Michel Foucault: Théories et institutions pénales. Cours au Collège de France 1971–1972. Gallimard/Seuil, 2015.
Michel Foucault’n Collège de Francessa pitämistä luennoista julkaistiin viimeisenä lukuvuoden 1971–72 luennot. Niiden aiheena on modernin oikeuden, valtiokoneiston ja rangaistusjärjestelmän synty. Toisin kuin myöhempiä luentoja, näitä ei ole nauhoitettu vaan julkaistu kirja sisältää ainoastaan Foucault’n omat muistiinpanot. Kirja on siksi tekstinä tylsempää ja raskaslukuisempaa kuin aiemmat luentojulkaisut, eikä niin täsmällistä tai konkreettista. Monia samoista teemoista Foucault käsittelee Rio de Janeirossa 1973 pitämillään luennoilla, joiden teksti on julkaistu kokonaisuudessaan jo aikaa sitten (”La vérité et les formes juridiques”, Dits et écrits 1970–75, Gallimard 1994, myöhemmin Dits et écrits 1 1954–75, Gallimard, 2001). Epäilemättä juuri tämän vuoksi vuoden 1971–72 luentojen julkaisu on jätetty viimeiseksi. Foucault’n käsitteellinen työ on näillä luennoilla myös vielä selkeästi kesken: hän puhuu jatkuvasti esimerkiksi repressiosta ja valtiokoneistosta, käyttäen käsitteitä, joita jo muutamaa vuotta myöhemmin suoraan kritisoi. Luennot tuovat kuitenkin erittäin hyvin esiin, mistä Foucault’n 1970-luvun tutkimukset lähtevät liikkeelle, minkälainen käänne hänen työssään 1970-luvun alussa tapahtuu ja mikä on hänen suhteensa oman aikakautensa marxismiin tai poliittisiin instituutioihin.
1960–70-lukujen vaihteessa Ranskassa ja muualla Euroopassa käytiin laajaa marxilaista debattia oikeuden, politiikan ja tuotannon suhteista sekä oikeuden ja valtion roolista kapitalismin kehityksessä. Louis Althusser ja hänen oppilaansa olivat – pitkälti Boris Porchnevin historiallisiin tutkimuksiin nojaten – kehittäneet perinteistä marxilaista pyramiditeoriaa: oikeus kuuluu päällysrakenteeseen, heijastaa taloudellisen perustan kehitystä ja valtion instituutioiden kehitystä ohjaavat kapitalismin kehityksen tarpeet. Oikeudella ja muilla valtion instituutioilla oli althusserilaisten – kuten muunkin ortodoksisen marxismin – mukaan kuitenkin tietty autonomiansa. Heidän teoriansa mukaan päällysrakenne heijastaa perustaa totaliteettina, ei yksittäisinä historiallisina ratkaisuina. Siten yksittäisillä institutionaalisilla ratkaisuilla on tietty omalakinen kehityksensä, mutta samalla päällysrakenteen alueella kehittyvät institutionaaliset muodot aletaan nähdä oudolla tavalla neutraaleina ja ajatellaan että niitä voidaan siten ongelmitta käyttää kapitalismin kumoamiseen.
Foucault’lle tällä teoreettisella debatilla oli olennainen poliittinen merkitys, se liittyi suoraan aikakautena käytyihin uudenlaisiin kamppailuihin. Kuten tunnettua, Foucault alkoi 1970-luvun alussa toimia erilaisissa vankien itseorganisoiduissa ryhmissä, kuten Groupe d’information sur les prisons (GIP). Ranskassa vankilaan kohdistuvan kiinnostuksen taustalla oli se, että vuoden 1968 jälkeen valtio oli hyökännyt voimakkaasti erityisesti maolaisia ryhmiä vastaan ja niiden jäseniä oli joutunut vankilaan. Vankien oikeuksia puolustavissa liikkeissä maolaisilla, joista monet olivat juuri Althusserin oppilaita, oli siksi keskeinen asema. Maolaiset korostivat aluksi omaa erityisasemaansa poliittisina vankeina, ajatellen voivansa käyttää hyväkseen porvarillisen oikeuden kategorioita, kuten poliittisten vankien (joille Ranskan lainsäädännössä oli määritetty tiettyjä erioikeuksia kuten jonkinasteinen kokoontumisvapaus vankilassa) ja ”tavallisten rikollisten” välistä erottelua. Vähitellen hekin ymmärsivät, että eron korostaminen ei ollut järkevää taktisesti, sillä se vei mahdollisuuden rakentaa liittolaisuuksia muiden vankien kanssa. Foucault’lle kysymys ei kuitenkaan koskenut pelkästään taktiikkaa vaan laajemmin valtion tai poliittisten instituutioiden ja niiden piirissä käytävien kamppailujen luonnetta. Ovatko instituutiot kuten oikeus, parlamentti, koulutusjärjestelmä erotettavissa niihin liittyvistä valtasuhteista? Voidaanko näitä instituutioita käyttää hyväksi vallankumouksellisessa taisteluissa muuttamatta niiden luonnetta, siis voidaanko ne vallata tai ottaa haltuun, nostaa punalippu salkoon ja antaa niiden jatkaa toimintaansa samalla tavoin kuin ennenkin, mutta toisten päämäärien palveluksessa (kuten bolsevikit pitkälti tekivät)? Onko instituutioiden logiikka, niitä konstituoivat valtasuhteet ja niiden päämäärät mahdollista erottaa toisistaan?
Kysymyksiä, joita Foucault luennoillaan asettaa, ovatkin siis ennen kaikkea: Missä mielessä voidaan sanoa, että tietyt rikokset ja niiden rankaiseminen on ”poliittista” ja tietyt rikokset eivät? Hyvin karkeina esimerkkeinä: eikö kapitalistisessa yhteiskunnassa omaisuuden suojeleminen ja kapitalistin omaisuuden varastamisesta rankaiseminen ole nimenomaan ”poliittista”? Eikö juoksukaljojen vieminen kaupasta (varsinkin klo 21 jälkeen?) ole aivan yhtä lailla poliittinen rikos kuin poliisin kivittäminen mielenosoituksessa tai Greenpeacen aktivistien kapuaminen laivan kyytiin? Eikö tiettyjen toimien määrittäminen ”siveettömyysrikoksiksi” ole poliittista? Ja ennen kaikkea: jos moderni valtio ottaa itselleen institutionaalisen väkivallan legitiimin monopolin, jos valtion tehtävä on suojella kansalaisiaan ja pitää heidät hengissä valtion työvoiman ja tuotannollisen potentiaalin maksimoimiseksi, eikö silloin esimerkiksi tappaminen ole modernissa oikeudessa ensisijaisesti juuri ”poliittinen” rikos, eikä varsinaisesti rikos uhria kohtaan? Sen lisäksi että olutlavan varastaminen uhkaa kapitalistisen oikeuden keskeisintä muotoa, suuryrityksen omistusoikeutta, se uhkaa yrityksen omaisuuden koskemattomuuden takaavan valtion uskottavuutta järjestyksen takaajana.
Toinen samaan aiheeseen liittyvä konkreettinen kysymys koski sitä, että maolaiset halusivat käyttää omiin tarpeisiinsa modernin oikeuden muotoja ja instituutioita, perustaa ”kansanoikeusistuimia”, jotka jakaisivat tuomioita kansan pettäneille poliittisille johtajille ja kapitalisteille. Foucault’n näkökulmasta tämä oli kuitenkin ongelmallista, koska oikeusistuin instituutiona liittyy tiukasti modernin valtion ja kapitalismin kehitykseen ja on läpi niiden historian toiminut keskeisenä luokkavallan elementtinä, kuten hän maolaisten älykköjen kanssa käymässään debatissa korostaa (”Sur la justice populaire. Debat avec les maos”, Dits et écrits 1970–75).
Althusserilaisten teoria yhteiskunnan eri tasoista ja niiden suhteellisesta autonomiasta johti siihen, että oikeutta ajateltiin voitavan ”käyttää” omiin tarkoituksiin sen historiallisista käytännöistä ja syntyperästä riippumatta. Päällysrakenteen tasolla ja sisällä voidaan ja täytyi käydä ”erilliskamppailuja”, joissa itse kyseisen päällysrakenteen instrumentteja voidaan hyödyntää. Samat ideat näkyvät edelleen erilaisten vasemmistolaisten puheissa ”hegemoniakamppailuista”: voidaan esimerkiksi kamppailla talouspoliittisesta hegemoniasta käyttäen hyväkseen porvarillisen tieteen instituutioita ilman että asetetaan kyseenalaiseksi niiden toiminnan logiikkaa ja sisäisiä valtasuhteita. Foucault sen sijaan korostaa, että oikeusinstituutiot, taloudelliset suhteet, tietomuodot ja erilaiset mikrotason valtasuhteet eivät ole toisistaan erillisiä. Oikeudella on aina myös suoria taloudellisia vaikutuksia, se osallistuu oleellisesti taloudellisten suhteiden muodostamiseen ja ylläpitämiseen. Samalla oikeusinstituutiot ovat modernina aikana olleet keskeisiä uusien tietomuotojen tai tiedon käytäntöjen tuottajia. Siksi oikeudellisia kategorioita, kuten poliittisten rikollisten ja ”tavallisten” rikollisten erottelua, tai oikeusistuimen institutionaalista muotoa ei voida noin vain käyttää ilman, että uusinnettaisiin niihin kietoutuvia valtasuhteita. Eikä myöskään perinteisiä tietomuotoja, tiedettä sen modernissa mielessä voida käyttää ongelmitta. Puolueetonta asiantuntijaa teeskentelevästä yhteiskuntatutkijasta tulee aina jonkinlainen yleinen syyttäjä tai tuomari. Hän asettuu aina kamppailujen yläpuolelle, tarkastelee ulkopuolelta käsin, omahyväisestä strategisesta näkökulmasta, mitkä kamppailut ja mitkä poliittiset kysymykset ovat “olennaisia” ja mitkä eivät.
