fanon4

Teksti Frantz Fanonin esitelmästä Mustien kirjailijoiden ja taiteiljoiden ensimmäisessä kongressissa Pariisissa syyskuussa 1956. Julkaistu Presence Africainen erikoisnumerossa, kesä-marraskuu 1956.

Tiettyjen kulttuurien normatiivista arvoa koskevat, yksipuoliset tarkastelut ansaitsevat huomiota. Yksi nopeasti esiin nousevista paradokseista on egosentristen ja sosiosentristen määritelmien aikaansaama vastaisku.  

Ensin väitetään, että on olemassa ihmisryhmiä vailla kulttuuria; sitten kulttuurien hierarkia ja lopulta kulttuurien suhteellisuuden käsite.

Kaikinpuolisesta negaatiosta ainutkertaisuuden ja erityisyyden tunnustamiseen. Juuri tämä sirpaleinen ja verinen historia meidän on hahmoteltava kulttuuriantropologian tasolla.

Voidaan sanoa, että on olemassa instituutioiden muodostelmia, joihin tietyt ihmiset ovat joutuneet eräillä tarkkaan rajatuilla, toisenlaisten kulttuuristen skeemojen suoran ja raakamaisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneilla maantieteellisillä alueilla. Tällöin paikalle ilmestyneen yhteiskunnallisen ryhmän korkea teknologinen kehitystaso on tehnyt mahdolliseksi järjestäytyneen ylivallan muodostamisen. Kulttuurin tuhoamisen pyrkimys on kääntöpuoli vielä suunnattomammalle taloudelliselle tai jopa biologiselle orjuuttamiselle.

Kulttuurien hierarkian oppi on siis vain yksi armottoman ja systematisoidun hierarkisoinnin puolista.

Nykyinen teoria, jonka mukaan siirtomaiden asukkailta puuttuu aivokuoren toimintojen integraatio, on sen anatomis-fysiologinen puoli. Rasismin suora ilmeneminen ei ole ratkaisevaa. Rasismi ei ole kokonaisuus vaan määrätyn rakenteen näkyvin, jokapäiväisin ja lyhyesti sanottuna kaikkein raa’in ainesosa.

Rasismin ja kulttuurin välisten suhteiden tutkiminen merkitsee niiden molemminpuolisten vaikutusten tarkastelua. Jos kulttuuri on ihmisen ja luonnon sekä ihmisen ja hänen kaltaistensa välisistä kohtaamisista syntyneiden motoristen ja mentaalisten käyttäytymistapojen kokonaisuus, täytyy todeta, että rasismi on hyvinkin kulttuurinen tekijä. On siis kulttuureja, joissa esiintyy rasismia ja kulttuureja ilman rasismia.

Tämä kulttuurinen ainesosa ei kuitenkaan ole koteloitunut. Rasismi ei ole päässyt kovettumaan. Sen on täytynyt uudistua, hienostua ja muuttaa muotoaan. Se on joutunut sitä määrittäneen kulttuurikokonaisuuden kohtalon armoille.

Kun pyhät kirjoitukset osoittautuivat riittämättömiksi, vulgaari, alkukantainen ja yksinkertaistava rasismi kuvitteli löytävänsä opilleen materiaalisen perustan biologiasta. Tuolloisten edesottamusten kertaaminen olisi vastenmielistä: kallonmuotojen vertailu, aivokuoren uurteiden määrä ja konfiguraatio, aivokuoren solukerrosten piirteet, nikamien ulottuvuudet, orvaskeden mikroskooppinen luonne jne.

Älyllinen ja emotionaalinen alkukantaisuus näytti itsestään selvältä seuraukselta, yksinkertaiselta toteamukselta.

Tällaiset raa’at ja suureelliset väitteet ovat väistyneet hienovaraisemman argumentaation tieltä. Toisinaan ne toki nousevat vielä esiin. Niinpä vielä nykyisilläkin kirjoittajilla törmää joskus sellaisiin ilmauksiin kuin ”mustien emotionaalinen epävakaus”, ”aivokuoren alhainen integraatio arabeilla” tai ”juutalaisen miltei lajityypillinen syyllisyys”. Esimerkiksi WHO:n rahoittama J. Carothersin teos puhuu ”tieteellisiin argumentteihin nojaten” Afrikan mustien fysiologisesta lobotomiasta.

