Uusliberalismi alhaalta päin

Veronica Gago: La razón neoliberal. Economias barrocas y pragmática popular. Tinta Limon, 2014. (Traficantes de Sueñosin julkaisema eurooppalainen editio vuodelta 2015 on ladattavissa ilmaiseksi kustantamon sivuilta.)

Veronica Gagon kirja La razón neoliberal ilmestyi vuonna 2014. Kirja on varsin raskaslukuinen, tyylillisesti melko puiseva ja niin täynnä akateemisia viittauksia sinne ja tänne (kirja perustuu Gagon väitöstyöhön), että sen varsinainen pointti tuntuu välillä katoavan niiden tiheikköön. Siksi sen kahlaaminen läpi vei ainakin vuoden. Välillä kirja oli uupuneena pakko unohtaa kuukausiksi hyllyyn. Se kuitenkin ilmestyi kirjahyllystä käsiin uudelleen ja uudelleen, ja sätkynukkemaisesta akateemisuudestaan huolimatta se ei jätä rauhaan, koska sen takaa kuultaa elävä kumouksellinen intohimo ja Buenos Airesin slummeissa elävien siirtolaisten voima. Sen tyylissä ehkä on jotain unheimlichia, mutta lopputulos on päinvastainen kuin E.T.A. Hoffmannin tarinassa. Akateeminen automaatti paljastuukin eläväksi olennoksi. Poikkeuksellisesti tiheikössä rämpiminen kannattaa, vaikka en edelleenkään ajattele dialektisesti tai usko kärsimyksen karaisevan. Kirjan keskeinen sisältö on erittäin tärkeä ja se sisältää muutaman erinomaisen käsitteen.

Duke University Press julkaisi kirjan tänä syksynä englanniksi nimellä Neoliberalism from Below. Sen otsikko kiteyttää oleellisesti Gagon keskeisen argumentin. Uusliberalismi ei ole vain ideologia, talousoppi tai salaliitto. Niin järkyttävältä kuin ajatus vasemmistolaisista uusliberalismin vastustajista kuulostaakin, on olemassa uusliberalismia alhaalta päin.

Vuosituhannen vaihteessa vasemmistopuolueet pääsivät hallitusvaltaan monissa Latinalaisen Amerikan maissa, kuten Argentiinassa, Brasiliassa, Boliviassa, Venezuelassa, Chilessä ja Ecuadorissa. Alueella puhuttiin paljon uusliberalismin kriisistä ja tappiosta. Talouskriisin myötä puhe levisi kaikkialle maailmaan. Nyt kuitenkin ”uusliberaalia” talouden ohjaamista jopa avoimesti kannattavat puolueet ovat palanneet valtaan miltei kaikissa Latinalaisen Amerikan maissa. Eikä uusliberalismi “aiheuttamastaan” talouskriisistä huolimatta ole kadonnut maan päältä. Kuten jo esimerkiksi Michel Foucault, Philip Mirowski sekä Pierre Dardot ja Christian Laval aikaisemmin ovat kuvanneet, tämä johtuu epäilemättä siitä, että uusliberalismi ei ole vain ideologia eikä talousoppi vaan ennen kaikkea subjektiivisuuksien tuottamisen keinovalikoima. Loputtomiin on lainattu Margaret Thatcherin heittoa, jonka mukaan ”taloustiede on metodi, tavoitteena on muuttaa sielua”. Siksi itse sana ‘uusliberalismi’ on pohjimmiltaan huono, koska sen ympärille punoutunut vasemmistolainen keskustelu tuo aina väistämättä mieleen jonkinlaisen “aatteen” sekä valtavirran taloustieteen ja Mont Pelerinin klubin.

Gago kuvaa kaikkia aikaisempia tutkimuksia terävämmin sitä, ettei tämä uusliberaalien subjektiivisuuksien tuotanto tapahdu vain ylhäältä päin. Se ei ole mitään aivopesua. Pikemminkin uusliberaalit ovat saavuttaneet vallan ja kannatusta, koska ovat vanhaa teollista vasemmistoa paremmin ja aiemmin ymmärtäneet jotain olennaista elämänmuotojen muutoksista viime vuosikymmeninä.

Uusliberaalit hallinnan tekniikat, jotka pyrkivät jokaisen muuttamiseen oman itsensä yrittäjäksi, ovat löytäneet yhteisen kosketuspinnan fordismin ja palkkatyöinstituution kriisin synnyttäneiden ja synnyttämien proletaarisen itseyrittäjyyden (autoempresarialidad) muotojen kanssa. Gagon mukaan tässä kohtaa kansalaisuuden tuottamien hierarkioiden asema on keskeinen. Fordistinen palkkatyöinstituutio ja sen tuottama sosiaalinen kansalaisuus on aina ollut sidottu kansallisvaltioon ja sen kansalaisuuteen. Vain teollisuusmaan kansalaisella oli mahdollisuus ”pyrkiä eteenpäin” palkkatyön kautta. Siirtolaiselle, köyhemmän maan asukkaalle tätä institutionaalista sosiaalisen liikkuvuuden reittiä ei koskaan ole ollut olemassa. Siirtolaiset ovat aina joutuneet nojautumaan vain omaan yritteliäisyyteensä, omaan innovatiivisuuteensa ja omiin verkostoihinsa.