Ensimmäisen luennon alussa Foucault sanookin, että luentojen aiheen valinnan ymmärtämiseksi riittää avata silmänsä, ja ne jotka vetävät siitä herneet nenäänsä ”löytävät itsensä siitä mitä olen sanonut”. Tämä pätee myös nykyisin vasemmistolaisiin, jotka ihmettelevät miksi Foucault puhuu rikollisista, hulluista ja homoista eikä tärkeämmistä asioista kuten työttömyydestä, elvytyksestä ja erilaisista taloustieteen malleista. Foucault’n näkökulmasta on päästävä tarkastelemaan instituutioita – kuten tiedettä ja oikeutta – konstituoivia mikrovallan suhteita, ja tälle tielle hän juuri näillä luennoilla kääntyy, vaikka hänen käsitteensä ovat vielä tässä vaiheessa hyvin keskeneräisiä.
Tietenkään luentojen historiallista kontekstia eivät muodosta vain althusserilaisten ja maolaisten kanssa käydyt väittelyt vaan ylipäätään vuoden 1968 jälkeinen poliittinen tilanne. Jos Foucault puhuu repressiosta, valtiokoneiston ja oikeusjärjestelmän repressoivista vaikutuksista, hän ei tosiasiassa viittaa pelkästään 1500–1600-lukujen tapahtumiin. Puhtaan repression tai väkivallan lisäksi Ranskan valtio harjoitti vuoden 1968 jälkeen kuitenkin samankaltaista erottelevaa vallankäyttöä, jota Foucault kuvaa historiallisissa esimerkeissään: osaa kapinallisista kohdeltiin huomattavasti ankarammin kuin toisia. Turvautuessaan porvarillisen oikeuden kategorioihin, kuten erilaisten vankien erottelut, maolaiset ja muut vasemmistolaiset ryhmät menettivät kuitenkin kykynsä vastustaa näitä erottelun keinoja.
Siksi Foucault’lle oli juuri oman nykyisyytensä ja siitä käytävien kamppailujen näkökulmasta oleellista tarkastella, mistä modernit oikeusinstituutiot tulevat. Tarkoitus ei siis ole niiden historian tutkiminen sanan perinteisessä mielessä. Foucault’n genealogia eroaa ratkaisevasti niin marxilaisesta kuin erilaisista porvarillisista historiankirjoituksen ja -tutkimuksen metodeista, sillä niissä historiaa ohjaa aina jonkinlainen moraalinen suuri kertomus: joko edistyksen tai rappion historianfilosofia. Ne etsivät alkuperää, joka on aina jollakin tavoin juhlallinen: joko alkio josta universaalit järjen voimat tai tuotantovoimat lähtevät keriytymään auki, tai sitten menetetty ideaali, jonka historia on ajanut rappioon. Genealogia tutkii asian ilmaantumista tiettyyn voimien tilaan, historialliseen konjunktuuriin sekä sen polveutumista eri muuttuvien voimien pyörteissä (kts. “Nietzsche, genealogia, historia”, teoksessa Foucault/Nietzsche, Tutkijaliitto, 1998). Menneisyyttä luetaan nykyisyyden näkökulmasta, nykyisistä kamppailuista lähtien, mutta ei sillä tavoin, että voitaisiin palauttaa se mikä menneessä on elävää tai alkuperäistä vaan jotta voidaan nähdä, miten sattumanvaraisesti nykyisyyttämme luonnehtivat suhteet ja instituutiot ovat syntyneet historian kuluessa. Genealogia siis hajottaa historian näennäisen vakaan ja lineaarisen kaaren toisiinsa törmäävien, kietoutuvien ja limittyvien voimien kentäksi. Ennen kaikkea Foucault kysyy: minkälaisiin kamppailuihin tai vastarinnan muotoihin eri instituutiot, tietomuodot tai vallan tekniikat syntyessään osallistuvat?
Tässä kohtaa Foucault’n lähestymistapa poikkeaa olennaisesti althusserilaisista ja muista marxilaisista. Hän kiistää jyrkästi, että oikeudelliset suhteet kuuluisivat jonkinlaiseen taloudellisista suhteista erilliseen tai niitä heijastavaan ylärakenteeseen, että ne olisivat vain käännös tai ilmaus perustavammista taloudellisista suhteista. Pikemminkin oikeudelliset ja poliittiset valtasuhteet konstituoivat, tuottavat ja muokkaavat kaikkialla taloudellisia suhteita. Foucault’n sanoin ”oikeudelliset suhteet kirjautuvat valtasuhteena taloudellisiin suhteisiin ja muokkaavat niitä; samoin oikeus kirjaa taloudelliset suhteet valtasuhteisiin ja muokkaa niitä.” Oikeusjärjestelmän kautta poliittinen (valtio) on läsnä kaikkialla taloudessa ja politiikka ja talous sekoittuvat toisiinsa. Kuten huomaamme, näillä kevään 72 luennoilla Foucault’n muotoilut ovat kaikesta huolimatta hyvin lähellä Althusseria ja marxilaisuutta: hän operoi samoilla käsitteillä, vaikka koettaa kääntää niiden suhdetta toiseen konstellaatioon. Eri moderneja instituutioita tai marxilaisittain eri tasoja (perusta, päällysrakenne; talous, politiikka, oikeus) tutkitaan vielä suhteellisen erillisinä, eikä vielä varsinaisesti “vallan yleisen talouden” tai dispositiivien näkökulmasta, kuten Foucault myöhemmin tekee. Kuten hän itse sanoo juuri tuohon aikaan keskustelussa Deleuzen kanssa (“Intellektuellit ja valta”), hän ei vielä ole päässyt käsiksi siihen, mitä valta varsinaisesti on, tai täsmällisemmin ottaen miten se toimii, miten sitä harjoitetaan. Jo seuraavan vuoden luennoilla rangaistusyhteiskunnasta Foucault’n käsitteet ja lähestymistapa ovat selkeästi nietzscheläisempiä, Althusser on työnnetty syrjään. Samalla genealogia kuitenkin alkaa välillä näyttää siltä, että koko historia palautuu pelkkiin kamppailuihin tai välittömiin voimasuhteisiin, agonismeihin, aivan kuten Nietzschellä. Voimien kerrostumat, luutumat tai kivettymät (joita esimerkiksi Deleuze ja Guattari tarkastelevat laajalti Braudelin ja geologian innoittamina) tuntuvat katoavan kokonaan. Korkeintaan ne nousevat esiin jonkinlaisina satunnaisina huomautuksina esimerkiksi suuren ruton vaikutuksista kapinoiden leviämiseen. Vaihtoehtoina näyttävät siis olevan joko marxilaisten (viime kädessä porvaristolta perimien) historian kategorioiden omaksuminen sellaisinaan (instituutioiden itsenäisyys ja jonkinlainen toiminnan ja rakenteen dialektinen vastakkaisuus) tai sitten historian haihtuminen kokonaan voimien tai vallantahtojen kohtaamisiin ja purkautumisiin, huolimatta siitä, että Foucault korostaa ilmaantumisen (Entstehung) tapahtuvan aina keskellä tiettyä olemassaolevaa voimien sommitelmaa (“Nietzsche, genealogia, historia”, s. 78–82).
Mitä Foucault sitten sanoo modernin oikeuden synnystä?
Koska Foucault kiistää marxismille ominaisen eri yhteiskunnallisten tasojen hierarkian ja niiden väliset heijastussuhteet, ei modernin oikeuden, poliisin ja rangaistusjärjestelmän syntyä tarkastella ”heijastuksena” kapitalistisen tuotantotavan kehityksestä. Sen sijaan hän korostaa, että uudet oikeusjärjestelmän muodot syntyvät vastauksina yhteiskunnallisiin kamppailuihin. Uusien instituutioiden tehtävä ei siis ole liittää poliittista valtaa ja varallisuuden kasautumista toisiinsa (ne eivät koskaan ole olleet erillään toisistaan) vaan kukistaa kapinat. Oikeutta ei siis synny ilman taistelua, kuten taistolaiset huusivat, mutta oikeus ei ole riistettyjen luokkien vaan hallitsevien luokkien saavutus ja niiden kehittämä vallan tekniikka.
