Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelman Nätyn opiskelijat esittivät tämän vuoden tammi- ja helmikuussa yhdessä uuden professorinsa Pauliina Hulkon kanssa esitystapahtumaa Hipsterit. Esitys tullaan myös näkemään elokuussa Tampereen Teatterikesän pääohjelmistossa. Hulkon ensimmäinen ohjaus Nätyllä osoittaa, että Nätyltä on tulevaisuudessa lupa odottaa rohkeaa mutta uhotonta, moniaalle herkkää ja poliittisuutta kaihtamatonta teatteria.
*
Sisältäni portin löysin, melkein huomaamattoman.
Kun sen läpi hiljaa nousen, näen toisin maailman.
– Pekka Streng
*
Miksi niin usein joudumme kohtaamaan kokemuksen siitä, että emme tiedä mitä olemme tekemässä? Toimituksessa vallitsee ilmapiiri, että kukaan ei vielä tiedä mistä kirjoitettu juttu tulee saamaan eniten klikkauksia. Teatterin taukotilassa leijailee sanallistamaton kysymys: ”Kuka lyö läpi seuraavaksi?” Kenen keksinnöstä puhutaan huomenna? Kuka tulee valituksi voittajien joukkoon? Ilmiselvää on, että tällaisissa tunnelmissa ei keksimiskyky parane ja että lopulta menestyjiksi valikoituvat ne, jotka kylmäverisimmin kehtaavat laittaa nimiinsä yhdessä tuotetun. Silti tätä tietämättömyyden tunnetta tunnutaan tietoisesti ruiskutettavan joka paikkaan. Vaikka onkin päivänselvää, mitä tulisi tehdä: taistella riistoa ja sortoa vastaan ja laajentaa vapauden kenttiä. Mutta silti pitäisi tehdä jotain muuta. Jotain, jota ei edes viitsitä mainita nimeltä, koska eihän tulevaisuutta voi ennustaa… Mitä siis tuottuu tietämättömyyden tunteesta? Tuottuu alamaisuutta. Tietämätön suuri enemmistö ansaitsee alamaisen asemansa, koska he eivät tiedä mitä tekevät. Eikä tietämättömyyden tunteen vallassa suunnitella kapinaa. Siksi innovoimisesta kieltäytyminen vapauttaa keskittymään jo olemassa olevaan, minkä kautta on mahdollista rakentaa ei vielä olemassa olevaa tavalla, mikä ei uusinna vallitsevia valtasuhteita. Keksimistä ei voi pakottaa, ja tämän moni pomo varmasti tietääkin. (Mikä innovaatio-yhteiskunnan paradoksi!) Pakottavat varmistaakseen, että heillä on alamaisia vielä huomennakin.
Lähes missä tahansa työssä innovoinnin pakko on tuntunut kasvavan sietämättömäksi. Oli sitten journalisti, kampaaja tai opettaja, aina olisi kyettävä keksimään jotain ei-vielä-olemassa-olevaa. Toimitusten kokoustilojen tussitaulujen yläkulmiin kirjoitetaan: ”Kekkase!” Keksimisen pakko tuottaa ahdistusta. Selvää on, että keksiminen ei tapahdu yksin. Silti keksimisen tulokset on esiteltävä esimiehelle henkilökohtaisina saavutuksina. On mahdotonta tietää, mitä vaaditaan – tietenkin: muutenhan kyse ei olisi keksinnöistä. Varmaa kuitenkin on, että syytä ei ole seurata sitä, minkä itse kokee tärkeäksi. Senhän jo tunnemme. On siis keksittävä pomon puolesta se, minkä pomo olisi keksinyt, jos ei olisi laittanut alaistaan keksimään tätä omasta puolestaan. Loppujen lopuksi on vain tehtävä jotain mahdollisimman merkityksetöntä, jotta mahdollisimman moni olisi potentiaalisesti kiinnostunut. Loppujen lopuksi on vain tuotettava pomolle tuotteita, joiden kelvollisuutta patentoitavaksi hän voi arvioida. Loppujen lopuksi on vain tehtävä jotain mahdollisimman tuttua, mikä vaikuttaa uudelta.