Tällaiset kouristuksenomaiset näkemykset ovat joka tapauksessa katoamassa. Rationaaliseksi, yksilölliseksi, genotyypin ja fenotyypin määrittämäksi itseään väittänyt rasismi muuttuu kulttuuriseksi rasismiksi. Sen kohteena ei enää ole yksittäinen ihminen vaan tietty elämänmuoto. Kärjistetysti puhutaan kulttuurisesta tyylistä tai viestistä. ”Länsimaiset arvot” ovat jännittävällä tavalla liittyneet jo ennestään tuttuun taistelukutsuun ”risti puolikuuta vastaan”.

Morfologisten yhtäläisyyksien etsiminen ei toki ole kadonnut kokonaan, mutta viimeisten kolmenkymmenen vuoden tapahtumat ovat järkyttäneet kaikkein kalkkiutuneimpia vakaumuksia, sekoittaneet pakan ja järjestäneet uudelleen suuren joukon suhteita.

Natsismin muisto, erilaisten ihmisten yhteinen kärsimys, merkittävien yhteiskunnallisten ryhmien orjuuttaminen, siirtomaiden ilmaantuminen Eurooppaan, toisin sanoen koloniaalisen järjestyksen luominen itse Euroopan maaperälle, kolonialististen ja rasististen maiden työläisten tietoisuuden kasvu ja tekniikan kehitys ovat kaikki muuttaneet syvällisesti ongelman muotoa.

Meidän on tarkasteltava rasismin seurauksia kulttuurin tasolla.

Olemme nähneet, että rasismi on vain yksi ainesosa laajemmassa kokonaisuudessa: tietyn kansan systematisoidussa sorrossa. Miten sortava kansa käyttäytyy? Eräitä vakioita on löydettävissä.

Todistamme kulttuuristen arvojen ja olemisen tapojen tuhoamista. Kieleltä, pukeutumistavoilta, tekniikoilta viedään arvo. Miten tarkastella tätä vakiintunutta piirrettä? Psykologit, joilla on taipumus selittää kaikki mielenliikkeiden avulla, väittävät havaitsevansa samanlaisen käytöksen yksittäisten ihmisten välisissä kontakteissa: alkuperäisen hatun, puhe- tai kävelytavan kritisoiminen…

Vastaavat pyrkimykset jättävät tahallaan huomiotta siirtomaiden tilanteen ne piirteet, joita ei voi verrata mihinkään muuhun. Tosiasiassa siirtomaasotaa käyvät kansakunnat eivät pyri vastustamaan kulttuureita. Sota on jättiläismäinen liiketoimi ja juuri tähän analyyseissa on päästävä käsiksi. Alkuperäisväestön orjuuttaminen, sanan ankarimmassa merkityksessä, on siksi ensisijainen välttämättömyys.  

Sen vuoksi on hajotettava väestön referenssijärjestelmät. Pakkoluovutukseen, ryöstöön ja murhaamiseen kuuluu kulttuuristen mallien hävittäminen tai ainakin ne toimivat sen edellytyksinä.

Yhteiskunnalliset näköalat hajotetaan, arvoja pidetään pilkkana, murskataan, tehdään tyhjiksi.

Ääriviivat murenevat eivätkä enää jäsennä mitään. Niiden sijalla on uusi kokonaisuus, pakolla tuotu, ei ehdotettu mutta ajettu läpi tykkien ja miekkojen painolla. Siirtomaajärjestelmän luominen ei kuitenkaan johda alkuperäisen kulttuurin kuolemaan. Sen sijaan historian tarkastelusta voidaan havaita, että tavoitteena on pikemminkin jatkuva kärsimys kuin aiemman kulttuurin katoaminen kokonaan.

Kulttuuri, joka kerran oli elävä ja avoin tulevalle, sulkeutuu, takertuu koloniaaliseen asemaan ja alistuu sorron ikeeseen. Se on samaan aikaan läsnä nykyhetkessä ja muumioitunut, ja todistaa jäseniään vastaan. Kulttuurin muumioituminen johtaa yksilöllisen ajattelun muumioitumiseen. Siirtomaakansojen kaikkialle levinnyt apatia on vain tämän operaation looginen seuraus.

