeasta paikasta. Kaikenlaiset vasemmistointellektuellit horisevat kapakassa, että porvarit ovat tyhmiä – Alexander Stubb twiittailee golfista, vaikka Ukrainassa käydään sotaa. He kuvittelevat, että kapitalistit eivät näe ahtaan taloudellisen piirin ulkopuolelle, vallanpitäjät ovat sokeita ja niin edelleen. Saman idioottimaisen näkemyksen voimme nähdä esimerkiksi joidenkin anarkisti-intellektuellien kuten David Graeberin kirjoituksissa. Graeber hokee, että valta perustuu nimenomaan tietämättömyyteen, ei tietoon, ja kuvittelee itsellään olevan jotain salattua tietoa, josta porvarit ovat jääneet paitsi, vaikka esimerkiksi George Soros on ymmärtänyt rahan konventionaalisen luonteen vuosikymmeniä ennen Graeberia ja juuri sen avulla tienannut miljardeja. Kuitenkin, Foucault huomauttaa, että

tämän intellektuellien uskomuksen suojissa porvaristo on huomattavan älykästä. Tämän luokan teräväjärkisyys ja älykkyys, joka on valloittanut ja pitänyt hallussaan valtaa oloissa jotka tunnemme, tuottavat hyvinkin tyhmyyden ja sokeuden efektejä, mutta nimenomaan intellektuellien joukossa. Intellektuellit voidaan määritellä niiksi, joissa porvariston älykkyys tuottaa sokeuden ja tyhmyyden efektejä.

Foucault korostaa, että kun katsotaan oikeasta paikasta, kaikki se, mitä rangaistusjärjestelmän uudistuksessa tapahtuu, on sanottu ääneen. Minkäänlaista julkislausumattoman, toimijoiden selän taakse jäävän rakenteen tai diskurssia konstituoivan hiljaisen voiman analyysiä ei tarvita. ”Ei tulkitsijan syvyyttä, joka löytäisi sen, mitä toiset eivät ole kyenneet sanomaan. Itse asiassa muut ovat jo sanoneet kaiken.” Epäilemättä vittuilu Derridalle ja muille tekstin aukkojen kaivelijoille on suoraa. Käy myös selväksi, miten perustavanlaatuisesti Foucault’n ajattelun metodi eroaa esimerkiksi Giorgio Agambenista, jolle olennaisinta on kaivella loputtomiin vanhoja diskursseja, jäljittää niiden salattua sanomatonta perustaa, koska olennaista ei ole diskurssien suhde käytäntöön vaan niiden oma sisäinen kehitys (tämän Agamben sanoo itse melko suoraan teoksessaan Il regno e la gloria). Sen sijaan Foucault’lle, toisin kuin Derridalle tai Agambenille, filosofian historia ei ole maailmanhistorian ydin. Olennaisempia ovat konkreettiset valtasuhteet ja kamppailut:  

Ongelma ei siis ole etsiä tekstin aukkokohdista ei-sanotun, sanomatta jääneen voimaa tai efektiä. Tämä tarkoittaa myös, että sanottua, porvariston kyynisyyttä ja älykkyyttä ei koskaan pidä etsiä minkään ”tekijän” teksteistä ja teoksista. Jos porvaristo vaikuttaa tyhmältä, se johtuu vain siitä, että sen älyn tai tyhmyyden jälkiä etsitään niistä koulumaisista diskursseista, joita kutsutaan tekijöiden teoksiksi, teksteiksi.