Mitä roskaa!!!
Siispä:
Hipsterit luopuvat keksimisen pakosta. He oivaltavat anti-innovatiivisuuden mahdollisuuden metropolilakkona. Meidän ei olekaan pakko tuijottaa tyhjyyteen löytääksemme sattuman oikusta vapahtavaa näkyä. Tuottaaksemme päivästä toiseen asioita, joiden kanssa meillä ei ole eikä tule olemaan mitään tekemistä. Me voimme myös kohdistaa katseemme siihen, mitä on jo olemassa. Mutta ensin meidän on nitistettävä aivoistamme kyttä, joka usuttaa meitä keksimään jonkin “uutuuden”. Että tämän pienimuotoisen mutta tärkeän eleen harjoitteluun törmää näyttelijäntyön laitoksen työssä, on ilahduttavan yllättävää. Tätähän olen teatterilta aina odottanut! Että se lunastaisi paikkansa paikkana, jossa ei maanisesti tuijoteta tuonpuoleiseen, jossa ei päivästä toiseen verrata ihanaa ideaalia masentavaan reaaliseen, jossa ei todistella, että on ymmärretty jotain ideain maailmasta. Että se lunastaisi paikkansa paikkana, jossa ollaan valmiita tunnustamaan oma oleminen osaksi todella olemassa olevaa, jossa ei tuoteta efektejä vaan kokeillaan ja koetellaan, jossa ei etukäteen tiedetä.
Päivästä toiseen teatterintekijät tuottavat katsojilleen pettymyksen esittämällä uljaita ja kaikkitietäviä. Väittämällä keksineensä taas jotain uutta. Jotain, jonka vain taitelijat olisivat voineet keksiä. Hipsterit asettuvat kiilaksi tähän väsyttävään dynamiikkaan. He eivät tarjoile yleisölleen tekopirteää kokoelmaa puujalkavitsejä. Toisaalta he eivät myöskään sorru teeskentelemään autenttistakin autenttisempia. He ottavat rooleja avoimesti mutta tuputtamatta. Esitys tuntuu ehdottavan tekijöilleen ja näkijöilleen, että voimme huoletta pyrkiä rakentamaan todellisuuksia, joissa meidän on helpompi olla. Niin usein teatterissa helpompaa oloa on nöyrrytty hakemaan alistamisen ja alistumisen metodin kautta. Ohjaaja on näkijä, näyttelijä on tekijä, toisella on lupa tulistua, toisella lupa totella. Kuka olisikaan Full Metal Jacket -elokuvan ensimmäistä kertaa nähdessään uskonut, että elokuvan ensimmäisen puoliskon tylytys tulisi vastaan tulevassa työelämässä? Teatterin ja muun työelämän arki ovat kuitenkin molemmat täynnä tilanteita, jotka vastaavat dynamiikaltaan merijalkaväen sotatoimikelpoiseksi piiskaamista. Pauliina Hulkon Hipsterit eivät etsi rentoutta ruoska kädessä. He haluavat hyvyyttä ja totuutta elämään.
*
Hipsterit asettuvat tehokkaasti vastustamaan kiihtyvää kaksoisstandardin logiikkaa. Iänikuinen porvarillinen julkisen ja yksityisen toisistaan erottamisen traditio on saanut uusia ulottuvuuksia. Internetin suuryritysten hallinnassa olevat valtaväylät, Facebook, Instagram ja niin edelleen, tuovat kahden kerroksen sosiaalisuuden kokemuksen uudelle tasolle. On päivä päivältä helpompaa unohtua tottumaan siihen, että kaikki julkisesti lausuttu on valetta, ”mainosta”. Joskus vaatimattomasti, välillä räväkästikin tuomme elämäämme esille muodossa, joka nojaa loppujen lopuksi ja pohjimmiltaan itsemme markkinoinnin ideaan. Voihan joku virtuaalisista ystävistäni vielä tehdä minulle työtarjouksen… Enhän lopulta tiedä kuka tämän vastaanottaa, minkäkinlaisessa tilanteessa, joten on parempi olla olematta liian suora… Kuinka usein telekommunikaatio mahdollistaa täyteläisen yhteistyön? Ja kuinka usein teatterissa toisinnetaankaan telekommunikaation logiikkaa, vaikka kerrankin ihmisruumiit on saatu samaan huoneeseen.