”Alkuperäiskansoille” jatkuvasti esitetty moite hitaudesta on tekopyhyyden huippu. Ikään kuin ihmisen olisi mahdollista kehittyä jotenkin muuten kuin sellaisen kulttuurin kehyksessä, joka tunnustaa hänet ja jonka hän päättää ottaa omakseen.  

Tällä tavoin nähdään syntyvän arkaaisia, radalleen jumittuneita organismeja, jotka toimivat sortajan valvonnassa ja jotka on rakennettu apinoiden jossain toisessa yhteydessä hedelmällisesti toimineita instituutioita…

Nämä organismit osoittavat näennäisesti kunnioittavansa perinnettä, kulttuurisia erityispiirteitä, alistetun kansan persoonallisuutta. Tämä teeskennelty kunnioitus osuu tosiasiassa yhteen kaikkein johdonmukaisimman halveksunnan ja kehittyneimmän sadismin kanssa. Kulttuurille ominaista on olla avoin – spontaanien, runsaiden ja hedelmällisten voimalinjojen läpäisemä. ”Luotettavien henkilöiden” asettaminen vastuuseen tiettyjen toimien harjoittamisesta on mystifikaatio joka ei hämää ketään. Kabylien kantaväestö ei tunnusta Ranskan viranomaisten nimittämiä kabylien djemaa-kokouksia. Niiden rinnalle syntyy toisia djemaa-instituutioita, jotka on valittu demokraattisesti. Ja tietenkin suurimman osan ajasta jälkimmäinen määrittää ensimmäisten toimintaa.

Jatkuvasti esiin nouseva huoli ”alkuperäisväestön kulttuurin kunnioittamisesta” ei siis tarkoita kulttuuriin liittyvien, ihmisissä ruumiillistuvien arvojen huomioimista. Pikemminkin tässä pyrkimyksessä voi havaita halun esineellistää, typistää, vangita tai jähmettää. Lauseet kuten ”tunnen heidät”, ”he ovat sellaisia ja tällaisia” ovat täydellisesti onnistuneen esineellistämisen ilmauksia. Minä siis tunnen eleet, ajatukset, jotka määrittävät ihmisiä.

Eksotismi on yksi tämän yksinkertaistamisen muodoista. Sen seurauksena minkäänlaista kulttuurien konfrontaatiota ei voi olla olemassa. On yhtäällä kulttuuri, jota pidetään dynaamisena, kukoistavana, syvällisenä. Liikkeessä olevana, jatkuvasti uudistuvana. Toisaalla on vain ominaispiirteitä, kuriositeetteja, olioita – ei koskaan rakennetta.

Ensimmäisessä vaiheessa valloittaja siis vakiinnuttaa ylivaltansa, vahvistaa ylemmyyttään liioitellusti. Sotilaallisesti ja taloudellisesti alistetulta yhteiskunnalliselta ryhmältä viedään ihmisyys moninaisin menetelmin.

Riisto, kidutus, ryöstöretket, rasismi, joukkomurhat ja rationaalinen sorto vuorottelevat eri tasoilla tehdäkseen kantaväestöstä kirjaimellisesti esineen miehittävän kansakunnan käsissä.

Tämä esineihminen on vailla hengissäpysymisen välineitä, vailla olemisen mieltä. Hänen elämänsä syvin aines on hajotettu. Halusta elää tai jatkaa elämää tulee yhä vähemmän päättäväistä, yhä enemmän haamumaista. Tässä vaiheessa esiin nousee kuuluisa syyllisyyskompleksi, jota [Richard] Wright on kuvannut hyvin yksityiskohtaisesti ensimmäisissä romaaneissaan.

fanon5

Vähitellen tuotantovälineiden kehitys ja teollistuminen alistetuissa maissa sekä jatkuvasti välttämättömämmäksi käyvä liittolaisten tarve pakottavat miehittäjän omaksumaan uudenlaisen asenteen. Tuotantovälineiden kompleksisuus ja taloudellisten suhteiden kehitys ohittaa ideologiat hyvällä tai pahalla ja syöksee järjestelmän pois tasapainosta. Vulgaari rasismi biologisessa muodossaan vastaa ihmisen käsien ja jalkojen brutaalia riistoa. Tuotantovälineiden täydellistyminen  taas johtaa vääjäämättä ihmisten riistämisen tekniikoiden eli rasismin muotojen naamiointiin.

