markkinat5

Michel Foucault’n luennot uusliberalismista 1978–79

Mitä uusliberalismi on? Auttaako koko sana ylipäätään meitä ymmärtämään nykyisyyttä tai viime vuosikymmenten tapahtumia, vai hämärtääkö se vain näköalojamme? Uusliberalismin aatehistoriaa ja Mont Pelerinin herraklubin touhuja on pengottu runsaasti, mutta onko uusliberalismissa kyse ensisijaisesti tai pelkästään talousopista, ideologiasta? Useinhan sanaa käytetään epämääräisenä olkiukkona, jolla viitataan kaikkiin, jotka vastustavat valtion säätelytoimia taloudessa.

Michel Foucault tarkasteli laajasti uusliberalismia ja sen taustaa jo kevään 1979 luennoillaan Collège de Francessa. Nämä luennot julkaistiin vuonna 2004 otsikolla ”Biopolitiikan synty”, ja ne kuuluvat Foucault’n luennoista kaikkein lainatuimpiin, vaikka kuten muitakaan luentoja tai Foucault’n teoksia niitä ei kenties ole kovinkaan moni huolellisesti lukenut. Kevään 1979 luennoilla käsitellään tosin muita luentoja vähemmän ”tylsää historiaa”, jota valmiita teorioita tutkimustensa pönkittämiseen etsivät akateemiset tutkijat eivät yleensä jaksa lukea. Sen sijaan niillä Foucault puhuu suoremmin nykyisyydestämme kuin millään muilla luennoillaan tai teoksissaan. ”Biopolitiikan synty” jääkin niillä lopulta syrjään.

Foucault’lle uusliberalismi ei ole oppi tai ideologinen muoti, vaan joukko konkreettisia hallinnan tai ohjauksen tekniikoita. Jos tutkitaan, mitä uusliberalismi on, jos käsitteelle halutaan antaa jokin täsmällinen merkitys, josta on hyötyä nykyisyytemme hahmottamisessa, ei siis tule kysyä pelkästään tai ensisijaisesti, mitä Chicagon poikien päässä on liikkunut tai millä tavoin heidän oppinsa ovat vaikuttaneet ministeriemme maailmankuvaan. Todennäköisesti ministerit eivät sitä paitsi ymmärrä Chicagon poikien teoksista sanaakaan, saati sitten kaavoja joilla oppien tieteellisyyttä perustellaan. On sen sijaan tarkasteltava, millä tavoin konkreettiset vallan käytön tekniikat sosiaaliturvan, koulutuksen, terveydenhuollon, työn järjestämisen tai lasten kasvatuksen aloilla ovat muuttuneet. Millä tavoin nämä tekniikat ovat muuttaneet suhdettamme itseen, toisiin ja maailmaan?

Niinpä uusliberalismin tarkastelussa – mikä Foucault’lle tietenkin on genealogista – ei voida lähteä liikkeelle 1970–80-lukujen taitteeseen usein sijoitetusta ”käänteestä”, vaan paljon kauempaa. Luennot lähtevätkin liikkeelle 1700-luvulta, liberaalin hallinnan taidon tai rationaalisuuden synnystä, sillä Foucault’lle uusliberalismi on yksi liberaalin hallinnan historiallisista muodoista. Liberaalin hallinnan taidon Foucault tiivistää Robert Walpolen maksiimiin: “quieta non movere”, ”siihen mikä pysyy aloillaan, ei kannata kajota”. Myöskään 1700-luvun liberalismissa kyse ei ole kuitenkaan pelkästä talousopista, laissez-faire-ideologiasta, vaan hallitsemisen taidosta, nimenomaan siinä mielessä kuin puhutaan valtiollisesta tai yhteiskunnan yleisestä poliittisesta hallinnasta, eikä esimerkiksi perheen hallinnoinnista. Täsmällisemmin Foucault sanoo tutkivansa sitä, miten tätä hallitsemisen taitoa käsitteellistetään tai rationalisoidaan aikakauden keskeisissä strategisissa teksteissä, ei siis välttämättä kaikkein tunnetuimmissa suurten filosofien teoksissa vaan sellaisissa diskursseissa, jotka ovat todella vaikuttaneet vallan käytäntöihin.

Heti aluksi Foucault täsmentää jälleen kerran metodiaan: jätetään syrjään yhteiskuntatieteiden vakiintuneet, universaalit käsitteet, kuten suvereniteetti, kansa, alamaiset, kansalaisyhteiskunta, mutta myös valtio. Lähdetään sen sijaan liikkeelle käytännöistä, konkreettisista vallan tekniikoista ja niihin liittyvistä rationalisoinnin diskursseista, ja tarkastellaan miten näiden mikrotason tekniikoiden ja diskurssien pohjalta sitten syntyy jotain sellaista kuin valtio ja yhteiskunta. Ei siis oleteta ensin universaaleja, kuten kaikki yhteiskuntatieteet käytännössä edelleen tekevät, ja johdeta niistä tai selitetä niiden avulla tiettyjä konkreettisia ilmiöitä, vaan oletetaan että näitä yleiskäsitteitä ei ole olemassa ja tutkitaan, miten ne syntyvät, miten ne saavat todellisia vaikutuksia aikaan maailmassa. Ajatus on sama, jota Foucault on jo soveltanut esimerkiksi hulluuden suhteen: oletetaan että hulluutta sinänsä ei ole, ja tarkastellaan miten erilaiset instituutiot niihin liittyvine tietomuotoineen tuottavat jotain sellaista kuin ”hulluuden” historiallisen kategorian, joka kyllä sitten vaikuttaa ihmisten elämään hyvin konkreettisilla ja usein väkivaltaisilla tavoilla.

Vastaavalla tavoin edellisillä vuoden 1977–78 luennoilla Foucault oli käsitellyt valtiojärkeä tiettynä rationaalisuutena, jonka ongelma oli juuri se, miten syntyy jotain sellaista kuin valtio. Valtiojärjelle valtio ei ollut lähtökohta vaan tavoite, rakentamistyön kohde. Valtiojärki pyrki siihen, että valtiosta tulee vauras, se säilyy olemassa ja kenties jopa laajenee, ja niin edelleen. Valtiojärjen tavoite oli siis aivan toisenlainen kuin keskiajan hallinnan: moderni valtio on olemassa vain itsessään, itseään varten, eikä se ole alistettu jumalallisille laeille (eikä siten imperiumille tai kirkolle). Silti Foucault’n mukaan on olennaista ymmärtää, että valtio ei ole varsinaisesti yhtenäinen kokonaisuus, ”hyinen hirviö”, kuten Nietzsche, uusliberaalit ja anarkistit yhteen ääneen humuavat. Valtio eri historiallisissa muodoissaan on vain tietyn hallinnan taidon korrelaatti, eikä sillä ole yhtenäistä sisäistä logiikkaa, vaan eri instituutioilla on erilaisia toimintatapoja ja vaikutuksia yhteiskunnallisessa kentässä. Foucault’n tarkastelun kohteena ovat suurten, näkyvien instituutioiden, kuten valtio, reaaliset, historialliset, mutta molekulaariset tai mikroskooppiset olemassaolon ehdot. Ja samalla reaaliset yhteiskunnallisen ja historiallisen kokemuksemme ehdot.

Palataan siis vielä itse liberaalin hallinnan luonteeseen, jotta voidaan hahmottaa uusliberalismin merkitystä sen sisällä.

Foucault’n mukaan liberalismin historiallinen uutuus ei ole – tietenkään – se, että se nostaisi esihistorian pimennosta historian valoon ihmisyksilön luonnollisen vapauden ja vapauttaisi ihmisen itse aiheuttamastaan alaikäisyyden tilasta. Ihmistä ja yksilöä sellaisinaan ei Foucault’lle ole, ja humanismi, sivistys ja kulttuuri voidaan tunkea takaisin historian peräsuoleen, josta ne ovat aikanaan ryöpynneet esiin. Sen sijaan Foucault’lle liberalismi on tietty hallinnan taito, ja omalaatuista siinä on tapa, jolla valta rajoittaa itseään, mutta samalla laajenee kaikkialle, koskettamaan yhteiskunnan koko elämää aivan uudenlaisella tavalla.

Varhaisella uudella ajalla kuninkaan tai valtion vallan rajoittamisen keinona toimi oikeus. Alamaisilla oli tiettyjä oikeuksia, joihin kuninkaan ei katsottu voivan kajota. Oikeus oli kuitenkin vallan ulkoinen raja, se rajoitti kuninkaan valtaa nimenomaan sillä tavoin, että tietty vähemmistö sanoo kuninkaalle ikään kuin ulkoa päin: ei, tähän et saa koskea, tämä on oikeuteni! Keskeisiä oikeuksia olivat omantunnon vapaus, sananvapaus ja niin edelleen. Nykyisin oikeuksien logiikka ei tietenkään ole kadonnut liberalismista, mutta se ei enää näyttäydy vallan ulkoisena rajoituksena. Päinvastoin yhä useammin valtio sanoo (esimerkiksi A. Stubbin suulla): ei, meitä ei kiinnosta koskea seksuaalisuuteenne, mielipiteisiinne, sillä normaalia porvaria ei kiinnosta minkä värinen naamasi on tai ketä nussit illalla, kunhan päivisin käyt kiltisti töissä etkä öisin rähinöi. Valta on siis valmis rajoittamaan valtaansa oikeuksien tasolla, koska sen logiikka perustuu johonkin muuhun.

Foucault’n mukaan liberaalille hallinnalle varsinaisesti ominainen vallan rajoittamisen tapa, vallan rationaalisuus ei olekaan ulkoinen vaan sisäinen eikä se perustu oikeuteen vaan poliittiseen taloustieteeseen. Poliittinen talous merkitsee 1700-luvun ajattelijoille, kuten Smithille, ”valtojen jakautumista”. Hallinta itse pyrkii rajoittamaan ”liiallisuuttaan”, jotta siitä ei tulisi liian kallista, jotta se ei rajoittaisi kohteidensa tuottavuutta. Samalla sisäinen rajoite ei ole luonteeltaan oikeudellinen vaan faktuaalinen: jos valta ylittää rajansa, siitä ei silti tule illegitiimiä tai laitonta, vaan se on vain innostunut liikaa ja toiminut tehottomasti.