Mitä vähemmän ihmisruumiit viettävät aikaa yhteisissä konkreettisissa tiloissa, sitä enemmän on kommunikaatiomme vaarassa teknistyä. Sosiaalisuus siistitään kaikesta ennakoimattomasta, kaikesta avoimesta ja intohimoisesta, jäljelle jää vain teeskentely, manipulaatio ja valhe. Hipsterit ovat ottaneet tämän dystopia-potentiaalin tosissaan. ”Luovuus on yksinäisyyden ja kuolemanpelon voittamista”, he sanovat. Hipsterit haluavat luoda, ja he tietävät että tämä ei onnistu yksin, eikä kuolemaa katsomalla. Miksi kärsimme yksinäisyydestä ja raskaista ajatuksista? Kuka hyötyy elämämme synkkyydestä? Näihin kysymyksiin hipsterit kieltäytyvät vastaamasta.[1] Eivät alistu reaktiiviseen konkreettisten vihollisten etsintään. Leikkivät ja organisoituvat niin, että toistenkin on mahdollista osallistua leikkiin.
Kahden maailman kansalaisuus ei toteudu ainoastaan porvarillisen interiöörin ja julkisen tilan sekä sosiaalisen median ja konkreettisten kohtaamisten välillä vaan myös klassisessa teatteritilanteessa, jossa taiteilijat pyrkivät tempaamaan katsojat omaan maailmaansa. Hetkeksi ja sivustaseuraajiksi tietenkin, jotta hierarkiat säilyisivät. Tällöin taiteilijain todellisuutta tarjoillaan rahvaalle kuin säälistä. Jotta ymmärtäisivät raukat tietää, että heidän arkensa ei ole a-luokan elämää. Tästä typeryydestä on esitystaiteen piirissä menestyksekkäästi irtauduttukin, siellä ja täällä vaikkakaan ei suinkaan pääosin, jättämällä yleisölle oma tilansa ja oma päätösvaltansa kuin kabareessa. Hipsterit haluavat kuitenkin leikkiä teatterivieraittensa kanssa. Mikä on toki paljon riskialttiimpi lähestymistapa teatteritilanteen kaksijakoisuuden ylittämiseen. Esityksen valmistajilla kun on viikkotolkulla etumatkaa tilanteeseen valmistautumisen suhteen. Ja joukkoistamisen tekniikat ovat ehtineet tulla tutuiksi lähes kaikille uusina riiston muotoina.
Hipstereiden vieraana ei katsoja kuitenkaan tule riistetyksi. Yhteisyyden, leikin, herkkyyden ja uskaltamisen teemat tulevat eksplikoiduiksi esityksen alusta loppuun. Ja onneksi näin tehdään – siitä huolimatta, että lapsellisuuden käsitettä ollaan totuttu käyttämään lähes kirosanana.
*
Miksi kysymme yhä toisiltamme: ”Mitä tällä esityksellä halutaan sanoa?” Aivan kuin vallitseva käsitys olisi, että teatteria tehdään samalla mentaliteetillä kuin leninistiset kaaderit vallankumousta. Teatterintekijät tietävät mitä haluavat ja käyttävät teatteria välineenä manipuloidakseen katsojat haluamaan samalla tavalla… Hipsterit eivät toimita viestiä. Eivät myöskään pyri hypnotisoimaan yleisöään ajattelemaan, että Hipsterit on hyvä esitys. Hipsterit operoivat hyvän ja pahan tuolla puolen, välittämättä esityksen vieraiden tulevista hyväksyvistä tai hylkäävistä eleistä. Ei kai teatteri voi olla hyväksynnän kerjäämistä! Ei tietenkään, mutta kuitenkin niin monen esityksen äärellä katsojat joutuvat toteamaan, että esityksen tekijät ovat enemmän huolissaan hyväksytyksi tulemisestaan kuin parempien maailmojen rakentamisen projektista tässä ja nyt.