Rasismin hyökkäävyys ei siis katoa henkisen kehityksen myötä. Mikään sisäinen vallankumous ei selitä rasismin hienostumisen tai kehittymisen pakkoa. Kaikkialla ihmiset vapauttavat itsensä ja karistavat yltään horroksen, johon sorto ja rasismi olivat heidät vaivuttaneet.

Itse ”sivistyneiden kansojen” keskellä työläiset havaitsevat lopulta, että järjestelmän perustana toimiva ihmisten riisto saa erilaisia kasvoja. Tässä vaiheessa rasismi ei enää uskalla näyttäytyä ilman ehostusta. Se epäilee itseään. Yhä useammissa tapauksissa rasisti yrittää kätkeytyä. Se, joka väittää ”huomaavansa” tai ”paljastavansa” rasistin joutuu itse tähtäimeen, tutkituksi, tuomituksi. Rasistin pyrintöjä leimaa siten huono omatunto. Hänet voi pelastaa ainoastaan eräitä psykooseja muistuttava intohimoinen omistautuminen. Yksi professori Barukin suurimmista ansioista on, että hän on täsmentänyt näiden intohimoisten houretilojen semiologiaa.

Rasismi ei koskaan ole päälleliimattu elementti, joka löydetään sattumalta tutkittaessa tietyn ryhmän kulttuurisia piirteitä. Yhteiskunnallinen muodostelma ja kulttuurin kokonaisuus ovat syvällisesti rasismin muokkaamia.

Usein sanotaan, että rasismi on ihmiskunnan vitsaus. Mutta ei tule tyytyä tuollaisiin latteuksiin. On väsymättä tutkittava fasismin vaikutuksia kaikilla yhteiskunnallisen kanssakäymisen tasoilla. Rasismin ongelman merkitys amerikkalaisessa nykykirjallisuudessa on huomattava. Musta elokuvissa, musta ja kansanperinne, juutalainen ja lastensadut, juutalainen bistrossa ovat teemoja, jotka eivät koskaan ehdy.

Jos jatketaan Amerikasta, rasismi riivaa ja saastuttaa amerikkalaista kulttuuria. Tätä dialektista kuoliota pahentaa miljoonien rasismin kohteeksi joutuvien mustien ja juutalaisten tuleminen tietoiseksi ja halu taistella. Tämän intohimoisen, irrationaalisen ja vaille perusteita jäävän vaiheen kasvot näyttävät hirvittäviltä. Ihmisryhmien liikkuminen ja aikaisemmin alempina pidettyjen ihmisten vapautuminen tietyissä maailman osissa tekevät tasapainosta yhä hauraamman. Odottamatta rasistinen ryhmä väittää, että sorrettujen keskuudessa esiintyy rasismia. Riistokauden ”älyllinen primitivismi” väistyy vapautuksen kaudella ”keskiaikaisen, jopa esihistoriallisen fanatismin” tieltä.

Joskus oltaisi voitu uskoa rasismin katoavan. Tämä päihdyttävä ja harhainen vaikutelma oli yksinkertaisesti seurausta riiston muotojen kehittymisestä. Psykologit puhuvat tiedostamattomaksi muuttuneesta ennakkoluulosta. Totuus on, että järjestelmän kovuus tekee päivittäisestä ylemmyyden korostamisesta turhaa. Se, että on pakko vedota eri asteiseen kannatukseen ja kantaväestön osallisuuteen muuttaa suhteita vähemmän brutaaleiksi, hienostuneimmiksi, ”sivistyneemmiksi”. Eikä ole lainkaan harvinaista, että tässä vaiheessa esiin nousee ”demokraattinen ja humaani” ideologia. Taloudellinen orjuuttaminen ja kulttuurin tuhoaminen antavat vähitellen tilaa sanalliselle mystifikaatiolle.

Kiinnostavaa tässä kehityksessä on, että rasismi otetaan pohdinnan aiheeksi ja joskus jopa julkisuuskampanjan välineeksi.

Näin ”mustien orjien valitus”-bluesista tulee sortajien ihastelun kohde. Hieman stilisoitu sorto palaa riistäjän ja rasistin luokse. Ilman sortoa ja ilman rasismia ei ole bluesia. Rasismin loppu merkitsisi suuren mustan musiikin kuolinkellojen soittoa… Kuten aivan liikaa mainetta saanut Toynbee sanoisi, blues on orjan vastaus sorron haasteeseen.