Liberaalissa hallinnassa valtion tavoitteena on sen resurssien, rikkauden kasvattaminen mahdollisimman suuriksi. Foucault huomauttaa, että ensimmäisiä poliittisia taloustieteilijöitä olivat fysiokraatit, jotka kannattivat despotismia. Jo 1700-luvulla oli siis selvää, että despotismi ei ole siis millään tavoin taloustieteen tai liberalismin vastaista sinänsä, kunhan se takaa mahdollisimman suuren talouskasvun. Vuonna 1767 Quesnay ylistää inkojen ”chemins de communication”, ja samana vuonna hän kehuu myös Kiinan keisarikunnan tiestöjä sekä niiden ja koko maan ”ihailtavaa turvallisuutta” ja tekee johtopäätöksen: ”Vapaa ja rajoittamaton kilpailu on siis kaupan luonnollinen politiikka, joka tuottaa jokaiselle maalle suurimman määrän myyjiä ja ostajia näin varmistaen niille myynneissä ja ostoissa kaikkein edullisimman hinnan.” Kuitenkin hallinnan on aina oltava mahdollisimman niukkaa, säästäväistä. Foucault korostaa, ettei liberaali hallinta millään tavoin korvaa valtiojärkeä, vaan merkitsee pikemminkin sen uutta muunnelmaa, ”vähäisemmän valtion järkeä”. Hallinnan niukkuus ja tehokkuus muodostavat liberaalin hallinnan eräänlaisen perustuslain.

Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että itse taloustieteestä ei Foucault’n mukaan tule minkäänlaista hallintakäytännön mallia tai organisoivaa periaatetta. Liberalismissa ei siis ole keskeistä se, että taloustieteilijät itse saisivat vallan, muodostaisivat totuuden vallasta tai määrittäisivät vallan käyttöä, ja sen kumoamiseksi tai muuttamiseksi pitäisi ennen kaikkea kumota taloustieteilijöiden teoriat. Liberalismissa on kyllä tietty ”totuuden muodostumisen paikka”, mutta se ei tietenkään ole taloustiede itsessään vaan markkinat. ”Totuuden paikka ei toki ole taloustieteilijöiden pää, vaan markkinat”, Foucault tiivistää (s. 31).

markkinat2

Markkinat totuuden muodostumisen paikkana

Jo pelkästään markkinoiden uuden ”epistemologisen” merkityksen pitäisi tehdä selväksi, että markkinat eivät liberalismissa viittaa kauppatoriin, jolle viljelijät ja kalastajat tuovat tuotteitaan ja myyvät niitä vapaasti suoraan kuluttajille. Markkinat eivät ole yksittäisten tuottajien välisen vaihdon tila. Vielä keskiajalla markkinat olivat ensisijaisesti oikeuden, oikeudenmukaisuuden paikka, markkinoilla määrättiin reilu hinta asiakkaille, ja markkinoita koskevan säätelyn tavoitteena oli estää asiakkaiden huijaaminen. Juuri tässä historiallisessa mielessä “markkinat” merkitsevät aivan eri asiaa kuin kapitalismi, ja esimerkiksi Fernand Braudel korostaa, että kapitalismi on historiallisesti usein pikemminkin asettunut markkinoita vastaan valtion tuella. Sen sijaan uudessa, liberaalissa hallinnan taidossa markkinoista tulee jotain, joka voi ”kertoa totuuden” kaikesta muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta kun niiden annetaan noudattaa omia spontaaneja tai luonnollisia lakejaan. Siksi markkinoiden säätelyn tehtävänä on korkeintaan vahvistaa näiden luonnollisten mekanismien mahdollisimman kitkaton toiminta. Luonto ei jää vallan, hallinnan ulkopuolelle, vaan läpäisee niiden toiminnan kaikkialla ja toimii hallinnan rationaalisuutta ohjaavana periaatteena. Erityisesti amerikkalaisessa uusliberalismissa Foucaulta kiinnostaa se, että siinä markkinoista tulee myös julkisen vallan ”totuuden torvi”: markkinat kertovat, onko julkinen valta onnistunut tehtävissään, ja julkisen vallan tulee käyttää markkinoiden ”hyväksyntää” (esimerkiksi velkakirjoille määrätyn korkotason muodossa) oman toimintansa onnistumisen kriteerinä.

Liberaalien mukaan vapaasti toimiessaan markkinat muodostavat ”luonnollisen hinnan”, joka on tuotteen tosi hinta, ja se heilahtelee tuotteen todellisen arvon ympärillä. Tässä kohtaa Foucault näyttäisi ehkä vihjaavan myös, että marxilainen arvoteoria, joka katsoo markkinoiden olevan ainoa työn yhteiskunnallistamisen instituutio ja markkinoiden määrittämän arvon olevan ”oikea” kaikissa kapitalismin eri historiallisissa kehitysvaiheissa, omaksuu liian helposti liberaalin näkökulman. Jos arvon käsite irrotetaan konkreettisista mikrovallan suhteista, tekniikoista ja dispositiiveista, jotka tuottavat tietyn kierron ja tuotannon historiallisen muodostelman, se ei itse asiassa ole mitään muuta kuin liberaalin luonnollisen hinnan käsitteen johdannainen. Foucault’n ajatus on siis, että on astuttava sivuun markkinoiden, työn ja valtion piiristä ja tarkasteltava, minkälaisia valtasuhteita, minkälaisia historiallisia prosesseja tarvitaan, jotta markkinat, työ, saati sitten työmarkkinat syntyvät.

Taloustieteellisen diskurssin rooli muuttuu hieman, kun päästään markkinoiden luonnollisuuden kieltävään uusliberalismiin ja ordoliberalismiin, mutta perusajatus ja samalla Foucault’n kritiikki perinteistä marxismia kohtaan nousee esiin jo tässä. Foucault ei lue poliittista taloustiedettä kuvauksena maailmasta eikä myöskään ideologiana, joka vääristäisi totuuden, mutta sisältäisi nurinkäännettynä totuuden siemenen. Poliittinen taloustiede on yksinkertaisesti hallinnan taitoa rationalisoiva diskurssi, eikä sitä lähestytä lainkaan toden ja erheen kategorioiden, siis ideologian käsitteen kautta. Markkinat, taloustiede tai taloustieteen kategoriat, kuten arvo, eivät ole Foucault’lle olioita jotka ovat olemassa, eivätkä myöskään erheitä, harhoja, ideologioita vaan jotain, mitä ei sellaisenaan ole, mutta joka on kuitenkin ”kirjautunut” reaaliseen, saanut tietyn todellisuuden, aiheuttaa vaikutuksia yhteiskunnalliseen kenttään ja määrittää tiettyä historiallista ”totuuden regiimiä”. Kyse on siis jossain mielessä samantyyppisestä ajatuksesta kuin Marxin/Sohn-Rethelin reaaliabstraktion käsitteessä, mutta täysin kaikesta historiallisen materialismin perinnöstä riisuttuna, siis kokonaan toden ja väärän erottelun tuolla puolen.

Varsinkin kun siirrytään myöhempään ordoliberalismiin ja uusliberalismiin, jotka eivät itsekään esiinny todellisuuden objektiivisina kuvauksina vaan ideaalityyppejä luovina diskursseina, näkökulman muuttaminen suhteessa marxilaiseen ideologiakritiikkiin on välttämätöntä. Talousteoreettisia tekstejä ei voida tarkastella todellisuuden kuvauksina, jotka olisivat mahdollisesti ideologisesti vääristyneitä tai tieteellisesti vääriä, vaan strategisina diskursseina, joiden tarkoituksena on jäsentää, rationalisoida hallinnan tekniikoita, siis muuttaa todellisuutta eikä kuvata sitä (kuten Marx itse vaati Feuerbach-teeseissään). Esimerkiksi Hans-Jürgen Krahl oivalsi tämän marxismin itsensä piirissä jo 1960-luvun lopussa korostaessaan, että klassisen porvarillisen julkisen tilan katoaminen kapitalismin kehityksen myötä johti myös siihen, ettei porvarillisen taloustieteen kategorioiden enää voida katsoa millään tavoin heijastavan todellisuutta eikä niiden immanentin kritiikin kautta voida hahmottaa kapitalismia.

Foucault’n tarkastelun kohteena eivät siis – jankuttaaksemme jälleen kerran – ole ideologiat totuuden peittämisen muotoina, vaan jokin mitä hän kutsuu ”toden sanomisen regiimeiksi”. Kyse on toden ja väärän erottamisen, lausuman totena pitämisen kriteerien historiasta. Foucault korostaa myös, että kyse on eri asiasta kuin Frankfurtin koulukunnan rationaalisuuden kritiikissä. Frankfurtilaiset, ennen kaikkea Adorno ja Horkheimer, väittivät että länsimainen rationaalisuus on sortoa, koska se on totta, koska se luo tietoa, totuutta, mutta Foucault’n mielestä tämä näkökulma on hölmö, sillä valhe on aivan yhtä alistavaa kuin totuus. Koko toden ja valheen erottelusta pitäisi päästä eroon. ”Se, millä on aktuaalista poliittista merkitystä ei ole tiettyjen totuuksien synnyn tutkiminen vaan se, mikä on se toden sanomisen regiimi, joka on syntynyt tietyllä hetkellä ja jossa edelleen elämme.” Mikä esimerkiksi on määrittänyt ehdot sille, että lääkärit voivat lausua tosina ja väittää tosiksi tiettyjä asioita? Miksi tai miten markkinat voivat määrittää, millainen taloudellinen käyttäytyminen, millainen talouspolitiikka on ”totta”? Mitä “totuus” tarkoittaa tässä historiallisessa järjestyksessä?

Juuri nämä kysymykset ja ”toden sanomisen regiimien” muodostuminen johtavat Foucault’n tutkimuksia kohti antiikkia ja varhaiskristillisiä toden lausumisen sekä itsen muokkaamisen tekniikoita. Foucault näkee, että aikamme hallinnan taidolle keskeistä on kysymys totuudesta: minkälaisia lausumia pidetään totena, millä kriteerein tietystä diskurssista tulee tosi, kuka voi lausua totuuksia ja kenestä, ja niin edelleen. Ja vaikka kysymys biopolitiikan synnystä jää näillä luennoilla sivuun, näyttää siltä, että juuri kysymys toden sanomisen historiasta on se näkökulma, josta käsin uusliberalismi ja ordoliberalismi näyttäytyvät Foucault’lle olennaisina murroskohtina biopolitiikan kehityksessä.