*
Hipsterit eivät pelkää pitkästyvänsä tai pitkästyttävänsä. Näin he tekevät murtuman maailmaan, jossa vain ei-pitkästyttävät saavat olla esillä. (Ja minä kun luulin että näin edistyksellistä teatteria tehdään vain Volksbühnellä!) Kun luovutaan viihdyttämisen pakosta voidaan rakentaa maailmoja, joissa viihtyminen on mahdollista. Mikäli seurataan viihdyttämisen käskyä (”Teidän on rakennettava esitys, jossa mahdollisimman moni viihtyy!”), aletaan arvailemaan mahdollisen tulevan yleisön mieltymyksiä. Koska tämä on mahdotonta, tukeudutaan mielikuvaan keskivertokansalaisesta. Mietitään, mikä saisi tämän kuvitteellisen olion viihtymään. Näin tullaan tuottaneeksi olkinukke, joka ostaa ja myy mutta ei elä. Yleisö, jota ei ole olemassa, mutta jonka puolesta tiedetään. Mitä siis jää jäljelle? On seurattava sitä, mikä itsestä tuntuu mielekkäältä ja oikealta.[2] Vain näin on myös esityksen katsojien mahdollista olla aktiivinen tavalla, jossa omat mieltymykset ja uskomukset saavat olla läsnä, ja näin myös olla alttiina muutokselle. On siis viihdytettävä itseään, jos haluaa muidenkin voivan viihtyä. Kieltäytyminen viihdyttämisen pakosta epätavaramuotoistaa ihmistenvälisyyttä ja avaa mahdollisuuden erilaisten kohtaamiselle samassa tilassa.
Kun on tehty selväksi, että vallitsevassa sosiaalisessa tilanteessa on sallittua tehdä virheitä ja on sallittua poiketa pitkästymisessä, voidaan olla varmoja siitä, että esityksen tekijöiden ensisijaisena motiivina esitystä tehdessä ei ole ollut sen todistaminen, että he ovat asiansa osaavia taiteilijoita jotka ansaitsevat tittelinsä ja suosionosoituksensa. Mikäli taas virheet ja pitkästymisen potentiaali suurieleisesti kielletään, herää katsojassa perustellusti epäilys, että koko esitystilanteen ensisijainen tehtävä on todistaa tekijäjoukon etevyyttä. Ja vaikka tätä ei sinänsä pitäisi mainitsemisen arvoisen vastenmielisenä, on kuitenkin selvää, että oman etevämmyytensä todisteeksi pystytetyt näyttämöteokset eivät voi sisältää mitään elävää, mitään mihin olisi mahdollista kytkeytyä – tekijöiden fokushan on ollut jossain aivan muualla. Teatteritavaran myyjälle tällaisen kuolleen teatterin tuottaminen on kuitenkin etu, koska mitä kuolleempi tavara on, sitä helpompi sitä on myydä. Elävästä kun ei tiedä, mihin se huomiseen mennessä muuttuu.
Kuvat: Jonne Renvall
[1] Vaikka iloitsevat hipsterit toki toimivat pomotta ja pomottelematta (vaikka tai juuri siksi että “Proffa” kulkee hipsterinä hipstereiden joukossa), mikä asettaa “despootit ja papit” kyseenalaiseen valoon. Vrt. Kumussa 12.10.2015 julkaistu Affekteista 1/4 – Gilles Deleuze: Spinoza: “[M]inkä vuoksi ihmisillä, joilla on valtaa, millä tahansa alueella, on tarve ‘affektoida’ meihin surun tavalla? Surun passiot välttämättöminä. Surun passioiden inspiroiminen on välttämätöntä vallalle. Ja Spinoza, Teologis-poliittisessa traktaatissa, sanoo, että tämä on syvällinen sidos despootin ja papin välillä, heillä on tarve alamaistensa surullisuuteen.” http://kumu.info/affekteista-14/
[2] Mitä me haluamme ja mikä estää meitä toteuttamasta halujamme? Lisää aiheesta Ylioppilasteatterin tietotoimiston julkaisemassa Jussi Vähämäen puheenvuorossa Taide ja politiikka: http://yttt.fi/2010/11/taide-ja-politiikka/