Edelleen monille ihmisille, jopa värillisille, Armstrongin musiikki saa varsinaisen merkityksensä vain tästä perspektiivistä. Rasismi pöhöttää ja vääristää sitä harjoittavan kulttuurin kasvot. Kirjallisuus, kuvataiteet, kassatytöille suunnatut laulelmat, sananlaskut, tottumukset, kaaviot uusintavat rasismia, vaikka ne yrittäisivät tuomita tai banalisoida sen. Toisin sanoen yhteiskunnallinen ryhmä, maa tai sivilisaatio ei voi olla rasistinen tiedostamattaan.

Toistakaamme vielä kerran, rasismia ei keksitä vahingossa. Se ei ole kätketty, piilotettu elementti. Ei vaadita epäinhimillisiä ponnistuksia sen paljastamiseksi. Rasismi suorastaan hyppää silmille, sillä se kuuluu tiettyyn kokonaisuuteen: yhden, korkeammalle teknologiselle kehitystasolle päässeen ihmisryhmän harjoittamaan häpeämättömään toisen ihmisryhmän riistoon. Siksi sotilaallinen ja taloudellinen riisto useimmiten edeltää ja tekee mahdolliseksi, legitimoi rasismin.

Täytyy siis hylätä tapa käsittää rasismi henkisenä taipumuksena tai psykologisena vikana.

Mutta miten käyttäytyy rasismin kohteeksi joutunut ihminen, alistettu, riistetty ihmisryhmä, jolta on viety olemassaolon ainekset? Millaisia ovat heidän puolustusmekanisminsa?

Millaisia asenteita löydämme täältä?

Ensimmäisessä vaiheessa olemme nähneet miehittäjän legitimoivan ylivaltaansa tieteellisillä argumenteilla ja ”alemman rodun” kieltävän itsensä rotuna. Koska rodullistetulle ihmisryhmälle ei ole jätetty muuta ratkaisua, se pyrkii jäljittelemään sortajaa ja näin epärodullistamaan itsensä. ”Alempi rotu” kieltää itsensä erilaisena rotuna. Se jakaa ”ylemmän rodun” kanssa samat vakaumukset, opit ja muut itseään koskevat asenteet.

Avustettuaan omien referenssijärjestelmiensä tuhoamisessa ja kulttuuristen skeemojensa hajottamisessa alkuperäisasukkaalle ei jää jäljelle enää muuta kuin tunnustaa yhdessä miehittäjänsä kanssa, ettei ”Jumala ole hänen puolellaan”. Auktoriteettinsa kaikenkattavan ja hirvittävän luonteen ansiosta sortaja saa alkuperäisasukkaan omaksumaan uusia tapoja nähdä – erityisesti väheksyvän arvion suhteessa omiin alkuperäisiin olemassaolon muotoihinsa.

Tämä vieraantumiseksi kutsuttu tapahtuma on luonnollisesti hyvin merkittävä. Virallisissa teksteissä se esiintyy nimellä kotoutuminen.

Vieraantuminen ei tosin koskaan toteudu täydellisesti. Koska sortaja rajoittaa kehitystä määrällisesti ja laadullisesti, ennakoimattomia ja poikkeuksellisia ilmiöitä nousee esiin. Koska järkeilyn voima on kiistämätön, alempana pidetty ryhmä hyväksyy, että sen kärsimykset johtuvat suoraan sen rodullisista ja kulttuurisista ominaispiirteistä.

Syyllisyys ja alemmuudentunne ovat tämän dialektiikan tavanomaisia seurauksia. Sorrettu pyrkii yhtäältä pakenemaan siitä mukautumalla täydellisesti ja ehdoitta uusiin kulttuurisiin malleihin, toisaalta tuomitsemalla oman kulttuurisen tyylinsä.. Vaikka sortajan on tietyssä vaiheessa kätkettävä riiston muodot, riisto ei katoa mihinkään. Hienostuneemmat ja vähemmän raa’at taloudelliset suhteet vaativat päivittäistä uudelleenverhoilua, mutta tällä tasolla vieraantuminen säilyy kauhistuttavana.