Foucault korostaa, että ei lähde liikkeelle kriminologisista tai oikeusfilosofisista teorioista, eikä itse rangaistusinstituutioista tai lainsäädännöstä vaan niiden toiminnasta tietyn kokonaisuuden yhteydessä, jota hän luennoilla kutsuu ”repressiosysteemiksi”, vaikka myöhemmin luopuu tästä käsitteestä ja puhuu pikemminkin dispositiiveista ja vallan yleisestä taloudesta. Uusia instituutioita tarkastellaan siis siitä näkökulmasta, miten ne vastaavat tiettyihin strategisiin tavoitteisiin tietyssä historiallisessa voimasuhteiden kentässä: miten jokin yhteiskunnallinen voima voi instituutioiden tai rangaistustekniikoiden avulla heikentää toista voimaa, riisua sen aseista, lukija tiettyyn valtasuhteiden vakiintuneeseen kehykseen.
Ensimmäiset seitsemän luentoa käsittelevätkin pääosin yhtä ainutta historiallista esimerkkiä, jolla Foucault’n mukaan on paradigmaattinen merkitys: niin sanottua ”paljasjalkojen” (Nu-pieds) kapinaa Normandiassa vuonna 1639 ja sen kukistamista. Vastaavanlaisia kapinoita oli 1600-luvun alun Ranskassa useita, mutta Foucault’n mukaan juuri Normandian tapahtumat näyttävät erityisen hyvin, miten vanhat oikeus- ja rangaistusinstituutiot eivät riittäneet kukistamaan kapinoita ja siksi oli kehitettävä uusia. Aikakauden eri kapinoihin osallistui väestön eri kerrostumia (osassa kyse oli pysyvästi lain ulkopuolella elävistä ryhmistä, moniin osallistui myös porvaristoa ja aatelia), niillä oli erilaisia tavoitteita (verojen vastustaminen, salakuljetuksen kiihtyvän repression vastustaminen jne.), mutta joka tapauksessa kapinoiden ja niihin osallistuvien ryhmien välillä oli tiiviitä yhteyksiä ja kapinoilla oli tietty jatkuvuus. Siksi niissä oli hyvin vaikea erottaa ”poliittista” ja ”taloudellista” tai puhtaasti ”rikollista” ulottuvuutta toisistaan. Modernien valtioiden historiassa veronkierto, kirjanpitoväärennökset, omaisuuden salaaminen valtiolta ja salakuljetus ovat kaikkein keskeisimpiä poliittisia rikoksia, ja yritykset tukahduttaa näitä alistettujen luokkien selviytymisen tapoja ovat usein johtaneet laajoihin kapinoihin. Edelleen meidän ei tulisi etsiä “poliittisen” vastarinnan tai laittomuuden muotoja pelkästään näkyvistä mielenosoituksista vaan aivan muualta: kampaaja tai kioskiyrittäjä joka jättää ostoksen lyömättä kassakoneeseen tai kuka tahansa joka salakuljettaa tupakkaa Venäjältä rikkovat modernin valtion oikeutta hallita varallisuuden kiertoa ja samalla tietyllä alueella tuotteita myyvien yritysten markkina-asemaa, jota valtio pyrkii suojelemaan. Prekaari mikroyrittäjä tarvitsisikin taloudellisen asemansa ja neuvotteluvoimansa parantamiseksi mieluummin veronkiertojuristia kuin työehtoneuvontaa…
Kapinoiden kukistamisessa poliittisen ja “tavanomaisen” rikoksen välisen eron rakentamisella oli kuitenkin keskeinen merkitys: oli erotettava toisistaan ”kunnollinen”, oikeuksiensa tai ”järjestelmän muuttamisen” puolesta kapinoiva porvaristo, jota ei tule rangaista niin ankarasti koska sillä oli hyvät, keskusvallan näkökulmasta käsitettävissä olevat tavoitteet, sekä pelkästään huvikseen rähinöivä tai rikollisia toimiaan puolustava rahvas. Jälleen on nopeasti helppo huomata, että puhuessaan 1600-luvusta Foucault puhuu aina myös omasta ajastaan tai yhtä lailla meidän ajastamme: kuinka usein saammekaan kuulla, että Pariisissa, Lontoossa, Rio de Janeirossa tai Helsingissä mellakoivan nuorison olisi muotoiltava selkeät tavoitteet, otettava instituutiot vakavasti ja mieluiten liityttävä puolueeseen. Niitä, jotka eivät suostu, voidaankin sitten pamputtaa entistä kovempaa, koska heidän toimintansa ei ole poliittista vaan pelkkää rikollista rähinöintiä.
Poliittisen ja “tavallisen” rikoksen välisen eron tuottamisessa juuri 1600-luvun alku on Foucault’n mukaan keskeinen ajankohta. Juuri samaan aikaan valtio ottaa oikeuden hallintaansa. Siihen asti oikeus oli toiminut pääosin paikallisesti, oikeudellista valtaa olivat käyttäneet paikalliset aateliset eikä se ollut muodostanut koordinoitua kansallista koneistoa. Nyt paikalliset oikeus- ja rangaistusjärjestelmät eivät kuitenkaan enää toimineet. Kapinoissa nimittäin oli usein kyse uusien kuninkaan tai keskitetyn valtion määräämien verojen vastustamisesta, ja myös paikallinen porvaristo tai jopa aateli liittyi kapinoihin tai vähintään kannatti niitä. Siksi paikalliset oikeusviranomaiset eivät suostuneet kukistamaan kapinoita. Kun ”iloisia veronmaksajia” ei löytynytkään (ideologista vasemmistoa ei vielä ollut olemassa), kuninkaan oli pakko turvautua armeijaan taatakseen verotulonsa. Armeija aiheutti kuitenkin taloudellisesta näkökulmasta liian suurta tuhoa: sotilaat ryöstivät ja tuhosivat erotuksetta kaikkien omaisuutta, ja armeijan ylläpito vei liikaa verotuloja. Lisäksi armeija oli liian brutaali alistamisen instituutio siinä mielessä, että se ei osannut kohdella eri ryhmiä eriarvoisesti vaan ryösti ja raiskasi yhtä lailla kaikkia. Uudessa kapinoiden kukistamisen strategiassa taas oli olennaista erottaa toisistaan maalaiset ja kaupunkilaiset, köyhät ja rikkaat. Eri ryhmiä oli voitava kohdella eri tavalla. Strategia näkyi vuoden 1639 toimien ajallisessa järjestyksessä. Ensin lähetettiin armeija maaseudulle ja siellä kapinallisia rangaistiin verisesti ja väkivaltaisesti: ruumiita paloiteltiin ja päitä ripustettiin varoitukseksi kylänraitille. Maalaiset olivat kaikki kuninkaan vihollisia. Kaupungit taas säästettiin viimeiseksi ja niiden kanssa toimittiin kärsivällisemmin. Normandian suuressa urbaanissa keskuksessa Rouenissa kaupungin aateliset ja rikkaat porvarit olivat liian voimakkaita ja tärkeitä liittolaisia kohdeltavaksi yhtä ankarasti kuin maalaisia. Kaupungissa oli voitava erotella toisistaan kunnon kansalaiset ja rikolliset kapinalliset. Ylipäätään varakkaille porvareille piti jättää aikaa siirtyä järjestyksen puolelle eli kääntää takkinsa huomattuaan joutuneensa häviölle. Eri instituutiot jakavat väestöä ottamalla siitä omat kohteensa: köyhien, työttömien, kulkurien kimppuun lähetetään armeija, he ovat siis valtion vihollisia, kansan ulkopuolella, ja heitä rangaistaan armottomasti hieman kuten nykyisin kokonaan oikeuden ulkopuolelle luokiteltuja terroristeja tai huumekauppiaita. Valtio siis alusta alkaen määrittää tietyt luokat ”ulkoisiksi” vihollisikseen, sodan eikä oikeudenkäytön kohteiksi. Jo oikeuden piiriin pääsemiseksi, ”oikeuden saamiseksi” vaaditaan tiettyä yhteiskunnallista asemaa.
Paljasjalkojen kapina on Foucault’n näkökulmasta keskeinen esimerkki siksi, että siinä uusi, erotteleva kapinoiden kukistamisen strategia nousee kenties ensimmäistä kertaa selkeästi esiin. Siinä oikeus ja poliisi seuraavat armeijan jalanjäljissä ja tavallaan tuovat suoraan näkyviin eri instituutioiden historialliset suhteet. Oikeus ja poliisi korvaavat vähitellen armeijan valtion sisäisen järjestyksen ylläpitäjinä, koska ne ovat taloudellisempia ja tarkempia alistamisen tekniikoita. Niiden tehtävä on ”selvittää rikokset”, eli toimia eri ryhmien toisistaan erottamisen välineenä. Toisin kuin oikeuden tasapuolisuudesta höpisevä moderni oikeusteoria väittää, valtion oikeus on jo syntyessään erottelun ja hierarkisoinnin väline. Mahdollisuus selvitä varallisuuden (paremman asianajajan, siistimmän pukeutumisen ja ennen kaikkea ”hyvän maineen”) ansiosta ilman tuomiota tai pienemmällä tuomiolla ei ole poikkeama tai häiriö modernissa oikeudessa vaan pikemminkin nykyaikainen oikeusjärjestelmä on luotu sitä varten, että rikkaat voisivat ostaa itsensä vapaaksi rikoksista, jotka viime kädessä ovat kaikki yhtä poliittisia.