Jos halutaan esimerkiksi ymmärtää, miksi nykyajan porvaristo haluaa uudistaa sosiaaliturvaa muuttamalla sen vastikkeelliseksi, ei kannata lukea hallitusohjelmia tai oikeistopoliitikkojen kirjoja, joissa jeesustellaan syrjäytymisen estämisestä. Todellisten motiivien löytämiseksi ei kuitenkaan tarvita minkäänlaista tulkintaa, vaan kaikkein ”kyynisimmät” porvariston lausumat on otettava tosissaan. Elinkeinoelämän keskusliiton johtajat sanovat suoraan, että työaikaa pitäisi pidentää ja lomia leikata, jotta yritykset voivat tuottaa enemmän. Lääkärit sanovat, että ihmisiä on estettävä juomasta, jotta he olisivat parempia työntekijöitä. Kenties myöskään kokoomuksen ”rivikansanedustajien” tai kokoomusnuorten bloggaukset eivät ole sattumanvaraisia möläytyksiä vaan juuri näillä vähemmän kodifioiduilla areenoilla sanotaan suoraan se, mitä koko porvaristo ajattelee.  

Virallisten ”teosten” sijaan on kuitenkin tutkittava diskursseja osana niitä strategisia kenttiä, joissa ne tuottavat vallan vaikutuksia. Samalla, kuten tietysti Foucault kaikkialla toistaa, tieto ja valta ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa, vallan tekniikat eivät toimi ilman niille ominaisia tietomuotoja ja tiedolla on aina vallan vaikutuksia. Siksi tutkijan tai kirjoittajan positio valtasuhteissa ei koskaan ole neutraali. Foucault torjuu ankarasti kaikki näkemykset, joiden mukaan valta perustuisi alistettujen tietämättömyyteen. Päinvastoin. Sekä alistetut että vallanpitäjät tietävät yleensä aivan hyvin mitä tapahtuu. Valta nojaa tietoon ja tieto saa legitimaationsa niistä vallan instituutioista, joiden piirissä sitä tuotetaan. Tässä kusipäiset anarkistit – tarkoitan esimerkiksi D. Graeberia – ovat aivan hakoteillä. Graeber väittää, että tietomuodot eivät liity valtaan, sillä valta perustuu aina tietämättömyyteen. Sen lisäksi, että tämä on roskaa, se peittää näkyvistä Graeberin oman valta-aseman, kun hän esiintyy akateemisena asiantuntijana. Kuten Foucault huomauttaa eräässä luennoilla lausumatta jääneessä käsikirjoituksen viitteessään:

Ne jotka kieltävät uusien tiedon muotojen synnyn vallan käytön ja kaupan leviämisen sekä riiston myötä ovat julkisia pellejä. He eivät ota taistelua tosissaan (s. 168 alaviite).

Nämä intellektuellit haluavat vain viisastella. Heillä on mielipide kaikesta, heidän on otettava omasta näkökulmastaan kantaa kaikkeen, koska olennaisinta on heidän oman älykkyytensä todistaminen. Heille oikeassa oleminen on tärkeämpää kuin maailman muuttaminen, totuuden muuttuminen elämäksi ja toiminnaksi. Pikemminkin he pyrkivät vesittämään kaikki mikrotason konfliktit ja pönkittämään omaa valta-asemaansa toisten selän taakse postuloimallaan salaisella ”merkityksellä” tai toimijoita kahlitsevalla rakenteella, jonka vain nämä asiantuntijat kykenevät kaivamaan esiin. Foucault toistaa jälleen: ei tarvita tulkintaa, ei minkään sanomatta tai näyttämättä jääneen eksegetiikkaa: ”Lyhyesti. On harjoitettava kritiikkiä, joka on välittömästi osa taisteluita.” (170) Kritiikki ei siis ole mahdollista ulkopuolisesta akateemisesta positiosta käsin. Tiedolla ei ole mitään merkitystä, ellei se liity alistettujen omiin taisteluihin ja pyri purkamaan tutkijan ulkopuolista asemaa.