Gagon tutkimuksen kohteena ovat valtavilla La Saladan markkinoilla väärennettyjä tuotteita myyvät ja Buenos Airesin slummien hikipajoissa työskentelevät, lähinnä bolivialaistaustaiset siirtolaiset. Heidän työtään – kuten Tijuanan hikipajojen salvadorilaisten tai Espanjan tomaattiviljelmien senegalilaisten työtä – kutsutaan usein orjatyöksi. Gago kritisoi ankarasti termin käyttöä. Vaikka kyse ei ole muodollisesti vapaasta, keskitettyihin työmarkkinaratkaisuihin nojautuvasta palkkatyöstä, ei siirtolaisia ole tuotu paikalle orjakaleereilla. He ovat saapuneet kaupunkiin itse, paremman elämän toivossa, usein jo aiemmin saapuneiden sukulaisten vihjeiden nojalla, eivät tietämättöminä tai huijattuina. Heidän ratkaisunsa ovat rationaalisia ja itsenäisiä, minkä vuoksi on turha kuvitella, että siirtolaisuutta voitaisiin ”torjua” tai ”rajoittaa” paternalistisen valistamisen tai liikkumisen hankaloittamisen avulla.

Gagolle uusliberalismi ei ole pelkkä vallankäytön muoto vaan pikemminkin taistelukenttä. Siellä proletaariset itseyrittäjyyden ja paremman elämän tavoittelun keinot törmäävät yhteen valtion ja yritysten harjoittamien vallan ja riiston tekniikoiden kanssa. Syntyy uudenlaisia, innovatiivisia yrittäjyyden muotoja, joiden rationaalisuus ei kuitenkaan ole uusklassisen tai Chicagon poikien uusuusklassisen taloustieteen yksinkertaista, ideaalista markkinarationaalisuutta. Tätä kaupustelijoiden ja hikipajatyöntekijöiden rationaalisuutta tai ”laskelmointia” Gago kutsuu spinozalaisittain conatukseksi. Gagon kirjan keskeinen teesi on, että  laskelmointi = conatus eli elämän säilyttämisen ja sen voimien laajentamisen pyrkimys:

”Laskelmointi on conatus tarkoittaa, että ihmiset varastavat, tekevät työtä, luovat naapurisuhteita ja lähtevät siirtolaiseksi voidakseen elää. He eivät suostu kuolemaan tai siihen, että elämän mahdollisuudet rajoittuvat minimiin.” (S. 234.)

Siirtolainen, kuten yhä enemmän kuka tahansa prekaari työläinen nykykapitalismissa, voi nykyisin tavoitella parempaa elämää vain laskelmoiden: on pakko alistua väliaikaisesti tiettyihin orjuutta muistuttaviin työn muotoihin saavuttaakseen myöhemmin edes osittaisen itsenäisyyden sekä käyttää verkostojaan, kuten ystäviä ja sukulaisia hyväkseen tavoitteidensa saavuttamiseksi. Gago kutsuu näiden käyttäytymistapojen kokonaisuutta ”vitalistiseksi pragmatiikaksi”. Tässäkin kohtaa pääoma, kuten Google juoksee aina työvoiman perässä: jo paljon ennen Googlen olemassaoloa prekaarit väärennettyjen Nike-lippisten kaupustelijat, graafikot ja kääntäjät joukkoistivat työnsä vaikeissa tilanteissa.

Siirtolaiset eivät siis ole orjia eivätkä uhreja vaan yrittäjiä. Ja toistettakoon vielä, yrittäjyyden logiikka on yhä useammin: on alistuttava ainakin vähäksi aikaa orjuuden kaltaisiin oloihin ja käytettävä omia verkostojaan, jotta voisi saavuttaa itsenäisyyden, paremman elämän. Tomaattiviljelmällä tai hikipajassa työskentelevän siirtolaisen tavoite on hämmästyttävän usein joko oman yrityksen perustaminen tai lasten koulutuksen rahoittaminen. Eikä tällaisia kalkyloivia ”arkipäivän uusliberaaleja” tarvitse lähteä etsimään Buenos Airesista tai Almeriasta. Sitä esiintyy laajalti lähempänä kuin luulemmekaan. Puhumatta nyt siitä, mitä itse teemme päivittäin, esimerkiksi Helsingissä pulloja keräävistä romaneista monen tavoitteena on vaikkapa ostaa käytetty auto voidakseen toimia taksikuskina Romaniassa.