Jos modernilla ajalla, kuten Foucault edellisen vuoden luennoilla sanoi, elämästä sellaisenaan tulee vallan ja politiikan kohde, niistä voi tulla vallan kohteita vain siksi, että toden sanomisen, elämää koskevien totuuksien tuottamisen järjestys muuttuu ratkaisevalla tavalla. Elämästä voi siis tulla vallan kohde vain sikäli kuin siitä tulee samalla tiedon kohde: biologien, lääkärien, psykiatrien, psykologien ja kriminologien tutkimusten objekti ja samalla tätä tietoa kuluttavien instituutioiden, kuten sairaalan ja vankilan vallan kohde. Biovallan sisällä Foucault tekee kuitenkin vielä uuden erottelun. Edellä mainitut suljetuille laitoksille ominaiset tietomuodot kuuluvat ensisijaisesti Foucault’n 1977–78-luennoillaan ja Tarkkailla ja rangaista -kirjassa kuvaamaan kurin dispositiiviin. Liberaalissa hallinnassa taas kyse on pikemminkin siitä, mitä Foucault kutsui edellisenä vuonna turvallisuuden tekniikoiksi, ja ajatuksena lienee, että taloustiede on nimenomaan niihin liittyvä tietomuoto tai totuuden tuottamisen ja lausumisen järjestys. Kuten Foucault kuvasi, turvallisuuden tekniikat eivät ota kohteekseen niinkään yksittäistä ruumista vaan väestön, ja ne nojaavat sen sisällä todennäköisyyksien tai mahdollisuuksien eivätkä niinkään aktuaalisten tekojen säätelyyn. Turvallisuuden tekniikat hallitsevat monia monina. Turvallisuuden tekniikat alkavat kehittyä jo 1700-luvulla, ja edellisen vuoden luennoilla Foucault käyttää esimerkkinä rokotuksia, joiden tarkoituksena ei ole niinkään yksittäisen ihmisruumiin vastustuskyvyn kasvattaminen kuin tautien hävittäminen väestön tasolla alentamalla tartunnan todennäköisyyttä. Uusliberalismissa Foucault taas näkee jollakin tavoin näiden todennäköisyyteen tai mahdollisuuksien säätelyyn perustuvien turvallisuuden tekniikoiden siirtymisen itse subjektiivisuuden tuottamisen alueelle. Niin saksalaisessa ordoliberalismissa kuin amerikkalaisessa uusliberalismissa ei ole kyse pelkästä taloudellisesta tai talouspoliittisesta vaan ”yhteiskuntapoliittisesta” ohjelmasta. Pyrkimyksestä puuttua koko yhteiskunnan ja jokaisen sen jäsenen elämään.

Ajatus löytyy niin saksalaisesta ordoliberalismista, jolle valtion vallan rajoittaminen on keino palauttaa kunniaan perinteiset arvot, yksilön ja perheen autonomia, kuin ikään kuin kehittyneemmässä muodossa amerikkalaisilta uusliberaaleilta, erityisesti Gary Beckeriltä. Molemmille markkinoiden tarkoitus on ennen kaikkea yritysmuodon levittäminen kaikkialle yhteiskuntaan ja yksilön muuttaminen yritykseksi. Ei siis vapaan vaihdon salliminen, kuten poliitikkojen faabeleissa edelleen vielä joskus kuullaan. Foucault’n poikkeuksellinen uroteko suhteessa vasemmistolaiseen uusliberalismikritiikkiin onkin, että hän on oikeasti lukenut uusliberaalien kirjoituksia. Niissä ei missään tapauksessa ole kyse siitä, että ”talouden” pitäisi syrjäyttää ”politiikka”. Beckerille ja Chicagon koulukunnalle taloustieteen soveltamisalaa eivät ole pelkästään perinteisesti taloudellisina pidetyt ilmiöt, vaan mikä tahansa toiminta, jossa on yleisesti ottaen kyse niukkojen resurssien jakamisesta ja valinnasta vaihtoehtoisten päämäärien välillä. Becker ulottaakin taloustieteellisen analyysinsä koskemaan myös tai oikeastaan ennen kaikkea koulutuspaikan valintaa, puolison valintaa, lasten kasvatusta ja niin edelleen. Koska kyse on nimenomaan ideaalityypistä tai mallista, ei kuvauksesta, ajatus on että valtion olisi muokattava politiikkansa sillä tavoin, että se kannustaa jokaista yksilöä toimimaan mahdollisimman ”yrittäjämäisesti” kaikilla eri elämänalueilla. Jokaisesta ihmisestä pitäisi siis koko elämässään, aamusta iltaan ja illasta aamuun, tulla eräänlainen riskejä ja tuottojen todennäköisyyksiä kalkyloiva yrittäjä. Taloustiede ei ole todellisuuden kuvaamisen vaan tuottamisen, ennen kaikkea ”yrittäjämäisten” subjektiivisuuksien tuottamisen diskurssi, diskursiivinen tekniikka.

Foucault ei uusliberaalin ”biopolitiikan” analyysissään pääse kovin pitkälle, mutta viittaa jollakin tavoin taloustieteellisen logiikan levittäytymiseen myös muihin tietomuotoihin ja ylipäätään siihen, mitä hän myöhemmin alkaa kutsua ”itsen tekniikoiksi”. Hän huomauttaa ohimennen, että uusliberaalille hallinnalle on ominaista luoda kaikkialle ”vaaran kulttuuria”: yksilön on koettava ympäristönsä ja elämänsä jatkuvasti ”vaarallisena” tai riskien täyttämänä ja pyrittävä hallitsemaan itseään sekä suhdettaan ympäristöönsä vaarojen, riskien minimoimiseksi. Muutos näkyy kenties selkeimmin lääketieteellisen ja terveyspoliittisen diskurssin muutoksessa: keskeistä on ennaltaehkäiseminen, elintapojen eikä enää sairauksien ”parantaminen”. Lääketieteellisten tutkimusten pääasiallinen tarkoitus näyttää olevan tarjota perusta yksilöiden riskilaskelmille: jos juot yhdenkin lasin viiniä päivässä, kuolemanriskisi kohoaa merkittävästi. Aikaisemmin olimme kuvitelleet, että kuolemanriski on joka tapauksessa jokaiselle 100 prosenttia, mutta nyt uusliberaalissa biopolitiikassa kuolema ei enää edusta yleistä biologista tai eksistentiaalista tulevaisuuden horisonttia, väistämätöntä osaa elämässä vaan sen riski on elintavoista riippuen vaihtelevasti läsnä jokaisessa elämän hetkessä ja rationaalisen yksilön on joka hetki pyrittävä alentamaan ”kuolemanriskiään” (ja esimerkiksi sairauspoissaoloista työnantajalle koituvia välillisiä kustannuksia) elämällä terveellisesti.

Uusliberalismi ei siis ole pelkästään talousoppi vaan siinä hyvin keskeistä ovat tietyt subjektiivisuuksien tuottamisen tekniikat. Tässä mielessä Foucault’n äkilliseltä vaikuttava hyppäys antiikkiin seuraavana vuonna ei ole lainkaan niin kummallinen. Aivan toisin kuin yleinen vasemmistolainen kritiikki usein kuvittelee, uusliberaali subjekti ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kuluttaja, shoppailija vaan nimenomaan oman itsensä yrittäjä. Myös kuluttajuutta olisi tarkasteltava ensisijaisesti tästä näkökulmasta: kuluttaja on tuottaja siinä mielessä, että kuluttaessaan hän tekee investointeja itseensä tai ”verkostoihinsa”: ostaessaan vitamiineja, kuntosalikortin ja meditaatiokurssin hän investoi terveyteensä ja työkykyynsä, ostaessaan vaatteita hän investoi omaan ”imagoonsa” ja siten parantaa tulonsaantimahdollisuuksiaan jne.

Jotta yritysmuoto voidaan levittää kaikkialle yhteiskuntaan, jokaisen pään sisälle, vaaditaan kuitenkin valtion puuttumista yhteiskuntaan hyvin laajamittaisella tavalla. Siksi onkin tarpeen käydä läpi tarkemmin Foucault’n luentoja uusliberaalista yhteiskuntapolitiikasta ja sen kehityksestä.

markkinat1

Markkinat keinotekoisena ideaalityyppinä

Liberaalin hallinnan keskeiset uudet piirteet verrattuna varhaisempaan hallinnan taitoon olivat Foucault’n mukaan 1. markkinoiden näkeminen totuuden muodostumisen paikkana, ja 2. julkisen vallan toimien tai interventioiden määrittäminen niiden hyödyllisyyden näkökulmasta.

1700-luvulla syntyneessä klassisessa liberalismissa nämä kaksi periaatetta olivat vielä tavallaan itsenäisiä toisiinsa nähden. Markkinat olivat spontaani tai luonnollinen instituutio, joka muotoili totuuksia kun ne jätettiin rauhaan, ja julkisen vallan tehtävä oli ainoastaan rajoittaa itseään jotta ei vääristäisi markkinoiden totuutta. 1900-luvun aikana liberaalin hallinnan taidon sisällä tapahtuu kuitenkin olennainen murros, joka nousee esiin ennen kaikkea saksalaisen ns. ordoliberaalin koulukunnan sekä amerikkalaisten uusliberaalien työssä.

Angela Merkelin ja talouskuria fanaattisesti kannattavan Saksan hallituksen otettua määrittelyvallan koko euroalueen talouspolitiikkaan, on ordoliberalismi yhtäkkiä noussut jopa valtavirran talouslehtien keskustelunaiheeksi. Usein ajatus jää kuitenkin hieman hämäräksi: ikään kuin kyse olisi saksalaisten kansanluonteeseen kuuluvasta taipumuksesta huutaa kaikkialla ”Ordnung, Ordnung!” sekä korostaa säästämistä ratkaisuna kaikkiin talousongelmiin. Sama niuhotus, järjestyksen kaipuu ja protestanttinen kuri ovat siis niin natsismin kuin ordoliberalisminkin taustalla, ja Euroopan talouden pelastamiseksi olisi vain vapautettava Euroopan vapaamielisemmät kansakunnat teutonien ikeen alta. Foucault kuitenkin havaitsee jo 1970-luvun lopulla, että ordoliberalismissa on kyse jostain aivan muusta, hyvin määrätietoisesta ja selkeästi muotoillusta yhteiskuntapoliittisesta ohjelmasta, joka asettuu nimenomaan natsismia vastaan, jolla on huomattavan laaja vaikutus hallinnan taidon kehitykseen ja jonka ytimessä ei ole kuri ja järjestys vaan päinvastoin vapaus. ”Vapaus on sana, joka nykyisin kuuluu ennen kaikkea Saksasta”, Foucault kiteyttää. Ordoliberalismin kritiikki ei siis ole preussilaisen kurin kritiikkiä.

