zurbaran-la-casa-de-nazaret

Aina silloin tällöin minun on palattava John Bergerin kirjojen ääreen, ja erityisesti yhden, Keeping a Rendez-Vous. Gabriela Speranzan argentiinalainen käännös tarjoaa meille nimilöydöksen ”Joka kerta kun sanomme hyvästi”. Kyseessä on kirja, jossa muitten Bergerin kirjojen tapaan maalaustaide ja valokuvat muuttuvat syyksi ajatella aikaa. Kirjassa on muitakin tärkeitä aiheita: espanjalainen maalaustaide on yksi kirjan punaisista langoista, samoin joidenkin Espanjan alueiden –kuten Kastilian – maalaamisen mahdottomuus. Sen Espanjan historiaa koskevien pohdintojen pitäisi olla pakollista lukemista kouluissa. Mutta ennen muuta kirja puhuu ajasta.

Yksi kirjassa kommentoiduista maalauksista on Zurbaránin Nasaretin talossa. Pyöreäjalkainen pöytä erottaa toisistaan kaksi omiin ajatuksiin vajoamisen hetkeä: äidin, joka hylkää hetkeksi ompelustyön, sormustin yhä sormessaan, ja tutkailee melankolisena lastaan, joka on juuri satuttanut kätensä valmistaessaan orjantappurakruunua. Näen tämän maalauksen ruumiillistumana tulevaisuutta koskevasta melankoliasta, jota vain aniharvat maalarit ovat onnistuneet kuvaamaan. Kyseessä on maalaus, joka taistelee aikaa vastaan. Maalauksen paikassa tulevan kuvitteleminen tuo mieleen jotain aivan muuta kuin pelon. Simone Weil olisi voinut kuvailla kohtausta kohtalolle aktiivisesti alistumisen harjoitukseksi.

Palaan Bergerin kirjan ja Zurbaránin maalauksen äärelle kun ajat peittyvät suruun; ne kirkastavat mielen ja muistuttavat miksi tunnen olevani niin etäällä niin suuresta osasta sukupolveni melankolioita, joissa omaan menneeseen vajoaminen on enemmänkin ajan edessä luovuttamista kuin sitä vastaan taistelemista. Ajattelen, eräänä esimerkkinä, Gabriel Albiacin Jäähyväisten sanakirjaa. Se on hapan ja pettymyksen täyteinen kirja, jonka menneisyyttä kohtaan kriittiseksi oletettu katse ei yritä piilotella menneisyydelle antautumista ilman tilinteon tarvetta. Vain yksi esimerkki: päivittäinen mediamme, jossa sukupolveni “suuret intellektuellit” suorittavat päivä toisensa jälkeen ylitsevuotavia, synkkämielisiä nostalgiaharjoitteita. Ne ovat turhia oikeutusyrityksiä, jotka ainoastaan paljastavat ajan tekemän haavan.

Näin ei ole John Bergerin sanojen kanssa. Eräässä kappaleessa Berger kertoo viimeisimmästä tapaamisestaan kuolemaisillaan olevan äitinsä kanssa. Jo poissaoleva äiti ei ole vaikuttunut poikansa kömpelöistä kivunlievitysyrityksistä ja kysyy milloin hänen paluulentonsa lähtee ilmaisten hänelle, että lähtemässä olevien on annettava lähteä. Bergerin liikuttava kuvaus muistuttaa Nasaretin äidin syventyneisyydestä. On jäähyväisiä, jotka eivät ole synninpäästöjä menneisyydelle, vaan kutsuja tulevaisuudelle.

On ikä, johon saavut lukemattomia jäähyväisiä harteillasi. Olet hyvästellyt vanhempasi; monet ystävät ja rakastetut ovat menneet; olet menettänyt organisaatiot ja instituutiot joihin kuuluit ja joille olit uskollinen; mennyttä ovat ne kirkkaat hetket, joina historia tuntui olevan läsnä; muistisi on täyttynyt unhoituksesta ja surusta ja katkeruudet ovat asettuneet niihin sopukoihin, joissa toivo ennen asui. Houkutus tehdä lista jäähyväisistä ja menetetyistä haaveista tuntuu vastustamattomalta, ja sen myötä tarjolla on huone hengen vanhuuden hyödyttömästä tilasta. Se näyttäytyy perusteltuna oikeuttamisen ja levon paikkana, vaikka ei ole muuta kuin mielikuvituksen erämaa.

John Bergerin ja monien muiden tapaus on toinen; heidän fysiologinen vanhuutensa on tulevaisuuden laulu, aivan kuin Pete Seeger laulamassa This Land is Our Land. Tässä ajan voittamisen kyvyssä ei ole mitään mysteeristä. Universumin historiassa elämä on maailmaa epäjärjestystä kohti vievän termodynamiikan vastustamista. Ihmisen historiassa kulttuuri on barbarian vastustamisen paikka. Tulevaisuuden kuvittelemisen väsymättömästä harjoittamisesta syntyvä jatkuva vallankumous – joka toivottaa tervetulleeksi synkätkin tulevaisuudet, kuten Zurbaránin maalaus – kohottaa esteen puhtaan deterministisesti ymmärretylle ajalle. Ilmaantuu tulevaa kohti kallistuva melankolia, joka parantaa jäähyväisten jättämät haavat.

Tulevaisuuteen suuntautuva melankolia ei ole unelma etenemisestä kohti onnellista loppua. Kuten Kavafisin runossa sanotaan: Ithaka antoi sinulle kauniin matkan, ilman Ithakaa et olisi lähtenyt liikkeelle, mutta enempää Ithakalla ei ole enää antaa. Tämä melankolia on yksinkertaisesti tila, jossa mielikuvitus säilyttää sen, mitä mitkään jäähyväiset eivät pysty viemään: sen ajan voiman, jona kävelimme muiden rinnalla ja meidän rinnallamme käveltiin. Voiman, jota antaa kaikki se joka on jo edellämme –jo tapahtunut–, ja jota kutsumme elämänkokemukseksi.

 

Fernando Broncano

Ensijulkaisu El laberinto de la identidad. Käännös Lotta Meri Pirita Tenhunen.