Tuomittuaan, hylättyään kulttuuriset muotonsa, kielensä, ruokavalionsa, seksuaaliset tapansa, tapansa istua, levätä, nauraa ja huvitella, sorrettu rynnäköi kohti hänelle pakotettua kulttuuria haaksirikkoisen tarmolla ja voimakkuudella. Hän kehittää teknistä tietämystään olemalla tekemisissä yhä kehittyneempien koneiden kanssa, liittyy teollisen tuotannon dynaamiseen kiertoon, kohtaa ihmisiä yhä kaukaisemmilta alueilta pääomien keskittymisen myötä eli siis työpaikalla, tutustuu tuotantoketjuun, tiimiin, ”tuotantoaikaan” eli tuntikohtaiseen tuottavuuteen, ja näin rasismin ja halveksunnan jatkuminen alkaa hänestä näyttää skandaalilta.

Tällä tasolla rasismista on tehty yksittäisiä henkilöitä koskeva asia. ”On olemassa joitakin parkkiintuneita rasisteja, mutta myöntäkää nyt että kokonaistasolla väestön piirissä rakastetaan…”

Ajan myötä kaikki tämä menee ohi…

Tämä maa on sentään vähiten rasistinen…

YK:ssa on rasisminvastainen komitea..

On olemassa elokuvia, runoja, kannanottoja rasismista…

Näyttäviä ja hyödyttömiä rasismin tuomitsemisen muotoja. Todellisuus on, että koloniaalinen maa on rasistinen maa. Jos Englannissa, Belgiassa tai Ranskassa on näiden kansakuntien hyväksymistä demokraattisista periaatteista huolimatta vielä rasisteja, rasistit ovat oikeassa ja muu osa maata väärässä.

Ei ole mahdollista orjuuttaa ihmisiä ilman että heistä tehdään alempiarvoisia ainakin osittain. Eikä rasismi ole muuta kuin tämän alempiarvoistamisen emotionaalinen, affektiivinen ja joskus älyllinen selitys.

Kulttuurissa, jossa on rasismia, rasisti on siis normaali. Hänen kohdallaan taloudelliset suhteet ja ideologia vastaavat täydellisesti toisiaan. Toki käsitykset, joita meillä on ihmisistä, eivät ole koskaan täysin riippuvaisia taloudellisista suhteista, toisin sanoen ei tule unohtaa historiallisesti ja maantieteellisesti olemassa olevia suhteita ihmisten ja ryhmien välillä. Yhä useammat rasististen yhteiskuntien jäsenet ottavat kantaa. He asettavat elämänsä sellaisen maailman palvelukseen, jossa rasismi olisi mahdotonta. Mutta tämä vetäytyminen, tämä abstraktio, tämä juhlallinen sitoutuminen ei ole kaikkien ulottuvilla. Ei voida vaatia noin vain, että ihminen kävisi ”ryhmänsä ennakkoluuloja” vastaan.

Sanottakoon siis uudestaan, että jokainen kolonialistinen ryhmä on rasistinen.

fanon6

Riistetty on sekä ”sivistynyt” että kulttuurinsa menettänyt ja törmää edelleen kaikkialla rasismiin. Tämä tapahtumakulku vaikuttaa hänestä epäloogiselta. Se, minkä hän on jättänyt taakseen vaikuttaa olevan vailla motiivia, epätarkkaa. Hänen tietonsa, tarkkojen ja monimutkaisten tekniikoiden omaksuminen, joskus hänen älyllinen ylemmyytensä suhteessa moniin rasisteihin, johtavat siihen, että hän pitää rasistista maailmaa intohimon vallassa olevana. Hän havaitsee että rasistinen ilmapiiri leimaa kaikkia yhteiskunnallisen elämän elementtejä. Tunne valtavasta epäoikeudenmukaisuudesta on silloin hyvin kiivas. Seuraus-rasismi unohdetaan ja hyökätään syy-rasismin kimppuun. Puhdistuskampanjoita aloitetaan. Vedotaan inhimillisyyteen, rakkauteen, korkeimpien arvojen kunnioitukseen…

Itse asiassa rasismi noudattaa aukotonta logiikkaa. Maa joka elää, saa aineksensa erilaisten kansojen riistosta, tekee näistä kansoista alempiarvoisia. Rasismi näitä kansoja kohtaan on normaalia.