Vain silloin, kun tutkimus kuvitellaan ulkoiseksi yhteiskunnalliseen kenttään nähden, voidaan käyttää sellaisia typeriä abstrakteja käsitteitä kuin ”eksluusio”, ”ulossulkeminen”, ”syrjäytyminen”. Foucault’n mielestä ekskluusion tai syrjäytymisen käsitteet ovat esimerkiksi vankilajärjestelmän kohdalla täysin harhaanjohtavia siksi, että kun ihminen suljetaan vankilaan, häntä ei marginalisoida tai suljeta ulos vaan hänet päinvastoin suljetaan tietyn vallan ja tiedon järjestyksen sisään. Vankilassa syntyvä uusi kriminologinen tieteellinen tieto taas vaikuttaa ”ulos” koko yhteiskuntaan ja muuttaa olennaisesti rikosoikeudellisia käytäntöjä. Sama koskee tietenkin esimerkiksi mielisairaalaa. Samalla kun ihmistieteellinen diskurssi väittää tiettyjen subjektien olevan syrjäytyneitä, se tavallaan peittää omat jälkensä. Kuitenkaan Foucault’n mukaan sen enempää tieto kuin sen kohteet eivät ole ”ulkona” vaan sisällä, keskellä taistelujen kumua ja kamppailujen kenttää.  

Yksi keskeinen juonne kevään 1973 luennoilla onkin se, että Foucault’n mukaan vankilajärjestelmän syntyä ei ole tarkasteltava suhteessa ideologioihin vaan johonkin jota hän kutsuu ”sisällissodaksi”. Foucault kritikoi laajasti Hobbesin ja porvarillisen ajattelun näkemystä, jonka mukaan sisällissota on jotain, joka kuuluu luonnontilan alueelle, yhteiskuntasopimusta ja valtiota edeltävään aikaan, jonka olemassa olevat vallan tekniikat ylittävät tai pyrkivät kumoamaan. Foucault’lle sen sijaan sisällissotaa ei koskaan ylitetä modernissa valtiossa vaan valtio ja sille ominaiset konkreettiset vallan tekniikat ovat keinoja osallistua sisällissotaan, alistettujen ja valtaapitävien luokkien väliseen kamppailuun. Valtion instituutiot ovat siis sisällissodan jatkamista toisin keinoin. Tämän sodan kaavan valtasuhteiden mallina Foucault itse asettaa kuitenkin kyseenalaiseksi jo kolmea vuotta myöhemmin (Il faut defendre la societé. Cours au Collège de France 1975–6). Yksi Foucault’n nihilistiselle ja radikaalissa mielessä empiristiselle metodille ominaisista piirteistä onkin hänen häikäisevä kykynsä muuttaa käsitteitään, kun tutkimukset johtavat hänet siihen. Kuten hänen viimeisimmillä luennoillaan (Le Courage de la verité. Cours au Collège de France 1984) käsittelemille kyynikoille, Foucault’lle olennaista ei ole ”oikeassa oleminen”, totuuden pitäminen hallussa tai kuuluminen oikeaan koulukuntaan ja argumentoiminen sen tieto-omaisuuden puolesta vaan kyynikolle totuus merkitsee aina myös itsen muuttamista maailman mukana.

Foucault’n analyysiä rikoslain muutoksista ei voikaan palauttaa minkäänlaiseen latteaan köyhien ja rikkaiden väliseen ikuiseen taisteluun, porvarillista yhtäläisyyttä tai tasa-arvoa vaativaan ”luokkaretkeen”. Edes Foucault’n näillä luennoilla käsittelemässä taistelussa ei lopulta ole kyse yhden rintaman sodasta, minkäänlaisesta dialektiikasta. Foucault korostaa, että uusi valtiollis-moraalinen rangaistusjärjestelmä ei vastaa pelkästään ”rahvaan kapinoihin” vaan paljon laajempaan, molekulaariseen tai mikropoliittiseen ilmiöön, jota hän kutsuu ”populaariksi laittomuudeksi” (s. 144). Sillä ei kuitenkaan ole pelkästään negatiivista tai reaktiivista merkitystä. Rangaistusjärjestelmä ei siis ainoastaan pyri jälkikäteen ottamaan kiinni ja laittamaan kuriin kansan laittomuuksia vaan laittomuudella on myös positiivinen roolinsa. Laki kehittyy vain suhteessa ja vastauksena laittomuuden käytäntöihin (s. 148–9).