Vapaus on toki ylipäätään liberaalin hallinnan ytimessä jo 1700-luvulta alkaen. Ei siinä mielessä, että liberaali hallinnan taito olisi jotenkin ”vapaampi” kuin aikaisemmat, sillä kuten Foucault korostaa, ei ole järkeä vertailla onko aiemmassa historiallisessa järjestyksessä enemmän tai vähemmän vapautta kuin liberaalissa, koska kyse on niin eri asioista. Aikaisemmat hallinnan taloudet saattoivat olla jäykempiä tai autoritaarisempia, mutta juuri liberaali hallinta puuttuu kaikkialla yhä tarkemmin jokapäiväiseen elämään, koulutukseen, terveyteen jne. Vapaus ei siis ole universaali, jota tukahdutettaisiin joskus enemmän, joskus vähemmän, vaan se on aktuaalinen suhde hallitsevien ja hallittujen välillä. Uutta hallintaa voidaan kutsua liberaaliksi siksi, että se ”kuluttaa vapautta”, se perustuu hallittujen tietylle vapaudelle ja sen kautta vastuullistamiselle, toiminnan mahdollisuuksien tai todennäköisyyksien ohjailulle, eikä suoralle pakottamiselle tai estämiselle.

Hyvin tärkeää – ja tässä Foucault asettuu ikään kuin jo etukäteen suoraan Slavoj Žižekiä ja muita vasemmistolaisia ääliöitä vastaan – on kuitenkin se, että liberaali hallinta ei missään tapauksessa ”pakota tulemaan vapaaksi”, kehota olemaan vapaa, kuluttamaan pidäkkeettömästi ja paneskelemaan ketä sattuu. Liberaalin hallinnan on pakko tuottaa ja organisoida sekä kuluttaa tiettyä vapautta, mutta tämä vapaus ei ole mitään alkuperäistä, joka päästettäisiin kahleistaan, eikä toisaalta myöskään ”ideologista”, siis näennäistä tai kuviteltua. Foucault’n ajatus on, että olisi jälleen kerran mentävä komealta kalskahtavien universaalien iskusanojen tuolle tai tälle puolen, ja katsottava lausumien konkreettisia vaikutuksia sekä käytäntöjä, joihin ne kiinnittyvät. Liberalismi on vapaana olemisen ehtojen tai edellytysten organisointia, tiettyjen vapauksien kehittämistä ja tiettyjen rajoittamista. Liberaali hallinta edellyttää tiettyjä vapauksia, kuten tiedämme: markkinoiden, omaisuuden käyttämisen, kaupan, kulutuksen ja markkinoinnin vapaus. Nämä vapaudet eivät kuitenkaan ole luonnollisia, vaan esimerkiksi kaupan vapaus edellyttää monopolien aktiivista rajoittamista, työmarkkinoiden vapaus edellyttää työntekijöiden järjestäytymisen rajoittamista ja niin edelleen. Jostain syystä työntekijöiden vapaus järjestäytyä, ihmisten vapaus liikkua tai työläisten vapaus rahahuolista eivät ole koskaan näyttäytyneet liberaaleille erityisen tärkeinä vapauksina.

Esimerkiksi Benthamille vapaus merkitsee juuri sitä, että valtion ei tarvitse puuttua mihinkään, kun alamaiset hallitsevat itse itseään. Sen lisäksi, että tällainen hallinta on monin tavoin tehokkaampaa, se on ennen kaikkea kustannustehokkaampaa. Ihmisen elämään puututaan vain silloin, kun puuttumatta jättäminen tulisi vielä kalliimmaksi.

Mitä sitten ovat ne uudet piirteet, joita saksalainen ordoliberalismi tuo liberaaliin hallinnan taitoon? Ordoliberaali koulukunta syntyy Saksassa jo ennen toista maailmansotaa, ennen kaikkea Freiburgin yliopistossa vaikuttavien taloustieteilijöiden ja juristien, kuten Walter Eucken, Franz Böhm ja Wilhelm Röpke kirjoituksissa. Sodan jälkeen siitä tulee keskeinen Saksan liittotasavallan uuden valtion luomista ohjaava hallinnan rationalisoinnin muoto. Kun natsismin tappion jälkeen valtiota aletaan Saksassa ikään kuin rakentaa tyhjästä uudelleen, monet vaativat Beveridgen suunnitelman ja New Dealin mallin mukaista suunnitelmataloutta. Ordoliberaalit taloustutkijat ja poliitikot saavat kuitenkin keskeisen roolin valtion rakentamisen prosessissa, ennen kaikkea Ludwig Erhard, josta tulee Liittotasavallan ensimmäinen talousministeri Adenauerin hallituksessa. Uuden talous- ja yhteiskuntapolitiikan periaatteet muotoillaan Erhardin 28.4.1948 pitämässä puheessa, jonka johtoajatus on, että talous on vapautettava valtion pakotteista, koska vain kansalaisten vapauksia ja velvollisuuksia kunnioittava valtio on legitiimi. Vapaista markkinoista tulee siis itse valtion olemassaolon legitimaation lähde. Valtio syntyy taloudesta, talouden kasvu, rahan vakaus ja markkinoiden vapaus ovat itse valtion olemassaolon periaatteita ja keskeisiä tavoitteita. Vapaat markkinat syntyvät siis ensin, ja valtio on ennen kaikkea niiden vapautta takaava instituutio. Jos demareistakin tulee Saksassa kaikkein ensimmäiseksi, jo vuoden 1955 puoluekokouksessa ordo- tai uusliberaaleja, tämä johtuu siitä, että koko poliittinen järjestelmä perustuu ordoliberalismille: ei ole mahdollista toimia Saksan poliittisessa järjestelmässä olematta ordoliberaali. (Itse asiassa inflaation mataluus, rahan vakaus ja keskuspankin autonomia ovat ordoliberaalissa ohjelmassa hyvin keskeisiä tekijöitä, sillä jo 1950-luvulla juuri Bundesbank on se instituutio, joka takaa matalat palkat ja vientiteollisuuden kilpailukyvyn, mutta niitä Foucault ei loppujen lopuksi käsittele, koska hänelle raha kuuluu käytännön eikä diskurssin alueelle, mikä hieman heikentää hänen esitystään…)

Vaikka markkinat ovat valtion edellytys ja legitimaation lähde, toisin kuin klassiselle liberalismille, ordoliberalismille markkinat eivät kuitenkaan ole lainkaan luonnollinen tai spontaani instituutio. Päinvastoin markkinat ovat eräänlainen valtion toimintaa ohjaava ideaalityyppi tai eidos. Foucault korostaa hyvin voimakkaasti yhtäältä Husserlin ja toisaalta weberiläisen sosiologian suoraa vaikutusta Freiburgin koulukunnan ajatteluun. Esimerkiksi Franz Böhm oli ollut Husserlin oppilaana Freiburgin yliopistossa. Ordoliberaalien ajattelussa on myös eräänlainen kaltaisuus tai rinnakkaisuus Frankfurtin koulukuntaan nähden, jo sen kautta, että molemmille keskeinen vastustaja oli natsismi, molemmat joutuivat maanpakoon Saksasta ja molemmat jakoivat saman Weberiltä peräisin olevan poliittis-akateemisen problematiikan, joka liittyi modernin yhteiskunnan rationaalisuuteen. Horkheimer ja Adorno pyrkivät paljastamaan kapitalismin irrationaalisuuden, kun taas Freiburgin koulukunnalle ongelma oli löytää uudelleen markkinoista sellainen taloudellinen rationaalisuus, joka kumoaisi monopolikapitalismin irrationaalisuuden.

Jos klassisessa liberalismissa markkinat olivat ennen kaikkea vaihdon, tasa-arvoisten välisen kaupallisen kanssakäymisen tila, ordoliberalismissa ja uusliberalismissa markkinoita ei määritä vaihto vaan kilpailu. Ei siis ekvivalenssi vaan kilpailussa syntyvä väistämätön epätasa-arvo. Toisaalta markkinat eivät, kuten sanottu, ole jotain mikä on jo olemassa, vaan ne ovat pikemminkin ideaalityyppi tai olemus, essenssi. Itse asiassa ordoliberaalit korostavat, että täydellisen kilpailun markkinoita ei ehkä ole vielä koskaan ollut olemassa ja saattaa jopa olla, ettei sellaisia koskaan pystytä luomaan. Niitä kohti on vain ponnisteltava, ja valtion täytyy puuttua lakkaamatta yhteiskunnan elämään, jotta ideaalityyppiä voitaisiin lähestyä. Koska kilpailu ei ole luonnollista, sen hyödylliset tai positiiviset vaikutukset eivät myöskään johdu siitä, että markkinoiden vapaus vapauttaisi samalla ihmisen luonnollisen kilpailuvietin, vaan tietyistä formaaleista piirteistä. Kilpailulla on oma struktuurinsa, logiikkansa, joka on eräänlainen epätasa-arvojen peli. Tässä kohden Husserlin vaikutus on Foucault’tin mukaan erityisen suoraa. Kuten Husserlille eidos formaalina struktuurina ei ole koskaan annettu intuitiolle ilman tiettyjä ehtoja, myös kilpailu taloudellisena eidoksena tuottaa vaikutuksiaan vain valtion huolellisesti luomien yhteiskunnallisten ehtojen vallitessa. Jotta täydellistä kilpailua voidaan lähestyä ja valtio voi siten legitimoida myös itsensä, hallituksen täytyy suorittaa yhteiskunnassa eräänlaisia jatkuvia fenomenologisia reduktioita. Julkisten menojen leikkaukset, jotka avaavat tilaa yksityisten väliselle kilpailulle, ovat siis Husserlin epokhên yhteiskunnallisia muotoja.