Rasismi ei siis ole ihmismielen vakio. Olemme nähneet, että se on määrättyyn järjestelmään kuuluva taipumus. Eikä juutalaisiin kohdistuva rasismi ole erilaista kuin mustiin kohdistuva. Yhteiskunta on rasistinen tai ei ole. Ei ole olemassa rasismin asteita. Ei tule sanoa, että jokin maa on rasistinen mutta siellä ei sentään ole lynkkauksia tai tuhoamisleirejä. Totuus on että kaikki nämä ja muutakin on aina näköpiirissä. Nämä virtuaalisuudet tai latenssit kiertävät dynaamisesti ja sisältyvät psyko-affektiivisiin sekä taloudellisiin suhteisiin…

Kun alempiarvoisena pidetty on huomannut vieraantumisensa hyödyttömyyden ja kieltäymyksensä syvenemisen, löytää hän tämän kulttuurin menetyksen ja kyseenalaistamisen kauden jälkeen uudestaan alkuperäisen asemansa.

Alemmuudentuntoinen ihminen sitoutuu tähän hylättyyn, jätettyyn ja halveksittuun kulttuuriin intohimoisesti. Esiintyy selkeää ylenmääräistä kilvoittelua, joka on psykologisesti lähellä halua saada anteeksi.

Mutta tämän yksinkertaistavan analyysin takana on hyvinkin alemmuudentuntoisen intuitio spontaanisti esiin nousseesta totuudesta. Tämä psykologinen historia vie kohti historiaa ja totuutta. Koska alemmuudentuntoinen löytää uudelleen aikaisemmin arvottomana pidetyn tyylin, kyse on kulttuurin kulttuurista, viljelystä. Tällainen karikatyyri kulttuurisesta olemassaolosta merkitsisi, jos olisi tarpeen, että kulttuuri elää mutta ei hajoa kappaleiksi. Se ei asetu mikroskoopin alle.

Siitä huolimatta sorrettu menee ekstaasiin jokaisen löydön myötä. Ihmetys on pysyvää. Jouduttuaan kerran maanpakoon kulttuuristaan, alkuperäisasukas tutkii sitä nyt kiihkeästi. Kyse on jatkuvista häistä. Aiemmin alemmuudentunnosta kärsinyt on nyt hurmioituneessa tilassa.

Alistamista ei koeta ilman haittoja. Orjuutetun kansan kulttuuri on halvaantunut, kuoleman kielissä. Minkäänlainen veri ei virtaa sen suonissa. Täsmällisemmin ottaen ainoa olemassa oleva elämä on kätketty. Väestö joka normaalisti omaksuu siellä ja täällä joitakin elämän sirpaleita, joka ylläpitää merkittäviä suhteita instituutioihin on anonyymi väestö. Siirtomaajärjestelmässä heitä ovat traditionalistit. Entinen maanpakolainen aiheuttaa skandaalin käytöksensä äkillisellä kaksinaisuudella. Traditionalistin anonyymiutta vastaan hän asettaa kiivaan ja aggressiivisen ekshibitionismin. Hurmio ja aggressivisuus ovat kaksi tässä vaiheessa jatkuvasti esiintyvää ilmiötä. Aggressivisuus on intohimoinen mekanismi, joka tekee mahdolliseksi paeta paradoksin puremaa.

Koska aiemmalla maanpakolaisella on tarkkoja tekniikoita, koska hänen toimintansa taso liittyy jo hyvin monimutkaisten suhteiden kehykseen, nämä löydökset saavat irrationaalisen aspektin. Älyllisen kehityksen, tekniikan hallinnan, ajattelun muotojen ja hyvin eriytyneen logiikan sekä ”yksinkertaisen, puhtaan” emotionaalisen perustan välillä on railo, halkeama.

Kulttuurinsa menettänyt löytää uudelleen tradition, kokee sen puolustusmekanismina, puhtauden symbolina tai pelastuksena, ja antaa vaikutelman, että välitys saa hyvityksen, kun se substantialisoi itsensä. Tämä paluu arkaaisiin positioihin ilman suhdetta tekniseen kehitykseen on paradoksaalinen. Näin arvoon nostetut instituutiot eivät enää vastaa jo hankittuja kehittyneitä toimintamenetelmiä.