Pääoman näkökulmasta yrittäjyys ja verkostojen hyväksikäyttö on toki tapa alentaa työvoimakustannuksia. Se toteuttaa toki monella tapaa ”uusliberaalien” taloustieteilijöiden märät unet. Uusliberaalit uudistukset ovat kuitenkin syntyneet aina vasta jälkeen päin. Proletaarinen itseyrittäjyys ja urbaanit selviytymisverkostot ovat aina tulleet niitä ennen. Gagon pointti on, että näissä käytännöissä kyse on aina ensisijaisesti autonomian tavoittelusta niillä keinoin, jotka tietyssä strategisessa kentässä tarjoutuvat, ei uhriudesta. Siksi on ainoastaan haitallista yrittää kieltää tai pysäyttää niitä ulkoa päin tapahtuvalla vallankäytöllä. Uhriuttava näkökulma, kuten puhuminen orjatyöstä, myös uusintaa aina kansallisuuteen tai oikeudelliseen asemaan perustuvan hierarkian, ja vahvistaa ajatusta ”luonnollisesta erosta” eri maiden kansalaisten välillä: bolivialaiset tekevät orjatyötä, argentiinalaiset oikeaa työtä.

Tosiasiassa ero ”harmaan talouden” ja virallisen talouden välillä muuttuu kuitenkin jatkuvasti yhä epäselvemmäksi. Gago käyttää ilmausta ”kirjava talous”, economia abigarrada. Talous ylittää valtioiden rajat, se ylittää työn ja elämän väliset rajat, eri tilojen rajat kaupungin sisällä, ajalliset rajat elämän sisällä ja samalla väistämättä lain, juridisen, suvereenin vallan asettamat rajat pimeän ja ”valoisan” työn välillä. Punavuoren luovan työläisen on turha kuvitella, että hänen työnsä olisi ainakaan enää kauan vähemmän harmaata kuin Isoa Numeroa myyvän romanisiirtolaisen. Tietenkin erot ja hierarkiat muodostavat edelleen keskeisen työvoiman hallinnan välineen, eivätkä ne ole katoamassa mihinkään. Ne ovat vain paljon monimutkaisempia ja dynaamisempia kuin yksinkertainen virallisen ja ei-virallisen talouden, kansalaisten ja ei-kansalaisten työn erottaminen.

Näistä eroista ja hierarkioista Gago ei lopulta pysty sanomaan kovin paljon, sillä käsitteet, joita hän käyttää tai akateemiset keskustelut, joihin hän pakottaa itsensä osallistumaan, ovat pitkälti peräisin kansallisvaltioon sidotun vanhan poliittisen filosofian tai yhteiskuntateorian piiristä. Vaikka hän sanoo siirtymien syntyvän alhaalta päin, hän käsittelee niitä lähinnä negatiivisesti, negatiivisessa suhteessa hobbesilaisen paradigman “ylhäältä päin” rakentuviin käsitteisiin, kuten kansalaisuus, suvereniteetti, populismi. Gagolle siirtolaisten työ on hirviömäistä suhteessa valtion moderneihin kategorioihin, koska se ylittää ja sotkee kaikki rajat. Entä jos sitä tarkastellaan sen omasta, eikä valtion näkökulmasta? Luulen, että erilaiset itseorganisoitumisen teoriat, potentiaalisuuksia sisältävien systeemien teoriat voisivat hahmottaa näitä muutoksia paremmin kuin niiden peilaaminen vanhaan. (Sivumennen sanoen: epäilemättä Argentiinan valtiokeskeinen poliittisen ajattelun perinne pakottaa ainakin väitöstyössä asemoimaan itsensä suhteessa siihen: Laclauta ei voi vain sivuuttaa, ja niin edelleen.) Uusliberaalin hallinnan erityispiirre verrattuna vanhoihin valtiollisen ja oikeudellisen hallinnan muotoihin on juuri siinä, että se ottaa kohteekseen elämän mahdollisuudet, potentiaalisuudet, paremman elämän pyrkimykset eikä vain aktuaaliset teot. Se antaa ihmisten “vapaasti” tavoitella parempaa elämää ja suorastaan kannustaa tähän, mutta vain tietyissä, usein hyvin väkivaltaisissa ja ahtaissa puitteissa.

Joka tapauksessa Gago kuvaa erinomaisesti sitä, miten uusliberalismiksi kutsuttu vanhojen valtiollisten tai jopa “vasemmistolaisten” hallinnan keinojen kriisi syntyy myös ja jopa ennen kaikkea alhaalta päin, uudenlaisten halujen noustessa esiin. Siksi jokaiseen muutokseen tai jokaiseen uuteen termiin, joka niitä kuvaa, on typerää suhtautua vainoharhaisesti. Yrittäjyys, innovaatiot, joukkoistaminen tai jakamistalous ovat olleet erilaisten vähemmistötyöläisten selviytymisen käytäntöjä paljon ennen kuin niistä on tullut osa finanssikapitalismille ominaista vallan keinovalikoimaa ja konsulttien puheita. Kamppailua ei käydä käytäntöjä vastaan vaan käytäntöjen kentän sisällä: kenen ehdoilla ollaan yritteliäitä, luodaan uutta, tuotetaan yhdessä ja jaetaan, millä logiikalla ja kenen hyväksi.

Eetu Viren