Vielä 1700-luvun puolivälissä ja sen jälkeen kansan jokapäiväiset laittomuudet olivat olleet kapitalismin ja porvariston vallan kasvun kannalta hyödyllisiä: se, että joku jätti hieman veroja maksamatta tai kiersi erilaisia privilegiosäädöksiä, ei haitannut nousevien kapitalistien bisneksiä. Kyse oli antifeodaalisesta petoksesta, ei suorasta varkaudesta. Tätä 1700-luvun pikkurikollisuutta, kuten salakuljetusta, salametsästystä tai veronkiertoa harjoittivat lähes kaikki, eikä sitä pidetty uhkana yhteiskunnalliselle järjestykselle. Aivan kuten nykyisin pääministerit saavat ilmaisia lautakasoja, suuryritysten johtajat kiertävät veroja, poliisit pahoinpitelevät maahanmuuttajia ja anarkistit sytyttävät soihtuja mielenosoituksissa. Lain rikkomisessa sinänsä ei ole mitään kumouksellista. Vaikka Foucault vielä 1960-luvulla ihaili Georges Bataillea ja kirjoitti ”esipuheen transgressioon”, nyt hän sanoo suoraan, että transgressio on hänestä typerä käsite ja vain hämärtää valtasuhteiden toimintaa.

Kun porvaristo ei enää voi sietää rahvaan laittomuutta, lakia ja rangaistusjärjestelmää aletaan muuttaa, ja uutta vahvaa valtiokoneistoa rakentaa. Esimerkiksi Ranskan vallankumousta edeltänyt kansan laittomuus ei ollut seuraus vallan tai olemassa olevien instituutioiden kriisistä vaan pikemminkin teollisen kapitalismin kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa porvariston on ollut pakko pyrkiä saamaan kuriin populaarin laittomuuden muodot, kuten varkaus. Vielä 1700-luvun lopulla oli aivan normaalia tai hyväksyttyä, että työläiset saivat (jopa varsin merkittävän) osan palkastaan viemällä työpaikoilta erilaisia tarvikkeita. Kun ”tavarapaljouden” keskittymistä tuli niin suuria, että varkaus alkoi todella uhata myös itse pääoman kasautumista, vanha, miltei perinnäinen laittomuus oli kiellettävä ja sitä vastaan oli hyökättävä ankarasti. Palkkatyön järjestelmän kehittyessä työnantajan ”verottaminen” kiellettiin ja se korvattiin rahapalkan korotuksilla, jotka eivät toki lainkaan aina korvanneet aiemmin luontaismuodossa saatuja etuja (ks. Peter Linebaugh: The London Hanged: Crime and Civil Society in the Eighteenth Century, Cambridge UP, 1992). 1700- ja 1800-lukujen vaihteen järjestäytyneimmissä työläisten ja talonpoikien kapinoissa oli itse asiassa usein kyse vanhojen ”hyväksyttyjen” tai sormien läpi katsottujen laittomuuksien puolustamisesta uutta rikoslain järjestelmää vastaan.