Toinen olennainen piirre uudessa strategiassa on, että solidaarisuuden hajottaminen varmistetaan pitkällä aikavälillä siten, että etuoikeutetut ryhmät sitoutetaan itse osallistumaan järjestyksen ylläpitämiseen ja heille esimerkiksi annetaan aseet takaisin sen jälkeen, kun armeija on ensin vienyt ne heiltä. Solidaarisuuden varmistamiseksi paikalliselle aatelille ja porvaristolle luodaan myös taloudellisia kannustimia osallistua uuteen järjestykseen: vaikka veroja ei alenneta, jotta kuninkaan verotulot voidaan taata, paikalliset eliitit saavat osan julkisista tuloista sen kautta, että he voivat myydä velkaa kaupungin hallinnolle ja saada korkotuloja, jonka käytännössä maksavat kaupungin köyhemmät asukkaat. Korkotulojen saaminen edellyttää kuitenkin sitä, että köyhät suostuvat maksamaan veronsa kiltisti eivätkä kasvata paikallishallinnon menoja liiallisesti. Näin rikkaista tulee siis köyhien työläisten poliiseja ja velkojia samaan aikaan.
En tiedä, osasiko Foucault ennakoida keväällä 1972 myöhemmin samalla vuosikymmenellä käyttöön otettuja hallinnan tekniikoita, kyse saattaa olla vain sattumasta. Vuodesta 1968 on usein puhuttu opiskelijakapinana, ja niin vasemmistolaiset kuin oikeistolaiset idiootit ovat syyttäneet sitä individualismin, konsumerismin ja hedonismin levittämisestä kaikkialle yhteiskuntaan. Esimerkiksi Pier Paolo Pasolini vastusti kapinoita jo niiden syntyessä, koska näki niissä olevan kyse vain rikkaista perheistä tulevien opiskelijoiden yrityksistä syrjäyttää aiempi sukupolvi ja tavoitella heidän asemiaan itselleen. Foucault tietenkin kielsi tällaiset konservatiiviset ja jälkiviisaat kritiikin muodot, ja hänen 1600-lukua koskevista huomioistaan voidaan kenties hahmottaa jollain tavoin, miten 1960-luvun kapinoita pyrittiin hajottamaan ja hallitsemaan. Eikö nimittäin niin Ranskassa kuin Suomessa (Kekkosen lastenkutsuilla jne.) pyritty nimenomaan integroimaan eräänlaista nuorisokapinallisten eliittiä uuteen valtajärjestykseen: lakimiehiä ja lääkäreitä, joille myönnettiin erilaisia uusia etuoikeuksia, nostettiin palkkoja, kasvatettiin heidän merkitystään asiantuntijoina uudessa rationaalisemmassa valtiokoneistossa? Samalla juuri 1970-luvulla lisääntyneiden sosiaalimenojen hillitsemiseksi valtion menojen rahoitusta muutettiin niin, että velkakirjojen myynnistä tuli huomattavasti tärkempää julkisten menojen rahoittamiseksi. Eikö tämä myös tarjonnut – erityisesti korkean inflaation oloissa – hyvin tärkeitä varallisuuden keräämisen kohteita lisää tuloja saaneelle professionaaliselle eliitille?
Tietenkään kyse ei ole suoraan samanlaisista vaan korkeintaan analogisista kehityskuluista ja Foucault’n tarkastelun varsinaisena kohteena on modernin valtiokoneiston synty. Hän täsmentää, että 1600-luvun alussa ei tietenkään synny moderni oikeus sinänsä – se oli eri muodoissaan ollut olemassa jo vuosisatoja. Kyse on täsmällisemmin ottaen uudenlaisesta suhteesta oikeuden ja hallinnan tai valtion välillä. Instanssi, joka kukistaa kapinat ei nimittäin varsinaisesti ole sotilaallinen eikä oikeudellinen järjestelmä sinänsä, eikä edes moderni suvereniteetti vaan uusi hallinnollinen järjestelmä, joka sulkee armeijan ja oikeuden sisäänsä. Kyse on siis uudenlaisesta, ei enää oikeudellis-sotilaallisesta vaan hallinnollisesta, administratiivisesta valtion muodosta. Oikeudellis-sotilaallisessa valtiossa alamaisena oleminen oli tuomion kohteena olemista: kansalainen on armeijan suojelema ja vastineeksi hänen täytyy alistua kuninkaan tuomiovaltaan. Sen sijaan hallinnollisessa valtiossa alamaisena tai kansalaisen oleminen on olemista sellaisten päätösten kohteena, jotka tehdään kaikkien nimissä ja joita sovelletaan poikkeuksetta kaikkiin – vaikka tietenkin eri tavalla köyhiin ja rikkaisiin. Jos vielä varhaisen oikeudellis-sotilaallisen valtion aikana poliittisen filosofian keskeinen kysymys oli: onko valta oikeudenmukaista, oikeutettua, nyt tällaista kysymystä ei enää tarvita, sillä valta edustaa kaikkia. Kysymys ei enää koske oikeutusta vaan tahtoa: millainen tahto ilmaisee itseään valtion päätöksissä, millä tavoin tahto on muodostettu. Tämä hallinnallinen logiikka sulkee modernissa valtiossa sisäänsä oikeudelliset ja sotilaalliset toiminnot.
Näillä luennoilla suvereenin vallan eli juridisten valtatekniikoiden ja varsinaisesti modernille valtiolle ominaisen ohjauksen tai biovallan erottelu jää vielä melko epäselväksi ja hahmottomaksi, koska Foucault ei vielä hahmota valtaa tekniikoina vaan tarkastelee vielä instituutioita suhteellisen erillisinä ja ehyinä kokonaisuuksina. Erotteluun Foucault palaa vuosien 1977–78 luennoillaan (Turvallisuus, alue, väestö). Niillä varsinaisesti kyse ei ole niinkään suvereenisuuden ja edustuksellisuuden välisestä suhteesta vaan yksinkertaisesti erilaisista hallinnan tekniikoista, joista uudet ohjauksen tekniikat puuttuvat suoraan hallittavan ruumiiseen ja mieleen tai toiminnan mahdollisuuksiin, kun taas suvereenin oikeusvallan tekniikat rajoittuvat jälkikäteen jakamaan tuomioita, rankaisemaan jo tapahtuneet rikokset. Käsillä olevilla kevään ’72 luennoilla Foucault sen sijaan nimeää kolme uutta instituutiota, jotka syntyvät vähitellen kapinoiden kukistamiseksi luoduista ratkaisuista. Näitä ovat 1. yleinen oikeus ja yleinen syyttäjä, 2. poliisi, ei-sotilaallinen aseellinen valtakoneisto sekä 3. vankeus rangaistusmuotona.
Vankilaa ja uusia rangaistustekniikoita Foucault käsittelee enemmän seuraavan vuoden luennoillaan (joita Kumussa on jo käsitelty, kts. ”Yhteiskunta on rangaistus”) sekä tietenkin kirjassaan Tarkkailla ja rangaista. Poliisin synty nousee esiin eri puolilla hänen työtään, kuten vuoden 1977–78-luennoilla. Kevään ’72 luentosarjan loppuosa sen sijaan keskittyy uuden oikeusjärjestyksen sekä sen erilaisten vaikutusten tutkimukseen.
Uusi oikeuden muoto
Minkälainen uusi oikeus sitten oli luonteeltaan ja miten se erosi vanhasta, keskiaikaisesta oikeudesta? Foucault korostaa, että muutosta ei voida ymmärtää tarkastelemalla oikeuden suhdetta talouteen. Oikeus ei ala heijastaa taloudellista perusrakennetta sen enempää kuin ennenkään. Päinvastoin oikeus ja talous ovat aina erottamattomia toisistaan, vaikka niiden väliset suhteet muuttuvat. Keskiajan oikeudella oli välitön taloudellinen merkitys, koska tuomitun omaisuuden haltuunotosta oli tullut valtiolle tärkeä tulomuoto. Uusi oikeus taas oli institutionaalisilta ja käytännöllisiltä piirteiltään erilaista, mutta nimenomaan siksi, että uudet piirteet vastasivat olennaisiin siirtymiin valtasuhteiden strategisissa verkostoissa. Keskiajalla muut oikeuden alueet olivat Foucault’n mukaan vähitellen ”roomalaistuneet” eli käytännössä valtiollistuneet, mutta rikosoikeus säilytti poikkeuksellisen pitkään germaanisen luonteensa. Germaaninen oikeus taas oli luonteeltaan aivan toisenlaista kuin moderni oikeus, sillä siitä puuttui kokonaan ajatus ulkopuolisesta välittäjästä, tuomarista, ja todistusaineiston hankkimisesta. Germaaninen oikeus oli kamppailua kahden oikeusosapuolen välillä, eräänlainen yksityisen sodan rituaalinen muoto. Siinä ei ollut lainkaan ulkopuolista tuomaria, joka olisi ratkaissut oikeusasian vaan jos tuomari ylipäätään oli olemassa, hänen tehtävänsä oli ainoastaan valvoa, että oikeusmenettelyssä ei rikottu sääntöjä. Oikeus oli eräänlainen kaksintaistelu tai koe, jonka voittaja ”sai oikeutta”, oli hänen väitteensä sitten ”tosi” sanan modernissa merkityksessä tai ei. Tähän kaksintaisteluun sisältyi aina riski: keskiajalla kaikki rikokset maanpetosta ja homoseksuaalisuutta lukuun ottamatta olivat asianomistajarikoksia, ja syytteen nostaminen oli uhrin oma asia, mutta mikäli hän hävisi oikeusjutun, hän kärsi aina jonkinlaisen vahingon (joutui maksamaan korvauksen tai sai jonkin fyysisen rangaistuksen tms.).
