Macron_&_Le_Pen

Näinä aikoina näyttää välttämättömältä valinta fasismin ja uusliberalismin orjuuden kesken. Uusliberaali orjuuttaminen voitti Ranskassa ja pysäytti (väliaikaisesti) fasismin etenemisen, ja näyttää siltä, että meidän on oltava siitä tyytyväisiä. Antaako Emmanuel Macronin voitto mahdollisuuden keventää Euroopan työläisiä tukehduttavaa kuristusotetta? Luulen pikemminkin, että tämä ääriliberaali tulee Ranskassa kiihdyttämään antisosiaalista hyökkäystä, työläisten köyhdyttämistä ja prekarisaatiota.

Emmanuel Macron nousi näyttämölle lupaamalla irtisanoa 120 000 julkisten alojen työntekijää, ja hän sai tuekseen François Fillonin, joka, omalta osaltaan, samalla kun hän kuittasi itselleen vaimonsa Penelopen nimissä miljoona euroa, lupasi irtisanoa heitä 500 000. Macron on luvannut viedä loppuun Hollanden hallituksen ujosti luonnostelemat reformit, ja tarkistaa loi el Khomrin ja tehdä näin joustavampaa työn prekarisaatiosta, jota ei viime vuosina ole viety loppuun yhteiskunnan vastustuksen takia. Macronilla, joka on saanut kulttuurisen kasvatuksensa pankkijärjestelmän sisällä, on yksi tehtävä: viedä pohja pois ranskalaisen yhteiskunnan vastarinnalta ja pakottaa se lopullisesti finanssijärjstykseen.

Luonnollisesti Marine Le Penin voitto olisi avannut helvetin portit ja romahduttanut nopeasti sen, mitä Euroopan Unionista on jäljellä, siksi kiristykseen alistuminen oli väistämätöntä.

Mutta en elättele toiveita pelastavasta ranskalais-saksalaisesta akselista Saksan sosialidemokraattien mahdollisen vaalivoiton jälkeen. Emme saa unohtaa, että juuri Saksan sosialidemokraatit aloittivat Schröderin ja Hartz-lain aikaan eurooppalaisen offensiivin palkkoja vastaan. Tulisivatko he kääntämään suunnan, nyt kun Euroopan Unioni on lopullisen romahduksen kynnyksellä? Voi olla, mutta se ei tapahdu ilman eurooppalaista liikettä, joka vastustaa orjuuttamista.

Jos olimme pakotettuja valitsemaan rasistisen raakuuden ja väkivaltaisen uusliberalismin välillä, johtuu se myös siitä, että emme ole kyenneet rakentamaan minkäänlaista eurooppalaista liikettä finanssidiktatuuria vastaan.

Vuodesta 2005 lähtien olemme olleet ansassa. Tuona vuonna ranskalaiset ja hollantilaiset kutsuttiin kansanäänestyksissä ottamaan kantaa perustuslaillisesta sopimuksesta, jonka keskiössä oli työn täydellinen alistaminen: suuri enemmistö ranskalaisia ja hollantilaisia äänesti EI uusliberaalille kiristämiselle. Tuosta hetkestä lähtien reformistinen vasemmisto alkoi menettää vaaleissa työväenluokan, mutta myös liikkeistä lähtöisin olevan kriittisen vasemmiston, kannatusta vaaleissa, kun nämä kärsivät kiristyksestä ja niille tarjottiin vain mahdollisuus valita uusliberaalin orjuuttamisen ja nationalismiin taantumisen väliltä. Tällä tavoin työläisten edustaminen jätettiin kokonaan oikeistolle, joka nykyään hallitsee työläisääniä.

Vaikka vuoden 2005 äänestys sanoi ei prekarisaatiolle, uusliberaali kone ei pysähtynyt, ja finanssiväkivalta on marssinut ”reformien” etiketin alla eteenpäin: työmäärän lisääntyminen, työttömyyden kasvu ja palkkojen leikkaaminen, finassiryövääminen ja hyvinvointijärjestelmien hajottaminen. Näistä syistä nationalismi ja rasismi ovat kasvaneet. Macron esitteli itsensä ”reformien” vankkumattomana kannattajana, ja hän voitti, koska lopulliselle pimeydelle ei ollut muuta vaihtoehtoa. Eurooppa kulkee finanssijärjestelmän päättämien linjojen välissä kohti tuhoa. Minusta ei näytä siltä, että olisi syytä iloita.

Franco ”Bifo” Berardi
Suomennos: Jussi Vähämäki