Foucault’n ajatus lienee, että ordoliberaalia ja uusliberaalia yhteiskuntapolitiikkaa vastaan ei siten voida kamppailla lähtien liikkeelle perinteisistä vasemmistolaisista ja sosiologisista immanentin kritiikin, ideaalityyppien tai rationaalisuuksien analyyseistä. Ordoliberaalit myöntävät oitis, että markkinat ovat ideaalityyppi, että ne eivät kenties koskaan tule valmiiksi, ja siksi niin kauan kuin ne eivät ”lunasta lupauksiaan” on vain jatkettava entistä määrätietoisemmin edellytysten luomista niitä varten. Ordoliberaalit ovat jo konstruoineet markkinoiden ideaalityypin, eivätkä he väitäkään että ne tuottaisivat lopulta enemmän tasa-arvoa vaan epätasa-arvo ja siitä seuraava vapaus ovat jo markkinoiden toimintaa ja niille edellytyksiä luovaa yhteiskuntapolitiikkaa ohjaava periaate. Siksi on hyödytöntä myöskään koettaa vastustaa ordoliberalismin luomia yhteiskuntapolitiikan instituutioita sisältä käsin ja ainoastaan osoittaa niiden moraalisesti epäilyttäviä vaikutuksia. Esimerkiksi sosiaalipolitiikan muuttaminen sillä tavoin, että se kannustaa toimimaan ”yritteliäästi” on ollut ordoliberaaleille ja uusliberaaleille yksi kaikkein keskeisimmistä yhteiskuntapolitiikan muodoista. Erilaisten sosiaalidemokraattien yritykset vaatia työttömyysturvan muuttamista sellaiseksi, että se kannustaisi jokaista hankkimaan yhtäläisesti tuloja, siis eräänlaisen tasa-arvoisen kannustinpolitiikan vaatiminen näyttää tuhoon tuomitulta ajatukselta, koska ”kannustimien” tarkoitus on nimenomaan luoda kilpailua, epätasa-arvoa työvoiman sisälle.

Foucault korostaa, että juuri ordoliberaaleilla on ollut ratkaiseva merkitys valtion toimintaa koskevaan yleiseen näkökulmaan, ja heidän natsismista tekemänsä analyysin tarkastelu on olennaista, koska monet edelleen vaikutusvaltaiset niin oikeistolaisen kuin vasemmistolaisen valtiokritiikin tai yhteiskuntakritiikin muodot ovat juuri näiden ordoliberaalien näkemysten perillisiä. Ordo- ja uusliberalismin eräänlainen vallankaappaus on ollut siinä, että he ovat onnistuneet esittämään natsismin täydellisenä hirviömäisyytenä, joka seuraa juuri kaikesta suunnittelusta, kaikesta markkinoiden vapauteen puuttumisesta, ja onnistuneet niputtamaan työläisten järjestäytymisen samaan vyyhteen teollisuuden valtiollistamisen kanssa.

Kuitenkaan uusliberaali kritiikki ei palaudu pelkkään suunnitelmatalouden kritiikkiin sinänsä, vaan vielä olennaisemman tason siinä muodostaa eräänlainen massayhteiskunnan kritiikin haltuunotto. Uusliberaalit ovat tavallaan omaksuneet humanistiselta vasemmistolta, Sombartilta ja hänen seuraajiltaan vanhan ajatuksen siitä, että elämme ”massayhteiskunnassa”, jossa kaikki muuttuu samankaltaiseksi, homogeeniseksi, erot ja ainutkertaisuudet katoavat, maailma latistuu pelkäksi yhdeksi ulottuvuudeksi. Tästä uusliberaalit syyttävät valtiota, monet vasemmistolaiset markkinoita, mutta ajatus on sama. Kapitalismi tasapäistää, latistaa, ja jollakin keinolla on palautettava erityisyys ja yksilöllisyys kunniaan. Frankfurtin koulukunnan, situationistien ja mumfordilaisten antiurbanistien argumentit jakavat samat oletukset ordoliberaalin, yksilön ja perheen autonomiaa palauttamaan vaativan kritiikin kanssa. Molemmat puhuvat lähes samoin sanankääntein ”aidon yhteisöllisyyden” palauttamisesta.

Ordoliberaalit ja uusliberaalit, jotka ovat ratkaisevasti määrittäneet nykyisyyttämme ja sille ominaisia hallinnan tekniikoita, eivät siis pyri homogenisoimaan, muuttamaan kaikkia samankaltaisiksi ideaalisiksi kuluttajiksi. Sen vuoksi massayhteiskunnan, spektaakkeliyhteiskunnan kaikenlaiset epäaidon yhteiskunnan kritiikit ovat täysin aseettomia uusien vallan muotojen edessä. Uusliberaalit haluavat edistää eroja, kilpailua. He eivät halua muuttaa ihmistä aivottomaksi shoppailijaksi vaan rationaaliseksi oman itsensä yrittäjäksi. Heidän tavoitteensa on yritysmuodon levittäminen kaikkialle yhteiskuntaan.

Juuri sen vuoksi ordoliberalismi ei ole pelkkää talouspolitiikkaa vaan yhteiskuntapolitiikkaa. Siinä valtio ei säätele niinkään taloutta, varsinkaan markkinoita vaan markkinoiden ehtoja. Ordoliberaalit eivät missään tapauksessa vastusta valtion säätelyä tai interventioita vaan haluavat vain kohdentaa ne eri tavalla. Ordoliberaalien mielestä valtion nimenomaan tulee säädellä kaikkea muuta paitsi taloutta: kulttuuria, tekniikkaa, oikeutta ja niin edelleen. Hallituksen on säädeltävä koko ”sosiaalista ympäristöä”, die soziale Umweltia, jotta kaikki yhteiskunnan toimijat joutuisivat noudattamaan markkinoille ominaista kilpailun logiikkaa. Sosiaalipolitiikalla sekä koulutus- ja terveyspolitiikalla on tässä hyvin keskeinen merkitys, sillä oleellista on, että jokaisen yksilön on yrittäjän tavoin huolehdittava oman työkykynsä uusintamisesta ja kehittämisestä samalla tavoin kuin investointeja pääomaansa tekevän yrittäjän. Tämän vuoksi kaikki kollektiivisen tulon sekä kollektiivisen koulutuksen tai terveydenhuollon muodot on ajettava alas, jotta yksilölliselle laskelmoinnille avautuisi tilaa. Amerikkalaisessa (ja brittiläisessä sekä esimerkiksi suomalaisessa) uusliberalismissa hyvin keskeinen asema on asunto- ja liikennepolitiikalla, jotka rakennetaan yksilön ja hänen perheensä ympärille, perhekohtaisten “moduulien” eli yksityisomisteisen omakotitalon ja oman auton ympärille. Omakotitalo ja auto erottavat yksilön ja perheen tietenkin jo konkreettisesti, fyysisesti muista ihmisistä, mutta lisäksi niiden hankinnan taloudelliset muodot toimivat “yksilön vapauttamisen” välineinä: kun yksilö ostaa asunnon ja auton velaksi, hän maksaa velkaa “itselleen” siinä mielessä, että voi kartuttaa omaa ja perheensä omaisuutta, luoda “omaa” vaikkakin standardisoitua tilaa ja näin vapautua vuokrakasarmien tasapäistävästä vaikutuksesta. Oma asunto onkin Reaganin ja Thatcherin 1980-luvun alussa tarjoaman uuden “yhteiskuntasopimuksen” peruspilari: palkkojanne alennetaan, mutta voitte ottaa velkaa ja vaurastua asunnon arvonnousulla, ottaa lisää luottoa sitä vastaan ja ostaa elektroniikkaa, jne. Viime vuosikymmenen lopulla tietenkin näimme, miten tälle velaksi hankitulle omaisuudelle kävi…

markkinat4

Oikeus ja valtio

Uusliberalismia syytetään jatkuvasti ”oikeusvaltion” tuhoamisesta, koska se leikkaa resursseja ja valtaoikeuksia perinteisiltä valtion instituutioilta, yksityistää yleisen järjestyksen valvontaa poliisilta vartiointiliikkeille, heikentää oikeuslaitoksen mahdollisuuksia käsitellä rikoksia tarpeeksi huolellisesti ja niin edelleen. Uusliberalismia pidetään ainoastaan autoritarismin, markkinafasismin uutena muotona, jossa parlamentaarinen demokratia halutaan korvata Nalle Wahlroosin diktatuurilla. Foucault itse ajautui kiistaan jopa ystävänsä Felix Guattarin kanssa, koska piti hölmöinä väitteitä autoritarismin paluusta. Vuonna 1977 Foucault, Guattari ja Gilles Deleuze osallistuivat Baader Meinhof-ryhmän lakimies Klaus Croissantin karkotusta vastustaviin protesteihin. Guattari laati karkotuksen jälkeen vetoomuksen, jossa Saksan liittotasavallan katsottiin olevan palaamassa autoritarismiin tai jopa fasismiin. Foucault kieltäytyi kuitenkin allekirjoittamasta vetoomusta, koska piti sitä liian myönteisenä RAF:lle, eikä hyväksynyt Guattarin analyysiä Saksan liittotasavallasta.

Luennoillaan Foucault korostaa, että ”Saksan malli” ei missään tapauksessa merkinnyt oikeusvaltion tuhoamista, paluuta fasismiin vaan miltei täsmälleen päinvastoin saksalaisen ordoliberalismin valtiomalli on oikeusvaltio. Oikeus ja sen uudelleenmäärittely, oikeuden kehittäminen on hyvin tärkeää niin saksalaiselle ordoliberalismille kuin amerikkalaiselle uusliberalismille. Ei toki siinä mielessä, että palattaisiin varhaisen uuden ajan suvereeniin valtaan, oikeuteen elämästä ja kuolemasta päättämisenä, syyllisen ja syyttömän välisen rajan vetämisenä ja yksinkertaisena vallan merkitsemisenä ruumiiseen miekan, polttoraudan tai giljotiinin avulla. Oikeudella on sen sijaan keskeinen merkitys kehyksen luomisessa ”vapaan” kilpailun markkinoille.