Germaaninen keskiaikainen oikeus oli ennen kaikkea feodaalisten yksityissotien sovittelun tai rauhoittamisen väline: kahakoiden tai verikostojen kierre voitiin lopettaa suostumalla jonkinlaiseen korvaukseen tai alistumalla oikeuskokeeseen. Erilaisten kansankapinoiden laajennuttua voimakkaasti kaikkialla Euroopassa 1300-luvulta alkaen vanhat paikalliset oikeuden ja ”repression” muodot eivät enää kyenneet takaamaan feodaalisten valtasuhteiden ylläpitoa. Valtion oli siksi otettava oikeusjärjestelmät haltuunsa, mutta vanhat oikeusmuodot eivät enää soveltuneet uuteen käyttöön. Valtiollisessa oikeudessa oikeuden kohteeksi joutuminen ei ole vapaaehtoista, se ei riipu siitä suostuuko ottamaan osaa ”oikeuskamppailuun” vaan oikeudesta tulee pakonalaista valtion alamaisille. Kuningas ei tietenkään voinut itse sekaantua oikeustaisteluihin, ottaa riskejä oikeusjutun häviämisestä. Siksi oikeudesta täytyi samalla tehdä neutraali menettely, jossa oikeuden käyttäjä – eli suvereeni – toimii välittävänä kolmantena osapuolena, eikä enää itse osallistu taisteluun. Rio de Janeiron luennoillaan Foucault sanoo, että tämä on yksi ratkaisevimmista muutoksista koko länsimaiden historiassa ja sillä on ollut valtavia vaikutuksia koko vallan yleiseen talouteen, subjektiivisuuksien tuottamiseen ja ennen kaikkea tietomuotojen kehitykseen.
Uuden oikeuden näkyvin merkki on uudenlaisen instituution tai hahmon, yleisen syyttäjän ilmestyminen. Syyttäjä on kuninkaan edustaja, hän nostaa kuninkaan eli valtion puolesta syytteen lain ja järjestyksen rikkojia vastaan riippumatta siitä, haluaako uhri. Ajatus on tietenkin, että rikos on ennen kaikkea rikkomus yleistä järjestystä vastaan ja siten valtiota vastaan järjestyksen ylläpitäjänä. Koska valtion, suvereenin tehtävänä on suojella omaisuutta ja kauppaa, turvata kansalaisten elämä, rikkomus näitä kohtaan on rikkomus suvereenia kohtaan. Kehitys tapahtuu Foucault’n mukaan toki vähitellen: vielä 1700-luvulla oikeusjärjestelmässä erotetaan rikokset yleistä etua vastaan ja rikokset yksityistä etua vastaan (ja tietyt rikokset ovat toki edelleen asianomistajarikoksia), mutta käytännössä 1800-luvulla ”kuninkaan tapaukset” eli rikokset yleistä järjestystä kohtaan alkavat kattaa koko rikosoikeuden alueen.
Kuninkaan asettaman syyttäjän tulo oikeusprosessiin muuttaa siis koko prosessin luonteen: oikeus ei enää näyttäydy kiistana tai kamppailuna, voimien koetteluna eri osapuolten välillä. Oikeudesta tulee näennäisesti neutraalia toimintaa, agonismin sijaan siitä tulee välityksen muoto. Foucault’n muotoilut ovat tässä kohtaa hieman epäselviä, ja välillä vaikuttaa siltä kuin hänen ajatuksensa olisi sama kuin yksinkertaisen ideologiakritiikin: oikeus on todella aina kamppailua, mutta moderni oikeus peittää sen näkyvistä, vääristää sen todellisen luonteen. Kevään 1972 luennoilla Foucault käyttääkin vielä satunnaisesti althusserilaista ideologian käsitettä, jonka hän myöhemmin hylkää. Jo viimeisen luennon tieto–valta-suhdetta koskevissa huomautuksissa ideologian käsite asetetaan kyseenalaiseksi, sillä se perustuu yksinkertaiseen toden ja väärän erottamiseen. Ideologian käsite implikoi, että vallan vaikutukset ajavat sinänsä viattoman ja aina jo olemassa olevan tiedon subjektin harhaan ulkoa päin, siinä tieto ja valta ovat siis toisiinsa nähden erillisiä ja tiedon subjekti on luonnollinen eikä tuotettu.
Foucault’lle taas oikeuden luonteen muutoksessa ei voi olla kyse pelkästään valtasuhteiden “peittämisestä” vaan niiden luonteen muutoksesta. Foucault sanookin, jälleen hieman keskeneräisin käsittein, että oikeuden myötä syntyy syyttäjän, valtion vallan ylimäärä, ylivalta (”plus de pouvoir” tai lisä-valta, joka on lopullisesti kiinnitetty ja kyseenalaistamaton). Syyttäjä ei ole minkäänlaisessa koettelusuhteessa kumpaankaan osapuoleen, sillä kuningas ei tietenkään voi ottaa mitään riskejä jokaisen rikoksen selvittämisessä. Valta toimii tässä eri voimien välityksenä kun aikaisemmin se tarkkaili niiden törmäyksiä ulkoa päin eräänlaisena todistajana. Vaikka Foucault ei itse suoraan mene ontologian alueelle, näyttää siltä, että juuri ajatus vallasta välityksenä on tässä muutoksessa keskeistä. Modernit instituutiot, kuten oikeus, toimivat nimenomaan voimien välityksinä, kuten Deleuze oivaltaa (kts. G. Deleuze, “Esipuhe Antonio Negrin kirjaan Anomalia selvaggia”, Megafoni). Modernille porvarilliselle ajattelulle Hobbesista Hegeliin ja aina heidän jälkeensä yksilöt ovat toisiinsa nähden erillisiä, toisilleen vastakkaisia, mutta luonnostaan syntyneitä, ja heidän saattamiseen keskinäisiin suhteisiin ilman konfliktia tarvitaan vallan välitystä. Vielä perustavampaa Foucault’n tai Deleuzen analyyseissä on kuitenkin, että kun vallan tekniikat osallistuvat subjektiivisuuksien tuottamiseen, kun subjekti ei ole valmiina vaan syntyy vallan tekniikoiden ja itsen tekniikoiden (joista Foucault paljon myöhemmin puhuu) kautta, välitykset (kuten oikeus) eivät voi olla neutraaleja. Välitykset eivät siis ole subjektien välillä, oikeus ei tuo suhteisiin keskenään kahta toisistaan riippumatonta yksilöä vaan välitykset osallistuvat oleellisesti subjektien tuottamiseen.
Modernin oikeuden teoria niin liberaalissa kuin hegeliläisessä muodossaan perustuu juuri ajatukseen siitä, että yksilöllinen subjekti on annettu, luonnollinen lähtökohta ja oikeus voi siksi toimia neutraalina välityksenä heidän välillään. Täsmällisimmin näkemyksen muotoilee Alexandre Kojève teoksessaan Esquisse d’une phenomenologie du droit. Vastaavasti modernia oikeutta ovat puolustaneet monet marxilaiset, kuten Étienne Balibar. Balibarin ajatus Althusserin entisenä oppilaana on varmasti jollakin tavoin, että oikeus on taloudesta ja luokkasuhteista erillinen alue, ”päällysrakenne” ja sen toimintaa voidaan siten tarkastella formaalisti, materiaalisista suhteista erotettuna. Näin kuitenkin itse subjektiivisuuksien tuotannon alue katoaa näkyvistä.