Vieraan ylivallan myötä koteloitunut ja vegetatiiviseksi muuttunut kulttuuri saa uuden arvon. Sitä ei ajatella uudelleen, uudisteta, muuteta dynaamiseksi sisältä päin vaan pikemminkin julistetaan. Tämä äkillinen, strukturoimaton, verbaalinen arvonpalautus pitää sisällään paradoksaalisia asenteita.

Tässä vaiheessa nostetaan myös esiin alempiarvoisten parantumaton luonne. Arabilääkärit nukkuvat maassa, syljeskelevät mihin sattuu, jne.

Mustat intellektuellit pyytävät neuvoa poppamieheltä ennen kuin tekevät päätöksen, jne.

”Yhteistoimintaan ryhtyneet” intellektuellit pyrkivät oikeuttamaan uuden asenteensa. Kerran kielletyt ja hiljaisuuteen painetut tavat, perinteet, uskomukset palautetaan väkivaltaisesti arvoonsa ja niitä vahvistetaan.

Ryhmä ei enää suhtaudu traditioon ironisesti. Ryhmä ei enää pakene itseään. Löydetään menneisyyden mieli, esi-isien kultti…

Menneisyys, josta on tullut arvojen muodostelma, on nyt yhtä kuin Totuus.

Tämä löytö, tämä absoluuttinen arvostus joka on lähes harhaista ja objektiivisesti vailla perusteluja, saa vailla vertaansa olevan subjektiivisen merkityksen.

Näiden kiihkeiden häämenojen päätyttyä alkuperäisasukas on päättänyt, ”täydessä tietoisuudessa” taistella kaikkia riiston ja ihmisten vieraantumisen muotoja vastaan. Miehittäjä sen sijaan vetoaa samaan aikaan yhä enemmän kotouttamiseen, integraatioon ja yhteisöön.   

Alkuperäisasukkaan mittelö kulttuurinsa kanssa on liian juhlallinen ja kiivas toimenpide sietääkseen minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Mikään uudissana ei voi kätkeä uusia todisteita: sukeltaminen menneisyyden syövereihin on vapauden ehto ja lähde.

Tämän taistelutahdon looginen päämäärä on kansallisen alueen täydellinen vapauttaminen. Vapautuksen aikaansaamiseksi alistettu laittaa peliin kaikki resurssinsa, kaikki vanhat ja uudet, omat ja miehittäjän saavutukset.

Taistelu on luonteeltaan totaalista, absoluuttista. Mutta silloin rasismia ei enää juurikaan havaita.

Kun sortaja vakiinnutti ylivaltaansa hän vetosi tieteellisiin argumentteihin oikeuttaakseen orjuuden. Tässä kohtaa ei nähdä mitään sen kaltaista.

Kansa joka ryhtyy vapaustaisteluun, legitimoi harvoin rasismia. Edes kiivaimpien aseellisten kansannousujen ja taisteluiden aikana turvaudutaan harvoin laajamittaisesti biologisiin oikeutuksiin.

Alistetun taistelu sijoittuu selkeästi inhimillisemmälle tasolle. Perspektiivit ovat radikaalisti uusia. Tämä on klassinen ero valloitus- ja vapaustaisteluiden välillä.

Taistelun kuluessa hallitseva kansakunta yrittää uudelleenmuotoilla rasistisia argumentteja, mutta rasismin kehittäminen osoittautuu yhä hyödyttömämmäksi. Puhutaan fanatismista, primitiivisistä asenteista kuolemaa kohtaan, mutta kertaalleen tukahtunut mekanismi ei enää toimi. Vanhat jäärät, perustuslailliset pelkurit, iänikuisesti alemmuutta tuntevat ottavat tukea ja kohottautuvat pystyyn.

Miehittäjä ei enää ymmärrä. Rasismin loppu alkaa äkillisellä ymmärryksen katomaisella.

Miehittäjän kouristeleva ja jäykkä kulttuuri vapautuu ja avautuu lopulta todella veljeksi muuttuneen kansan kulttuurille. Kaksi kulttuuria voi kohdata toisensa ja rikastaa toisiaan.

Lopuksi, universaalisuus on tässä erilaisten kulttuurien päätöksessä hyväksyä molempien suhteellisuus, kun siirtomaa-asema on peruuttamattomasti jätetty taakse.