Miksi sitten oikeus ja mitä oikeus merkitsee ordoliberalismissa ja uusliberalismissa? Foucault toistaa jälleen aikaisemmilta luennoilta tutun ajatuksensa, että oikeus ei ole ylärakenne vaan oikeudelliset suhteet konstituoivat, muotoilevat olennaisesti taloudellisia suhteita. Oikeudelliset suhteet ovat aina olleet kapitalistiselle yhteiskunnalle välttämättömiä instituutioita. Ordoliberalismissa ja uusliberalismissa juuri ”oikeusvaltio” näyttää kuitenkin saavan vielä aikaisempaa suuremman merkityksen, ja Foucault näyttää jälleen, hieman kuin kevään 1973 luennoilla, tulkitsevan, että oikeuden formaalisuus toimii nimenomaan eräänlaisena deterritorialisaation tai voimien välisen konfliktin neutralisaation keinona. Oikeus on uusliberaaleille olennaista juuri siksi, että vaikka valtion täytyy kaikkialla puuttua yhteiskunnan elämään markkinoiden edellytysten luomiseksi, interventioiden täytyy olla formaaleja, siis ennakoitavissa oleviin sääntöihin perustuvia. Valtio voi asettaa ainoastaan muodollisia normeja, ei sisällöllisiä päämääriä. Oikeusvaltio on siis valtakohta vanhalle Polizeistaatille, jossa valtio saa säädellä itse markkinoita, mutta vielä enemmän se hahmottuu vastakohtana suunnitelmavaltiolle, jossa valtio voi asettaa taloudelliselle toiminnalle päämääriä, kuten tulonjaon tasaaminen.

Formaalit periaatteet tulee aina olla tarkasti määritelty ennen kaikkea siksi, että sijoittajan täytyy investointipäätöstä tehdessään olla ”selvillä säännöistä”. Siksi oikeus, rule of law ei ole savuverho, kuten monet vasemmistolaiset kuvittelevat vaan se on todellinen ja konkreettinen keino irrottaa pääoma, sijoituksia tekevä yrittäjä kapitalismille ominaisista konflikteista. Oikeusvaltion perustuslain muodostaa tietenkin aina omaisuuden suoja: työläiset eivät saa käyttää omaa voimaansa, omaa valtaansa eivätkä myöskään valtion valtaa omaisuuden uudelleenjakoon, tulonmuodostuksen uudelleenjärjestämiseen, työmarkkinoiden ”vapauden” rajoittamiseen, eivät siis saa millään keinoilla muuttaa niitä ”sääntöjä”, joista yrittäjän, sijoittajan kanssa on ”sovittu” ennen kuin hän on tehnyt investointipäätöksensä.

Kun jokaisesta pyritään tekemään yritys, yritysmuoto levittämään kaikkialle yhteiskuntaan, yhteiskunnasta tulee mikroyritysten välisen kilpailun tila, jolloin mahdollisia kiistoja yritysten välillä tulee tietenkin yhä enemmän. Siksi oikeusviranomaisia, oikeusistuimia ja päätöksiä tarvitaan myös yhä enemmän, eikä oikeuden merkitys vähene suvereenisuuden heikentyessä vaan pikemminkin eräänlaiset mikropäätökset leviävät kaikkialle. Pelkästään työmarkkinoiden oikeudellisen säätelyn – joka korvaa vanhat kollektiivisen neuvottelun instituutiot, kun työntekijä on pikemminkin mikroyrittäjä – lisäksi keskeisiä ovat tietenkin esimerkiksi asuntomarkkinoita ja kaupunkiympäristöä säätelevät oikeusmuodot. Tässä kohtaa Foucault’ n analyysin eräänlainen keskeneräisyys nousee esiin, kun hän ei analysoi omistajaksi tekemisen varsinaisia käytäntöjä, kuten omistusasumista suosivaa asuntopolitiikkaa, vaan ainoastaan sen rationalisoinnin diskursseja. (Kaikesta käytännön ja tekniikoiden korostamisesta huolimatta myös näillä ”lähimpänä nykyisyyttä” olevilla luennoillaan Foucault jotenkin juuttuu aina diskurssien ja rationalisoinnin tasolle.)

Joka tapauksessa selvää on, että edelleen toistuviin ja talouskriisin aikana haudasta kohonneisiin analyyseihin autoritaarisuuden paluusta on syytä suhtautua varauksella. Saksalainen malli ei ole natsismin, autoritaarisuuden malli, vaan päinvastoin oikeusvaltion malli. Edelleen kaikki yritykset uudistaa Euroopan talouspolitiikkaa tai poliittista konstituutiota pysäyttää nimenomaan Karlsruhen perustuslakituomioistuin. Ordoliberalismissa valta on jätettävä tuomareille, koska ainoastaan tuomarit pitävät kiinni ”ennalta sovituista säännöistä”, joiden nojalla yrittäjät – niin makro- kuin mikroyrittäjät – ovat tehneet päätöksensä resurssien allokoinnista. Vaikka sääntöjä puolustettaisiin tietyissä tilanteissa ”autoritaariselta” näyttävin keinoin, kuten esimerkiksi Kreikan kohdalla on toki käynyt, on hyvin tärkeää ymmärtää, että säännöistä ei pidetä kiinni niiden itsensä takia. Sääntöjen tarkoitus ei ole pakottaa jokaista marssimaan tasajalkaa ruskeissa paidoissa eikä seisomaan yhtenäisessä rintamassa Nürnbergin torilla vaan avata tilaa yksilöllisyydelle, eroille ja hierarkioille, kaikkien kilpailulle kaikkia vastaan. Säännöistä on pidettävä kiinni, jotta kilpailijat uskaltavat sitoutua kilpailuun, omistaa koko elämänsä kilpailulle.

Autoritaarisuuden paluun hokeminen ja yleinen valtiofobia ovat haitallisia, koska ne sulkevat silmämme valtion instituutioiden nykyisen todellisen toiminnan, niiden harjoittaman vallan aktuaaliselta tarkastelulta. Foucault’n mukaan on äärimmäisen typerää kuvitella, että valtio tarkoittaa aina ja kaikkialla samaa asiaa, että valtion muotojen välillä on jokin absoluuttinen jatkuvuus: fasismi, byrokraattinen valtio, totalitarismi ja hyvinvointivaltio ovat kaikki yhtä ja samaa. Tarinat uudesta fasismista, valtion sortovallan leviämisestä kaikkialle ovat itse asiassa peräisin uusliberaaleilta, jotka jo toisen maailmansodan aikana alkoivat hokea, että Beveridgen tie on natsi-Saksan ja Neuvostoliiton tie. Näin voidaan sotkea sosiaaliturva ja keskitysleirit toisiinsa ja menetetään kaikki mahdollisuudet katsoa, mitä valtio todella tekee. (Ja sivumennen sanoen esimerkiksi anarkistien argumentti, että perustulo johtaisi valtion vallan leviämiseen kaikkialle, uuteen riippuvuuteen valtiosta, on kuin suoraan Hayekin tai Röpken suusta.)

Jotta voisimme ymmärtää, millä tavoin valtion instituutiot ja interventiot ovat välttämättömiä markkinoiden ”vapaan” toiminnan kannalta, meidän on siksi luovuttava kaikista ”valtioteorioista”, siis ajatuksesta että valtiolla sinänsä on jokin olemus. On kyettävä erottamaan toisistaan 1800-luvun liberaalille valtiolle, byrokraattiselle valtiolle, natsi-Saksalle, sosiaalidemokraattiselle valtiolle jne. ominaiset hallinnan taidot ja tekniikat toisistaan. Tähän ei liity minkäänlaista arvoarvostelmaa, eikä ole järkeä vertailla, onko jokin hallinta ankarampaa kuin toinen, mutta jos palautamme kaiken samaan, menetämme mahdollisuuden ymmärtää, miten meitä hallitaan.

1960- ja 1970-lukujen yhteiskunnallisia liikkeitä on usein syytetty siitä, että ne ovat avanneet tilan uusliberalismille. Samoin kaikkia, jotka näkevät työn ja tuotannon muutoksissa jotain muutakin kuin pelkkää rappiota tai eivät suostu palauttamaan innovaatioista puhumista pelkäksi sumutukseksi, syytetään uusliberaaleiksi (surullisenkuuluisimpana esimerkkinä tietenkin Boltanskin ja Chiapellon idioottimainen kirja ”kapitalismin uudesta hengestä”). Foucault kuitenkin ajattelee, että uusliberaalit ovat onnistuneet ymmärtämään jotain olennaista uusista subjektiivisuuksista sekä vanhan hallinnan taidon alistavimmista, ”vanhentuneimmista” piirteistä, ja siksi meidän olisi otettava vakavasti se, mitä uusliberaalit sanovat, miten heidän kirjoituksensa ovat jäsentäneet uusia, vanhaa hallinnan taitoa murentanutta vastarintaa vastaan syntyneitä hallinnan tekniikoita. Tämän vuoksi kaikenlaiset vasemmistolaiset ovat tietenkin syyttäneet Foucault’ta ”myönteisestä suhtautumisesta uusliberalismiin”.