1970-luvun alun maolaiset – joista myöhemmin tuli liberaaleja ”uusfilosofeja” kuten Foucault’n kanssa käydyssä debatissa salanimellä ”Gilles” esiintyvä André Glucksmann – ajattelivat myös, että oikeuden muotoa voidaan käyttää ”kansan” puolesta käytävissä kamppailuissa. Debatissa Foucault näkee ajatuksen kuitenkin erittäin ongelmallisena, koska historiallisesti oikeusistuimen tarkoitus on ollut juuri jakaa alistetut luokat hyveellisiin työläisiin ja rikolliseen roskajoukkoon. Se on pyrkinyt siihen, että proletariaatti omaksuisi porvariston moraalin, se on siis ollut keskeinen tekniikka porvarillisen subjektiviteetin luomisessa myös työväestön keskuudessa. Toisaalta se on tuottanut juuri rikollista subjektiviteettia, koska se on luonut käsitystä rikollisuudesta ja oikeuden puolueettomuudesta, tiettyjen tekojen rikokseksi määrittelemisen neutraaliudesta, jotta rikoksiin (kuten kapitalistien omaisuuden varastamiseen) syyllistyneitä alettaisiin kohdella epämoraalisina, pelottavina, likaisina eikä vallankäytön kohteeksi joutuneina. Kuten Foucault sanoo:
Oikeusistuimella, joka tuo mukanaan porvarillisen oikeuden ideologian ja tuomarin sekä porvarilliseen oikeuteen kuuluvan tuomarin ja tuomitun eron, on nähdäkseni erittäin tärkeä rooli porvariston luokkaherruudessa. Kun puhutaan oikeusistuimesta, puhutaan siitä, että läsnä olevien voimien taistelu on tavalla tai toisella lakkautettu, että tehty päätös ei missään tapauksessa ole kamppailun tulos vaan ulkopuolisen ja yläpuolisen vallan toimi. (Sur la justice populaire. Debat avec les maos, Dits et écrits 1970–75, s. 356.)
Ennen kaikkea oikeusistuimen toiminta implikoi, että on olemassa oikeudenkäynnin osapuolille yhteisiä kategorioita (rikoksen kategoriat kuten varkaus sekä moraalisia kategorioita kuten rehellisyys, lain kunnioittaminen) ja että osapuolet hyväksyvät niille alistumisen. Lisäksi oikeutta tulkitsevat aina ulkopuoliset asiantuntijat, joilla on näennäisen neutraali koulutus. Eikö kansantuomioistuimen idea ole sitä paitsi nykyisin toteutunut? Ja itse asiassa juuri debatin Gilles, André Glucksmann, todella onnistui toteuttamaan idean juuri siinä muodossa, missä se kaikkine formaaleine piirteineen todella voidaan toteuttaa: nimittäin mediassa, jossa intellektuellien, toimittajien tehtävä on jatkuvasti nykyisin jaella ”tuomioita” kaikesta. ”Tuomitsetko Pariisin iskut?” “Tuomitsetko lähiönuorten rähinöinnin kadulla?”
Tieto ja valta
Viimeisellä luennolla, joka ei liity aivan suoraan edellisiin vaan lähtee hieman omille teilleen, Foucault avaa kysymyksen oikeuteen liittyvistä uudenlaisista tiedon vaikutuksista, joista tulee yksi hänen keskeisimmistä tutkimuskohteistaan. Samalla hän nostaa esiin vielä myöhempiä kirjoituksia suoraviivaisemmin muutamia kysymyksiä, jotka ovat äärimmäisen ajankohtaisia esimerkiksi nykyisten niin sanottujen yliopistokamppailujen näkökulmasta. Näissä kamppailuissa vaikutetaan nimittäin usein kuvittelevan, että keskeiset valtasuhteet ovat jollain tavoin tiedon ja sen tuottamisen instituutioiden ulkopuolella, että tiede tai tieto on vallan vaikutuksiltaan neutraalia eikä esimerkiksi tiedon tuottamiseen itseensä liittyvillä hierarkioilla ole mitään olennaisia vaikutuksia, jotka täytyisi ottaa huomioon yhteiskunnallisia kamppailuja rakennettaessa.
Jos oikeuden jakaminen ei enää perustu osapuolten väliseen koetteluun vaan ulkopuolisen tuomarin ja syyttäjän ratkaisuun, oikeuskäsittelyn luonteen täytyy muuttua. Totuus, tiettyjen asiaintilojen selvittäminen saa siinä aivan uudenlaisen merkityksen. Syyttäjän ja tuomarin on saatava selville, mitä on tapahtunut, mikä on totuus rikoksesta. Foucault’n mukaan koko modernin filosofian obsessio totuuteen, toteen tietoon on peräisin tästä uudesta oikeuden muodosta. Oikeus synnyttää uuden tietomuodon, inkvisitio-tutkimuksen. Uuden ajan tiedemiehet urkkivat, kuulustelevat luontoa ja myöhemmin ihmistä samalla tavoin kuin pahamaineiset inkvisiittorit ja oikeusistuinten tuomarit kuulustelevat kerettiläisyydestä tai muista rikoksista epäiltyjä. Moderni tiede on luonnon inkvisitio. Foucault korostaa, että kyse ei ole oikeuden tai kapitalismin ideologisten vaikutusten tutkimisesta. Sen sijaan on tutkittava, miten tiedon subjekti syntyy, rakennetaan erilaisten valtasuhteiden vaikutuksena. Oikeudella on vaikutuksia tiedon subjektin ja uusien tietomuotojen syntyyn, siihen, minkälaisista asioista tulee tiedettäviä, tiedon kohteita.
Jos uuden oikeusinstituution kehyksessä syyttäjälle kasautuu ylivalta suhteessa syytettyyn, tämä ylivalta ”kääntyy tiedon urkkimiseksi”. Nyt syyttäjällä on oikeus esittää kysymyksiä ja vaatia niihin vastauksia. Syytetyn asema muuttuu myös ratkaisevasti, kun hän ei enää ole syyttäjän kilpakumppani vaan urkinnan kohde, jonka täytyy kyetä todistamaan oma syyttömyytensä vetoamalla totuuteen. Foucault’n mukaan juuri tämä on ennenkuulumaton käänne länsimaisten vallan tekniikoiden historiassa, ja sen syntyperää helleenisissä ja varhaiskristillisissä uskonnollisissa käytännöissä Foucault myöhemmin päätyykin jäljittämään. Foucault’n mukaan olisi kirjoitettava kuulustelun historia:
Ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomioita siihen, että valta ottaa itselleen oikeuden esittää kysymyksiä: valta ei vain kerää veroja, pakota työhön, rekrytoi sotilaita ja lähetä heitä kuolemaan vaan se esittää kysymyksiä, joihin täytyy vastata. Se kerää tietoa ja juuri koskien sitä, jolle kysymys esitetään. Sinun täytyy kertoa mitä tiedät itsestäsi. (S. 206.)
Aikaisemmin tiedon kohteeksi joutuminen oli vielä suoraan hierarkisoitua, ja esimerkiksi keskiaikaiselle aateliselle oikeudelliseen kuulusteluun alistuminen oli vapaaehtoista. Korkeintaan köyhälistö voitiin pakottaa vastaamaan kysymyksiin. Antiikin tai keskiajan aateliselle ajatus vastaamisesta sosiologiseen kenttätutkimukseen tai lääkärin kysymyksiin elämäntavoista olisi ollut täysin käsittämätön. Laadullista tutkimusta tekeviä akateemisia inkvisiittoreita olisi epäilemättä kehotettu feodaalisten tilanherrojen mailta painumaan sinne missä pippuri kasvaa, ja jos he olisivat alkaneet inttämään tutkimuksen merkittävistä yhteiskunnallisista hyödyistä he olisivat saaneet poistua tiluksilta miekka tai tikari sisuksissaan. Edelleen ”laadullista aineistoa” tuotetaan jostain syystä huomattavasti enemmän maahanmuuttajista, sosiaalihuollon asiakkaista ja pienituloisista yksinhuoltajista kuin suuryritysten johdon tai keskuspankkien toiminnasta.
Foucault’n mukaan olisikin olennaista analysoida tiedon tuottamista (kuulustelua) koskevia taisteluita, taisteluita vallan keräämän yli-tiedon tai lisä-tiedon luomista vastaan tai sen puolesta. Esimerkiksi 1800-luvulla työväenliikkeen toiminnassa keskeistä oli taistella sen puolesta, että työläiset voisivat tehdä itse omat tutkimuksensa, puhua omissa nimissään eikä vain vastata hallinnon ja sen uusien tieteiden kuten sosiologian esittämiin kysymyksiin. 1800-luvulla yleisen oppivelvollisuuden, julkisen koulun luominen onkin – tasavertaisten mahdollisuuksien suomisen sijasta – toiminut ensisijaisesti keinona pakottaa työväenluokka omaksumaan kanoninen, hegemoninen koulutuksen ja tiedon tuottamisen malli. Siinä opettajan tehtävä on välittää oppilaille hallinnollisen lisä-tiedon pohjalta muodostettua tietoa. Koulujärjestelmän sisäinen hierarkia on Foucault’n mukaan luotu populaarin tiedon, alistettujen luokkien omien tietomuotojen syntymisen estämiseksi: hierarkia tai tiedon kulku järjestelmässä on aina ainoastaan laskeva, mutta ei nouseva. Tieto luodaan yliopistossa, johon päästäkseen on täytettävä tietyt vaatimukset, omaksuttava hegemoniset tiedon tuottamisen muodot, ja se valuu aina sieltä alaspäin lukioon, peruskouluun ja niin edelleen. Sen sijaan tieto ei koskaan voi liikkua toiseen suuntaan, esimerkiksi peruskoulusta yliopistoon. Toisin kuin sivistysyliopistoa hyve poskilla punoittaen puolustavat ja samalla omia valta-asemiaan pönkittävät professorit ja yliopistotutkijat kuvittelevat, yliopiston itsenäisyys, autonomia, on Foucault’n mukaan luotu nimenomaan peittämään sen välittämän tiedon ei-neutraali luonne. Nykyisin tiedon kiertoon sisältyvästä hierarkiasta on todennäköisesti tullut jo niin itsestään selvä, että näiden instituutioiden ”autonomiaa” suhteessa markkinoihin voidaan ryhtyä purkamaan, mutta tosiasiassa tämäkään ”autonomian menetys” ei puutu itse tietomuotoihin, tiedon tuottamisen tapoihin.