1800-luvulla syntyykin Foucault’n mukaan uusia laittomia muotoja, joiden luonteen Foucault tiivistää hyvin ”marxilaisesti”: ne syntyvät ”pisteessä, jossa ruumiin voima muuttuu työvoimaksi ja se integroidaan tuotantojärjestelmään, joka tekee siitä tuotantovoiman” (s. 191). Uudessa laittomuudessa on siis kyse ennen kaikkea kieltäytymisestä käyttää omaa ruumista pääoman valtaa uusintavana tuotantovoimana. Samalla Foucault jäljittää eräänlaista laiskuuden historiaa tai genealogiaa. Vielä 1700-luvulla laiskuudella tai laiskottelulla oli eräänlainen klassinen muoto, se oli yksinkertaisesti joutilaisuutta: käsityöläinen ei tee tarpeeksi töitä vaan hidastelee ja hukkaa siten aikaa, jonka voisi käyttää myös hyödyllisesti, ad maiorem Dei gloriam. Uusi 1800-luvun laiskuus on eri tavoin ”poliittista”: siinä kyse on nimenomaan aktiivisesta kieltäytymisestä osallistua tuotantokoneistoon, siis tarjota työvoimaansa markkinoilla. Puhtaan pakoilun ja työstä kieltäytymisen lisäksi laiskuus näyttäytyy ruumiin voimien haaskaamisena, hajamielisyytenä tai sekoiluna. Työläiset kieltäytyvät käyttämästä ruumiinsa voimia sillä tavoin kuin pitäisi, tai silloin kun pitäisi, he hajottavat voimaansa ja päättävät itse milloin tai miten sitä käytetään: esimerkiksi tanssimiseen, pelaamiseen, kisailuun tai naimiseen, eikä työhön. Työläinen, joka bilettää, kieltäytyy  säästämästä ruumiinsa voimia työtä varten. Työläinen, joka ei perusta perhettä vaan paneskelee ketä sattuu, kieltäytyy käyttämästä ruumistaan työvoiman uusintamisen kannalta edullisella tavalla. Siksi kapitalistien näkökulmasta olennaista oli kehittää työläisissä säästäväisyyden, siveyden, kohtuullisuuden, kärsivällisyyden ja siisteyden hyveitä, jotta he kykenisivät huolehtimaan itse työvoiman uusintamisesta, sysäämättä riskejä lisäarvon anastajan harteille. Vaikka aikakauden porvarilliset kolumnistit ymmärsivätkin, että varastaminen ja työstä kieltäytyminen liittyvät yhteen – se joka ei halua tehdä työtä joutuu elättämään itseään rikoksin – työstä kieltäytyminen on myös paljon vaarallisempi laittomuuden muoto siksi, että se muuttuu helpommin poliittiseksi taisteluksi, joka uhkaa itse yhteiskunnallisen järjestyksen perusteita. Varkaiden on hankala muodostaa organisaatiota, järjestäytyä, mutta työstä kieltäytyvät työläiset voivat luoda vastavoiman porvariston yhteiskunnalliselle vallalle. ”Pohjaa vanhan järjestyksen” eivät siksi saaneet horjumaan ne, jotka kuvittelivat työn orjuuden kehittävän heitä, antavan heille identiteetin ja vakaan toimeentulon vaan ne, jotka pakenivat sorron yöstä keinolla millä hyvänsä, joko naiden ja juopotellen tai yhdessä järjestäytyen.  

Foucault esittää luentojen päätteeksi myös historiallisen analyysinsä perusteella johdetun, ja tietenkin jo kaikkialta tutun, analyysinsä vallan tekniikoista: valta ei ole jotain, jota omistetaan, se ei ole minkään subjektin hallussa, vaan se tapahtuu, se toteutuu, sitä käytetään. Siksi valta ei myöskään ”sijaitse” missään tietyssä paikassa, kuten valtiokoneistossa, eikä valtiokoneiston hävittäminen välttämättä muuta näitä valtasuhteita. Leninistiset hyökkäykset työläisten moraalittomuutta ja boheemielämää vastaan ovat pelkkää typeryyttä. ”Valtiovallan haltuunotto” ei välttämättä horjuta olemassa olevia valtasuhteita yhtään sen enempää kuin kännien vetäminen lähimmässä kapakassa. Olennaisempaa kuin hyökkäykset mihinkään kuvitteelliseen vallan majapaikkaan on alistettujen oman vastarinnan kyvyn kehittäminen, työläisten voiman kasvattaminen.