Foucault itse, marginaaleissa pysyttelevälle tyylilleen uskollisena, ei juuri puhu työstä eikä työn muutoksesta, mutta hän tarkastelee luennoilla varsin pitkään amerikkalaisten uusliberaalien, erityisesti Gary Beckerin kritiikkiä klassista taloustiedettä sekä marxismia kohtaan. Huvittavaa kyllä, uusliberaalit kritisoivat vanhempaa taloustiedettä juuri siitä, että taloustiede on unohtanut kokonaan työn tai tarkemmin ottaen sen varsinaisen luonteen. Työ on palautettu pelkkään voimaan ja aikaan. Beckerin kritiikki Marxia ja klassista liberaalia poliittista taloustiedettä kohtaan on siis, että ne käsittävät työn abstraktina, vaikka työ ei ole abstraktia itsessään eikä myöskään kapitalistisen työn organisaation vuoksi vaan ainoastaan siksi, että taloustiede on hämärtänyt sen luonteen. Kun työtä ajatellaan konkreettisena toimintana, inhimillisen pääoman käyttämisenä, voidaan samalla työn tekijät vapauttaa sosialistisen kollektivismin pakkopaidasta. Kritiikki ohittaa tietenkin kokonaan Marxin käsityksen työvoimasta potentiana ja siten lisäarvoteorian, mutta sen poliittisena kohteena ei olekaan niinkään Marxin teoria vaan perinteinen, fordismin kollektiiviseen neuvotteluun osallistunut työväenliike, jonka mielestä ”kaikki arvo syntyy (palkka)työstä”, ja siksi ainoastaan toisen palveluksessa täysin samankaltaisissa oloissa raatavat ja vappuisin samanlaisissa vaatteissa samaan tahtiin marssivat työläiset – eivätkä pienyrittäjät, freelancerit jne. – ansaitsevat yhteiskunnallisen tunnustuksen työstään. Kun perinteinen marxismi ymmärtää ”abstraktin työn” arvoa lisäävän yleisen inhimillisen työn sijaan homogeeniseen työaikaan palautuvana yksinkertaisena työnä ja johtaa tästä Marxin itsensä jo Gothan ohjelman kritiikissä lyttäämän idean palkkatyöstä ”oikeana työnä”, siitä tulee väistämättä täysin kyvytöntä ymmärtämään 1960- ja 70-lukujen työläiskapinoita, jotka vaativat nimenomaan itsenäisyyttä, sisältöä työlle ja elämälle, oikeutta eroon. Becker ja uusliberaalit, jotka vaativat ottamaan huomioon työn sisällön, työntekijän itsenäisyyden tarpeen ja massatyöläisen halun ryhtyä mieluummin vaikka yrittäjäksi, hahmottavat tämän subjektiivisen muutoksen paljon vanhaa työväenliikettä paremmin. Lisäksi uusliberaali teoria hahmottaa jo varsin varhain sen, että “työ” nykymuodossaan ei merkitse pelkkää tehtaan tai toimiston seinien sisälle rajoittuvaa toimintaa, vaan käsittää koko elämän. Kun “työ” ymmärretään tuottojen hankintana inhimilliselle pääomalle, se alkaa sulkea sisäänsä myös puolison valinnan, lasten kasvatuksen, ruokavalion, koulutuksen ja eläkevakuutuksen. Tässä mielessä Becker menee siis oikeaan suuntaan hajottaessaan vanhan marxismin luutuneen ontologisen käsityksen “työstä” jonakin erityisenä inhimillisen toiminnan lajina, joka poikkeaa muusta inhimillisestä toiminnasta (kuten Arendtin ja Aristoteleen praksiksesta) joidenkin omien, “sisäsyntyisten” piirteidensä perusteella. Kun tuotannon keskiössä ovat “innovaatiot”, mikä tahansa ihmisten toiminta tai kanssakäyminen tuottaa potentiaalisesti arvoa ja työn ja toiminnan, talouden, politiikan ja kulttuurin rajat menettävät merkityksensä, minkä Becker tavallaan oivaltaa.

markkinat3

Homo oeconomicus

Uusliberaalien idea tai vastaus 1960–70-lukujen kapinoihin on siis, että jos kukaan ei enää halua olla ”vain töissä täällä”, tehdään kaikista yrittäjiä. Chicagon koulukunnan taloustieteilijät määrittelevät oleellisesti uudestaan taloustieteen alan. Taloudellinen logiikka voi toimia kaikilla elämän aloilla, joilla on kyse rajallisten resurssien jakamisesta vaihtoehtoisiin päämääriin tai jopa kuten Becker määrittelee, taloustieteen kohteena on kaikki toiminta ”joka vastaa systemaattisesti todellisuuteen” eli muutoksiin ympäristössä. Ajatuksella on toki tietty yhteys psykologiseen behaviorismiin, mutta olennaista on, että sen pohjalta taloussubjektia, oman itsensä yrittäjää, ajatellaan voitavan hallita vaikuttamalla hänen ympäristöönsä. Jos 1700-luvun liberalismissa siis homo oeconomicus oli jotain, jonka piti antaa olla, antaa touhuta rauhassa, nyt hän on nimenomaan jotain, jota on mahdollista ja jopa välttämätöntä manipuloida.

Homo oeconomicuksella on modernissa hallinnassa Foucault’n mukaan paradoksaalinen asema, sillä se määritellään ennen kaikkea intressin kautta. Englantilaisessa empirismissä ja poliittisessa taloustieteessä länsimaiseen filosofiaan ilmaantuu siis uudenlainen subjekti, joka ei enää ole vapaan tahdon eikä oikeuden vaan täysin yksilöllisten, mihinkään palautumattomien valintojen eli intressien subjekti. Oikeudellisen tai poliittisen ja taloudellisen subjektin välinen suhde aiheuttaa myös ongelman, koska oikeudellinen tahto ja intressi näyttävät logiikoidensa puolesta olevan hankalasti yhteen sovitettavissa. Kuten englantilaisen tradition keskeisin Hobbesin vastustaja, David Hume sanoo, intressiä ei voi luovuttaa, ja vaikka intressin subjekti tekisi ”yhteiskuntasopimuksen”, intressi jää jäljelle vielä sopimuksen ollessa voimassa. Niinpä jos taloudellisella subjektilla ei ole intressiä noudattaa yhteiskuntasopimusta, ei ole mitään syytä miksi hän noudattaisi sitä. Oikeudellisen subjektin rakentumisen logiikka taas on täysin toinen, hän toimii dialektiikan, negaation, oikeuksista luopumisen kautta.

Yhteisen tai kollektiivisen ulottuvuuden syntymisen logiikat ovat oikeuden ja talouden alueilla käytännössä päinvastaiset. Jos oikeussubjektin on luovutettava oikeutensa suvereenille jotta yhteiskunta syntyisi, taloudessa päinvastoin juuri se, että subjekti ei luovu intressistään, vaan ajaa omaa etuaan kaikin keinoin, ilman luopumista tai negaatiota, tuottaa myös yhteisen hyvän. Markkinoiden, talouden subjekti suorastaan ei saa ajatella muuta kuin omaa etuaan, jotta hänen toiminnastaan koituisi hyvää kaikille. Siksi modernin talouden synty aiheuttaa valtiolle ja suvereenille uuden ongelman, koska talouteen ei ole minkäänlaista ulkoista näkökulmaa.

Markkinatalous on modernin valtion näkökulmasta jotain ennalta määrittämätöntä, ei-totalisoitavaa. Näkymätön käsi yritetään usein palauttaa jonkinlaiseksi kaitselmuksen maallistuneeksi muodoksi, mutta tämä (sekin iänikuinen vasemmistolainen) kritiikki ohittaa kokonaan juuri sen ongelman, jonka markkinatalous asettaa modernille hallinnalle. Foucault’n näkökulma liberaaliin hallintaan on siis aivan toisenlainen kuin esimerkiksi Giorgio Agambenin, joka väittää jatkavansa Foucault’n tutkimuksia johtaessaan näkymättömän käden ja modernin talouden kristillisestä oikonomiasta (teoksessaan Il regno e la gloria). Foucault kuitenkin tyrmää tämän ajatuksen talouden uskonnollisesta alkuperästä jo vuonna 1979:

Adam Smithin kuuluisassa näkymättömän käden teoriassa korostetaan yleensä ”kättä”, toisin sanoen sitä, että olisi olemassa ikään kuin kaitselmus joka kutoisi yhteen kaikki erilleen hajautuneet langat. Mutta luulen, että myös näkymättömyys on vähintään yhtä tärkeää. Näkymättömyyden ansiosta kukaan talouden toimija ei saa aikaan eikä voi esittää yleistä hyvää. (S. 283.)

Foucault’n mukaan taloustiede on siksi ”ateistinen tieteenala”, talous on vailla jumalaa, vailla totaliteettia. Taloudessa ei voi olla suvereenia, koska kukaan ei voi katsoa taloudellista prosessia ulkoa päin. Liberaali taloustiede on siten hallinnallisen järjen kritiikkiä juuri Kantin mielessä: et voi tuntea maailman kokonaisuutta, sitä koskevat kysymykset johtavat järjen harhapoluille. Juuri tässä kohtaa Foucault’ta on taas tietenkin helppo syyttää uusliberaaliksi: talouden hallitsemattomuus ja suunnittelun mahdottomuus on pelkkää ideologiaa, huijausta, blää blää. Kaikki tämä on kuultu kymmeniä kertoja viime vuosikymmenten niin sanotuissa keskusteluissa, ja uusliberalismin vastustajien näkemys on aina sama: ihmisiä on pakko voida hallita, taloutta on pakko voida suunnitella, koska ihmiset, ainakin köyhät, ovat tyhmiä eivätkä ymmärrä omaa parastaan, minkä vuoksi jonkun on seisottava heikompien puolella. Kunhan keksimme oikean teorian ja saamme sen syötettyä poliitikkojen päähän, maailmasta tulee rationaalinen.

Foucault ottaa ohimennen – ei jälleen suoraan – kantaa myös marxilaisen teorian loputtomaan jaaritteluun valtiosta ja ”valtion teoriasta”. Hän toteaa vain, että englantilaisilla ei koskaan ole ollut teoriaa valtiosta, ja valtion hallinta on silti toiminut varsin hyvin. Teoria valtiosta on siis turha, koska ”Valtiota” ei varsinaisesti ole, ja valtioteorian jankkaaminen johtaa lähinnä harhaan. Viimeiset Foucault’n luennoista, jotka käsittelevät homo oeconomicusta ja ”taloudellisen” logiikkaa modernissa ajattelussa näyttävätkin olevan eräänlaisia vinoja hyökkäyksiä marxismin ja ylipäätään vasemmistolaisen ajattelun hobbesilaista politiikan paradigmaa vastaan. Foucault ei siis mitenkään ”kannata markkinoita” tai uusliberalismia, vaan hänen ajatuksensa on yksinkertaisesti se, että kapitalismi ei ole enää satoihin vuosiin perustunut pelkästään ”suvereeniin” hallintaan, ja siksi valtioteorian tai oikeusteorian jankkaaminen ja haaveilu valtiovallan haltuunotosta tai pitkästä marssista instituutioiden läpi on turhaa. Ei siis siksi, että se olisi jotenkin moraalisesti väärin vaan siksi, että edes liberaalit eivät ole enää aikoihin nojautuneet pelkästään näihin instituutioihin vaan päinvastoin paljon hienovaraisempiin, paljon moninaisempiin hallinnan keinoihin. Siksi jos Foucault näyttää jollain tavoin asettuvan ”uusliberalismin”, taloudellisen hallinnan ”puolelle” vanhaa politiikkaa vastaan, kyse on siitä, että hänen mielestään meidän on tarkasteltava niitä voimasuhteita, niitä vastarinnan muotoja, jotka rakentuvat nykyään vallan yleisessä taloudessa keskeisten suhteiden piirissä.