Foucault sanoo, että todennäköisesti myös esimerkiksi Althusserin ajatus ”epistemologisesta katkoksesta” eli marxismin tieteellisestä luonteesta on jonkinlainen tämän ”peittämisen” muunnos. Foucault’n kritiikki marxismia kohtaan kohdistuukin juuri siihen, että marxismi yrittää olla tiede sanan porvarillisessa, neutraalissa mielessä. Foucault’n mukaan taas yhteiskuntaa ja sille keskeisiä kamppailuita ei voida tarkastella ulkoa päin, niistä ei voida tehdä tiedon objekteja samassa mielessä kuin porvarillisessa kuulustelu-tieteessä.
Edellisen vuoden luennoillaan ”tiedontahdosta” (joihin palaamme myöhemmin) Foucault lähti liikkeelle Nietzschen ajatuksesta, että tiedon takana on jotain muuta kuin tieto, jotain jonka vaikutuksia tai tuotteita tietävä subjekti ja tiedon muodot ovat. Nyt hän sanoo tutkivansa, inventoivansa tätä ”muuta”, ja luennoilla oikeuden synnystä kyse on ollut juuri tiedon ”taustan”, tietoa konstituoivien valtasuhteiden tarkastelusta. Tiedon muodon ja subjektin takana ovat valtasuhteet, valtamuodot jotka luovat tietoa, joka taas kasvattaa valtaa. Siksi on harhaanjohtavaa tarkastella pelkästään sitä, onko tieto taloudellisesti tuottavaa – kuten yliopiston yritysmuotoistumisen kriitikot tekevät – vaan sitä, lisääkö tieto valtaa ja sen kautta yritysten voittoja (näin se voi tehdä myös ilman, että se on alistettu suoraan ”markkinoiden vaatimuksille”). Foucault’n mukaan modernin tieteen, valtion ja kapitalismin kehityksessä tapahtuukin kolminainen yhteen kietoutuminen: tieto luo valtaa ja antaa mahdollisuuden kasvattaa kapitalismin voittoja, pääoman kasautuminen taas antaa lisää valtaa ja luo tiedon tuottamisen mahdollisuuksia,
lisää tietoa → lisää valtaa ja lisää voittoja
lisää voittoja → lisää valtaa ja lisää tietoa
lisää valtaa → lisää tietoa ja lisää voittoa
Tietenkään oikeudelliset prosessit eivät ole suorina jälkinä läsnä tieteessä vaan kyse on ennen kaikkea tiedon tuottamisen muotoja koskevasta siirtymästä. Joka tapauksessa moderni ”tutkimus”, inkvisitio on muodoltaan aivan toisenlaista kuin esimerkiksi antiikille ja tragedialla ominaiset tietomuodot, jotka perustuvat asioiden ”oikean mitan” asettamiseen ja joita Foucault analysoi ”tiedontahtoa” käsittelevillä edellisen vuoden luennoillaan. 1800-luvulla taas alkaa täsmällisesti ottaen syntyä uudenlainen tietomuoto, ”examen”, tutkiskelu tai tarkastus, joka Foucault’n mukaan saa hahmonsa uusissa ihmistieteissä, mutta josta Foucault ei näillä luennoilla sano juuri mitään eikä varsinaisesti edes täsmennä sen eroa suhteessa ”inkvisitioon”.
Lopuksi: Miksi ei puhuta noitavainoista?
Kirjassaan Caliban and the Witch Silvia Federici kritisoi Foucault’a siitä, että tämä ei käsittele teoksissaan lainkaan noitavainoja, vaikka niillä on Federicin mukaan ratkaiseva merkitys kapitalismin kehityksessä. Noitavainot eivät ole Federicin mukaan mikään arkaainen keskiaikainen jäänne vaan niissä on kyse alkuperäisestä kasautumisesta pääomalle alistetun työvoiman tuottamisena. Jotta nouseva kapitalismi voi taata väestönkasvun ja työvoiman saatavuuden, sen on riistettävä naisilta heidän omaehtoiset lisääntymisen säännöstelyn tekniikkansa ja siihen liittyvät tietomuotonsa. Samalla noitavainot ovat Federicin mukaan olennaisia siksi, että ne ovat eräänlainen poliittinen vastaus 1300- luvulta 1600-luvulle jatkuneisiin laajoihin, ei pelkästään feodaalista valtaa vaan myös kapitalistista työn järjestämistä vastustaneisiin kansankapinoihin, joissa naisilla oli merkittävä asema. Koska noidilta riistettiin aina myös heidän omaisuutensa, noitavainoilla oli ratkaiseva merkitys pääoman alkuperäisessä muodostumisessa, rikkauden kasaamisessa harvojen käsiin.
Näillä luennoilla – siis melkein 35 vuotta ennen Federicin kritiikkiä – Foucault tavallaan vastaa tähän kritiikkiin. Foucault’n näkökulmasta noitavainot ja niihin liittyvä omaisuuden ryöstö edustavat pikemminkin vanhaa, juridis-sotilaallista valtajärjestystä, kun sen sijaan uusissa 1600-luvulta alkaen kehittyvissä rangaistusmuodoissa, ennen kaikkea vankeudessa nousevat esiin kapitalistiselle valtajärjestykselle keskeiset piirteet ja vallan tekniikat. Foucault’n mukaan juuri oikeus ja vankila – ei omaisuuden ryöstäminen esimerkiksi noitavainojen verukkeella – ovat uusia vallan tekniikoita, jotka syntyvät vastauksena Federicinkin kuvaamiin kansankapinoihin. Poliisi ja vankila vastaavat kapinan uhkaan paljon tehokkaammin ja taloudellisemmin kuin pelkkä armeijan ja väkivallan käyttö. Toisin kuin armeija, joka saa aikaan kenties enemmän tuhoa kuin kulkutauti, koska se tuhoaa myös asumukset ja kotieläimet, poliisi ei hävitä vaan partioi, jakaa aluetta, valvoo, erottelee ja ennaltaehkäisee. Foucault’n mukaan uusi rangaistusjärjestelmä myös alentaa olennaisesti palkkoja, jotka olivat 1300-luvun alun ruton ja siitä seuranneen väestömäärän romahduksen jälkeen nousseet voimakkaasti: jos et suostu työhön millä tahansa ehdoilla, joudut vankilaan (nykyisin sosiaaliturvaan liittyvillä kuritoimilla on pitkälti sama funktio).
Uusi oikeuden ja rankaisemisen muoto ei siis ole suoraa taloudellista hyväksikäyttöä, se ei ole julkisten varojen keräämisen muoto samalla tavoin kuin vaikka noitavainot, mutta juuri siksi se on kehittyvälle kapitalismille ominainen, uusi alistamismuoto. Se kyllä takaa yksityisomaisuuden keskittymistä mutta ei ole itse yksityisomaisuuden muoto toisin kuin erilaisia tuloja oikeusviranomaisille suoraan tuottanut feodaalioikeus. Foucault ei eksplikoi erotteluaan aivan suoraan tästä näkökulmasta, mutta pointti on selvä: koska kapitalismissa olennaista ei ole pelkästään omaisuuden kasaaminen vaan ennen kaikkea alistetun työvoiman tuottaminen, siis subjektiivisuuksien tuotanto, on olennaisempaa tarkastella vankeutta kuin noitavainoja. Vankila on rikoksen yksilöllistämisen strateginen paikka ja samalla keskeinen työvoiman tuottamisen strategia. Eräässä haastattelussa vuodelta 1973 (”Prisons et révoltes dans les prisons”, Dits et écrits 1970-75) Foucault täsmentää, että yksi kapitalistisen yhteiskunnan toimimisen keskeisistä ehdoista on ollut juuri ”suuri yhteiskunnallisen vallan muoto”, jota hän kutsuu ”kurivallaksi”:
jotta ihminen muuttaa ruumiinsa, olemassaolonsa ja aikansa työvoimaksi, ja asettaa sen tuotantokoneiston käyttöön, tarvitaan kokonainen joukko pakotteita; ja ihminen joutuu näiden pakotteiden kohteeksi päiväkodista ja koulusta alkaen, aina tehtaan kautta vanhainkotiin asti niin, että häntä koko ajan uhataan: ”Joko menet tehtaaseen tai joudut vankilaan tai mielisairaalaan!”
Hieman ironisesti siis Federici, joka korostaa työvoiman tuottamisen eli uusintavan työn merkitystä kapitalismissa, näyttäisi Foucault’n näkökulmasta tarkastelevan enemmän omaisuuden kasautumista kuin varsinaisesti työvoimaa tuottavia vallan tekniikoita. Kysymys on kuitenkin myös siitä, että Foucault’n ja Federicin näkökulmat itse työvoiman kategoriaan eroavat hieman toisistaan. Federici tarkastelee työvoimaa ennen kaikkea yleisenä inhimillisenä, biologisena kategoriana, ja sen tuottamista ennen kaikkea synnyttämisen sekä elämän materiaalisen uusintamisen kautta. Foucault’lle taas kyse on yleisemmin subjektiivisuuksien tuottamisesta, ihmisen ruumiin ja mielen koulimisesta kokonaisuudessaan tietyn tuotantotavan vaatimuksia vastaavaksi. Sen sijaan, että kysymystä tarkasteltaisiin liberaalista tai akateemisesta näkökulmasta – mitä kaikkea Foucault ei ota huomioon, ikään kuin jokaisen puolueellista tietoa erilaisten kamppailujen tarpeisiin rakentavan olisi aina otettava huomioon kaikki eri näkökulmat (hieman kuin Alex Stubb, joka suojelee Pridea, puolustaa monikulttuurisuutta, kannattaa tasa-arvoa jne.) – sitä on järkevämpää lähestyä siitä näkökulmasta, miten käsitteiden luonne tai puuttuminen vaikuttaa itse tutkimuksiin ja niiden tuloksiin. Olisi sitä paitsi hieman outoa kritisoida S/M-piireissä liikkuvaa ja vankien kanssa kamppailuja rakentavaa Foucault’a siitä, että hän ei puhu synnytyksestä ja lastenhoidosta…
Federicin näkökulma ja käsitteet johtavat siihen, että vaikka hän poikkeuksellisen teräväjärkisesti korostaa hierarkisten erojen tuottamisen merkitystä alkuperäisessä kasautumisessa, hän ei lopulta kykene oikein hahmottamaan erilaisten työvoiman tuottamisen muotojen eroja kapitalismin eri historiallisissa vaiheissa. Koska työläiset eivät kaikissa eri olosuhteissa ole samanlaisia, kyse ei ole vain pelkän biologisen elämän vaan konkreettisen historiallisen subjektiivisuuden tuottamisesta. Samalla Federici usein päätyy hieman naiiviin ”luonnollisen” ja ”keinotekoisen” ja ”todellisten tarpeiden” sekä toissijaisten tarpeiden erotteluun: ruoka ja hoiva ovat todellisia, kännykät, teknologia ja muu vastaava ovat keinotekoisia, ja siksi edellisiä koskevat taistelut ovat lähtökohtaisesti merkityksellisempiä. Kuitenkin myös halut eivätkä vain tarpeet, myös tiedon tuottamisen ja maailman havaitsemisen tavat ovat olleet keskeisiä kamppailujen kohteita läpi feminismin historian.
Foucault’ta taas voidaan kenties aiheellisesti kritisoida siitä, että hän ohittaa työvoiman biologisena, yleisenä inhimillisenä kategoriana, potentiana eikä vain aktuaalisuuksina. Tästä ei kuitenkaan seuraa pelkästään se, että hän ”unohtaa” naisten taistelujen ja sukupuoleen kohdistuvien valtasuhteiden merkityksen kapitalismin kehityksessä. Tämä on tietenkin totta, mutta jälleen, olisi ehkä hieman outoa jos hän puhuisi kovin paljon naisten (varsinkaan synnyttävien) puolesta. Foucault ei tee genealogisia tutkimuksiaan mistään yleisestä vaan nimenomaan tiettyjen omassa ajassaan käytävien konkreettisten kamppailujen näkökulmasta ja tarpeista lähtien. Tutkimuksia tehdään kirjaimellisesti vankilasta käsin ja siksi ne koskevat vankilaa.
Toisin kuin Marx ja Federici, Foucault vaikuttaa tekevän työvoimasta puhtaasti historiallisen, siis aktuaalisen käsitteen. Oikeastaan kyse ei enää ole työvoimasta kykynä tai virtuaalisuutena vaan jo alistettuina työsuorituksina. Ongelma ei ole pelkästään teoreettinen: jos lisäarvon salaisuus on, kuten Marx sanoi, työvoimassa potentiana tai virtuaalisuutena, ja jos lisäarvon salaisuuden ”löytämisen” tarkoitus on rakentaa taistelevaa subjektia, työvoiman ja siten lisäarvon kategorioiden hylkääminen uhkaa johtaa myös kamppailujen katoamiseen ja subjektiivisuuksien katoamiseen kokonaan valtasuhteiden sisälle. Vaikka Foucault loputtomiin toistaa, että vastarinta tulee aina ensin, että uusia vallan tekniikoita tarkastellaan suhteessa tiettyihin kamppailuihin, että vastarintaan nousevien toimia ei tule tarkastella ulkoisesta, strategisesta näkökulmasta, kaikki kamppailut uhkaavat lopulta jollain tavoin hukkua vallan yleiseen talouteen.
Toki kyse on ongelmasta, jonka Foucault nostaa esiin kevään 1978 luentojensa alussa (Turvallisuus, alue väestö): kun hän puhuu Collège de Francen oppituolista käsin, hän ei katso voivansa puhua taisteluista, vastarinnasta, sanovansa miten ihmisten tulisi taistella. Hän voi vain kuvata olennaisia valtasuhteita, pyrkiä näyttämään keskeisiä kohtia, joissa kannattaisi kamppailla. Hänen käsitteistönsä ja tutkimuksen tapansa on kuitenkin aina jollakin tavoin valumassa kokonaan ”hengentieteiden” alueelle, ja tekemässä ihmisestä pelkästään historiallisen tiettyyn aikakauteen ja sille ominaiseen vallan yleiseen talouteen kokonaan palautumisen mielessä. Hänelle ihminen on kokonaan historian ja historiallisten valtasuhteiden tuote, ja homo sapiens sapiens biologisena lajina palautuu Ihmisen historialliseen kategoriaan (humanismiin).
Federici erottaa luonnollisen ja historiallisen ja päätyy jollakin tavoin puolustamaan luonnollista, mikä uhkaa muuttaa kamppailut pelkiksi paljaan elämän ylläpitämisen, hengissä selviämisen kysymyksiksi ja luoda ulkoisen näkökulman, josta voidaan määritellä mitkä tarpeet ovat aitoja ja mitkä ei. Sen sijaan Foucault’n historiallinen tarkastelutapa uhkaa sulkea kokonaan muutoksen mahdollisuuden, tai siirtää sen kokonaan ihmeen tai puhtaan negaation alueelle (hänen viimeisinä vuosinaan vaikuttaa välillä miltei siltä, että San Franciscon homoklubeista tulee hieman kuin Adornon Beckett, sillä kaikki muu vain uusintaa valtasuhteita…). Luullakseni tämä johtuu jollakin tavoin juuri siitä, että Foucault’n nietzscheläiset käsitteet (vallantahdot ja kamppailut) liudentavat kokonaan pois historian materiaalisen ulottuvuuden, muodostavat puhtaan voimakentän, jonka ulkopuolelle jääviä asioita ei ole tai niistä ei voida sanoa mitään. Kyse saattaa olla jollakin tavoin Foucault’n ja Nietzschen käyttämän voiman käsitteen newtonilaisesta alkuperästä, sillä voimat sanan newtonilaisessa mielessä ovat aina reversiibelejä, newtonilaisessa ajassa ja historiassa ei tapahdu peruuttamattomia muutoksia, synny sellaisia kerrostumia joita ei enää voida yksinkertaisesti purkaa tai keriä takaisin sen jälkeen kun ne ovat syntyneet… Ehkä voisimme sanoa, että Foucault’n historia on vielä hieman liian inhimillistä. Se ei siis ole kuitenkaan tarpeeksi pluraalista vaan kaikki koetetaan tulkita oireeksi jostain yksittäisestä periaatteesta, vallantahdosta joka selittää kaiken (sen sijaan esimerkiksi Deleuze ja Guattari, kuten uudet luonnontieteet, eivät rakenna tulkintakehikkoja vaan malleja sanan matemaattisessa mielessä).
Muutoksen mahdollisuus sisältyy siihen, että historiallisuus on ihmisen biologinen piirre: ihmisellä ei ole mitään erityistä, määrättyä biologista olemusta, joka olisi historiallisesti muuttumaton (homo sapiens sapiens ei ole Ihminen), mutta toisaalta historia ei milloinkaan sulkeudu, koska ihminen ei ole pelkästään historiallinen olento vaan hänessä on aina myös ”luonnollinen” virtuaalisuuden jäänne, esiyksilöllinen lataus, joka voi aktualisoitua muutoksena ja vastarintana. Ihmisen luonto on siis virtuaalinen, mutta kuten Deleuze ymmärsi, virtuaalisen aktualisoituminen ei kuitenkaan ole lineaarinen prosessi, se ei ole representaatiota eikä jonkin jo olemassa olevan mahdollisuuden toteuttamista, vaan eron tuottamista, uuden luomista. Muutos, taistelu maailman muuttamiseksi ei toteuta tai palauta ihmisen olemusta, vaan luo eroja.