Kuten jo toistettu, haaveileminen maailman täydellisestä läpivalaisusta estää tarkastelemasta liberaalin hallinnan uusia ”hämäriä” keinoja ja samalla uusia vastarinnan muotoja. Liberaali hallinta on nimittäin ratkaissut talouden läpitunkemattomuuden ongelman jo monilla eri tavoilla. Modernin valtion ongelma oli, että valtion suvereeni hallitsee oikeudellista tilaa, territorioita, jolla kuitenkin asuu hänen näkökulmastaan käsittämättömiä, hallitsemattomia olioita, taloudellisia subjekteja. Jotta hän voisi säilyttää valtansa koko alueellaan, eikä hänen tarvitsisi vaan jäädä eräänlaiseksi passiiviseksi teoreetikoksi, suvereenin täytyy löytää uusi referenssi, uusi realiteetti, jossa oikeus ja talous voivat löytää yhteisen kosketuspinnan.

Mikä tämä uusi referenssi sitten on? Foucault’n mukaan se on ”kansalaisyhteiskunta”, civil society.

Kaikkialla läsnä oleva hallitus, hallitus jolta mikään ei pakene, joka noudattaa oikeuden sääntöjä ja kunnioittaa talouden erityisluonnetta, on hallitus joka johtaa, ohjaa kansalaisyhteiskuntaa, joka johtaa kansakuntaa, joka johtaa yhteiskuntaa, joka johtaa sosiaalista. (S. 300.)

Kansalaisyhteiskunta ei siis ole minkäänlainen valtion vastakohta, kapinoiden tai vastarinnan lähde, joka pakenee valtiota. Se ei ole alkuperäinen, ihmisten välisen spontaanin yhteenliittymisen alue vaan se on osa modernia hallinnan teknologiaa. Kansalaisyhteiskunta on kuin hulluus tai seksuaalisuus, se on jotain, jota hallinnan täytyy tuottaa voidakseen toimia. Se on eräänlainen hallitsevien ja hallittujen välinen käyttöliittymä. Se ei siis ole spontaanisti syntyvä, ihmisyhteiskunnille universaali piirre, eikä myöskään huijausta tai sumutusta, vaan jotain jota Foucault kutsuu ”transaktiorealiteetiksi”, ”transaktionaalisen todellisuuden elementiksi hallinnan teknologioiden historiassa”. Kansalaisyhteiskunta on ”sosiaalisen” tai ”kulttuurin” alue, moraalisten tuntemusten alue, jota toisiinsa nähden heterogeenisista oikeuden ja talouden piireistä koostuva yhteiskunta tarvitsee pysyäkseen koossa. Tässä kohtaa Foucault esittää siis hyvin poikkeuksellisen, historialliseen analyysiin perustuvan näkemyksen “politiikan” ja “talouden” välisistä suhteista, niistä kumpikaan ei ole ensisijainen toiseen nähden, vaan molempien perustana on tietty “moraalisten” tuntemusten alue, jossa kyse on tietenkin subjektiivisuuksia tuottavista vallan tekniikoista. Talouden ja politiikan alueiden toiminta edellyttää siis, että on jokin “kolmas” välittävä alue, kansalaisyhteiskunta, jonka piirissä subjekteja koulitaan sellaisiksi, että talouden ja politiikan alueet pysyvät kasassa.

Juuri tällä alueella kyse on siis varsinaisesti “hallinnan taidosta”, joka on paljolti peräisin varhaiskristillisistä itsen hallinnan ja tutkiskelun tekniikoista. Edellisen vuoden luennoilla Foucault oli todennut kristinuskon järisyttävimmäksi historialliseksi saavutukseksi sen, että länsimainen ihminen on alkanut uskoa, että häntä hallitaan omaksi parhaakseen. Tämä kristillinen moraali, siis subjektiivisuuden muoto, on nyt jollakin tavoin talouden ja politiikan yhteensovittamisen edellytys (ja tässä Foucault ajattelee hieman samalla tavoin kuin Walter Benjamin, että kapitalismi on kehittynyt “loismaisessa suhteessa kristinuskoon”). Jos liberaali hallinta siis on “perinyt” jotain kristinuskosta, niin ei “kaitselmuksen” tai oikonomian yleistä logiikkaa vaan tietyn hallinnan ja itsen hallinnan taidon, joukon itsen alistamisen ja itsestä puhumisen tekniikoita.

Tämä Foucault’n sarjan viimeisillä luennoilla korostama liberaalin hallinnan aspekti on siksi olennainen, kun lähestytään kysymystä, onko esimerkiksi finanssikapitalismin miltei kymmenen vuotta jatkunut kriisi johtanut uusliberaalin hallinnan kriisiin, siis hallinnan taitona eikä talousoppina. Esimerkiksi Maurizio Lazzarato väittää kirjoissaan Velkaantunut ihminen ja Gouverner par la dette että Foucault’n esittämä analyysi oman itsensä yrittäjästä on vanhentunut, ja olemme astuneet puhtaan velkatalouden, velalla ja syyllisyydellä alistamisen aikaan. Enää ei olisi olemassa lainkaan homo oeconomicusta vaan ainoastaan homo debitor, syyllinen ja velkoja omasta nahastaan maksava ihminen. Samalla kapitalismi on muuttunut pelkäksi velkataloudeksi, jossa arvoa ei enää luoda tuotannossa vaan pääoman kasautuminen perustuu koronkiskontaan.

Lazzarato väittää, että velka on kapitalismille perustava sosiaalinen side, ja muut valtasuhteet perustuvat sille, niiden tehtävänä on taata velan takaisinmaksu. Jopa Nietzschen moraalin genealogia, josta Lazzaraton idea paljolti on peräisin, kuitenkin kiistää tämän ajatuksen: Nietzschelle velka sinänsä ei ole mikään perustava sosiaalinen suhde vaan velallisuuden, syyllisyyden tuottamiseksi tarvitaan ensin kokonainen joukko erilaisia valtasuhteita, tekniikoita, jotka kirjaavat velallisuuden ruumiiseen. Ja Foucault’n näkökulmasta voitaisiin sanoa, että velka on yksi vallan tekniikka, yrittäjän rahoituksen lähde, jota kontrolloimalla voidaan hallita hänen toiminnan mahdollisuuksiaan, ostaa hänen aikaansa, mutta tavoite ei ole pelkkä velan takaisinmaksu sinänsä, vaan edelleen subjektin muuttaminen yrittäjäksi. Lazzarato ei varsinaisesti kysy, miten ihmiset saadaan ottamaan velkaa, ja näyttää ajautuvan jonkinlaiseen väärän tietoisuuden tai yleisen huijauksen tai pakottamisen teoriaan, koska hänellä velasta itsestään ja sen takaisinmaksusta tulee vallan ainoa päämäärä. Miksi nimittäin ihmiset nykyisin velkaantuvat? Kustantaakseen asumisensa, koulutuksensa, sairasvakuutuksensa, välttämättömien työvälineittensä tai liikkumisen välineiden kuten tietokoneen, puhelimen tai auton hankinnan? Becker on tässä kohtaa aivan oikeassa: myös velallinen kuluttaja on ennen kaikkea tuottaja, omalle inhimilliselle pääomalleen tuottoa etsivä yrittäjä. Eikä velka ole vaan työvoiman tuottaminen ja alistaminen on perustava sosiaalisia suhteita jäsentävä logiikka. Velka ja velaksi hankittu omaisuus toimivat pikemminkin keinoina sitoa työntekijä pääoman kohtaloon, saada hänet kantamaan osa työnantajalle fordismin aikana kuuluneista riskeistä sillä perusteella, että hän voi vaurastua asuntonsa arvonnousun avulla tai hankkia itselleen julkista terveydenhuoltoa tai eläkettä paremman ”turvan”? Yksityisen velkaantumisen valtavan kasvun taustalla on juuri ordoliberaalien ja uusliberaalien luoma kokonaisvaltainen yhteiskuntapolitiikka, jossa valtiolliset, kollektiiviset työvoiman uusintamisen tai sosiaalivakuutuksen muodot on raivattu syrjään yksityisen vakuuttamisen mahdollisuuksien tieltä, aivan kuten uusliberaalit vaativat. Velka ja velan takaisinmaksua vaativa moraali näyttää nimenomaan olevan eräänlainen hallinnan ”sosiaalinen” tai kulttuurinen korrelaatti, sillä esimerkiksi asuntovelka toimii usein samalla ydinperhettä koossa pitävänä ja normatiivisia elintapoja edistävänä tekniikkana. Yhteiskuntapolitiikan päämääränä ei kuitenkaan ole pelkkä velan takaisinmaksu, koronkiskurin saatavien takaaminen, vaan uudenlaisen alistetun työntekijän tuottaminen, joka on luonteeltaan yritteliäs, valmis ottamaan riskejä, kantamaan vastuuta omasta tuottavuudestaan ja omista tuotantovälineistään eli osaamisesta, terveydestä ja ”elämänhallinnasta”.

Vaikka amerikkalaisesta uusliberalismista hieman poikkeava ordoliberaali ”Saksan malli” ei ole perustunut velkaantumiseen, vaan palkkojen alentamisen kautta luotuun vientikilpailukykyyn, eikä tässä mielessä suurimmalle osalle työntekijöitä ole varsinaisesti taattu vaurastumisen mahdollisuutta (paitsi jossain määrin pankkitalletusten ja matalan inflaation sekä euron aikana suhteellisen korkean reaalisen korkotason kautta), kuuluu myös Saksan malli uuden liberaalin hallinnan taidon sisälle siinä mielessä, että senkin tavoitteena on edelleen juuri yritysmuodon levittäminen kaikkialle yhteiskuntaan, työntekijän muuttaminen oman itsensä yrittäjäksi eläkesäästöjen maksimoinnin, perhekohtaisen terveydenhuollon jne. kautta.

Jos Foucault tässä kuvaa tiettyjä vallan yleisen talouden strategisia linjoja, jää meille tietenkin esitettäväksi kysymys, minkälaisia ovat paon tai hallinnan horjuttamisen keskeiset hahmot? Minkälaiset vastarinnan tai paon hahmot voivat hajottaa yritteliään mutta yhteisön arvoihin moraalisesti sitoutuneen itsensä alistajan hahmon? Minkälaisia ovat subjektiivisuuden muodot, jotka eivät perustu intressiin eivätkä myöskään moraalisiin tuntemuksiin? Kenties Foucault’n seuraavan vuoden luennoilla ottama ”loikka antiikkiin”, hellenismin erilaisiin itsen tekniikoihin ja lopulta kyynikon hahmoon, ei sittenkään ole täysin sattumanvarainen…

Teksti: Eetu Viren
Kuvat: Lasse Poser